Kevätyön hämärä oli astunut tupaan ja istuutunut peräpenkille. Kaikki
oli hiljaista.
»Onko se siinä taasen?» kysyivät suuren astiakaapin hyllyillä etunojossa
lepäävät lautaset. Sillä he olivat ylemmillä hyllyillä ja heillä oli
muutenkin huonompi näkö.
»On!» vastasivat alihyllyillä olevat lusikat surullisesti.
He tarkottivat harmaata miehen hattua, joka lepäsi hyllyn, ruokakaapiksi
ulkonevan alaosan kansilaudalla. »Se on nyt jo toinen yö», jatkoivat
lautaset.
»Niin on!»
»Yöllä tulee ja yöllä menee--ei täällä ole ennen sellaisia näkynyt?»
ihmettelivät taasen lautaset.
»Se on tyttö nyt siinä ijässä!» hymähti kerma-astia, joka seisoi
kahvilautasten takana eikä voinut mitään nähdä, mutta tiesi hyvin mistä
oli puhe.
»Ja poika kanssa!» lisäsi sokeriastia merkitsevästi.
Lautaset kohauttivat paheksuen olkapäitään: kerma-astia ja sokeriastia
olivat tunnetut kevytmielisistä puheistaan.
Sitte oltiin hetkinen vaiti.
»Ihmetyttää mitä ne oikein keskenään puhelevat?» virkahtivat taas
lautaset.
»Ei tänne voi mitään kuulla, ne kuiskailevat», vastasivat lusikat.
Sitte kukin painautui omiin mietteisiinsä.
»Voi kuinka minä sinua odotin!» kuiskasi tyttö, kiertäen lämpimät
käsivartensa nuorukaisen kaulaan. »Minä niin pelkäsin että jos sinä et
tulekkaan, että jos olisi joku este sattunut.»
»Kuinka voisi semmoista sattua, kuka voisi minua estää sinun luoksesi
tulemasta? Mutta minä en päässyt aikaisemmin--minä en tiedä miksi äiti
oli tänä iltana niin kauvan ylhäällä.»
»Vaan jospa...» alotti tyttö, mutta kiihkeä suudelma sulki hänen
huulensa.
»Jos tietäisit», jatkoi nuorukainen hetken päästä, »kuinka minä olen
sinua kaivannut ja koko päivän vain odottanut että ilta joutuisi. Siitä
asti kun minä sinun gasellinsilmäsi näin, en ole voinut muuta ajatella.»
»Niinkö, Olavi?» Tyttö puristausi lujempaan.
»Ja tiedätkö, mitä minä tänään ajattelin, kun olin pellolla kyntämässä?
Minä ajattelin että kun sinä olisit pieni kukka, niin minä kiinnittäisin
sinut rintaani, että voisin alati sinua katsella. Taikka kun sinä olisit
pieni omena, niin minä kantaisin sinua taskussani, ja ottaisin sinut
aina salaa esiin, puhelisin sinulle ja leikkisin sinun kanssasi, eikä
kukaan tietäisi mitään.»
»Kuinka sinä puhut kauniisti, Olavi!»
»En minä olisi voinut uskoa, vaikka kuka olisi sanonut, että rakkaus on
tällaista. Se on niin kummallista--tiedätkö, minä tahtoisin...»
»Mitä sinä tahtoisit? Sano!»
»Puristaa sinut kuoliaaksi--tällälailla!»
»Kunpa minä saisinkin sillälailla kuolla--nyt, tähän paikkaan!»
»Ei, ei! Tukehuttaa minä sinut tahtoisin--yhteen ainoaan loppumattomaan
suudelmaan.»
Hämärä räpäytti silmiään--ja ummisti ne hiljalleen kiinni. Niinkuin
joku olisi koskettanut eteisen oveen, niinkuin se olisi liikahtanut.
Kaksi päätä kohoutui, kaksi sydäntä miltei lakkasi lyömästä.
Ja taasen uudelleen, selvemmin--niinkuin ovi olisi työnnetty selälleen.
Nuorukainen kohosi istualleen, tyttö tarttui tyrmistyneenä hänen
käteensä.
Ja nyt jo aivan selvästi--askeleita, jotka lähenivät. Raskaita,
viivähtäviä askeleita, niinkuin tulija olisi ollut lopen uupunut, tai
epäilisi astuakko eteenpäin vai palata.
Veri pakeni nuorukaisen kasvoilta. Se oli kuin uskomatonta unta, ja
kuitenkin hän tunsi nuo askeleet pettämättömästi--olisi tuntenut
tuhanten joukosta.
»Minun täytyy nyt lähteä!» Hän puristi tytön kättä niinkuin olisi
tahtonut sen musertaa ja tarttui hätäisesti hattuunsa. Astiat
hyllyillään vavahtivat.
Nuorukainen hoiperteli ovea kohti, vaistomaisesti, mitään näkemättä.
Tarttui kädensijaan, mutta ei ollut voimaa avata.
Sitte tuntui niinkuin hänen kuitenkin pitäisi mennä--hänen tähtensä,
joka vuoteessa värisi, ja vielä enemmän hänen tähtensä, joka eteisessä
seisoi. Ovi avautui ja painui jälleen kiinni.
Hämärässä eteisessä seisoi vanha vaimo. Hän seisoi liikkumatonna kuin
patsas, kasvot näyttivät ryppyihinsä kivettyneiltä ja katseessa kuvastui
sellainen suru ja tuska, että nuorukainen tunsi lyyhistyvänsä kokoon
kuin raskaan painon alla.
Kului hetki ja toinen, kumpikaan ei liikahtanut.
Vanhan piirteet näyttivät häipyvän ja sulavan pois--jälelle jäi
ainoastaan katse. Se näytti äkkiä värähtävän, ja sitte ei nuorukainen
nähnyt enää mitään, vaan tunsi kuuman virran tulvahtavan luomiensa
välitse.
Vanha vaimo kääntyi sanaa sanomatta ja astui raskaasti portaita alas.
Nuorukainen seurasi jälessä.
Vanha vaimo kulki tietä pitkin, pää painuksissa ja kädet hervottomina
sivuilla. Hän näytti tuona lyhyenä hetkenä muuttuneen isoäidiksi.
Nuorukaisen olisi tehnyt mieli juosta hänen luokseen ja heittäytyä hänen
eteensä maantielle polvilleen. Mutta hän ei uskaltanut, eivätkä hänen
jalkansa olisi totelleet.
He tulivat Kankaalan riihirakennuksen kohdalle.
Riihenikkuna käänsi äkkiä mustan silmänsä ja katsoi kummastellen
kulkijoita. Nuorukainen säpsähti ja hänen korvansa alkoivat humista.
»Mitä ne nuo ovat?» kysyi riihenikkuna. »Eikö se ole Koskelan emäntä? Ja
mikä se tuo toinen on, joka kulkee pää riipuksissa jälessä? Eikö se ole
hänen poikansa?»
»Poikapa poika!» virnisti leveä luuvanikkuna koko seinän pituudelta.
»Koskelan poika käy kosintaretkillä, hah hah haa! Ja äiti hakee kotiin.»
»Hm», virkahti siihen riihenikkuna. »Eipä sen äidin ole ennen tarvinnut
poikiaan yöjalasta hakea.»
Olavin pää painui yhä syvempään.
Vanha vaimo astui raskaasti Seppälän-mäkeä ylös.
»Mitä ne nuo yöllä kulkevat, äiti ja poika?» helähti Seppälän kaivokiulu
rautaisessa kahlassaan. »Onko poika pahaa tehnyt--?»
Nuorukainen tunsi tien huojahtelevan jalkainsa alla.
Kotiportilla tuli Musti vastaan, lyykistellen ja iloisesti häntiänsä
heilutellen. Mutta sitte se painautui äkkiä nurmeen liikkumattomaksi:
»Miksi emäntä niin murheellinen on? Ja missä sinä olet ollut--yöllä?»
Olavi käänsi päätään toisaanne ja astui varpasillaan ohi.
He olivat saapuneet portaitten eteen.
»Mitä?» hyrähti väkkärä piha-aidan seipäässä. Se oli Olavin itsensä
tekemä tuulihyrrä--poikavuosien muisto. Eikä sanonut muuta, vaan hyrähti
vielä toisen kerran: »mitä?»
Vanha vaimo nousi portaita ylös. Ei sanonut mitään eikä edes katsahtanut
taakseen, mutta nuorukainen astui kuitenkin hänen jälessään, askel
askeleelta. Ei olisi mieleenkään juolahtanut mennä nyt omaan kammariinsa
saunarakennuksessa.
Vanha vaimo kulki porstuan läpi perikamariin, astui ikkunan luo ja
lysähti hervotonna tuolille. Nuorukainen tuli jälessä aivan lähelle ja
jäi hattu kädessä seisomaan.
Kului pitkä, äänetön hetki.
»Enpä minä luullut tarvitsevani koskaan näitä askeleita ottaa», sanoi
vanha vaimo syvään huokaisten ja ikäänkuin kauvas katsellen.
Nuorukaisen polvet vavahtivat, hän tunsi niiden aivankuin herpoutuvan.
»Minä häpesin, kun sinä synnyit, sillä minä synnytin sinut vanhalla
ijälläni. Merkitsikö se, että minun täytyy sinun tähtesi suureksi
tultuasikin hävetä...?»
Se putosi kuin lyijypuntti, painaen nuorukaisen polvilleen.
»Äiti!» sopersi hän. Eikä saanut muuta sanotuksi, vaan painoi päänsä
äidin helmaan ja nyyhkytti että hartiat vavahtelivat.
Äiti tunsi kuin suuren lämmön syttyvän sydänalaansa ja soutelevan sieltä
suonia myöten joka haaralle.
»Äiti!» sanoi poika. »Minä lupaan ettei sinun tarvitse enää toista
kertaa minun tähteni sellaisia askeleita ottaa--ja...»
Lause katkesi.
Äiti tunsi lämmön kohoovan aina silmiinsä saakka ja pyrkivän sieltä
ulos.
»Ja--?» kysyi hän lempeästi. »Mitä aijoit vielä sanoa, poikani?»
Nuorukaisen otsa oli syvissä kurtuissa, niinkuin hän olisi yhä ankarasti
miettinyt sitä, mitä aikoi sanoa. Mutta sitte hän nosti päättävästi
päänsä ja lausui: »Ja minä tahdon naida hänet!»
»_Naida_...?» Äiti tunsi jäykistyvänsä jääpuikoksi ja hengityksensä
salpautuvan.
»Olavi», sanoi hän vapisevalla äänellä, »katso minua suoraan silmiin!
Onko ... _onko jotain huonoa jo tapahtunut_?» Sanoi ja jäi henkeään
pidättäen vastausta odottamaan.
»Ei», vastasi nuorukainen katsoen avoimesti äitinsä silmiin; »mutta minä
_rakastan_ häntä!»
Äidin kädet vavahtivat ja hän huokasi syvään. Mutta hän ei puhunut
pitkään aikaan mitään, vaan näytti ikäänkuin taasen katselevan kauvas ja
kyselevän sieltä, mitä hänen nyt pitäisi sanoa.
»Niin se onkin», sanoi hän vihdoin, »että se on otettava, jota rakastaa;
se eikä kukaan muu. Sinä kuitenkin tiedät, ettei tähän sukuun ole vielä
koskaan piikaa naitu ... ja mitä rakkauteen tulee, niin siitä asiasta
sinä et tiedä vielä mitään.»
Nuorukaisen veri kuohahti ja hän aikoi sanoa jotakin, mutta näki äitinsä
kasvoilla sellaisen arvokkuuden ja vanhemmuuden ilmeen, että ajatus
kuoleutui sanoiksi syntymättä.
»Mene sinä nyt maata!» sanoi äiti lempeästi. »Me puhumme joskus toiste
näistä asioista enemmän.»