Heilani on kuin mansikka, mansikka, mansikka!
Häntä nyt tahdon tanssittaa, tanssittaa!
Se tuli kuin tervehdys kylän yhteisen kisakentän laelta, kiiri tanssien
kentän rinnettä astuvaa Olavia vastaan, kohotti jalkaa ja vaati askeleet
tahtiin.
Kentän taustalla kasvavat puutkin näyttivät huojuvan tahdissa, tyttöjen
hennot kesähameet hulmuilivat ja siellä täällä vilahti heleävärinen
lettinauha.
»Piiriin, Olavi, piiriin!»
Joku tytöistä avasi piirin ja ojensi Olaville kätensä.
Heilani on kuin mustikka, mustikka, mustikka!
Eikä hän muita muistakkaan, muistakkaan!
»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
kertasi piirin keskellä tytön kanssa pyörivä poika omin sanoin
veitikkamaisesti, tarttui äkkiä molemmin käsin tyttöä vyötäisiin ja
heilautti hänet korkealle ilmaan.
Tyttö kirkasi, mutta muut nauroivat että ilma helisi.
Se oli semmoinen sunnuntai-ilo ilmassa, kaikki olivat kuin kevään
juovuttamat. Kisakentän viereinen joenlahdelma karehti ja ilma väreili
keväistä lämpöä. Karkelon tahti oli kiihtynyt miltei hypyksi. Poikien
hatut olivat työntyneet takaraivoon ja hiki helmeili otsalla. Tyttöjen
povet kohoilivat, silmät säihkyivät ja naurukuoppaset värehtivät.
Heilani on kuin puolukka, puolukka, puolukka!
Eikä hän minusta luovukkaan, luovukkaan!
»Eikä hän paljon painakkaan, painakkaan!»
kertasivat pojat, äskeistä leikkiä jatkaakseen. Mutta tyttö oli
varuillaan. Poika kohotti, tyttö lyykistäysi, ja siitä syntyi niin
hassunkurinen liike, että nauru remahti askeistakin äänekkäämpänä.
»Eipä se puolukka noussutkaan, noussutkaan!»
lauloivat tytöt veikistellen, minkä naurultaan kykenivät.
»Eikö jo heretä tästä leikistä--se alkaa käydä liian lämpimäksi»,
ehdotti joku. »Käydään leskisille, niin saadaan välillä levähtää!»
»Hyvä on, hyvä on! Täss' on minun parini.»
Piiri hajautui ja järjestäysi samassa tuokiossa pitkäksi
leskenjuoksu-riviksi.
»Minäkö se leskeksi jäin? Yhtä kaikki, pian tästä suruvuodesta
päästään.--Viimeinen pari ulos!»
Parikkaat vilistivät kumpikin puoleltaan, leski kirmasi keskeltä.
Paikka olikin kuin leskenjuoksukentäksi luotu: loivaa viettoa sekä eteen
että sivuille.
Leskellä oli tiukat paikat, sillä parikkaat olivat yksituumaisia. Ne jo
kaarsivat kaukaa yhteen.
»Hehei, lisääppäs höyryä, sinä leskimies!» nauroivat katsojat.
Ja leski lisäsi, vihkasi parikkaiden yhtymäkohtaan niin, että tanner
tömisi. Ja ennätti paraiksi. Tyttö pyörsi ympäri, sujahti vasempaan ja
poltalti takakaareen, mutta otti liian pienen kaaren ja joutui kiinni.
»Ympäri käydään, yhteen tullaan!»
Leikkiä jatkettiin yhä yltyvällä rattoisuudella. Se oli semmoinen tuuli
tänään, että kaikki huvitti; jokainen hiukankaan harvinaisempi käänne,
väistö ja pyörrös otettiin raikuvalla riemulla vastaan.
Nyt oli Olavi leskenä. Seisoi lähtövalmiina rivin edessä ja katsoi
pälyen sivuilleen.
»Viimeinen pari!»
Se oli epätasainen pari. Poika paksu, ahvenhartiainen savenkääntäjä;
tyttö pieni, solakka, tuskin seitsemäntoista korvilla.
Poika puoleltaan pemisti suurta, rehtiä kyntömiehen kaarrosta, tyttö
suikasi kuin kärppä miltei suoraan ohitse, jotta punainen pusero vilahti
ja auvennut letinpää lehahti koholle ilmaan. Olavi poltalti jälessä.
»Sillälailla, sillälailla!» huudettiin joukosta.
Tyttö juoksi ensin kotvan suoraan, eikä Olavi päässyt paljoakaan
lähemmäksi. Mutta sitte alkoi tyttö kaartaa kentän poikki. Olavi
oijusti, lisäsi vauhtia ja pääsi jo aivan kintereille.
»Nyt, nyt!» kuului kentän laelta.
Tyttö vilkasi syrjäsilmällä hätäisesti taakseen, näki takaa-ajajan jo
ojentavan kättään ja teki äkkikäännöksen. Humahdus--Olavi suikahti
nurmikolle suulleen.
Tytön silmät välähtivät veitikkamaisesti, kisapaikalta helähti raikas
nauru.
Se nauru olisi Olavia harmittanut, mutta hän oli tytön kääntyessä nähnyt
jotain muuta:
»Jumala, sellaiset silmät! Kuinka minä en ole niitä ennen huomannut?»
Hän kapsahti kuin raketti ylös, ja nyt uudelleen peräkanaa kentän
poikki.
Ahvenhartiainen laidallaan teki toivottomia kaarroksia.
»Älä suotta pälyilekkään!» huudettiin hänelle. »Kyllä se sen nyt vie.»
Ahvenhartiainen pysähtyi ja jäi levollisena odottamaan.
Mutta kentän toisella laidalla oli kiista kiihkeimmillään. Olavi oli yhä
lähentynyt ja päätti itsekseen: nyt minä sinut otan, kaarratpa ylös- tai
alaspäin!
Tyttö huomasi vaaran ja kaarsi alaspäin. Mutta kääntyessä irtausi
ulomman jalan kenkä ja lensi korkeassa kaaressa ilmaan.
Kisakentältä remahti raikuva riemuhuuto.
Tyttö pysähtyi neuvottomana. Olavi unohti takaa-ajon ja katsoi vain
kenkään. Juoksi sitte äkkiä muutamia askeleita ja otti putoavan kengän
koppina ilmasta.
Uusi, entistä valtavampi riemuhuuto kisapaikalta.
»Se se oli! Sillälailla, sillälailla!»
»Älä antau, älä antau kengätönnäkään!» kiihottivat tytöt. Tyttö
puhaltihe uudelleen juoksuun. Olavi kenkä kädessä.
Sitä kelpasi katsella! Se ei ollut enää tavallista leskenjuoksua, se
oli kiistaa voitosta tai tappiosta--kiistaa, joka kiihdytti
katselijoitakin ja jakoi ne kahteen puolueeseen.
Tyttö kiisi kuin sukkula. Solakka varsi oli sirossa kaaressa ja pää
uljaasti koholla. Letti oli auvennut kokonaan ja hajautunut tukka
hulmuili kuin vaalea harja pitkällä jälessä. Punainen sukka vilahti tuon
tuostakin helman alta.
Eikä se ollut Olavistakaan enää tavallista leskenjuoksua. Nyt ei ollut
kysymys vain parikkaan saavuttamisesta, vaan nuoren villivarsan
kesyttämisestä--tulisilmäisen, vaaleaharjaisen, punasukkajalkaisen
villivarsan.
He saapuivat kentän vasempaan laitaan, juoksijain väliä oli enää vain
sylen verran.
Vihdoinkin! ajatteli Olavi, pitäen varalla milloin tyttö kaartaisi
ylöspäin.
Vaan tyttöpä kääntyi taasenkin alaspäin. Ja siinä käänteessä näki Olavi
semmoista, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt--tytön lantion
kaarroksen, notkeain vyötäisten taivahduksen ja pään sorean heilahduksen
taaksepäin. Hän oli niin lähellä, että tytön hiukset hulmahtivat aivan
hänen kasvojensa editse--hän ei tiennyt varmaan sattuivatko ne, vai
ilmako se vain poskille värähti. Ja tytön silmistä pilkahti säihkyvä
sädekimppu, joka ilkamoi, kutsui ja kiihotti.
Gaselli! välähti Olavin mieleen--kuva jostakin ennen lukemastaan
kirjasta. Gasellin silmät, gasellin sorja juoksu. »Gaselli!» pääsi
häneltä ääneen kuin voitonhuuto ja hän kiisi kuin hurja jälessä.
Tyttö kirmasi vinosti kentän toisessa päässä olevan pienen kummun
rinnettä ylös.
»Kas, kas!» kuului kisapaikalta. »Sepä jäniksen-ajoa!»
Punainen sukka vilahti kummun laella, Gaselli katosi sen taakse,
metsästäjä jälessä.
Loppukiista oli lyhyt. Tyttö oli jo väsähtänyt ja oli tahallaan juossut
kummun yli, päästäkseen kaikkien nähden tappaamasta. Olavi kiisi kuin
vimmattu rinnettä alas. Tyttö katsahti taakseen, väisti vielä
vaistomaisesti vartalollaan, mutta tunsi samassa Olavin molempien käsien
tarttuvan ympärilleen.
»Gaselli!» huusi nuorukainen voitonriemuisesti. Mutta vauhti oli liian
ankara, he kadottivat tasapainonsa ja kaatuivat molemmat yhdessä, silmä
silmään uponneena--ja vierähtivät vielä kerran nurmella ympäri.
Se oli kuin unennäköä Olavista, hän ei tiennyt miten tuo kaikki oli
tapahtunut. Hän tunsi vain että tyttö lepäsi miltei poikittain hänen
rinnoillaan ja että hänen valtoimet hiuksensa olivat valahtaneet hänen
kasvoilleen. Ne tuntuivat ikäänkuin hyväilevän häntä kiihkeän
ponnistuksen palkkioksi, ja ne olivat vähällä hänet tukehuttaa. Hän
katsoi katsomistaan tytön hehkuviin kasvoihin ja noihin ihmeteltäviin
gasellinsilmiin, pitäen yhä hänen ympäriltään samalla otteella, mikä oli
kaatuessa ollut. Hän olisi tahtonut ummistaa silmänsä ja
uneksia--kaatumisesta ja gasellinsilmistä...
»Mutta hyvä ihme, muut odottavat!»
He katsahtivat toisiinsa hätääntyneinä ja irtausivat, mutta olivat niin
hämillään, että tuskin kykenivät nousemaan. Olavi vihdoin haki kaatuessa
syrjään lentäneen kengän ja ojensi sen tytölle:
»Pane pian jalkaasi, sitte lähdetään!»
Tyttö pani, mutta oli vieläkin niin hämillään, että jäi siihen
paikkaansa seisomaan.
Harmin puna lensi Olavin kasvoille. Häntä harmitti oma hämmennyksensä ja
häntä harmitti tytön saamattomuus.
»Tule!» sanoi hän käskevin katsein ja ojensi kätensä. »Juostaan!»
Heidät otettiin hurraahuudolla vastaan, kun he juoksivat käsikkäin
kummun rinnettä alas.
Mutta kisapaikkaa lähetessä valtasi Olavin uudelleen hämmennys. Hänen
piti suorastaan purra hammasta näyttääkseen levolliselta.
»Hyvin juostu, hyvin juostu!» huudettiin joka taholta.
»Ohoh, Olavi! Kengän sait ja kengän pitäjänkin, mutta kylläpä
punotatkin!»
»Vähemmästäkin!» sai Olavi vaivoin esiinpuristetuksi.
»Viimeinen pari ulos!»
»Ei, ei! Ei pilata sellaista juoksua; ei semmoista saa joka päivä
nähdä!»
»Oikein! Jo tätä riittääkin kerrakseen!»
Olavin silmä loisti ja hän vilkasi salavihkaa hymyillen Gaselliin.
»Mutta me tahdomme vielä hiukan pyöriä ennenkun erotaan!» sanoivat
tytöt.
»Ka pyöritään!»
Mitä nuo tähdet merkitsee,
joita meidän kohdall' on kaksi?
Että tyttö ja poika toisilleen
on tullut jo rakkahaksi!
»Onpa se kaunis laulu!» ajatteli Olavi ja puristi tietämättään
rinnallaan astuvan Gasellin kättä. Tyttö otti kiinteämmän otteen.
Samassa joku vei Olavin piirin keskelle.
Mitä nuo tähdet merkitsee,
joita meidän kohdall' on neljä?
Omalle tytölle kättä annan
ja muille käännän seljän!
»Enpäs minä noitakaan sanoja ole ennen huomannut», jatkoi Olavi
mietteitään, ojentaen Gasellille kätensä.
Mitä nuo tähdet merkitsee,
joita meidän kohdall' on viisi?
Toivon on loimet ja kaihon kuteet
ja lemmenlangasta niisi!
»Olkoon vaikka kultalangasta», sanoi joku nauraen, »mutta kyllä ainakin
meidän pitkämatkaisempien pitää jo lähteä.»
»Ei mitään eriseuraisuutta; yhdessä sitä lähdetään, kun lähdetään. Mutta
sitä ennen vielä pieni loppupyörähdys!»
Enkä mä sinusta eroais,
en eroais,
vaikk' kivet kiljuis,
maa halkeis,
puut puhkeis,
meri mustaksi muuttuisi
En eroais, en eroais!
»Mutta erota sitä nyt pitää, vaikka itku pääsisi! Hyvästi, hyvästi!»
Eri haaroille erkanevat kattelivat toisiaan hyvästiksi.
Olavi aikoi juuri lähetä tyttöparvea, mutta samalla hänen edessään
seisoi syvä, avonainen, sininen katse--Metsänneito! Se katse oli tyyni
ja rauhallinen, niinkuin ennenkin; mutta siinä oli samalla jotain
muutakin, joka tunki naskalina Olavin lävitse. Hän tunsi itsensä
syylliseksi ja kavahti kalpeaksi kuin palttina. Ei voinut astua askelta
eteen eikä taakse, tunsi vain kuinka sininen katse yhä tähtäsi häneen.
Mutta siihenkään hänen ei sopinut jäädä seisomaan. Hän kohotti arasti
katseensa Metsänneitoa kohti, mutta se sattuikin hiukan syrjään ja
kohtasi erään toisen silmäparin. Sekin katsoi häneen--kysyen,
ihmetellen, ja sitte siitä tulvahti sellainen kimppu kirkkaita,
säihkyviä säteitä, että kaikki muu soentui hänen ympärillään ja veri
syöksähti jälleen kuumottaen poskille.
»Hyvästi!» Hän kohotti koko tyttöparvelle yhteisesti hattuaan ja kääntyi
selin.
Nuoriso hajausi kukin suunnalleen.
»Enkä mä sinusta eroais,
en eroais!»
kuului kotiin menevien Metsäkulman poikien laulu joen toiselta puolelta,
kun Olavi astui kotipellon rinnettä ylös.
»En eroais, en eroais!»
toisti Olavi hyräillen--outo, päättäväinen, miltei hurjanriemukas ilme
kasvoillaan.