Iltapäivän aurinko oli vieraisilla metsäisen kukkulan rinteellä.
Loitommille puiden lomitse kättä pisti tai silmää vilkutti, lähimmät
lämpimään syliinsä otti.
Koko rinne riemuitsi.
Suvituuli kertoili tarinoitaan etelän mailta. Kuinka siellä puut ovat
kumman pitkät, kuinka metsä katveikas, lämpöä maassa, välkettä puussa,
ihmiset tummat kuin varjot, tulta silmän tuikkehessa.
Koko metsä korviaan heristi.
Käki istahti punakukkaisimman kuusen oksalle, punaisimman tertun
viereen. »On mitä on», kukahti hän; »mutta ei missään niin rinta
riemahda eikä sävel heläjä kuin pohjolan keväisessä metsässä!»
Koko kukkula päätään nyökäytti.
Rinteen keskellä kajasti pieni aukea, jossa vaaleanharmaita
kuusenrunkoja maassa makasi--sylitysten, päälletysten, äskenkatkaistut
punakukkaiset latvat vielä värähdellen.
Puun rungolla istui nuorukainen.
Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili
kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa
oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea,
voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat,
päivettyneet käsivarret.
Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeata käsivarttaan. Koukisti
sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja
jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.
Nuorukainen hymyili.
Hän tarttui vieressään olevan kirveen ponteen. Kohotti sen ilmaan
suoralla käsivarrella, piti niin hetkisen ojona ja heilautti lopuksi
pari kertaa leikiten ilmassa.
Nuorukainen hymyili uudelleen:
»Viisikolmatta niitä jo tuossa makaa, eikä kirves paina vielä
vähääkään!»
Käki kukahti. Nuorukainen katsoi ylös kukkulan rintaan.
»Kummallinen kevät!» ajatteli hän edelleen. »Ei ikänä ole kuuset niin
tulipunaisina kukkineet eikä männyt niin ylenmäärin kerkkiä työntäneet,
ei koskaan puro niin riemahdellen hypellyt eikä käki niin myötänään
kukkunut. Koko luonto on kuin lumottu. En ihmettelisi vaikka näkisin
metsänväkeä tänään puiden välissä vilkkavan.»
Hän istui hetkisen pää käden varassa.
»Kertovat etteivät ne enää näyttäydy... isoisä oli vielä itse nähnyt.
Ovat tulleet aroiksi ja kaihteliaiksi senjälkeen, kun alettiin metsiä
raastaa------.»
»Tprui Mansikki,
tprui Mustikki,
tprui piikain,
ilta jo ois!»
Se tuli jostakin kukkulan takaa ja se soi kuin hopeatiuku talvisella
metsätiellä.
Nuorukaisen sydän hypähti. Hän ponnahti pystyyn ja kallistihe ääntä
kohti. Kuunteli hetkisen henkeään vetämättä, mutta ei kuullut muuta kuin
oman sydämensä kiivaan tykinnän.
Nuorukainen astui pari nopeata askelta eteenpäin: »Tuleekohan se tänne,
vai--?»
»Tprui Tähdikki,
tprui Tiistikki,
tprui tyttöin,
tulkaa jo pois!»
Se helähti aivan läheltä, kukkulan toiselta puolelta.
»Hän tulee! Hän tulee tänne!»
Nuorukainen riensi muutamia askeleita ylöspäin ääntä kohti, mutta
hämmästyi omaa kiihkeyttään, astui takaperin ja jäi seisomaan, silmä
kukkulan lakeen tähdättynä.
Jotakin kellervää pilkisti honkien välistä, kellervää, jota tuuli
liehutteli ja jonka seasta loisti sininen nauha. Kellervän alta ilmausi
vaalea pusero, hoikat vyötäiset ja hetken päästä sininen hame.
»Metsänneito!»
Tyttö seisoi kukkulan laella, syrjin nuorukaiseen. Hän varjosti
kädellään silmiään, huhuili taasen ja alkoi astua hiukan toisaanne
viettävää rinteen syrjää alaspäin.
Nuorukainen ei tiennyt mitä tehdä. Hän miltei juoksi muutamia askeleita
tyttöön päin. Ponnahti notkeasti eräälle rungolle, kohotti kätensä
kahden puolen suuta ja aikoi huhuta.
Mutta kädet laskeutuivat äkkiä ja hän seisoi hetkisen neuvotonna.
Hypähti sitte alas, tarttui kirveeseen, nousi jälleen rungolle ja katsoi
kiinteästi tyttöön.
Tyttö kulki hiljalleen suuntaansa.
»Tuohon suureen honkaan saakka minä odotan, mutta ellei hän sitä ennen
huomaa, niin kalkautan kirveelläni puunkylkeen.»
Tyttö kulki suuntaansa--kirves kohoutui...
»Tprui Mansik...»
Tyttö kääntyi huhutessaan, huomasi nuorukaisen, säpsähti, punehtui ja
seisattui paikkaansa. »Olavi--?»
»Annikki!»
Hän hypähti alas ja riensi nopeasti tyttöä kohti. Tyttökin läheni.
»Sinäkö täällä? Etkä virka mitään, aivan säikäytit!»
»Aijoinhan minä virkkoa, mutta en kerjennyt.»
He kättelivät--lämpimästi, toverillisesti.
»Katsoppas!» alkoi nuorukainen innostuneesti puhella. »Eikös tämä ole
niinkuin linna--Tapion linna, ja minä olen sen isäntä. Ja sinä olet
Metsänneitonen, joka tulet vieraisille! Sinulla on pihkantuoksua
vaatteissasi ja koivunlehden lemua hiuksissasi ja sinä soitat
simapillillä tullessasi...»
Tyttö katsoi hämmästyneenä:
»Mitäs sinä nyt...? Mistäs sinä tuommoista...?»
Nuorukainen kävi hämilleen, tietämättä miksi.
»Metsä sellaista puhelee», sanoi hän kuin selittäen. »Mutta nyt sinun
pitää tulla minun linnaani, aivan sisälle saakka.»
He astuivat hakkauksen keskelle.
»Ihan yksinäsikö sinä nuo kaikki olet kaatanut...?» Lämmin katse sattui
nuorukaisen ahavoituneeseen kaulaan ja voimakkaisiin hartioihin: »Oletpa
sinä vahva!»
Nuorukainen kiirehti askeleitaan:
»Katsoppas, täällä on linnan perä! Ja tämä tässä on peräpenkki--eikös se
ole komea? Ja tämä on sivupenkki. Vieras istuu aina peräpenkille.»
»Ja isäntä...?» nauroi tyttö.
»Sivupenkille tietysti!»
He katsahtivat toisiinsa hymyillen. Istuutuivat sitte kahden
ristiinkaatuneen rungon kulmaukseen, kumpikin rungolleen vastakkain.
»Ja eikös tätä ole hiukan koristeltukin--vehreillä havuilla ja
punaisilla kuusenkukilla?»
»On, on; tämä on oikea linna! Siitä onkin jo kaksi vuotta, kun me olemme
viimeksi puhelleet--ja nyt me tapaamme toisemme linnassa.»
»Niin, emme me tosiaankaan ole usein toisiamme tavanneet», puhui
nuorukainen vieno jälleenmuistelun väre äänessä--»me jotka ennen
oleskelimme kesäkaudet yksissä. Muistatko, kun sinä olit 'Isontalon
emäntänä'? Ja sinulla oli viisikolmatta lypsävää navetassa ja lampaita
ainakin yhtä paljo kuin Jaakopilla viimeisen palvelusvuotensa lopussa?»
»Oi muistan, muistan!» Tytön sininen katse sädehti ja kaksi raikasta
naurua kiisi kilpaa kukkulan rinnettä ylös.
Metsä havahtui haaveiluistaan ja kallistausi kuuntelemaan tarinoita
ihmislasten talosilla-olosta.
»Ja muistatko sitä suurta lumisotaa koulusta palatessa? Kuinka sinun
tukkasi ja lettisi oli aivan yhtenä lumisykerönä ja minä sen sitte
avasin, muistatko--ja letitin uudelleen keskellä maantietä, muistatko?»
»Ja letitit aivan hassusti, niin että kaikki nauroivat!»
Puut iskivät toisilleen silmää: sellaisia tarinoita he eivät olleet
ikänä kuulleet.
»Ja rippikouluaika!» puheli tyttö lämpimästi. »En unohda koskaan noita
kauniita kesäpäiviä, kirkkopihan varjoisia koivuja ja...»
Puut nyökäyttivät toisilleen päätä. He olivat ennen kuulleet vain
kellonsoiton ja Huuhkainkallion vanhan hongan arveluita ristillä
varustetusta talosta--nyt he saivat kuulla ihmislasten itsensä kertovan
mitä siellä tehtiin.
... »Ja sinusta on senjälkeen soljahtanut tuommoinen suuri tyttö! Tuntuu
niin omituiselta, kuin olisit sama etkä kuitenkaan sama.»
»Entäs sinä?» Tytön sinisessä katseessa leikki suvilehdon leppeys:
»Tuommoinen pitkä hongankaataja!»
Puhe katkesi.
Puut kallistautuivat--odottaen, henkeään pidättäen.
Nuorukaisen rinnassa läikähti lämmin laine. Se huuhtasi kuin kesäinen
aalto ennenkoskematonta rantahiekkaa.
Tytön pääliina oli valahtanut maahan. Nuorukainen kumartui ja ojensi sen
hänelle. Heidän sormensa koskettivat toisiaan ohuen liinan läpi. Kuuma
värähdys kiisi nuorukaisen päästä jalkoihin. Hän tarttui äkisti tytön
molempiin käsiin ja katsoi häntä tulisesti silmiin.
»Annikki!» kuiskasi hän. Aikoi sanoa sitä, mitä veri sykähteli, mutta
sai esiin ainoastaan uuden, kysyvän, tukehtuneen: »Annikki...?»
Tytön poskille oli kohonnut vieno punerrus, mutta hän katsoi
nuorukaiseen tyynesti ja avonaisesti.--Lämmin kädenpuristus oli vastaus.
»Enemmän kuin kenestäkään muusta...?» jatkoi nuorukainen kiihkeästi.
Uusi puristus, ensimäistä kiinteämpi.
Nuorukainen iloitsi, mutta tunsi itsensä edelleenkin rauhattomaksi ja
hämmentyneeksi. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin--lämmintä ja kuohuvaa.
Tai tehdä jotakin--heittäytyä maahan hänen eteensä, kietoa kätensä hänen
polviensa ympäri ... mitä tahansa. Vaan hän ei uskaltanut.
Mutta sitte hänen katseensa sattui vieressä olevaan kuusenlatvaan. Hän
irrotti toisen kätensä ja taittoi pienen tulipunaisen kukkatertun.
»Etkö ottaisi tätä--muistoksi että olet käynyt Tapion linnassa?»
»_Olavinlinnassa_!» nauroi tyttö.
Se oli kuin vapautuksen sana. He katsoivat toisiaan hymyillen ja
nauroivat niin, että metsä raikui.
Nuorukainen siirtyi tytön viereen ja alkoi kiinnittää kuusenterttua
hänen rintaansa. Mutta kumartuessa koskettivat hänen hiuksensa tytön
kiharoihin. Se tuntui ensin kuin vieno, salaillen hyväily, jota hän ei
uskaltanut itsekkään todeksi uskoa, mutta sitte se meni kuin kuuma
ilmavirta hänen lävitsensä ja pysähtyi polttavina kipeninä suoniin.
Niinkuin hengitys olisi lakannut ja sydän tahtonut hypätä rinnasta. Hän
kiersi äkkiä molemmat kätensä tytön ympärille ja vetäsi hänet syliinsä.
Tyttö karahti punaiseksi. Hän ei vastustanut, vaan kätki hämillään
kasvonsa pojan olkapäätä vasten.
Nuorukainen puristi häntä yhä lujemmin itseensä. Hän tunsi tytön veren
kuumotuksen ohuen puseron läpi rintaansa vasten. Hän huumautui ja hänet
valtasi äkkiä pakottava pahantuntemus, ikäänkuin hän olisi
kuristumaisillaan ja hänen pitäisi tehdä joku kiivas liike, voidakseen
taasen hengittää. Vyötäisille soljunut vasen käsi puristausi kuumeisesti
ja hän kohotti oikealla tyttöä leuvasta.
»Annikki!» kuiskasivat hänen lähenevät huulensa. »Yksi ainoa...?»
Tyttö kohotti väistäen päätään ja katsoi hämmästyneenä:
»Kuinka voit minulta semmoista tahtoa? Tiedäthän ettei se ole oikein.»
»Sinä et pidä minusta niin paljo, kuin olet sanonut!» kuohahti
nuorukainen kuin lupauksen rikkomisesta syyttäen.
Tyttö purskahti itkuun ja hänen hennot hartiansa värisivät
liikutuksesta. Irtautunut kukkaterttu vierähti maahan.
»Minun kukkaterttuni...» nyyhkytti tyttö.
Häpeän häive lensi nuorukaisen poskille. Hänen kätensä irtautuivat
syleilystä kuin iskun herpasemina ja hän antoi tytön soljua viereensä.
Tyttö yhä värisi. Nuorukainen katseli neuvotonna, kuin pahantekijä, joka
ei ollut tahtonut pahaa tehdä.
»Annikki!» sanoi hän rukoilevalla äänellä. »Anna minulle anteeksi,
Annikki! En minä tiedä itsekkään mikä minun tuli. Jos tietäisit kuinka
minun mieleni on paha!»
Tyttö kohotti vaipuneen päänsä ja hymyili kyynelten välitse:
»Tiesinhän minä, ettet sinä voi olla paha minua kohtaan.»
»Ja oletko taas niinkuin ennenkin, niinkuin ei mitään semmoista olisi
koskaan ollut--oletko?»
Hän etsi tytön kättä ja katsetta. Ja löysi molemmat.
»Saanko panna tämän jälleen rintaasi?» kysyi hän arasti, nostaen
kuusentertun maasta.
Tyttö hymyili, kuusenterttu hymyili.
»Ja sitte minun täytyykin heti lähteä--äiti odottaa lehmiä!»
»Nytkö jo?»
He nousivat ja nuorukainen kiinnitti kuusentertun tytön rintaan.
»Kuinka sinä olet hyvä!» sanoi hän tuntien sanomatonta iloa ja
kiitollisuutta.
»Ja sinä... Hyvästi, Olavi!»
»Hyvästi--Metsänneito!»
Nuorukainen seisoi hakkauksen keskellä ja katseli niinkauvan, kun tyttöä
vähääkään näkyi.
Tyttö kääntyi vielä kerran ja kuusenterttu paloi kuin iltarusko vaalean
puseropilven keskellä.
»Tänään minä en kaada enää ainoatakaan puuta», sanoi nuorukainen,
istuutuen rungolle pää käsien varaan.