Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja mar_Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

älystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita,

itsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen

kuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen,

uudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine

silmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä

järkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja

kuitenkin salaa jumaloivat piikojaan ... ynnä kaikellaisia muita.

Kysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä

mielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta,

kunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen,

vaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin

löytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui

surullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.

"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan",

ajatteli hän: "tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus

valaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta

kiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat

heille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan

kukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja

kasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään."

Hän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan

vaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi

ollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät

nämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat

avioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei

heillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.

"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita",

arveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti

läpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun

kohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan

seuraan ja sitten -- pikaisesti asiaan!

Kärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet

vielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen

että kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.

Toisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen

saakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy...

Lopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan

haltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista:

vaimo tuo parhaan järjestyksen taloon -- hän on emäntä, äiti

ja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin

käytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän

siihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.

-- Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien

seurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?... Missä on

tuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä

ei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta

mikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun,

kaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja

kukoistus?

Kuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui

hänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen

mieliväreissänsä, kuva -- vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja

puhdas.

-- Se on vain haavetta! -- sanoi hän taipuen hymysuin mielensä

turhasta kiihoituksesta.

Mutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.

Ensin uneksui hän tässä kuvassa vain naisen tulevaisuutta ylipäänsä,

vaan kun hän sitten täysikasvaneessa, kypsyneessä Olgassaan sai nähdä

ei ainoastaan kukoistukseensa puhjenneen kauneuden ylellisyyden,

vaan myös voiman, joka oli valmis elämään ja janosi valaistusta ja

elämäntaistelua -- kaikki oman haaveensa tuntomerkit, niin heräsi

hänessä jälleen tuonoinen, miltei jo unohtunut rakkauden kuva, hän

alkoi uneksua tätä kuvaansa Olgaksi ja hänestä tuntui että totuus on

mahdollinen ilman narrinpukua ja väärinkäytöstä.

Leikkimättä lemmen ja avioliiton kysymyksillä, sekoittamatta siihen

mitään muita laskuja, siteitä, rahoja tai virkoja, mietiskeli Stolz

kuitenkin sitä, kuinka hänen ulkomainen, tähän saakka väsymätön

toimintansa on sointuva yhteen sisällisen perhe-elämän kanssa, ja

kuinka hän matkailijasta ja asioitsijasta on muuttuva eukolliseksi

kotona-kököttäjaksi? Jos hän tästä ulkonaisesta touhustaan

asettuu, niin millä on täyttyvä hänen elämänsä kotioloissa? Lasten

kasvattaminen ja sivistäminen, heidän ohjaamisensa elämään ei

tietysti ole helppo eikä tyhjä tehtävä, mutta siihen on vielä aikaa

ja mitäs hän siihen asti on tekevä?

Kauvan ja usein olivat nämät kysymykset ahdistelleet häntä, vaan ei

hän ollut antanut naimattomuutensa raskauttaa elämäänsä eikä hänen

päähänsä ollut juolahtanut, silloinkaan, kun sydän sykähti kauniimman

sukupuolen läheisyydestä, ottaa niskoillensa avioliiton kahleita.

Tästä syystä hän ikäänkuin oli ylenkatsonut myös Olga-impeä, ihaellen

häntä ainoastaan kuin suloista lasta, josta on suuria toiveita ja

vain leikillä, sivumennen singahutellen tytön janoavaan ja herkkään

sieluun uusia, rohkeita aatteita, sattuvia elämänhavainnoita,

kehittäen siinä, sen enempää arvelematta ja ennustamatta, ilmiöiden

elävää ymmärtämystä ja varmaa katsantokantaa, vaan unhoittaen väliin

vihdoin Olgankin ja omat huolimattomat opetuksensa.

Mutta aika-ajoin, nähdessään että tytössä välähteli harvinaisempia

hengen kipunoita ja mielipiteitä, ja ettei hänessä ollut valhetta,

ettei hän etsinyt yleistä tunnustusta, että tunteet hänessä syttyivät

ja sammuivat yksinkertaisesti ja vapaasti, ettei hänessä ollut mitään

vierasta, vaan kaikki omaa ja tämä oma niin rohkeata, raikasta ja

lujaa -- silloin joutui hän ymmälle, mistä tyttö oli kaiken tämän

saanut, muistamatta omilta huuliltaan lennähtäneitä neuvoja ja

huomautuksia.

Jos hän silloin olisi kohdistanut huomionsa häneen, olisi hän voinut

luulla että tyttö astelee melkein yksin omaa tietänsä ja että

häntä varjelee äärimmäisyyksiltä ainoastaan tädin pintapuolinen

silmälläpito, mutta ettei häntä ensinkään rasita tuo monilukuinen

holhoojajoukko eikä se auktoriteetti, mikä kuului seitsemälle

hoitajattarelle, mummoille ja tädeille kaikellaisine suku-, perhe- ja

säätysääntöineen, vanhettuneine tapoineen ja mielipiteineen; ettei

häntä väkisin viedä kuluneelle käytävälle, vaan että hän kulkee uutta

polkua, jota myöten hänen on täytynyt raivata uransa omalla älyllään,

katsannollaan ja tunteellaan.

Mutta luonto ei häntä millään tällaisella ollut loukannut; täti ei

hirmuvaltiaan tavoin hallinnut hänen tahtoaan eikä henkeään, itse

arvaili ja ymmärsi Olga paljonkin silmäillen varovaisesti elämään ja

kuunnellen muunmuassa ystävänsä puheita ja neuvoja...

Stolz ei tätä pitänyt minään merkillisenä, vaan odotti ainoastaan

jonkunverran kehitystä tulevaisuudessa, mutta kaukaisessa

tulevaisuudessa, odottamatta suinkaan tytöstä itselleen mitään

elämänkumppania.

Mutta Olga ei itserakkaasta kainoudesta pitkään aikaan antanut

itsestään selkoa, ja vasta kiusallisen taistelun jälkeen, ulkomailla

ollessaan, huomasi Stolz, kuinka yksinkertaiseksi, voimalliseksi ja

luonnolliseksi olennoksi hänen unhoittamansa paljonlupaava lapsi oli

kehittynyt. Mutta silloin aukeni hänen eteensä vähitellen tuo neidon

sielussa hautuva syvä kuilu, jota hän koetti täyttää, vaan jota hän

ei koskaan tuntenut saavansa umpeen.

Alussa oli hänen pakko kauvan taistella Olgan elävän luonteen

kanssa, hillitä hänen nuoruutensa kuumetta, asetella mielenpuuskia

erityisillä keinoilla, antaa tasainen kulku elämälle, joka tosin

onnistui vain ajaksi. Sillä tuskin ummisti hän luottavaisesti

silmänsä, kun taas nousi hälinä, elämä pulppusi lähteenä, kuului uusi

kysymys tuosta rauhattomasta hengestä, ahdistetusta sydämmestä, ja

silloin täytyi ruveta rauhoittamaan kiihoittunutta mielikuvitusta,

masentamaan tai päinvastoin herättämään itserakkauden tuntoa. Ja

neidon vaipuessa miettimään jotakin ilmiötä, riensi Stolz aina

antamaan hänelle siihen avaimen.

Usko satunnaisuuksiin ja harhakuvittelun usva alkoivat vähitellen

haihtua neidon elämästä. Valoisana ja vapaana avautui hänen eteensä

elon avaruus ja niinkuin läpihohtavassa vedessä erotti hän siinä

jokaisen pienen kiven, uurteen ja vihdoin puhtaan pohjan.

-- Olen onnellinen! -- kuiskasi hän heittäen kiitollisuuden

katseen entiseen elämäänsä, ja tulevaisuutta tunnustellen muisteli

neitseellistä onnenunelmaansa, jonka kerran haaveellisena,

haaleansinervänä yönä oli nähnyt Shveitsissä, ja huomasi että tuo

uni, kuni varjo, liitää itse elämässäkin.

"Mistä hyvästä tämä on osakseni tullut?" ajatteli hän tyynesti.

Toisinaan hän aivan pelkäsi että jos tämä onni häneltä särkyy...

Mutta vuosia kului eivätkä he väsyneet elämään. Koittanut oli

hiljaisuus, tyyntyneet mielenkuohut, elämänkieroudet käyneet

selville, tulleet kestetyiksi kärsivällisesti ja reippaasti, eikä

taisteluninto vieläkään heidän keskessään vaijennut.

Olga oli jo kasvanut vakavaan elämänymmärtämykseen; kaksi olemusta,

hänen ja Andrein, oli vuotanut yhteen uomaan, tuntematon oli hurjien

himojen temmellys ja kaikki oli heillä hiljaisessa sopusoinnussa.

Tuntuipa kuin olisi ollut lupa nukahtaa tähän ansaittuun rauhaan

ja nauttia kuten nauttivat hiljaisten sopukkain asukkaat, jotka

kohtaavat toisensa kolmesti päivässä haukotellen arkipäiväisessä

keskustelussa, vaipuvat tylsään uinailuun, nääntyen aamusta iltaan,

koska muka kaikki on läpiharkittua, loppuunpuhuttua ja niin tehtyä

ettei muka ole mitään enää puhuttavaa eikä tehtävää tässä matosessa

mailmassa.

Ulkonaisesti tapahtui kaikki heilläkin niinkuin muilla. He nousivat

ylös, joskaan eivät aamuruskon aikaan, niin kuitenkin varhain;

istuivat mielellään pitkän teepöydän ääressä vieläpä toisinaan

laiskasti vaitiollen, erkanivat sitten kumpikin omalle suunnalleen

tai tekivät työtä yhdessä, söivät päivällistä, ajelivat vainioilla,

harrastivat soitantoa ja laulantoa ... kuten Oblomovkin oli

haaveillut.

Mutta toimetonta torkuntaa ei heillä näkynyt, ilman ikävää ja

henkistä uneliaisuutta viettivät he päivänsä, velttoa katsetta tai

sanaa ei päästetty, puheenaine ei koskaan loppunut ja keskustelu oli

usein lämmintä.

Pitkin huoneita kajahtelivat heidän sointuisat äänensä, kuuluen

puutarhaan asti, tai uskoivat he hiljaa toinen-toiselleen kukkaiset

haaveensa, henkensä kaikki kielinkertomattomat nuoret värähdykset,

heräävät aatteet, sielujen tuskin kuuluvat kuiskeet...

Ja heidän vaitiolonsa oli toisinaan mietiskelevää onnea, josta ennen

oli haaveillut Oblomov, tai oli se henkistä itsenäistä työtä ja

loppuunsuoritusta aineissa, joita he toinen-toiselleen opettivat.

Usein vaipuivat he äänettömään ihmettelyyn iäti uuden ja loistavan

luonnon kauneuden edessä. Heidän herkät sielunsa eivät voineet tottua

tähän kauneuteen, .vaan maa, taivas, meri -- kaikki herätti heissä

tunnelmia ja vaiti istuskelivat he rinnakkain katsellen samallaisin

sieluin ja silmin tätä luotua ihanuutta ja ymmärsivät sanaa sanomatta

toinen-toisensa.

Eivät he välinpitämättöminä ottaneet vastaan aamun koittoa eivätkä

voineet tylsästi vaipua lämpöisen, tähtisen etelänyön hämärään. Heitä

piti hereillä alituinen aatteen lento, ikuinen sielun värinä ja tarve

ajatella, tuntea ja puhua kahden...

Mikä sitten lienee ollutkin noiden kuumien kiistojen, hiljaisten

keskustelujen, lukemisten ja pitkien kävelyretkien tutkimus-esineenä?

Kaikki tyyni. Jo ulkomailla oli Stolz vieraantunut lukemasta ja

työskentelemästä yksikseen ja täällä silmä silmää vasten Olgan kanssa

ajatteli hän kahden. Töintuskin pystyi hän seuraamaan sitä väsyttävää

vilkkautta, millä Olgan aatteen ja tahdon ilmaukset tapahtuivat.

Kysymys, mitä hän on tekevä perheellisenä miehenä, oli jo tyyntynyt

ja itsestään saanut ratkaisunsa. Hänen oli pakko pyhittää vaimonsa

myös omiin toimiinsa sentähden että ilman puuhaa ja liikettä

elämässä tämä olisi läkähtynyt aivankuin vailla ilmaa. Jonkun

rakennuksen rakennuttaminen, työt omalla ja Oblomovin tilalla, yhtiön

yritykset -- ei mitään tehty ilman hänen tietoaan tai osanottoaan.

Ei ainoatakaan kirjettä lähetetty ilman että vaimokin ne läpiluki,

ei ainoatakaan ajatusta, vielä vähemmin toimeenpanoa päässyt hänen

ohitsensa, vaan hän tiesi kaiken, ja kaikki kiinnitti hänen mieltänsä

siksi että kiinnitti hänen miehensä mieltä.

Aluksi teki Stolz tämän senvuoksi että oli mahdoton mitään salata

vaimoltaan, koska kirjeiden kirjoittaminen, keskustelu asiamiesten

ja kaikellaisten urakoitsijain kanssa tapahtui hänen läsnäollessaan,

hänen silmäinsä edessä, vaan sitten hän rupesi tätä jatkamaan

tottumuksesta, niin että lopuksi muuttui välttämättömäksi hänelle

itselleenkin.

Vaimon huomautukset, neuvot, hyväksyminen tai hylkääminen tuli

hänelle välttämättömäksi tarkistukseksi, sillä hän näki että tämä

ymmärtää asiat yhtä hyvin kuin hän itsekkin. Sakariias se loukkaantui

sellaisesta kykeneväisyydestä vaimonsa puolelta ja monet siitä

loukkaantuvat, mutta Stolz oli siitä onnellinen.

Mutta lukeminen ja oppiminen se oli vaimon alituisena hengen

ravintona ja kehittäjänä. Olga oli kateellinen jokaisen kirjan ja

sanomalehtikirjoituksen suhteen, mitä ei hänelle oltu näytetty,

ja ihan suuttui, jos miehensä ei katsonut hyväksi näyttää hänelle

jotakin mielestään liian vakavaa, ikävää, hänelle käsittämätöntä,

ja nimitti moista menettelyä turhantarkkuudeksi, typeryydeksi,

jälkeenjäämiseksi, haukkuen rakastettua miestään "vanhaksi

saksalaiseksi peruukiksi". Tämän tautta tapahtui heidän välillään

eläviä, kiihkeitä näytelmiä.

Vaimo suuttui, vaan mies nauroi, vaimo suuttui vielä pahemmin ja

leppyi vasta silloin, kun mies lakkasi pilaa laskemasta ja suostui

jakamaan hänen kanssaan ajatuksensa, tietonsa ja kirjansa. Mies

ei tyrkyttänyt hänelle oppinutta tekniikkaa voidakseen ylpeillä

tuolla typerimmällä kerskauksella että hänellä on "oppinut vaimo".

Jos Olgan puheessa olisi ilmaantunut yksikään sana tai vihjaus

moiseen vaatimukseen, niin olisi Stolz punastunut pahemmin kuin

jos tämä olisi vastannut tylsällä tietämättömyyden katseella

johonkin kysymykseen, joka tieteen alalla oli aivan tavallinen,

mutta senaikuiselle naiskasvatukselle vielä mahdoton sulattaa. Mies

ainoastaan tahtoi, ja vaimo kaksin kerroin, ettei olisi mitään minkä

perille ei nainen pääsisi yhtä hyvin kuin mies.

Stolz ei suinkaan piirtänyt hänelle kuvia eikä numeroita, mutta

puhui kaikesta, luki paljon, sivuuttamatta turhantarkasti myöskään

mitään taloudellista teoriiaa, yhteiskunnallisia tai filosoofisia

teoksia, sekä puhui innostuksella ja viehättävästi esittämällä

eläviä totuuksia tieteen äärettömästä mailmasta. Erityiskohdat

tosin haihtuivat pian Olgan muistista, mutta kehäpiirteet eivät

hänen vastaanottavaisesta hengestään koskaan kuluneet pois, eivät

vaalenneet värit eikä tukahtunut tuli, millä mies oli valaissut

hänelle mailman kaikkeutta.

Stolz värähtelee ylpeydestä ja onnesta huomatessaan, kuinka

perästäpäin tämän tulen kipuna hohtaa Olgan silmissä, kuinka kaiku

hänelle uskotusta aatteesta soinnahtelee hänen puheessaan, kuinka

aate on tunkeutunut hänen tajuntaansa ja ymmärrykseensä, kypsynyt

hänen hengessään ja esiin käy hänen sanoistaan, ei kuivana eikä

karkeana, vaan naisellisen sulon välkkeessä, ja varsinkin, jos

joku hedelmää-tuottava pisara kaikesta puhutusta, läpiluetusta ja

kuvatusta on laskeutunut kuni simpukkahelmi hänen elämänsä kirkkaalle

pohjalle.

Ajattelijana ja taiteilijana esitti Stolz hänelle järjellä varustetun

olennon, eikä vielä koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseänsä

niin syvästi kiintyneeksi mihinkään, ei opintoaikoinaan eikä niinä

raskaina päivinä, jolloin hän taisteli elämän kanssa kiihkoisena

koettaen pujottautua ulos sen sokkeloista ja karaisten itseänsä

miehuuden kokemuksissa, kuin nyt -- vaaliessaan tätä vaikenematonta,

tulivuorenkaltaista hengentyötä omassa ystävättäressään!

-- Kuinka onnellinen olenkaan! -- saattoi Stolz itsekseen puhella

haaveillen omaan tapaansa ja kurkistaen tulevaisuuteen, jolloin

avioliiton hunajavuodet ovat loppuunkuluneet.

Kaukaa hänelle jälleen hymyili vastaan uusi kuva, ei itsekkään

Olgan kuva, ei himokkaasti lempivän vaimon, ei äidin -- lasten

hoitajattaren, joka vihdoin kuihtuu kukattomaan, kenellekkään

hyödyttömään elämään, vaan joku muu, korkea, miltei ylenluonnollinen

olento...

Hän unelmoi äiti-luojattaresta ja kokonaisen onnellisen sukupolven

osanottajattaresta siveelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Hän

mietiskeli pelolla, oliko Olgalla riittävä tahtoa ja voimia ...

ja kiirehtien autteli häntä mitä pikimmin alistamaan itselleen

elämän, miehuullisesti varustautumaan elämäntaisteluun, -- juuri

nyt, niinkauvan kun he molemmat vielä olivat nuoria ja elämä heitä

säästi, tai sen iskut eivät vielä tuntuneet raskailta, ja niin kauvan

kun murhe hukkui rakkauden tulvaan.

Synkentyivät heidänkin päivänsä, mutta eivät kaavaksi. Vahingot

asioissa, melkoinen rahajoukon häviö -- sellainen sattuma heihin

tuskin koski. Se maksoi heille ylimääräisiä puuhia ja matkustuksia

eri suuntiin, vaan sitten se pian unhoittui.

Tädin kuolema sai katkerat, vilpittömät kyynelet vuotamaan Olgan

silmistä ja loi varjon hänen elämäänsä noin puolen vuoden ajaksi.

Kaikista suurinta varovaisuutta ja alituista huolta saivat aikaan

lasten taudit, mutta vaaran ohi mentyä palasi aina heti onnikin. Enin

huoletti Stolzia Olgan terveydentila, sillä kauvan kesti ennenkuin

tämä tointui voimiinsa synnytysten jälkeen, ja vaikka toipuikin

lopulla, ei hän herennyt sitä yhä huolehtimasta. Hirveämpää murhetta

ei hän tuntenut.

-- Kuinka onnellinen olenkaan! -- hoki myös Olga hiljaa ihmetellen

elämäänsä ja sellaisena itsetajunnan hetkenä vaipui toisinaan syvään

mietiskelyyn ... varsinkin erääseen aikaan kolmi-neli-vuotisen

miehelässä-olonsa jälkeen.

Kummallinen on ihminen! Kuta täyteläisempi oli tämän naisen onni,

sitä miettiväisemmäksi hän kävi ja ... pelkääväisemmäksi. Hän

alkoi ankarasti pitää itseänsä silmällä ja sai selville että häntä

hämmensi tämä elämän hiljaisuus ja sen seisahtuminen onnen hetkinä.

Väkisten pudisteli hän sielustansa tämän alakuloisuuden ja kiirehti

elämänaskeliaan kiihkeästi etsien hälinää, liikettä, puuhaa, pyysi

miehensä mukana päästä kaupunkiin ja koetti viehtyä ihmisiin ja

seura-elämään.

Mutta mailman turhamaisuus ei häneen paljon koskenut, vaan hän riensi

takaisin omaan sopukkaansa huuhtomaan sielustansa sen raskaan,

oudon vaikutuksen sekä ryhtyi uudestaan milloin kotielämän pieniin

puuhiin luopumatta tuntikausiin lastenkamarista ja täyttäen äidin

ja lastenpiian velvollisuudet, milloin syventyen Andrein kanssa

keskusteluihin "vakavasta ja ikävästä" tai lueskelivat he yhdessä

runoilijoita ja puhelivat retkestä Italiaan.

Olga pelkää vajoavansa jonkunlaiseen oblomovilaiseen velttouteen.

Mutta kuinka tahansa hän koettaakaan karkoittaa sielustansa moiset

aika-ajoittaiset kangistuksen ja uneliaisuuden silmänräpäykset, hänen

sieluunsa aina aluksi salaa sukeltaa onnen unelma, hänet ympäröipi

haaleansinervä yö kietoen hänet uinailun vaippaan, sitten jälleen

tulee alakuloinen seisahdus, ikäänkuin elämän lepokohta, vaan

senjälkeen ... hämmennys, pelko, riutumus, omituinen synkeä suru,

ja rauhattomissa aivoissa alkaa kuulua omituisia, hämäriä, usvaisia

kysymyksiä...

Olga kuunteli niitä herkästi, tutki itseänsä, mutta ei saanut

selville mitään, mitä sielu etsi; se vain etsi ja vaati jotakin ja

ikäänkuin -- hirveä sanoa -- tunsi tuskaa, niinkuin hänelle olisi

ollut liian vähän tätä onnellista elämää, ikäänkuin hän olisi

siihen väsynyt ja vaati yhä uusia, tuntemattomia ilmiöitä, koettaen

kurkistaa kauvas eteenpäin.

"Mitä tämä on?" ajatteli hän kauhistuneena. "Lieneekö todella

tarpeellista ja mahdollista vielä haluta jotakin? Mihin siis on

mentävä? Eihän tie ulotu pitemmälle... Eikö se todellakaan ulotu,

vai jokohan on suoritettu elämän kiertokulku? Tässäkö lieneekin

kaikki ... kaikki tyyni?"... hautoi hänen sielunsa, vaan se ikäänkuin

jätti jotakin loppuunsanomatta -- ja hätäisesti silmähti Olga

ympärilleen että eikö kukaan huomannut ja kuullut tätä hänen sielunsa

kuisketta... Hän kyseli silmillään taivaalta, mereltä, metsältä

-- mutta vastausta ei mistään kuulunut; siellä oli vastassa vain

avaruus, syvyys, synkkyys.

Luonto puheli yhtä ja samaa, siinä kuvastui hänelle katkeamaton,

mutta yksitoikkoinen elämän juoksu ilman alkua, ilman loppua.

Hän tiesi, keneltä olisi ollut kysyttävä näistä mielenahdistuksista,

ja olisi löytänyt vastauksen, mutta millaisen? Mitä, jos tämä vain

olikin hedelmättömän järjen nurinaa, tai mikä pahempi, sopusointuun

luomattoman, epänaisellisen sydämmen janoa? Taivas sentään! Hän,

miehensä epäjumala -- oliko hän sydäntä vailla, oliko hänen

järkensä kovettunut ja tyytymätön kaikkeen? Mitä hänestä tuleekaan?

Rikkiviisas nainenko? Kuinka onkaan hän masentuva, kun hänen

miehellensä paljastuvat nämät uudet, oudot, joskohta tiettävästi

hänellekkin tunnetut kärsimykset!

Hän saattoi piiloutua mieheltään tai keksiä syyksi sairauden noina

hetkinä, jolloin hänen silmänsä kadottivat samettimaisen pehmeytensä

ja katse niissä oli omituisen kuiva ja polttava ja kasvoilla lepäsi

raskas pilvi, -- noina hetkinä, joina hän kaikista ponnistuksistaan

huolimatta ei voinut pakottaa itseään hymyilemään ja puhumaan,

vaan kuunteli välinpitämättömänä mitä merkillisimpiä uutisia

valtiollisesta mailmasta, mitä mieltäkiinnittävimpiä selityksiä

tieteen uusista askelista ja taiteen tuoreimmista luomista.

Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut itkeä eikä hänessä tapahtunut

sitä äkkipikaista väristystä, mitä oli tuntenut siihen aikaan, kun

hermot kihisivät ja neitseelliset voimat riehahtelivat. Ei! tämä oli

toista. -- Mitä se sitten on? -- kyseli hän epätoivoissaan tullessaan

ikävän-välinpitämättömäksi kaiken suhteen jonakin kauniina,

haaveellisena iltana tai kehdon ääressä, vieläpä kesken miehensä

hyväilyä ja puhelua.

Mutta ei hänen ollut helppo salata itseänsä Stolzin tutkivalta

katseelta; tämän hän tiesi, ja valmistautui keskusteluun sisällisesti

yhtä levottomana kuin oli kerran valmistautunut entisyytensä

tunnustukseen. Ja keskustelu puhkesi.

He kävelivät eräänä iltana pitkin poppelikujaa. Olga melkein

riippui miehensä olkapäässä ja oli syvästi vaiti. Häntä ahdisti tuo

käsittämätön mielentilansa, ja mistä tahansa Stolz koettikaan puhua,

niin vastasi hän siihen lyhyesti.

-- Lastenhoitajatar sanoo että Pikku-Olla on yskinyt viime yönä.

Pitäisiköhän panna huomenna tohtoria hakemaan? -- kysyi mies.

-- Minä olen häntä juottanut lämpöisellä maidolla enkä huomenna

päästä kävelemään, niin että sittenpähän näemme! -- vastasi vaimo

yksitoikkoisella äänellä.

Vaijeten kulkivat he käytävän päähän.

-- Miksikäs sinä et vastannut ystävättäresi Sonitshkan kirjeeseen? --

kysyi Stolz. -- Ja minä kun odotin niin että vähällä olin myöhästyä

postista. Se oli jo hänen kolmas kirjeensä, johon et ole vastannut.

-- Niin, minä tahdon mitä pikimmin unohtaa hänet ... -- sanoi Olga ja

vaikeni.

-- Minä lähetin terveisiä sinulta Bitshurinille, -- virkkoi taas

Andrei: -- hänhän on sinuun ihan rakastunut, kaippa se miestä

lohduttaa hiukan, kun ei hänen vehnätilauksensa kerkeä perille

määrä-aikaan.

Olga hymähti kuivasti.

-- Niin, sinä olet siitä jo kertonut, -- äänsi hän

välinpitämättömästi.

-- Mikä sinun on, nukuttaako sinua? -- kysyi mies. Olgan sydän alkoi

tykyttää joka kerta kun kysymykset näin sattuivat aralle paikalle.

-- Ei vielä, -- vastasi hän teeskennellyllä reippaudella: -- miksi

sitä kysyt?

-- Oletko kipeä? -- kysyi taas toinen.

-- En. Vai näyttääkö sinusta siltä?

-- No, sitten on sinulla ikävä!

Olga puristi lujasti molemmin käsin hänen olkapäätänsä.

-- Ei, ei, kielsi hän teeskennellyn-ujostelemattomalla äänellä, jossa

kuitenkin värähteli ikäänkuin ikävää.

Stolz talutti hänet ulos lehtokujasta ja käänsi hänen kasvonsa

kuunvaloa kohti.

-- Katso minuun! -- sanoi hän luoden tutkivan katseen vaimonsa

silmiin.

-- Voisi luulla että sinä olet onneton ihminen! Niin kummalliset ovat

sinun silmäsi tänään, eivätkä ainoastaan tänään... Mikä sinua vaivaa,

Olga?

Ja mies talutti hänet jälleen vyötäisistä lehtokujan varjoon.

-- Tiedätkös mitä: minulla on äärettömän nälkä! -- virkkoi Olga

koettaen purskahtaa nauruun.

-- Älä viitsi valehdella! Minä en siitä pidä! -- lisäsi Stolz

teeskennellyn-ankarasti.

-- Vai näytän minä sinusta onnettomalta? -- toisti vaimo nuhtelevasti

pysähdyttäen miehensä keskellä kujaa. -- Niin, onneton ehkä vain

sentähden ... että olen liiankin onnellinen! -- sai hän sanotuksi

niin hellällä ja pehmeällä äänen sävyllä että miehen täytyi suudella

häntä.

Olga tuli rohkeammaksi. Se, että hän vähän kuin leikillä oli

tullut sanoneeksi tuntevansa itsensä onnettomaksi, pakoitti hänet

vilpittömään tunnustukseen.

-- Ei minun ole ikävä, sillä se ei ole mahdollista: tiedäthän

sinä sen tietysti itsekkin, etkä usko omia sanojasi. En minä ole

kipeäkään, vaan minua painaa joku alakuloisuus ... se minua tässä

toisinaan vaivaa ... -- minä olen kärsimätön ihminen ... siinä

nyt kuulet, koska sinulta on mahdoton sitä salata. Niin, se on

alakuloisuutta, vaan en tiedä, mistä se johtuu! Ja hän laski päänsä

miehensä hartiolle.

-- Kas kummaa! Mikähän siihen on syynä? -- kysyi Stolz hiljaa

nojautuen häneen.

-- En tiedä, -- toisti Olga.

-- Täytyyhän kuitenkin olla syy, jos ei minussa eikä sinun

ympäristössäsi, niin sinussa itsessäsi. Väliin tällaisessa

alakuloisuudessa piilee sairauden itu... Oletko oikein terve?

-- Niin, kentiesi on tässä jotain sentapaista, -- vastasi vaimo

totisesti: -- vaikka minä en mitään tunne. Näethän, kuinka minä

syön, kävelen, nukun ja työskentelen. Yhtäkkiä lankeaa päälleni

jonkunlainen synkkämielisyys ... minusta tuntuu kuin ei elämässä

olisi kaikkea... Vaan älä viitsi kuunnella, tämä on nyt niin

joutavaa...

-- Puhu, puhu! -- vaati Stolz vilkkaasti. -- No, että siis elämässä

ei vielä ole kaikkea, ja mitä vielä?

-- Toisinaan minä ikäänkuin pelkään, -- jatkoi Olga: -- että kunhan

ei vain kaikki muuttuisi ja loppuisi ... en tiedä itsekään. Tai

vaivaa minua tuhma ajatus että: mitä vielä on tulossa? ... Mitä

tämä onni oikeastaan on ... ja koko elämä? -- puheli hän hiljentäen

hiljentämistään ääntään ja kainostellen: kaikki nämät ilot ja

surut... ja luonto...? -- kuiskutti hän: -- kaikki kiehtoo minua

vielä jonnekkin, minä tulen tyytymättömäksi kaikkeen... Hyvä jumala!

minua ihan hävettävät nämät tuhmuudet ... tämähän on haaveilemista...

Älä ole huomaavinasikaan, älä huoli katsoa ... -- lisäsi hän

rukoilevalla äänellä hyväillen miestään. -- Tämä suru haihtuu kai

pian ja minulle tulee jälleen niin valoisa ja iloisa oltava kuin

nytkin, juuri tällä hetkellä!

Olga likistihen mieheensä niin arkana ja hyväilevänä ja tosiaankin

häpeissään, ikäänkuin pyytäen anteeksi "tyhmyyksiään".

Kauvan kyseli häneltä mies, kauvan selitteli vaimo ikäänkuin potilas

lääkärilleen alakuloisuutensa ilmiöitä, ilmitoi kaikki synkät

kysymykset, kuvaili sielunsa sekasorron ja sitten -- kun tämä

kangastus alkoi kadota -- kaikki, mitä suinkin voi muistaa ja huomata.

Stolz kulki jälleen ääneti pitkin käytävää, pää rinnalle painuneena,

neuvottomana, levottomana ja kokonaan syventyneenä vaimonsa hämärään

tunnustukseen.

Tämä koetti kurkistaa hänen silmiinsä, mutta ei mitään nähnyt, ja

kun he kolmannen kerran olivat päässeet lehtokujan päähän, ei Olga

antanut miehensä kääntyä, vaan vuorostaan vei hänet kuutamoon ja

katsahti kysyväisesti hänen silmiinsä.

-- Mitä mietit? -- kysyi hän ujosti. - Nauratko minun tyhmyyksilleni,

niinkö? Se on kovin typerää tällainen suru, eikö olekkin?

Mies oli vaiti.

-- Miksi et puhu? -- kysyi toinen kärsimättömänä.

-- Ethän sinä itsekään puhunut pitkään aikaan, vaikka tietysti tiesit

että minä olin aikaa sitten sinua tarkastellut -- anna siis minunkin

olla vaiti ja miettiä. Et sinä minulle mitään helppoa tehtävää ole

antanut.

-- Vaan jos sinä nyt rupeat miettimään, niin minua alkaa kiusata se,

että sinä siinä yksin haudoskelet keksiäksesi jotakin. Paha että

tulin sanoneeksikaan! Puhu nyt toki jotakin...

-- Mitäs minä tässä osaan sanoa? Ehkäpä sinun hermosi vielä joutuvat

epäjärjestykseen, ja silloin lääkäri enkä minä tutkii, mikä sinua

vaivaa. Täytyy huomenna haettaa... Vaan jos ei se ole sitä ... --

yritti hän sanomaan ja jäi miettimään.

-- Puhu! -- ahdisti Olga kärsimättömänä.

Stolz vain asteli eteenpäin yhä miettien.

-- Anna tulla nyt! -- sanoi vaimo pudistaen häntä kädestä.

-- Kentiesi on se sinun mielikuvituksesi ylenpalttisuutta: --

sinä olet liian elävä ... tai kentiesi olet sinä tähän asti yhä

kypsynyt... -- arveli Stolz puoliääneen, melkein itsekseen.

-- Ole hyvä, puhu ääneen, Andrei! En voi kärsiä, kun sinä itseksesi

noin mutiset! -- nurisi Olga: -- minä tässä sinulle lörpöttelin

tyhmyyksiä, ja sinä vain painat pääsi alas ja soperrat jotakin

nenääsi! Minusta on ihan hirveää sinun kanssasi täällä pimeässä...

-- En tiedä mitä sanoa... Mitä minä ymmärrän sinun alakuloisuudestasi

ja kysymyksistä, jotka sinua ahdistavat. Puhutaanhan taas, niin

nähdään. Täytyy kai jälleen ruveta kylpemään meressä...

-- Sinä mutisit jotakin "kypsymisestä": -- mikä sinulla oikeastaan

oli mielessä? -- kysyi Olga.

-- Minä vain arvelin ... -- alotti Stolz vitkaan ja alakuloisesti

ilmilausuen ajatuksensa, itsekään sitä uskomatta sekä ikäänkuin

häveten omaa puhettansa: -- näetkös ... on hetkiä ... minä tuota

tahdon sanoa että jos tämä ei ole minkään sairauden oiretta, jos sinä

olet täysin terve, niin kentiesi olet sinä kypsynyt, tullut siihen

ajan kohtaan, jolloin elämän kasvu on lakannut ... jolloin ei ole

enää arvoituksia, vaan elämä on avautunut kokonaan...

-- Sinä nähtävästi tahdot sanoa että olen tullut vanhaksi? --

keskeytti vaimo elävästi. -- Ettäs uskallat! huudahti hän uhkaavasti.

-- Minä olen vielä nuori ja voimakas! Ja hän oikasi itsensä suoraksi.

-- Älä pelkää, -- sanoi hän: -- sinä nähtävästi et aijo koskaan

vanhentua! En minä sitä tarkoittanut ... vanhuudessa voimat

väsähtyvät ja lakkaavat taistelemasta elämän kanssa. Ei, vaan

sinun alakuloisuutesi ja ahdistuksesi -- jos se vain on sitä, mitä

luulen -- on pikemminkin voiman merkki... Elävän, kiihkeän hengen

etsinnät särkyvät toisinaan elämän särmiä vastaan, kun eivät löydä

vastauksia, ja silloin ilmaantuu alakuloisuus ... ajallinen elämän

tyytymättömyys... Tämä on elämää ja sen salaisuuksia tutkivan sielun

ainainen murhe... Ehkäpä sinunkin laitasi on näin... Jos niin on --

niin ei se ole mitään typerää.

Olga huokasi, mutta nähtävästi enemmän ilosta, että vaara oli ohi, ja

ettei ollut alentunut miehensä silmissä, vaan päinvastoin...

-- Mutta olenhan minä onnellinen, järkeni ei ole joutilas, en minä

haaveile, elämäni on vaihtelevainen -- mitä siis vielä puuttuu? Miksi

nämät kysymykset? -- Se on tauti, paha painajainen...

-- Niin, miksei, se on painajainen pimitetylle, heikolle hengelle,

joka ei ole sellaiseen valmistautunut. Tämä murhe ja tällaiset

kysymykset ovat kentiesi monelta järjen vieneet, muutamille ne

ilmaantuvat kuni rumat näyt, kuni mielenhoure...

-- Onni pursuaa yli reunojen, niin tekee mieli elää, vaan yhtäkkiä

sekoittuu siihen jotakin katkeraa...

-- Niin se on Prometheuksen tulen tuote! Ei siinä kyllin että

saat kärsiä, sinun pitää vielä rakastaa suruasi ja kunnioittaa

epäilyksiäsi, hämäriä kysymyksiäsi: ne ovat kukkurapäällistä

ylenpalttisuutta, elämän ylellisyyttä, ja ilmaantuvat suurimmassa

määrin onnen huipulla, kun raa'at himot ovat poissa. Ne eivät synny

arkipäiväisen elämän keskessä, siellä ei niitä muisteta, missä on

murhetta ja hätää; laumat kulkevat tietämättä tästä epäilyksen

usvasta ja kysymysten tuskasta... Mutta ken ne on kohdannut

aikanansa, sitä eivät ne tao murskaksi kuten moukari, vaan ovat sille

kuin mieluisat vieraat.

-- Mutta ei niistä ole helppo suoriutua: ne tuottavat tuskaa ja

välinpitämättömyyttä ... miltei kaiken suhteen, -- lisäsi Olga

epävarmasti.

-- Luuletko niiden kauvankin kestävän? Niistä se vasta elämä viriää,

-- puhui Stolz. -- Ne johtavat kuilulle, josta et saa mitään selvää,

ja pakoittavat jälleen suuremmalla rakkaudella katselemaan elämää...

Ne pakoittavat jo koeteltuja voimia taisteluun keskenään ikäänkuin

sitä varten etteivät pääsisi nukahtamaan...

-- Se on sumussa harhailemista ja aaveiden pelkoa! -- valitti

puoliso. -- Kaikki olisi niin valoisaa, mutta yhtäkkiä laskeutuu

elämään pahaa-ennustava varjo! Eikö todella ole keinoa sitä vastaan?

-- Tietysti on elämällä tukikohtansa. Vaan jos ei noita kysymyksiä

olisi, niin elämä tuntuisi ellostavalta!

-- Mitä siis on tehtävä? Alistuakko ja koettaa selittää?

-- Eikö mitä, -- sanoi Stolz: -- vaan täytyy asestautua lujuudella

ja kärsivällisyydellä ja kulkea järkähtämättä omaa tietänsä. Emme

me ole titaaneja sinun kanssasi -- jatkoi hän syleillen vaimoansa:

-- emme me astu Manfredein tai Faustein kanssa uhkarohkeaan

taisteluun kapinallisia kysymyksiä vastaan, emme ota vastaan

heidän taisteluhansikastaan, vaan taivuttakaamme päämme, eläkäämme

rauhallisesti läpi vaikean hetken, niin sitten jälleen on meille

hymyilevä elämä, onni, ja...

-- Vaan jos eivät ne koskaan meistä luovu, jos synkkämielisyys on

meitä yhä enemmän vaivaava? ... -- kysyi Olga.

-- Mitäs siitä: ottakaamme se vastaan kuin mikäkin uuden elämän

elementti... Vaan ei se meihin nähden ole oleva mahdollista! Tämä

ei ole, yksistään sinun surusi, se on koko ihmiskunnalle kuuluvaa

yleistä pahoinvointia. Sinun päällesi on räiskähtänyt siitä vain yksi

pisara... Se on hirveätä, kun ihminen reväistään elämästä ... kun ei

ole tukikohtaa. Vaan mitä meihin tulee, niin... Suokoon Jumala että

tämä sinun raskasmielisyytesi olisi sitä, mitä luulen sen olevan

eikä minkään taudin oiretta ... se olisi pahempi. Se se on suru,

jonka edessä minä sorrun avuttomana ja voimattomana maahan... Vaan

tokkopa nuo epäilykset ja kysymykset voivat riistää meiltä onneamme

ja meidän...

Hän ei sanonut loppuun, vaan Olga heittäytyi kuni mieletön hänen

syliinsä ja kuni Bachuksen impi nääntyi silmänräpäykseksi intohimonsa

unholaan kädet kierrettyinä miehen kaulaan.

-- Ei usvaa, ei murhetta, ei sairautta eikä kuolemaa! -- kuiskutti

hän riemastuksissaan, jälleen onnellisena, rauhoittuneena, hilpeänä.

Hänestä tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi lempinyt miestään

niin hehkuvasti kuin tällä hetkellä.

-- Katso ettei kohtalo vain varkain kuulisi sinun nurinaasi, --

lausui Stolz taikauskoisen huomautuksensa, joka johtui hänen

hellästä varovaisuudestaan: -- ja ettei se tilittäisi sinua

kiittämättömyydestä! Se ei ole hyvillään siitä, kun ei sen antimia

pidetä arvossa. Näihin asti olet sinä vain koettanut tutustua

elämään, vaan vielä on pakko sitä kokea... Odotahan jahka se aukeaa

ja alkaa tuska ja vaiva ... vaan ne alkavat vasta silloin ... eivät

ennen näitä kysymyksiä... Säästä voimiasi! -- lisäsi Stolz hiljaa,

miltei itsekseen vastaukseksi vaimonsa intohimoiseen mielenpuuskaan.

Hänen sanoissaan soi surua ikäänkuin olisi hän jo kaukaa nähnyt sekä

"tuskaa että vaivaa".

Olga vaikeni, äkisti hämmästyneenä miehensä äänen surullisesta

soinnista. Hän uskoi häneen rajattomasti, uskoi hänen ääneensäkin.

Miehen alakuloisuus tarttui häneenkin, ja hän kohdistui taas omaan

sisäiseen itseensä.

Nojautuneena häneen, käveli hän koneellisesti ja hitaasti pitkin

käytävää vaipuneena itsepäiseen vaitioloon. Pelokkaasti silmäili hän

miehensä jäljestä elämän etäisyyteen, sinne, jossa tämän sanojen

mukaan alkoi koettelemusten sarja, jossa heitä odottivat "tuska ja

vaiva".

Hän rupesi uneksimaan toisellaista unta, ei haaleansinervästä yöstä,

vaan hänen eteensä avautui toisellainen elämän seutu, ei läpikuultava

eikä joutilas hiljaisen sopukan seutu, jossa eletään loppumattomassa

hyvinvoinnissa puolisonsa kanssa... Ei, vaan siellä näki hän sarjan

tappioita ja puutteita, kyynelten huuhtomia välttämättömiä uhreja,

kieltäytymistä ja pakollista irtautumista joutilaisuudessa syntyvistä

himoista, valituksia ja voihkauksia uusista, vielä tuntemattomista

tunteista, ja näki unta taudeista, asiain sekasorrosta ja oman

miehensä kadottamisesta...

Hän rupesi vapisemaan ja voimaan pahoin, mutta silmäili

miehuullisen-uteliaasti tätä uutta elämän muotoa, tarkasteli sitä

kauhistuksella ja punnitsi voimiaan... Rakkaus vain yksin ei pettänyt

häntä tässä unessa, se seisoi uskollisena vartijana uudessakin

elämässä, mutta ei sekään ollut siellä sama!

Poissa oli sen tulinen henkäys, poissa nuot kirkkaat säteet ja

haaleansinervä yö; vuosien takaa näytti kaikki lastenleikiltä sen

kaukaisen rakkauden rinnalla, jonka syvä ja julma elämä oli syliinsä

ottanut. Siellä ei ollut kuultavissa suuteloita eikä naurua,

ei haaveellisesti värähteleviä keskusteluita pensaskäytävissä,

kukkaisten keskessä, juhlivan luonnon ja elämän helmoissa... Kaikki

tämä oli siellä kalvennutta ja poisvarissutta.

Mutta leppeän murheen hetkinä kuvastui tuo kuihtumaton ja

turmeltumaton rakkaus valtavana elämän voimana heidän kasvoillaan --

se heijasteli vitkaan ja vaijeten vaihdetussa yhdistetyn kärsimyksen

katseessa, kuului ja tuntui loppumattomassa molemminpuolisessa

kärsivällisyydessä elämänkoettelemuksia vastaan, hillityissä

kyynelissä ja tukahdetuissa itkuunparahduksissa...

Noihin surullisiin utuisiin kysymyksiin, jotka olivat vallanneet

Olgan, liittyi muitakin selväpiirteisiä, joskohta kaukaisia, julmia

näkyjä... Mutta miehen rauhoittavan ja lujan sanan turvissa,

rajattomasti luottaen häneen, repäsi Olga itsensä irti tuosta

arvoituksellisesta, harvalle tunnetusta raskasmielisyydestään sekä

astui reippaasti eteenpäin huolimatta ennustavista ja uhkaavista

tulevaisuuden unista.

Usvan haihduttua koitti valoisa aamu äidinhuolineen ja

emännäntehtävineen; siellä houkuttelivat luokseen kukkatarhat ja

vainiot ja miehen työhuone. Mutta ei hän huolettoman itsenauttivasti

leikitellyt elämän kanssa, vaan salatuin ja ripein mielin eli hän

eteenpäin, valmistautuen ja vartoen... Hän kasvoi kasvamistaan

korkeammaksi... Andrei näki että hänen entinen ihanteensa naisesta

ja vaimosta oli saavuttamaton, vaan hän tyytyi sen heikkoon

heijastukseen Olgassaan, sillä ei hän koskaan ollut odottanut

näinkään paljoa.

Mutta kauvan, miltei koko elämänsä, sai hän ponnistella

ylläpitääksensä yhtä korkealla miesarvonsa tuon ylpeän ja itserakkaan

Olgan silmissä, ei halpamaisesta kateudesta, vaan sentähden ettei

tuo kristallinkirkas elämä pääsisi himmentymään, joka olisi voinut

tapahtua, jos Olgan usko häneen vähänkään olisi horjunut.

Monet naiset eivät laisinkaan tätä tällaista uskoa tarvitse. Kerran

mentyään miehelään ottavat he nöyrästi vastaan miehen sekä hyvät että

huonot ominaisuudet, taipuvat ehdottomasti hänen heille valmistamaan

asemaan ja ilmakehään, taikka suostuvat itse yhtä nöyrästi

ensimmäiseen satunnaiseen syrjä-rakastumiseen heti tunnustaen

mahdottomaksi tai katsoen tarpeettomaksi vastustaa sitä, koska muka

"kohtalo ja himot niin määräävät ja nainen on -- heikko astia" j.m.s.

Ja vaikkapa mies valloittaakin joukkoja tuolla lumoavalla voimallaan

-- järjellään -- niin sellaiset naiset ylpeilevät tällä puolisonsa

mainiolla ominaisuudella ikäänkuin jollakin kalliilla kaularihmalla,

mutta ainoastaan siinä tapauksessa että miehen järki jää sokeaksi

heidän kurjien naiskujeidensa suhteen. Mutta annappa jos mies

uskaltaa kurkistaa heidän viekkaan, vähäpätöisen, toisinaan

paheellisenkin olentonsa pikkumaiseen komediaan, niin tuntuu heistä

vallan raskaalta ja tukalalta moisen järjen edessä.

Olga ei tuntenut sääntöä sokeasta kohtaloonsa nöyrtymisestä eikä

ymmärtänyt mokomia naisten pikkumaisia lemmenseikkoja. Tunnustaen

kerran valitun miehen ansiokkaaksi omistamaan hänet omakseen, uskoi

hän häneen ja sentähden häntä rakasti, sillä jos hän olisi lakannut

häneen uskomasta -- niin olisi hän lakannut häntä rakastamastakin,

niinkuin oli tapahtunut Oblomovin suhteen.

Mutta silloin olivatkin hänen askeleensa vielä epävarmat ja tahtonsa

vaappera, silloin hän vasta silmäili ja mietiskeli elämää koettaen

tajuta henkensä ja luontonsa eri ilmiöitä ja koota aineksia; silloin

ei luomistyö vielä ollut alkanut, ja elämän tiet olivat arvaamattomat.

Mutta nyt ei hän uskonut Andreihin sokeasti, vaan itsetietoisesti,

ja hänessä näki hän lihaksi muuttuneena ihanteensa miehellisestä

täydellisyydestä. Ja kuta enemmän, kuta itsetietoisemmin hän häneen

luotti, sitä vaikeampi oli miehen pysyä samalla tasolla ja olla, ei

ainoastaan vaimonsa järjen ja sydämmen, vaan myös mielikuvituksenkin

sankarina. Vaan tämä uskoi häneen niin lujasti ettei tunnustanut

hänen ja itsensä välillä mitään muuta oikeus-astetta eikä välittäjää

kuin Jumalan. Sentähden ei hän olisi sietänyt hiuskarvankaan verran

alentaa ansioita, jotka hän kerran tunnusti. Jos miehen luonteessa

tai hengessä olisi ilmaantunut mikä tahansa väärä sävy, niin se olisi

vaikuttanut hänessä tärisyttävän sorasoinnun. Särkynyt onnela olisi

kaivellut häntä raunioidenkin alta, ja jos hänen voimansa olisivat

säilyneet eheinä, niin...

Vaan ei; sellaiset naiset eivät erehdy kahta kertaa... Sellaisen

uskon sortumisen, sellaisen rakkauden jälkeen on uudestasyntyminen

mahdotonta.

Stolz oli syvästi onnellinen täyteläisessä, riehuvassa elämässään,

jossa kukoisti kuihtumaton kevät, ja kiihkeästi, säästäväisesti hän

sitä viljeli, varjeli ja valvatteli. Hänen sielunsa pohjasta nousi

kauhu ainoastaan silloin, kun hän muisti että Olga oli ollut vain

vaaksan päässä turmiosta, ja että tämä ennustettu tie -- heidän kaksi

olemustansa, jotka olivat sulautuneet yhdeksi, olisivat voineet

hajaantua erilleen, ja että tuntemattomuus näistä elämänteistä oli

ollut aikaansaamaisillaan sen julman erehdyksen että Oblomov...

Hän vavahti. Kuinka? Olgako siinä elämässä, jonka Oblomov

hänelle oli valmistanut? Tämäkö nainen keskellä tuota ryömimistä

päivästä-päivään, maalaisrouvana, lastensa piikana, talonsa emäntänä

-- siinä kaikki!

Kaikki kysymykset ja epäilykset, koko elämän kuume olisi mennyt

taloudellisiin huoliin, juhlapyhien ja vierasten odotuksiin,

perhekokouksiin, syntymäpäiviin, ristiäisiin ja velton, uneliaan

miehen hoiteluun!

Avioliitto olisi ollut vain muotona, vaan ei sisällyksenä, keinona,

vaan ei tarkoituksena; se olisi ollut leveänä ja muuttumattomana

kehyksenä vieraskäynneille ja vastaanotoille, päivällisille ja

illallisille sekä tyhjälle lörpöttelylle...

Kuinka olisi Olgan lainen nainen siis kantanut moisen elämän? Alussa

olisi hän riehtonut etsien ja koettaen arvata elämän salaisuutta,

itkenyt, tuskaillut, sitten olisi tottunut siihen, syönyt ja lihonut,

nukkunut ja tyhmistynyt...

Ei, ei suinkaan hänen niin olisi käynyt, vaan hän olisi itkenyt,

kärsinyt, kuihtunut ja kuollut tuon rakastavan ja voimattoman miehen

syleilyyn... Olga raukka!

Vaan jospa ei tuli olisi sammunutkaan eikä elämä riutunut, jospa

voimat olisivat kestäneet ja pyrkineet vapauteen, jospa hän olisi

räpäyttänyt siipensä levälleen kuni väkevä ja tuikeasilmäinen

naaraskotka silmänräpäykseksi heikkojen käsien vangitsemana ja

syöksynyt sille korkealle kalliolle, jossa näkee uroskotkan, joka on

vielä väkevämpi ja tarkkanäköisempi kuin hän?... Niin, voi silloin

Ilja parkaa!

-- Ilja parka! -- virkkoi Andrei kerran ääneensä muistellessaan

entisyyttä.

Tämän nimen kuullessaan laski Olga yhtäkkiä kätensä ompeluksineen

alas polville, heitti päänsä taaksepäin ja vaipui syviin mietteisiin.

Huudahdus oli herättänyt hänessä muistelon.

-- Mitä hänestä? -- kysyi hän sitten. -- Eiköhän saisi tietää?

Andrei pudisti hartioitaan.

-- Tulin tässä ajatelleeksi, -- sanoi hän: -- että me elämme

ikäänkuin siihen aikaan, jolloin ei ollut postia, jolloin ihmiset

matkusteltuaan eri suunnille, pitivät toinen-toisensa hävinneinä --

ja todellakin katosivat kuulumattomiin.

-- Kirjoittaisit taas jollekkin ystävistäsi, niin saataisiin ainakin

tietää...

-- Emme me mitään muuta saisi tietää paitsi sitä, että mies on

hengissä, on terve ja asuu yhä samassa asunnossa -- senhän minä

tiedän ilman ystäviäkin. Vaan mikä häntä vaivaa, kuinka hän elämänsä

kantaa, onko hän siveellisesti kuollut vai vieläkö elämän kipinä

hänessä kytee -- sitä ei syrjäinen saa tietää...

-- Ah, älä puhu noin, Andrei: tuntuu niin hirveällä ja kipeältä

kuulla! Minuakin haluttaisi, ja pelkään tietää...

Hän oli tyrskähtämäisillään itkuun.

-- Keväällä tulemme Pietariin, -- silloin saamme itse tietää.

-- Ei ole kylliksi että saamme tietää, täytyy tehdä kaikki...

-- Enkös minä sitten ole tehnyt? Vähänkö minä olen häntä kehoitellut,

puuhaillut hänen puolestaan, järjestellyt hänen asioitansa -- vaan

hän ei ole edes tikahtanutkaan! Kun häntä mieskohtaisesti puhuttelee,

on hän valmis kaikkeen, vaan tuskin on silmistä poissa -- hui hai,

jää hyvästi, mies on jälleen nukahtanut. Sitä miestä saa retuuttaa

juuri kuin juopunutta!

-- Miksi annamme hänen sitten olla poissa silmistämme? -- lausui

Olga kärsimättömästi. -- Hänen suhteensa täytyy toimia jyrkästi:

ottaa hänet kanssansa vaunuun ja raahata mukaansa. Kohtahan me tässä

siirrymme maatilallemme, hän tulee olemaan meitä likellä, ja silloin

otamme hänet mukaamme.

-- Siitä miehestä meille on aika risti! -- arveli Andrei kävellen

edestakaisin huoneessa. -- Eikä sille loppua tule!

-- Rasittaako se sinua? -- sanoi Olga. -- Sepä uutinen! Ensi kertaa

kuulen sinun nurisevan tästä huolesta.

-- En minä nurise, -- vastasi Andrei: -- minä vain harkitsen asiaa.

-- Vaan mistäs tuo harkitseminen sitten johtui? Sinähän tunnustit

itsekkin että tämä on ikävää ja rauhatonta -- eikö niin?

Vaimo katsahti häneen tutkivasti. Mies pudisti kieltävästi päätään.

-- Ei, ei se ole rauhatonta, vaan hyödytöntä: sitä minä toisinaan

mietin.

-- Älä sano niin, älä sano! -- keskeytti hänet Olga. -- Minä olen

jälleen koko päivän, niinkuin viime viikollakin, ajatteleva tätä

ja tuskitteleva. Jos sinussa on sammunut ystävyys häneen, niin

ihmisrakkaudesta olet velvollinen kantamaan tämän huolen. Jos

sinä väsyt, niin minä menen yksin enkä lähde pois ilman häntä:

hän tulee liikutetuksi minun pyynnöistäni; minä tunnen maksavani

huonosti velkani, jos olen näkevä hänet tapettuna, kuolleena! Ehkäpä

kyyneleet...

-- Herättävät hänet kuolleista, arvelet kai? -- keskeytti Andrei.

-- Ei, eivät herätä kuolleista, vaan saattavat hänet ainakin

katsahtamaan ympärilleen ja vaihtamaan elämänsä johonkin parempaan.

Hän ei jää makaamaan likaan, vaan tulee olemaan lähellä vertaisiansa,

meitä. Kun minä silloin kerran vain pikimältäni pistäysin hänen

luonaan -- niin hän silmänräpäyksessä havahtui ja häpesi...

-- Ethän vain rakastane häntä niinkuin ennenkin? -- kysyi Andrei

leikillä.

-- En! -- sanoi Olga totisena ja miettiväisenä kuni takaisin

menneisyyteen katsoen. -- En rakasta häntä niinkuin ennen, mutta on

jotakin mitä minä hänessä rakastan, jolle nähtävästi olen jäänyt

uskolliseksi, enkä muutu niinkuin moniaat...

-- Ketkä moniaat? Sano, sinä myrkyllinen käärme, pure, pistä: minäkö

vai kuka? Erehdyt hyvä ystävä! Vaan jos tahdot tietää totuuden, niin

minähän se sinutkin olen opettanut häntä rakastamaan ja vähällä hyvän

perille saattanut. Minutta olisit sinä huomaamatta mennyt hänen

ohitsensa. Minä sinun annoin ymmärtää että hänessä on järkeäkin yhtä

paljon kuin muissa, mutta että se vain on tukittu ja tukahdutettu

kaikellaisella roskalla ja nukahtanut joutilaisuudessaan. Tahdotko,

niin sanon sinulle, miksi hän sinulle on kallis ja mistä syystä sinä

häntä yhä rakastat?

Olga nyökäytti suostuvaisesti päätään.

-- Siitä syystä että hänessä on tuo kalliimpi kaikkea järkeä:

rehellinen, uskollinen sydän! Luonnolta saaman kultansa on

hän vahingoittamatta kantanut läpi elämänsä. Hän on langennut

sysäyksistä, kylmennyt ja vihdoin nukahtaut surmattuna, petettynä,

kadotettuaan elinvoimansa, mutta ei ole kadottanut kunniallisuuttaan

eikä uskollisuuttaan. Ei ainoatakaan väärää säveltä hänen sydämmensä

ole antanut, ei ole siihen tarttunut mitään likaa. Ei häntä imarra

mikään, koristeltu valhe, eikä mikään häntä saa viekotelluksi

vilpilliselle tielle. Raivotkoon ympärillään kokonainen valtameri

likaa ja saastaa, tulkoon koko mailma myrkytetyksi ja pyörähtäköön

nurinniskoin -- Oblomov ei ikinä kumarra valheen epäjumalalle, vaan

hänen sielunsa on aina jäävä puhtaaksi, valoisaksi, rehelliseksi...

Se on kristallinkirkas, läpihohtava sielu, sellaisia miehiä on

vähän, ne ovat harvinaisia jalohelmiä laumassa? Hänen sydäntään et

millään saa lahjotuksi, häneen voi aina ja kaikkialla luottaa. Siinä

se, mille sinä olet jäänyt uskolliseksi ja miksi huoli hänestä ei

koskaan ole minulle oleva raskas. Useita ihmisiä tunnen korkeine

ominaisuuksineen, mutta en milloinkaan ole kohdannut puhtaampaa,

valoisampaa ja yksinkertaisempaa sydäntä: useita olen rakastanut

minä, mutta en ketään miestä niin vahvasti ja kuumasti kuin

Oblomovia. Kerran hänet tuntemaan opittua, on mahdotonta lakata häntä

rakastamasta. Eikö se ole niin? Enkö ole arvannut oikein?

Olga oli vaiti katsellen alasluoduin silmin käsineuleeseensa. Andrei

tuli miettiväiseksi.

-- Ettäkö ei kaikki ole siinä --? Mitä siis vielä? Ai, juukeli! --

lisäsi hän iloisesti säpsähtäen. -- Unhoitin kokonaan sen "kyyhkymäisen

hellyyden"...

Olga purskahti nauramaan, työnsi sukkelasti neuleensa syrjään,

riensi Andrein luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katseli hetkisen

säteilevin silmin suoraan hänen silmiinsä, kävi sitten miettiväiseksi

ja kallisti päänsä miehensä hartioita vastaan. Hänen muistossaan

nousivat esiin Oblomovin leppeät, alakuloiset kasvot, hänen hellä

katseensa, nöyryytensä, sitten hänen surkea, häveliäs hymyilynsä,

jolla tämä erottaessa oli vastannut hänen nuhteluunsa... se koski

häneen niin kipeästi ja hänen kävi toista niin sääli...

-- Sinä et siis häntä heitä etkä hylkää? -- puheli hän irroittamatta

käsiään miehensä kaulasta.

-- En ikinä! Jos ei vain mikään kuilu avaudu äkkiarvaamatta meidän

välillemme, jos ei vain kohoa mikään muuri...

Vaimo suuteli miestään.

-- Otatko Pietariin tultua minut mukaasi hänen luokseen?

Stolz oli epävarmasti vaiti.

-- Vastaa suostuvasti! -- vaati Olga jyrkästi. --

-- Kuules, Olga, -- lausui Stolz koettaen irroittaa kaulaansa hänen

käsivarsiensa renkaasta: -- ensin täytyy...

-- Ei, sinun täytyy luvata, minä en hellitä!

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Stolz: -- mutta ei ensi kerralla,

vaan vasta toisella, sillä minä tiedän miten sinun käy, jos hän...

-- Älä puhu, älä puhu! ... keskeytti vaimo. -- Niin, sinä otat minut

mukaasi, ja kahden teemme kaikki. Yksin sinä et osaa etkä tahdo!

-- Olkoon niin, mutta sinä tulet pahoinvoivaksi kentiesi pitkäksi

aikaa, -- sanoi mies vähän tyytymättömänä että Olga oli pakoittanut

hänet suostumaan.

-- Muista siis, -- päätti vaimo istuutuen paikalleen: -- että sinä

luovut yrityksestä vasta silloin kun "avautuu kuilu tai kohoaa muuri

teidän välillenne". Minä en unhoita näitä sanoja. --

Rauha ja hiljaisuus vallitsee Viipurinpuolella sen kastelemattomilla

kaduilla, puisilla käytävillä, lepää yli sen surkastuneiden

puutarhojen ja nokkosilla kasvettuneiden ojien, missä aitovierillä

joku vuohi, köydenrepale kaulassaan, ahkerasti näykkii ruohoa tai

tylsänä maata mokottaa, ja missä puolenpäivän tienoilla kopisevat

pitkin käytävää sivukulkevan kirjurin keikarimaiset korkeat

kengänkorot, liikahtavat musliiniverhot jossakin ikkunanpahasessa

ja geraniumien takaa kurkistaa joku virkamiehen vaimo tai ryytimaan

aitauksesta yhtäkkiä hypähtää ylös ja samassa silmänräpäyksessä

painuu piiloon jonkun tyttöletukan virkeät kasvot, heti sen perästä

hypähtää ylös toinen samallainen ja myöskin katoaa, sitten ilmestyy

jälleen ensimmäinen vaihtuen taas toiseen, ja kuuluu kiikussa

keinuvien tyttösten vihellystä ja naurunkikatusta.

Kaikki on hiljaista rouva Pshenitsinan talossa. Kun astut sisään

pihapahaseen, niin tempaa sinut elävä idyllinen näytelmä: kanat ja

kukot näet nostavat koko hälinän ja pakenevat piiloon nurkkiin; koira

alkaa riuhtoa ketjuaan ja villiytyy haukkuun; piika Akuliina lakkaa

lypsämästä lehmää, piharenki keskeyttää halonhakkuunsa, ja molemmat

töllistävät uteliaina tulijaan.

-- Ketä te haette? -- kysyy renki ja kuultuaan Ilja Iljitshin

tai talonemännän nimen, osottaa ääneti portaita kohti ja ryhtyy

jälleen pilkkomaan halkoja, vaan tulija astelee pitkin puhtoista,

hiekoitettua käytävää portaille, jonka astimille on levitetty

yksinkertainen, puhdas matto, tarttuu vaskiseen, kirkkaaksi

kiilloitettuun soittokellon ripaan, ja oven aukaisee Anisja,

lapset, toisinaan itse emäntä tai Sakariias -- Sakariias kaikista

viimeisimmäksi.

Kaikki Pshenitsinan talossa huokui nyt sellaista runsautta ja

taloudellista hyvinvointia, jollaista ei oltu nähty edes ennen,

silloin kun Agata Matvejevna eli yhtenä talona veljensä kanssa.

Keittiö, säilytyshuoneet, bufetti -- kaikki oli täpötäynnänsä

astiakaappeja isoine ja pienine, pyöreine ja soikeine vateineen,

kulhoineen, kuppeineen sekä pinoineen lautasia, kannuja: rautaisia,

vaskisia ja savesta tehtyjä. Kaappeihin olivat siististi

järjestettyinä sekä omat, aikoja sitten lunastetut ja enää koskaan

panttaamattomat hopeakalut, että Oblomovin hopeat. Kokonaiset

rivit suurimahaisia ja pienipitoisia teekannuja, muutamia rivejä

porsliinikuppeja; sekä paljaita että maalatuita, kultauksineen,

leimalauseineen, leimuavine sydämmineen ja kiinalaisineen,

suuria lasimaljoja kukkuroillaan kahvia, kaneelia, vaniljaa,

kristalloituja teerasioita, voi- ja etikkakantimia. Sitten

kokonaiset hyllylliset roukkioituina täyteen kääryjä, pulloja,

koppia kotilääkkeineen, ruohoineen, hauteineen, laastareineen,

väkihappoineen, kamfertteineen, pulvereineen, paloviinoineen. Siellä

oli myös saippuata, aineksia pitsien puhdistamista tai tahrojen pois

kihnuttamista varten ynnä muuta, ynnä muuta -- sanallapannen kaikkea

sitä, mitä löytyy jokaisessa kunnollisessa maatalossa, jokaisen

kodikkaan emännän läheisyydessä. Niin että kun Agata Matvejevna

äkisti sattuu aukaisemaan tällaisia aineita sisältävän kaapin oven,

niin ei hän itsekään kestä tuota huumaavien hajujen leyhkäystä

vastaan, vaan hänen täytyy ensimältä kääntää nenänsä poispäin.

Aitassa oli lakeen saakka riipustettu lihaliikkiöitä, jotteivät

hiiret pääsisi turmelemaan juustoja, sokuritoppeja, kapakaloja,

pusseja kuivatuita sieniä, joita oli ostettu tshuhna-ukolta

vaihtamalla pähkinöihin. Lattialla seisoi voitynnyreitä, isoja

umpinaisia piimäpönttöjä, munakoreja -- ja mitä kaikkea muuta siellä

lie ollutkaan! Täytyisi olla toisen Homeruksen kynä luetellakseen

täydelleen ja yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä oli kasattuna

jokanurkkaan ja tämän pienoisen Noakin arkin kaikille hyllyille.

Keittiö se vasta oli tuon suuren, toimeliaan emännän oikeana

pyhäkkönä sekä hänen arvokkaan auttajattarensa Anisjan silmäteränä.

Kaikki oli käsillä ja paikoillaan, kaikkialla vallitsi järjestys

ja puhtaus, niin: ihan jokapaikassa -- olisi voinut sanoa, jollei

olisi jäänyt yhtä soppea, mihin ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan

päivänvalo, ei raittiin ilman virta, ei emännän silmä eikä Anisjan

vikkelä, kaikkipyyhkivä käsi. Tämä soppi oli Sakariiaksen pahna!

Hänen kopperonsa oli ikkunaton, ikuisen pimeyden pesäpaikka. Jos

Sakariias sattui tapaamaan emännän tämän pyhäkkönsä korjaamis- tai

puhdistuspuuhissa, niin hän kopeasti selitti ettei ollut akkaväen

asia tutkia, kussa ja kuinka harjain, rasva-rasiain ja saappaiden

tässä olla piti, ettei se keneenkään kuulu, jos hänellä vaatteet

viruvat läjässä lattialla ja vuode on nurkassa uunin takana pölyssä,

ja että se on _hän_, joka käyttää noita vaatteita ja nukkuu tuolla

vuoteella eikä emäntä. Vaan mitä koski saunavihtaa, lautoja, kahta

tiilikiveä, tynnyrinpohjaa sekä kahta halkoa, joita hän piti luonaan

komerossaan, niin oli hänen mahdoton tulla taloudessaan toimeen

ilman niitä, vaan miksi? -- sitä ei hän ruvennut selittämään;

edelleen puolustautui hän sillä, ettei tomu eivätkä hämähäkit häntä

vähääkään häirinneet ja että, koska hänkään ei pistä nokkaansa heidän

keittiöönsä, niin antakoot siis hänenkin olla rauhassa. Anisjalle,

jonka hän kerran siellä tapasi, antoi hän sellaisen ylenkatseellisen

läksytyksen ja uhkasi häntä niin totisesti kyynäspäällään rintaan,

että tämä pelkäsi enää kurkistaakkaan hänen luokseen. Kun asia oli

esiinkannettu korkeimpaan tuomioistuimeen, Ilja Iljitshin armollisen

tarkastuksen alle, niin tämä herra kyllä yritti saattamaan asian

ankarampaan järjestykseen, mutta pistettyään ovesta Sakariiaksen

komeroon ainoastaan päänsä ja silmäistyään hetkisen kaikkeen, mitä

siellä oli, sylkäsi vain eikä saanut sanaakaan suustaan.

-- Mitäs saitte? -- kutitteli silloin Sakariias emännälle ja

Anisjalle, jotka olivat kääntyneet Ilja Iljitshin turviin toivossa

että tämän osanotto saa aikaan jonkun muutoksen. Ja hän naurahti

omalla tavallaan koko naamansa täydeltä, niin että kulmakarvat ja

poskiparrat vetäytyivät syrjään.

Kaikissa muissa huoneissa oli valoisaa, puhdasta ja raitista.

Vanhat haalistuneet ikuttimet olivat hävinneet, vierashuoneen

ja virkahuoneen ikkunat ja ovet olivat varjostetut sinisillä ja

viheriöillä poimuverhoilla, musliini-draperioilla ja punaisilla

kukkaisköynnöksillä -- kaikki Agata Matvejevnan kätten työtä.

Tyynyt hohtivat lumivalkoisina vuorina kohoten miltei lakeen asti;

peitot olivat silkillä tikattuja. Viikkokausia oli emännän huone

ollut täyteenahdettu muutamia aukilevitettyjä toinen-toisensa

viereen asetettuja pelipöytiä, joille oli levitetty näitä peittoja

sekä Ilja Iljitshin yönuttu. Agata Matvejevna oli omakätisesti ne

ommellut, alustanut vanulla ja läpitikannut, painautuen työhönsä

koko vahvalla rinnallaan, imeytyen siihen kiinni silmillään vieläpä

suullaan, kun milloin täytyi puraista poikki rihma, -- ja se oli

ollut hänelle mieluista vaivaa ja hän oli kainosti palkinnut

itseänsä sillä ajatuksella että kauhtana ja peitot tulevat pukemaan,

lämmittämään, lellittämään ja lepuuttamaan hänen pulskaa, pulleata

Ilja Iljitshiänsä! Ja tämä taas maaten sohvallansa päiväkaudet ihaili

hänen paljaita käsivarsiansa, jotka liikkuivat edestakaisin neulan

ja rihman mukana. Usein uinui hän kuunnellen tätä langan sihinää,

läpipujottelemista ja poikkirapsahdusta aivan niinkuin muinen

Oblomofkassa.

-- Kyllä jo riittää, ihanhan te väsytätte itsenne, -- koettaa hän

asetella touhuavaa emäntää.

-- Jumala rakastaa työtä! -- vastaa emäntä nostamatta silmiään ja

käsiään työstä.

Kahvi tarjottiin Oblomoville yhtä huolellisesti, puhtaasti ja

maukkaasti kuin ennenkin; lihalientä sisälmyksineen, makaroonia

hienoine juustoineen, kalakukot, kaljaliemet, kotikasvuiset

kananpojat -- kaikki se vaihteli vakavassa järjestyksessä ja teki

hauskan vaihtelun pienen talon yksitoikkoisiin päiviin. Ikkunoihin

iskivät aamusta iltaan iloiset auringonsäteet paahtaen täydeltä

terältä puolipäivää kumpaakin seinää, koska näet ryytimaat olivat

molemmin puolin taloa. Hilpeästi visertelivät kanarialinnut,

geraniumit ja lasten kreivin-puutarhasta tuomat hyasintit levittivät

pieneen huoneeseen väkevää tuoksua, joka miellyttävästi sekaantui

hienon havana-sikaarin savuun ja kaneelin tai vaniljan hajuun.

Ilja Iljitsh se eleli nyt aivankuin kultaisissa elämän puitteissa,

joissa ikäänkuin bioraamassa vaihtuvat ainoastaan yöt ja päivät sekä

vuodenajat; muita muutoksia tai erityisesti tärkeämpiä tapahtumia,

tuollaisia, jotka usein hämmentävät elämää sen pohjamutia myöten,

sellaisia ei ollut. Siitä asti kun Stolz oli vapauttanut Oblomofkan

veljen vehkeellisistä veloista, ja Muhojarov ja Tarantjev kokonaan

olivat poistuneet näyttämöltä, siitä asti oli myös poistunut kaikki

vihamielisyys Ilja Iljitshin elämästä. Häntä ympäröivät nyt sellaiset

yksinkertaiset, hyvät ja rakastavat ihmiset, jotka koko olennollaan

suostuivat tukemaan hänen elämäänsä ja auttamaan häntä niin ettei hän

sen painoa huomannut eikä tuntenut.

Agata Matvejevna oli elämänsä huippukohdassa. Hän tunsi elävänsä

sellaista täyteläistä elämää, jollaista ei koskaan ennen ollut

elänyt, mutta ei hän sitä osannut ilmilausua paremmin kuin ennenkään,

tai oikeastaan ei se juolahtanut hänen päähänsäkään. Hän vain

rukoili Jumalaa pitentämään Ilja Iljitshin ikää ja vapauttamaan

tämän kaikesta "murheest', vihast' ja hädäst'" uskoen myös itsensä,

lapsensa ja koko olonsa luojansa huostaan. Mutta hänen kasvonsa

ilmaisivat alituisesti yhtä ja samaa onnea, täyteläistä, tyydytettyä,

mitään kaipaamatonta, sanalla sanoen niin harvinaista onnea että

se olisi ollut mahdoton kaikille muille luonteille. Ruumiiltaankin

oli hän tullut täyteläiseksi, povi ja olkapäät loistivat samaa

tyytyväisyyttä ja pyöreyttä, silmistä säteili leppeyttä ja

emännällistä huolehtivaisuutta. Hän oli saanut takaisin saman

arvokkaisuuden ja levollisuuden, joilla ennenkin oli vallinnut

taloaan noiden nöyrien palvelijainsa Anisjan, Akuliinan ja piharengin

keskessä. Niinkuin ennenkin hän ei kävele, vaan ikäänkuin uiden

liitää kaapilta keittiöön, keittiöstä aittaan, ja tasaisesti ja

hätäilemättä antaa käskyjään täysin itsetietoisena siitä, mitä tekee.

Anisja on myös tullut entistään elävämmäksi sentähden että työtä on

karttunut enemmältä; liikkuen, touhuten, juosten hän sitä teki aina

emäntänsä määräysten mukaan. Silmätkin hänellä ovat kirkkaammat, ja

nenä, tuo puhuva nenä, se yhä on hänen koko olemuksensa etummaisena

edustajana, se se yhä paistaa punoittaa ilmaisten huolia, ajatuksia

ja aikomuksia, sekä puhelee, vaikka kieli vaikeneekin.

Kumpikin on puettu oman toimensa arvoasteen mukaisesti. Emännällä

oli varastossa iso kaapillinen silkkileninkejä, mantilleja ja

saloppeja; päähineet tilattiin toiselta puolelta Nevaa, miltei

Liteinajalta, jalkineet -- ei Apraksinilta, vaan Kauppahovista, ja

hattu -- ajatelkaas: Morskajalta! Anisjakin, kun pääsee ruuanlaitosta

varsinkin sunnuntaisin, pukee yllensä villaisen hameen ja röijyn.

Mutta Akuliina se yhä vain kulkea lönttäsee hame vyötäreillä

käärittynä, eikä renkikään raahdi kesäisinä joutohetkinään erota

puoliturkistaan. Sakariiaksesta tietysti ei kannata puhuakkaan, hän

kun oli harmaasta hännystakista tekaissut itselleen puseron, ja

mahdotonta oli päättää, minkäväriset hänen housunsa olivat tai mistä

aineesta hänen kaulahuivinsa oli tehty. Hän se vain kiilloittelee

saappaita, sitten nukkua röhöttää, köpöttää portilla tylsästi

tuijottaen harvoja ohikulkijoita tai kaiken lopuksi istuskelee

likeisessä rihkamapuodissa ja tekee yhä sitä samaa, mitä on tehnyt

ennenkin, ensin Oblomofkassa sekä sitten Gorohovaja kadun varrella

Pietarissa.

Entäs Oblomov itse? Itse oli Oblomov täysi ja luonnollinen vastine

ja ilmaus tuosta rauhasta, tyytyväisyydestä ja häiritsemättömästä

hiljaisuudesta. Hautautuen omaan olemukseensa ja yhä syvemmin siihen

eläytyen, tuli hän lopulta siihen päätökseen ettei hänen ollut tästä

enää mihinkään meneminen, ei mitään etsiminen, että hänen elämänsä

ihanne oli toteutunut, joskohta ilman runollisuutta, ilman noita

säteitä, joilla hänen mielikuvituksensa kerran oli valaissut leveän

ja huolettoman herraselämän juoksun siellä kotikylässä, kotiväen ja

talonpoikain keskessä. Hän piti nykyistä elämäänsä jatkona samaan

oblomovilaiseen olemassaoloon, nähden sen ainoastaan toisessa

paikallisvärityksessä. Täälläkin, kuten Oblomofkassa, onnistui hänen

helposti pysyä erillään elävästä elämästä, tinkiä ja tilata siltä

itselleen hämmentämättömän rauhan.

Hän riemuitsi sisällisesti siitä, että oli päässyt pois sen

ikävystyttävistä, kiusallisista vaatimuksista ja uhkauksista, pois

sen näköpiirin alta, jossa leimahtelevat suurten riemujen salamat

ja pamahtelevat suurten surujen äkkiarvaamattomat iskut, jossa

valheelliset toiveet ja onnen uhkeat harhakuvat leikitsevät, jossa

oma ajatus nakertaa ja hivuttaa ihmistä tappaen himot, jossa järki

lankeilee ja juhlailee, jossa ihminen taistelee lakkaamatonta

taistelua ja poistuu taistelutanterelta rikkirevittynä ja aina yhtä

tyytymättömänä, kyllääntymättömänä. Kokematta nautintoja, joita

taisteluissa saavutetaan, kieltäytyi hän niistä hengessään ja tunsi

rauhaa sielussaan ainoastaan tässä unhoitetussa sopukassaan, jossa ei

mitään tiedetty liikkeestä eikä elämän riehusta.

Vaan jos hänen mielikuvituksensa vielä alkaa kiehua, ja unhoitetut

muistot ja täyttymättömät haavat nousevat, jos omatunto alkaa

nuhdella näin eikä toisin eletystä elämästä -- silloin nukkuu

Oblomov levottomasti, heräilee, hypähtelee vuoteessaan, toisinaan

itkee toivottomuuden kylmin kyynelin valoisaa, iäksi sammunutta

elämänihannettaan, niinkuin itketään kallista vainajaa, katkerasti

tuntien ettei ole hänelle tehty kylliksi hyvää silloin kun tämä vielä

eli.

Sitten hän silmähtää siihen, mikä häntä ympäröi, nauttii ajallista

hyvyyttä ja rauhoittuu haaveellisena tuijottaen, kuinka ilta-aurinko

hiljaa ja levollisesti laskee tulessa leimuavine ruskoineen, päättää

lopuksi, etteihän hänen elämänsä ollut ainoastaan muodostunut, vaan

myös luotu, vieläpä edeltäpäin määrätty niin yksinkertaiseksi ja

vaatimattomaksi, jotta se voisi ilmaista ihanteellis-rauhallista

puolta ihmiselämästä. Toisille, ajatteli hän, on langennut osakseen

ilmituoda siitä levottomia puolia, panna liikkeelle sen luovia ja

hävittäviä voimia: jokaisella kun on oma tehtävänsä.

Tällainen viisausoppi se nyt oli kehittynyt oblomovilaisessa

Platossa, sepä se häntä nyt tuuditteli noissa kysymyksissä ja

ankarissa velvollisuuden ja työn vaatimuksissa. Mutta eihän hän

ollut syntynytkään eikä kasvatettu miksikään gladiaattoriksi

arenalle, vaan rauhalliseksi taistelun katselijaksi, eikä hänen

arka ja laiska sielunsa olisi kestänyt remuavaa onnea yhtä vähän

kuin elämän korvapuustejakaan -- senpätähden pysyttelihen hän

ainoastaan sen reunalla, sillä ei olisi kannattanut ruveta mitään

tavoittelemaan, muuttamaan tai katumaan. Vuosien karttuessa ilmaantui

mielenliikutuksia ja katumuksia harvemmin, ja hiljaa, aste-asteelta

painautui hän jälellä-olevan olemuksensa yksinkertaiseen ja leveään

ruumisarkkuun, jonka oli ominkäsin tehnyt, samoin kuin erämaan

vanhukset, syrjäytyen elämästä, kaivavat itselleen oman hautansa.

Hän oli jo lakannut haaveksimasta maatilansa kuntoonpanoa ja sinne

matkustamista kimssuineen kamssuineen. Stolzin asettama tilanhoitaja

lähetti hänelle säännöllisesti hyvänlaiset tulot jouluksi, talonpojat

toivat leipää ja ruoka-aineita kaupunkiin, ja koko talo huokui iloa

ja yltäkylläisyyttä. Ilja Iljitsh oli varustanut itselleen myös

parin hevosia, mutta hänelle omituisesta varovaisuudesta sellaiset

hevoset että ne vasta kolmannella ruoskaniskulla lähtivät liikkeelle

porrasten edestä, sillä ensimmäisellä ja toisella iskulla toinen

hevonen vain hytkähtää ja kuopaisee maata, sitte hytkähtää toinen

hevonen ja kuopaisee jalallaan, sitten vasta ne tiukasti ojentaen

kaulansa, selkänsä ja häntänsä yhtaikaa lähtevät juosta hölkyttämään

puistellen päitään. Niillä kuljetettiin Vanjaa kouluun tuolle puolen

Nevaa ja niillä emäntä ajeli kaikellaisilla ostoksillaan. Mutta

laskiaisena ja pääsiäispyhänä koko perhe, myös itse Ilja Iljitsh

kävivät lystiä-ajelemassa markkina-kojulla, tilasivat toisinaan

looshinkin ja kävivät joka sorkka -- teatterissa. Kesäisin läksivät

he käymään maalla, ja Iljan perjantaina -- Ruutitehtaalla, ja

näin se elämä vaihteli tavallisine ilmiöineen tuomatta mitään

mullistavia muutoksia, joskohta sen iskut hiukan hiipoivat näitäkin

rauhallisia sopukoita. Sillä valitettavasti ukkosen jyrähdys, joka

tärisyttää vuorten perustuksia ja äärettömiä ilma-aloja, kuuluu

hiirenkin pesään, joskohta heikommasti, kumeammasti, niin kuitenkin

tämmöiselle pikku piilopaikalle tuntuvasti. Ilja Iljitsh syöskenteli

hyvällä ruokahalulla ja paljon, kuten ennen Oblomofkassa, käveli

sekä työskenteli laiskasti ja niukasti aivan kuten oli tehty

Oblomofkassa. Huolimatta karttuvasta iästään joi hän huoletonna

viiniä, viinimarjaviinaa ja vielä huolettomammin makaili pitkät ajat

päivällisen perästä.

Yhtäkkiä kaikki tämä muuttui.

Kerran päivällislevon ja uinailun jälkeen yritti hän nousta

sohvaltaan, vaan ei voinutkaan, tahtoi lausua sanan -- vaan kielipä

ei totellutkaan häntä. Säikähtyneenä huiskautti hän vain kämmentään

siten kutsuen apuun. Jos hän olisi elänyt yksistään Sakariiaksen

kanssa, olisi hän näin saanut sähköttää kädellään aamuun asti ja

lopuksi kuolla kupsahtaa, josta olisi saatu tietää vasta toisena

päivänä, mutta nyt valvoi emännän silmä häntä aivankuin kaitselmuksen

katse eikä siihen tarvittu järkeä, vaan ainoastaan sydämmen

aavistusta että Ilja Iljitshin laita ei ollut aivan oikein.

Ja ainoastaan tämä aavistus valaisi häntä, Anisja lensi jo ajurilla

tohtoria noutamaan, sillä aikaa kun emäntä peitti Oblomovin pään

jää-kääreellä ja kerralla tempasi esiin salalippaastaan kaikki

spiritukset ja haudepullot -- kaikki, mitä tottumus ja kuulema

neuvoivat häntä tässä asiassa käyttämään. Myös Sakariias oli

ehtinyt siihen asti kiskoa jalkaansa toisen saappaan ja siinä hän

yhdessä saappaassaan äherteli mukana tohtorin, emännän ja Anisjan

kera herransa ääressä. Ilja Iljitsh saatiin tuntoihinsa, hänestä

laskettiin verta ja hänelle selitettiin sitten että tämä oli ollut

aivohalvauksen kohtaus ja että hänen täytyi muuttaa elämäntapaansa.

Viina, olut, viini ja kahvi muutamilla harvoilla poikkeuksilla,

lisäksi kaikki rasvainen liha ja väkevästi höystetyt ruuat tulivat

häneltä kielletyiksi, vaan tämän sijaan määrättiin jokapäiväistä

liikkumista ja kohtuullista unta ainoastaan öisin. Ilman Agata

Matvejevnaa ei tämä tällainen laisinkaan olisi käynyt päinsä,

mutta hän ymmärsi panna toimeen tämän järjestyksen sillä keinoin

että pakoitti siihen koko talon, ja milloin viekkaudella, milloin

lempeydellä houkutteli Oblomovin pois tuosta turmiollisesta viinin

nautinnosta, päivällislevosta ja rasvaisista kalakukoista. Juuri kun

Oblomov on uinahtamaisillaan, kaatuu tuoli huoneessa noin ikäänkuin

itsestään tai rämisten särkyy vanha, kelvoton astia vierashuoneessa

tai alkavat lapset meluta -- olkoot sitten vaikka ulkona juoksemassa!

Jollei tämä tepsinyt, kuului emännän leppeä ääni kutsuen Oblomovia

tai kysyen tältä jotakin. Puutarhan käytävä pidennettiin ryytimaahan

asti ja sitä myöten suoritti Ilja Iljitsh aamuin-illoin kaksituntisen

kävelyn. Hänen kanssaan käveli emäntä tai jos ei tämä päässyt, niin

Màsha tai Vanja tai vanha tuttavamme, tuo mitään puhumaton, kaikkeen

taipuvainen ja suostuvainen Aleksejev.

Siinä se Ilja Iljitsh nyt astua hölkyttää hitaasti pitkin polkua

nojautuen Vanjan olkapäähän. Vanja on jo melkein nuorukainen, hänellä

on kimnasistin vormuvaatteet ja hän tuskin saa hillityksi reippaat,

kiirehtivät askeleensa sovitellessaan niitä Ilja Iljitshin käyntiin.

Oblomov hiukan raahaa toista jalkaansa, jossa on vielä halvauksen

jälkiä.

-- No Vanja hyvä, mennään nyt jo sisään! -- sanoo hän.

He yrittävät suuntaamaan askeleensa ovea kohti, vaan heitä vastaan

ilmestyy Agata Matvejevna.

-- Mitäs te nyt näin aikaisin takaisin? -- kysyy hän antamatta astua

sisään.

-- Mikä aikaisin tämä on! Me olemme kulkeneet parikymmentä kertaa

edestakaisin, ja täältähän tulee aitaan asti viisikymmentä syltä,

siis olemme kävelleet kaksi virstaa, -- selittää poika.

-- Montako kertaa olettekaan kulkeneet? -- kysyy äiti.

Vanja joutuu hämilleen.

-- Älä valehtele siinä! -- uhkaa äiti katsoen poikaa silmiin. --

Kyllä minä heti huomaan. Muistahan, sunnuntaina en päästä vieraisiin.

-- Älähän nyt, äiti, ihan tosiaan olemme kulkeneet ... kaksitoista

kertaa.

-- Ai, mikä veitikka sinä olet! -- virkkoi Oblomov. -- Sinähän olet

koko ajan vain nyhtänyt akasian lehtiä, vaan minä olen laskenut joka

ikisen kerran...

-- Ei, kävelkäähän vielä vähän! ei minulla ole kalakeittokaan vielä

valmis, -- ratkaisee emäntä kiistan ja lupsauttaa oven heidän

edessään kiinni.

Ja Oblomovin täytyi laskea lisää vielä kahdeksan kertaa, sitten vasta

sai hän astua sisään huoneeseen. Siellä, isolla, pyöreällä pöydällä

höyrysi kalakeitto. Oblomov istahti omalle paikalleen sohvaan, hänen

viereensä oikealle puolelle, tuolille, Agata Matvejevna; vasemmalle,

pienelle lapsentuolille, jossa oli häkki ympärillä, istutettiin

noin kolmivuotias lapsikakara. Hänen viereensä istuutui Màsha, jo

noin kolmentoista vuotias tyttö, sitten Vanja, ja lopuksi istui

tänä-päivänä myös Aleksejev vastapäätä Oblomovia.

-- Antakaa minun vielä panna teille kiiskisoppaa: tämä sattui niin

hyvää ja rasvaista! -- puheli Agata Matvejevna ammentaen Oblomoville

lientä lautaselle.

-- Ollappa tämän kanssa vielä piirakkaa! -- sanoi Oblomov.

-- Hyvä-isä: minä ihan unohdin! Ja vielä illalla aijoin laittaa, vaan

muisti on minulta kerrassaan mennyt! -- viekasteli Agata Matvejevna.

-- Ja teille myös, Ivan Alekseitsh, unhotin valmistaa kaalia

kotletteihin, -- lisäsi hän kääntyen Aleksejeviin. -- Elkää panko

pahaksenne!

Tämäkin oli hänen omia keksintöjään.

-- Ei se mitään: kyllä minulle kaikki kelpaa, -- sanoi Aleksejev.

-- Niin tosiaankin, miksei hänelle ole valmistettu sianlihaa

herneiden kanssa tai härkäpaistia? -- kysyi Oblomov. -- Hän niin

niistä pitää...

-- Hyvä Ilja Iljitsh, kävinhän minä itse katsomassa, vaan eihän tuota

saanut kunnon naudanlihaa missään! Mutta minä käskin teille laittaa

kirsimarjapuuroa, kun tiedän teidän siitä pitävän, -- lipatti emäntä

Aleksejeviin kääntyen. Marjapuuro näet ei ollut vahingollista Ilja

Iljitsihille, ja sentähden täytyi siitä pitää ja sitä syödä tuon

kaikkeen suostuvaisen Aleksejevinkin.

Päivällisen jälkeen ei kukaan eikä mikään voinut kääntää Oblomovin

mieltä pois makaamisesta. Tavallisesti paneutui hän yhtäkyytiä

sohvalle seljälleen edes hetkisenkään levähtääkseen. Jottei hän

pääsisi nukahtamaan, kaatoi emäntä myös samassa kahvin, ja samassa

olivat myös lapset matolla leikkimässä, niin että Ilja Iljitshin

täytyi, tahtoipa tahi ei, ottaa osaa touhuun.

-- Herkeätkö härnäämästä Pikku-Anttua: se pyrskähtää kohta itkuun! --

torui hän Vanja viikaria, joka ärsytteli lasta.

-- Màsha hyvä, katsohan: Pikku-Anttu loukkaa itsensä tuolia vastaan!

-- varoitteli hän huolissaan, kun lapsi konttaili tuolien alla.

Ja Màsha heittäytyi ottamaan kiinni "pikku-veljeä" niinkuin hän lasta

nimitti.

Kaikki vaikeni hetkeksi, emäntä poistui keittiöön katsomaan, joko

kahvi oli valmis. Lapsetkin asettuivat. Huoneessa alkoi kuulua

kuorsaus, alussa hiljainen ja vieno kuni viulun sordini-ääni,

sitten kovempi, niin että kun emäntä vihdoin ilmestyi höyryävine

kahvikannuineen, oli häntä hämmästyttämässä niin vahva kuorsaus kuin

kyytituvassa. Nuhtelevasti pudisti hän päätään Aleksejeville.

-- Kyllä minä sitä herättelinkin, vaan eihän tuo mitään kuule, --

sanoi Aleksejev puolustuksekseen.

Emäntä asetti vikkelästi kahvivehkeet pöydälle, sieppasi lattialta

Pikku-Antun syliinsä ja istutti hänet hiljalleen sohvaan Ilja

Iljitshin viereen. Lapsi rupesi ryömimään hänen päällään, pääsi

kasvoihin asti ja tempasi nukkuvaa -- nenästä.

-- Mi-mitä? Kuka se on? -- sopersi Ilja Iljitsh rauhattomana

havahtuen.

-- Te olitte torkahtanut, niin Pikku-Anttu kiipesi päällenne ja

herätti teidät, -- sanoi emäntä lempeästi.

-- Milloinka minä tässä olisin ehtinyt torkahtaa? -- puolustihen

Oblomov ottaen Pikku-Antun syliinsä. -- Luuletteko etten muka

kuullut, kuinka hän pienillä käsillään raapusteli minua? Kyllä minä

kuulen kaikki. Voi sinä sen pikku veitikka, kun nenästä tartuit!

Minä sinut opetan! Vuotahan, vuotahan! -- puheli hän lellitellen ja

hyväillen lasta. Sitten laski hän hänet alas lattiaan ja huoahti

huoneen täydeltä. -- Kertokaa jotakin, Ivan Alekseitsh! -- sanoi hän.

-- Kaikki on puhuttu läpi ja ympäri, Ilja Iljitsh, ei ole mitään

kerrottavaa, -- vastasi tämä.

-- Kuinka ei olisi? Tehän käytte ihmisissä; eikö kuulu mitään

uutisia? Muistaakseni te luette?

-- Niin tuota, luenhan minä joskus, tai toiset ne lukevat ja

juttelevat, vaan minä kuuntelen. Tässä eilissä-päivänäkin tuolla

Aleksei Spiridonitshin luona poika, joka on ylioppilas, luki ääneen...

-- Mitäs hän luki?

-- Englantilaisista se luki, että ovat kuljettaneet pyssyjä ja ruutia

jollekkin. Aleksei Spiridonitsh sanoi että tulee sota.

-- Kenellekkäs he niitä ovat kuljettaneet?

-- Espanjaan tai Intiaanko lie ollut -- en muista, mutta sangen

tyytymätön oli vain lähettiläs ollut.

-- Mikä lähettiläs? -- kysyi Oblomov.

-- Kas kun olen sen jo unohtanut! -- sanoi Aleksejev kohottaen

nenänsä kattoa kohti ja koettaen muistaa.

-- Kenenkäs kanssa sota sitten tulee?

-- Turkin pashan kanssa, nähtävästi.

-- Vieläkö mitä muuta uutta on politiikassa? kysyi hetken vaitiolon

perästä Ilja Iljitsh.

-- Ka kirjoittavathan ne lehdissä että maapallo jäähtyy jäähtymistään

ja että se kerran on kokonaan jäätyvä.

-- Voi pöllöä! Onkos sekin politiikkaa? -- huudahti Oblomov.

Aleksejev hätääntyi.

-- Dmitri Alekseitsh mainitsi alussa politiikasta, -- puolustihen

hän: -- vaan sitten ne yhteen vauhtiin lukivat eivätkä sanoneet,

milloin pätkä politiikasta loppui. Tiedänhän minä että tämä jo kuuluu

kirjallisuuden alalle.

-- Mitäs hän kirjallisuudesta sitten luki? -- kysyi Oblomov.

-- Sitä se luki että kaikista parhaimmat kirjantekijät ovat Dmitriev,

Karamsin, Batjushkov ja Shukovski...

-- Entäpä Pushkin?

-- Pushkinia ei siinä ollut. Minä itse myös ajattelin että miksikähän

häntä ei ole mainittu. Onhan hän "kenius" -- sanoi Aleksejev ääntäen

g:n k:ksi.

Seurasi äänettömyys. Emäntä toi käsityönsä ja alkoi pujotella

neulaansa edestakaisin, silloin tällöin katsahtaen Ilja Iljitshiin

tai Aleksejeviin sekä kuulostellen herkin korvin, että eikö missään

ole epäjärjestystä ja melua, että riiteleekö Sakariias keittiössä

Anisjan kanssa, peseekö Akuliina astioita, eikö portti narahda

pihalla, se merkitsee: eikö renki ole menossa luvatta "laitokselle".

Oblomov oli syventynyt äänettömiin mietteisiin. Ei se ollut unta eikä

valveilla-oloa: hän vain päästi ajatuksensa huolettomasti valloilleen

vaeltamaan keskittämättä niitä mihinkään, kuunteli rauhallisena

sydämmensä säännöllistä tykytystä, tuontuostakin räpähyttäen

tasaisesti kuten ainakin mies, mihinkään tähtäämätöntä silmäänsä.

Ja hän vaipui epämääräiseen, arvoitukselliseen, hallusinatsioonin

kaltaiseen sieluntilaan.

Ihmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun

silmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän

toistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö

hän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö

sen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän

tiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin

silloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat

lausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä

entisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.

Näin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku

entinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen

edessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja

kuiskeet uudistuvat.

-- Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan

neulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!

Oblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti

emännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin

tuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille,

milloin ja missä hän tämän on kuullut...

Ja hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa

lapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti

vieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on

myös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen

toisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa

virrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta

leipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän

kertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien

kalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen

vanhuudesta väräjävää ääntänsä:

-- Militrisa Kirbitjevna! -- puhuu tämä osoittaen hänelle emännän

haahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama

pilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja

ailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua

tepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan,

taitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie

saapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se

taitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa ... --

"Andrei!" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei,

mutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.

Oblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain

hallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti

lapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi

myös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta

katsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.

-- Sinäkö se olet Andrei? -- kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti

liikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan

rakastaja ystävättäreltään.

-- Minä, -- vastasi Andrei hiljaa. -- Oletko hengissä, oletko terve?

Oblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.

-- Ah! -- pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka "ah"

sanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä

ei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa

tavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.

He istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.

-- Oletko terve? -- kysyi Andrei.

-- Niin, nyt olen -- jumalankiitos.

-- Vaan oletko ollut kipeä?

-- Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus...

-- Onko se mahdollista? Hyväjumala! -- lausui Andrei säikähtyneenä ja

osanottavasti. -- Mutta ilman seurauksiako?

-- Niin, ainoastaan vasenta jalkaani en vapaasti hallitse...

-- Ah Ilja, Ilja! Mikä sinua vaivaa? Sinähän olet kokonaan murtunut!

Mitä olet toimittanut tälläaikaa? Onko se totta että siitä on

viidettä vuotta, kun viimeksi tavattiin?

Oblomov huokasi.

-- Mikset ole matkustanut maatilallesi? Mikset ole kirjoittanut?

-- Mitä minä sinulle osaan vastata, Andrei? Tunnethan sinä minut

äläkä siis kysy enempää! -- virkkoi Oblomov surullisesti.

-- Ja yhä sinä tässä samassa paikassa asut? -- puhui Stolz silmäillen

ympärilleen: -- etkä ole muuttanut pois?

-- Niin, tässähän minä yhä... Nyt ei minun enää tule muutetuksi!

-- Onko se ihan varma?

-- Niin, Andrei, varma se on...

Stolz katsahti tutkivasti häneen, rupesi miettimään ja alkoi astella

pitkin lattiaa.

-- Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on?

Muistaako vielä minua?...

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi.

-- Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte

eilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.

-- Entä lapset?

-- Lapset ovat myös terveet... Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä

lasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua

noutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle...

-- Ei mitenkään, ei mitenkään! -- lausui Oblomov alentaen ääntänsä

ja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. -- Ole hyvä äläkä taas

rupea sellaisesta puhumaan...

-- Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? -- keskeytti Stolz. -- Tunnethan

sinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä

siitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat,

mutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän

läheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja

niin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä

huonompana. Minä en sitä toivonut... Siis matkustakaamme! ... Olen

valmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella

tapaa, ymmärräthän sinä, kuinka...

Oblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua

lausejaksoa.

-- Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! -- huusi hän. -- Tuolla...

-- Mitä siellä?

-- Kuulevat... ja emäntä vielä luulee että tosiaankin tahdon

matkustaa pois...

-- Mitäs siitä? Luulkoon vain!

-- Ah, eihän se käy päinsä! -- keskeytti Oblomov. -- Kuulehan,

Andrei! -- lisäsi hän yhtäkkiä päättävällä, harvinaisella äänellä: --

älä tee turhia yrityksiä äläkä koeta saada minua suostumaan, sillä

minä jään kaikissa tapauksissa tänne.

Stolz katsahti kummastuksissaan ystäväänsä. Oblomov katsoi vastaan

levollisena ja varmana.

-- Sinä olet mennyttä miestä, Ilja: -- sanoi Stolz. -- Tämä talo, tuo

nainen ... koko tämä olo... Ei se voi olla mahdollista: pois matkaan,

pian matkaan!

Hän tarttui häntä hihasta ja retuutti ovelle asti.

-- Miksi tahdot minut viedä pois? ja minne? ähkyi Oblomov tehden

vastarintaa.

-- Pois tästä kuopasta ja suosta valoon ja avaruuteen, missä on

terve ja luonnollinen elämä! -- vaati Stolz jyrkästi, miltei ankaran

käskevästi. -- Katso, missä olet? Mikä sinusta on tullut? Havahdu,

herää! Ethän sinä tällaiseen oloon ole itseäsi valmistanut maataksesi

kuin myyrä luolassa? Muistelehan kaikkea...

-- Älä muistuta, älä kajoa entisyyteen, älä sitä palauta! -- pyyteli

Oblomov täydellisesti itsetajuisena järkensä ja tahtonsa suhteen,

jota kasvotkin ilmaisivat. -- Mitä sinä tahdot minusta tehdä? Siitä

mailmasta, jonne sinä minut tahdot houkutella, olen minä iäksi

repeytynyt, etkä sinä voi yhteenjuottaa etkä kokoonpanna kahta

irti-revittyä puoliskoa. Minä olen kasvanut kiinni tähän kuoppaan

kipeästä paikasta: koetahan kiskaista irti -- niin tulee kuolema.

-- Mutta katsohan ympärillesi, missä ja kenen kanssa olet?

-- Tiedän kyllä ja tunnen... Ah, Andrei, kaiken minä tunnen,

kaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää

mailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka

tahtoisinkin ... se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla.

Mutta nyt... (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on

myöhäistä... Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen

sinun ystävyytesi -- Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun

puuhiasi.

-- Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta

minä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että

epäilen... Kuuleppas, -- sanoi hän: -- pue päällesi ja ajetaan minun

luokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle

paljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko

kuullut?...

Oblomov katsoi häneen kysyväisesti.

-- Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, -- mutta mennään

nyt, niin kerron sinulle kaikki... Arvaas, kuka tuolla portilla

odottaa minua vaunussa... Minä kutsun hänet tänne!

-- Olgako? -- pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän

kokonaan muuttui kasvoiltaan. -- Jumalantähden, älä päästä häntä

tänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!

Hän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.

-- Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen

hänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain

viivytät minua, mutta poisajetuksi et saa... Huomenna tai ylihuomenna

me siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!

Oblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.

-- Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.

-- Ah Andrei! -- sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä,

syleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. -- Jätä minut

kokonaan ... ja unhoita...

-- Kuinka, iäksikö? -- kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen

syleilystään ja katsoen toista silmiin.

-- Niin juuri, -- sopersi Oblomov.

Stolz astui hänestä askelen poispäin.

-- Oletko se sinä, Ilja? -- nuhteli hän. -- Sinä työnnät minut pois

hänen, tuon naisen tähden!... Hyväjumala! -- huudahti hän ikäänkuin

äkillisestä kivusta. -- Tuo lapsi, minkä minä äsken näin ... Ilja,

Ilja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet

langennut? Tuo nainen ... mikä hän on sinulle...?

-- Hän on vaimoni! -- lausui Oblomov levollisesti.

Stolz tyrmistyi.

-- Ja lapsi on -- minun poikani! Hänen nimensä on Andrei -- sinun

muistoksesi! -- sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti

rauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.

Nyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei

mielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä

oli yhtäkkiä repeytynyt "pohjaton kuilu", kohonnut "kivinen muuri",

ja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut

hänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen

polttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin

mielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää,

ettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on

kuollut.

-- Mennyttä miestä! -- kuiskasi hän koneellisesti. -- Mitäs minä nyt

sanon Olgalle?

Oblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi

jotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita

vastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja

lujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja

tähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja

tunteensa...

-- Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset

sanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.

Ääneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä

kulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov

vaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja

peitti kasvonsa käsillään.

-- En, en unhoita sinun Andreitasi,-- ajatteli Stolz surullisena

kulkiessaan pihan poikki. -- Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta

sinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen

vuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!

En sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee

rautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan

hiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on

vierivä valkamaan... Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo... Ei,

sinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi

sinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien

sinne, minne et itse voinut mennä ...ja hänessä toteutamme meidän

nuoruutemme haaveet! -- Jää hyvästi, vanha Oblomofka! -- lausui hän

puoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon

ikkunoihin. -- Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! --

-- Mitä sinne kuuluu? -- tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.

-- Eipä mitään erikoista! -- vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.

-- Onko hän elossa ja terve?

-- Onhan tuo ... -- virkkoi Andrei väkinäisesti.

-- Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai

tuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!

-- Ei se käy päinsä!

-- Mitäs siellä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga säikähdyksissään.

-- Onko todella "kuilu auennut"? Sanotko minulle vai et?

Stolz oli vaiti.

-- Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?

-- Oblomovilaisuutta! -- vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä

jatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti

äänettömänä.

10.

Kului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut

Viipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle,

oli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä,

kivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta

tuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse

tuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta

ja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama

pesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin

että pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin

oli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään

käymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti

ketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos

kopperostaan.

Mutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee

nyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin

vieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut

naama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy

Sakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee

keittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan

hiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille

kääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias

renki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät

hökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla

varhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen "veljen" hahmo, suuri

paperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä

tai talvi.

Mutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? -- Läheisellä

hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa

pensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen

käsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka

kummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse

hiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.

Kuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut

jokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen

rauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä

toiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh

oli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin

pysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei

kukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen

kuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden

kuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh

oli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja

harvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi,

miettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut

kuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja

oli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat

loppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle

tapansa mukaan kahvea ja -- tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana

kuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan

liikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten

sydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.

Kolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on

kaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan

urakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin

kaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin

paikalleen, "jossa talonpoikia pantiin rulliin" ja kulki siis

jälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia,

puoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti

piiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla,

yksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin

entisinä aikoina ennen Oblomovia.

Pää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se

merkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda

kolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää

huolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että

hänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista.

Mihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna

pysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen

keittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia,

hoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa

Akuliinan ja piharengin.

Mutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva,

tilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta

mistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet

ottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen

lapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä

omistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä

velvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat

Sakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi

se elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin

pikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?

Hänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli

lopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli

mennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja

pikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja

hänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata

Matvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein

tulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä

sydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan.

Mutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti

hän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. -- "Mitäs ne

ne ovat? -- Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, -- arveli hän

huolimattomasti: -- ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä,

-- lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta

jonkunlaisella hellällä varovaisuudella: -- tämä se on herras-lapsi!

Kas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka

pienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin

silkistä ikään... Ihan isä-vainajansa näköinen!"

Senpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla

suostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille,

arvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä

"pimeässä" likaisten veljenlasten seassa.

Puoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja

Sakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki

itselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei

syönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla,

usein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan

hän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään,

sitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen

umpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt,

miltä hänen sielussaan tuntui.

-- Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään -- puheli torilla

keittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.

-- Yhä suree miestään, -- puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan

hänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski

joka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.

-- Yhä vielä se sitä murehtii, -- puhuttiin veljenkin kotona.

Kerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen

vieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan.

Halpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja

että ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten -- kaikkea

sitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin

ensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun

vaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja

inhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja

hänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että

hänenkin tulee keveämpi "omaistensa keskessä suruaan rohtia" ja että

heillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa

kunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari

kuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz

ottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.

Siinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee

huoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen

tapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja

innotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä

kuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan

silmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä

aate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä

silmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa

jäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta

huoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen

ajatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä,

sen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä

aseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen

varjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi

hän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen

ympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä

poikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit,

kasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja

heltyivät muistojen kyyneliin.

Hän on välinpitämätön kaiken ympäröivän suhteen: jos veli sattuu

suuttumaan turhiin tuhlatusta tai tinkimättömästä ruplasta,

palaneesta paistista tai vanhasta kalasta, jos käly kimahtaa

pauhaamaan pehmeäksi tärkkelöidystä hameesta, miedosta ja kylmästä

teestä, tai paksu keittopiika kohtelee häntä törkeästi, niin Agata

Matvejevna ei mitään huomaa ikäänkuin ei olisi puhettakaan hänestä,

eikä kuule edes pisteliästä supatusta: -- "Rouva tilanomistajatar!"

Hän vastaa kaikkeen surunsa mukaisella arvokkaisuudella ja nöyrällä

äänettömyydellä. Juhlapäivinä, pääsiäispyhinä ja laskiaisviikon

iloisina iltoina, kun kaikki talossa hurjasti riemuitsee, hoilaten,

juoden ja mässäten, silloin hän äkkiä kesken yleistä iloa purskahtaa

katkeriin kyyneliin ja piiloutuu nurkkaansa. Sitten hän jälleen saa

itsensä hillityksi, vieläpä toisinaan katsoo veljeen ja tämän vaimoon

ylpeänsäälivästi. Hän käsittää että hän on leikkinyt ja loistanut

loppuun elämänsä, että Jumala oli pannut siihen sielun ja ottanut

sen jälleen pois, että hänessä oli loimahtanut aurinko, vaan sitten

pimennyt iäksi... Iäksi -- se on totta, mutta sensijaan oli hänen

elämänsä iäksi saanut aatteellisen sisällön, sillä nyt vasta hän

tiesi, miksi oli elänyt, ja ettei ollut elänyt turhaan. Hän oli niin

täyteläisesti ja paljon rakastanut: rakastanut Oblomovia -- kuni

salalempijää, kuni aviomiestä ja kuni herraa, vaikka ei hän tätä

koskaan voinut kenellekään kertoa. Eikähän kukaan ympärillä olisi

häntä ymmärtänytkään. Ja mistä hän olisi löytänyt sanat? Veljen,

Tarantjevin ja kälyn sielun sanakirjoissa ei löytynyt sellaisia

sanoja, sentähden ettei ollut niitä käsitteitäkään; yksin Ilja

Iljitsh olisi hänet ymmärtänyt, mutta tälle ei hän koskaan ollut

sitä ilmilausunut siitä syystä ettei sitä itsekään silloin ollut

käsittänyt eikä osannut.

Vuosien vieriessä rupesi hän ymmärtämään entisyyttänsä yhä enemmän

ja selvemmin, kätkien kaiken syvemmälle sisäänsä sekä käyden yhä

vaiteliaammaksi ja hauteliaammaksi. Koko hänen elämäänsä oli

singahtanut kimppu säteitä, jäänyt hiljainen hohde seitsemästä

kuni silmänräpäyksessä sivulentäneestä vuodesta, eikä hänellä

ollut enempää toivomista ja tie oli siihen loppunut. Silloin vain,

kun Stolz talveksi saapui maalta kaupunkiin, kiiruhti hän hänen

asuntoonsa ja katseli ahnaasti Pikku-Andreita, hellävaroen häntä

hyväillen; tahtoi sitten sanoa jotakin Stolzille, kiittää tätä sekä

vihdoinkin purkaa hänen eteensä kaiken, kaiken, mitä oli keräytynyt

ja kaivautunut hänen sydämmeensä: hän se olisi hänet ymmärtänyt --

vaan ei hän osannut muuta kuin heittäytyä Olgan jalkoihin, tarttua

huulillaan hänen käsiinsä ja puhjeta niin kuumaan kyyneltulvaan

että tämäkin oli pakoitettu itkemään hänen kanssaan, ja Andrein

täytyi liikutuksissaan pikaisesti poistua ulos huoneesta. Kaikkia

heitä sitoi yksi yhteinen myötätunne, yksi muisto tuosta vainajan

kristallinkirkkaasta sielusta. He pyysivät häntäkin, Agata

Matvejevnaa, matkustamaan kanssansa kylään, asettumaan yksissä

asumaan sinne Pikku-Andrein läheisyyteen, vaan tämä vastasi tiukasti:

-- Missä kerran on syntynyt ja kaiken ikänsä elänyt, siellä täytyy

kuollakkin.

Turhaan teki Stolz hänelle tiliä vainajan maatilan hoidosta ja

lähetteli hänelle seuraavien vuosien tuloja, kaikki antoi hän

takaisin pyytäen säästämään rahat Pikku-Andreita varten.

-- Ne ovat hänen eivätkä minun, -- väitti hän itsepäisesti: -- hän ne

tarvitsee; hän on herra, vaan minä tulen toimeen näinkin.

Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen,