Hän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä

entisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten ... niin

sitten hän ehkä löytäisi "säädyllisen naimatarjouksen", joita on

paljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti,

ja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän --

elämättä -- kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!

Mutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli

sekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa

lepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.

"Miksi rakastinkaan minä?" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua

puistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän

oli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni,

jos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän

ratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki

hänestä näyttänyt -- ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan,

sykkyräiseen solmuun.

Hän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi

ainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin -- ja elämä on

kuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka

jalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! ... Eikä ollut edes kenen

niskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.

Aavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga

huolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.

-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan

ääreen, joka oli järvelle päin. -- Olitteko lukemassa? --

-- En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä.

Minä odotin teitä! -- sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja

avomielisesti.

-- Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, -- huomautti

Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan

ääreen.

Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti

nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan

kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla

sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama

hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa

leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa:

"älä laske pilaa siitä -- saat vielä kalliisti maksaa!"

He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen

sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga

silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä

kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi

päättäväisyyden ilme.

"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat

ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.

-- Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella?

-- sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.

Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä

hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan

lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä

liikkui.

-- Kuinka minä tietäisin? -- vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen

vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen

voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla

varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi

nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin

tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä

vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin

kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän

salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut

hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä

tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa

ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi

aikomuksensa.

-- Ettekö tiedä? -- lausui Stolz yksinkertaisesti.

-- Hyvä, minä siis sanon...

-- Ah elkää! -- pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin

kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.

-- No arvasinhan minä että sen tiedätte! -- sanoi Stolz. -- Miksi

siis kielsitte? -- lisäsi hän sitten surumielisesti.

Olga istui vaiti.

-- Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin

tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?

-- Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito

viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta,

aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata

hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.

-- Kärsinyt! Se on hirveä sana, -- virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla:

-- se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään

enempää olekkaan sanottavaa -- siinä on kaikki! Mutta minä kiitän

siitäkin, -- lisäsi hän syvästi huoaten: -- minä olen päässyt ulos

kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen.

Ainoa pelastus on -- paeta mitä pikimmin!

Hän nousi.

-- Elkää jumalan tähden menkö pois! -- huudahti säikähtyneenä

rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen

kädestä. -- Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?

Stolz istuutui ja Olga myös.

-- Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! -- lausui Stolz miltei

tylysti. -- Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen

vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta

minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!

Neidon kasvot muuttuivat.

-- Matkustakaa pois! -- sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja

samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.

-- Anteeksi jos loukkasin teitä! -- pyyteli toinen. -- Voi sentään

meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te

voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni

ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta.

Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.

Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut

epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.

-- No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? -- jatkoi Stolz. -- Te

tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on

ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden

vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia,

Olga Sergejevna, silloin kun se on -- rakkaus nuorten välillä,

miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta

jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta

puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani

ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?

-- Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! -- sopersi

neito tuskin kuultavasti.

-- Ja jos jäisin tänne? -- hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa

kuin astella veitsien terillä -- kaunista ystävyyttä!

-- Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? -- äänsi Olga

odottamatta.

-- Minkä tähden se teille olisi raskasta? -- kysyi Stolz vilkkaasti.

-- Tehän ette ... rakasta...

-- En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te ... jos

minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun

käypi? -- lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.

Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden!

-- lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan

toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä,

jolla ne olivat lausutut.

Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja

hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana

"kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt.

Vaan kuinka selittää se -- sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi

vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama

väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän

molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla

voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että

nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja

ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi

Stolzin arvostelua!

-- Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja

pimeydessä kuin te! -- sanoi hän.

-- Kuulkaas, luotatteko te minuun? -- kysyi Stolz ottaen häntä

kädestä.

-- Rajattomasti kuin äitiin -- kyllähän te sen tiedätte, -- vastasi

Olga heikosti.

-- Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun

emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon,

vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on

nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?

-- Ah niin, se on välttämätöntä ... täytyyhän jollakin lopettaa, --

äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt

pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!"

ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän

silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi

kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä

Olgan vaitiolosta.

"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle

tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä

ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan

hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee

itsensä kanssa.

-- Niinpä siis ... Olga Sergejevna ... -- kiirehti Stolz.

Neito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen

liikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului

vain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.

-- Antakaa minun varustautua, -- virkkoi hän vihdoin: -- jospa te

tietäisitte, kuinka on vaikeata! -- lisäsi hän kääntyen poispäin ja

koettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz

saisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan

hänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa

jäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat

eivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut

epätietoinen, mistä äänestä alottaa.

"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin

hävettää ja kouristaa!" tuskitteli hän sisässään.

Ja millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa

että toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt

oli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä

entisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja

tämä valheellinen asema repivät häntä: ... Se oli ihan sietämätöntä.

-- Minä autan teitä -- te olette kai... rakastanut? -- sai Stolz

vaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.

Neidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi

jälleen kauheata kouristusta.

-- Ketä siis? Onko se salaisuus? -- kysyi hän koettaen puhua lujalla

äänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.

Mutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa

joku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta

mikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä

syöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin

hänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:

-- Oblomovia!

Stolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.

-- Oblomovia? -- toisti hän kummastuksissaan. -- Se ei ole totta! --

lisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.

-- Se on totta! -- lausui neito levollisesti.

-- Oblomovia? -- toisti Stolz uudelleen. -- Se ei voi olla

mahdollista! -- lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. -- Siinä on jotain

hullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette

itse rakkautta.

Olga ei vastannut.

-- Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä!

-- väitti Stolz järkähtämättömästi.

-- Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä,

tehnyt hänet onnettomaksi... ja sitten minä, niinkuin itsekkin

sanotte, käyn käsiksi teihinkin! -- lausui neito hillityllä äänellä,

ja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.

-- Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo

ei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä

ajattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka

nyt Oblomov...

-- Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne -- tehän ette tiedä,

miten häntä kylliksi arvossa pitää -- niin miksikäs hän ei ansaitse

myös rakkautta? -- puolusti Olga.

-- Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, --

selitti Stolz: -- onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta

rakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista,

toisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota

ei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas

siksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, -- pitkitti hän vilkkaasti:

-- me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä

toinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää

itseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten

sanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa...

Minusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki... Ah, jospa se olisikin

totta! -- lisäsi hän virkeästi. -- Jospa tosiaankin Oblomovia,

vaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette

kuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa...

Kertokaa, kertokaa pian! -- lopetti hän tyynellä, miltei iloisella

äänellä.

-- Niin, Jumalan nimessä! -- vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena

siitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. -- Yksin tulen

minä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En

tiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on

tapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko

epätoivoon... Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt

niitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä,

sillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä:

ehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä

olen harhaillut kuin synkässä metsässä... -- lisäsi hän hiljaa

masentuneella äänellä. -- Ei! -- korjasi hän sitten kiireesti: --

elkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin ... matkustakaa.

-- Hän keskeytti hetkeksi. -- Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun

ystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua,

-- niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!

Stolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan

tunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta

siirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan

oli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja

tuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli

langennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.

Hän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin

kirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä

suutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta

puutarhassa ei hän mitään hiiskunut -- luultavasti sentähden, ettei

hän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle

silloin oli tapahtunut.

Alussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan

sitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja

vapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin

täydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin

olisi kertonut vieraan lemmentarinan.

Hänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä,

johonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa.

Hänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti

katsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.

Hän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli

haudanhiljaisuus.

Mitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta

eikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?

Tämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui.

Mitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista

läpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki

muut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi

olla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut... hän se kaiken

ymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen

hyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty...?

Häntä alkoi jälleen kauhistaa...

Samalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian

sisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.

Olga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli

pannut kätensä ristiin -- ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin

ihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.

Olgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja

vähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen

leppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi

itsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on

tyynnytetty ja hyväilty.

-- Siinäkö on kaikki? -- kysyi Stolz hiljaa.

-- Siinä! -- vastasi Olga.

-- Entäs Oblomovin kirje?

Neito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni

kynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen

silmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei

neito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.

Hänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan

ivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä.

Tämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän

tarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin

ja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi

ja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä

kasvoilla.

Yhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. -- Voi taivas, jos minä olisin

tiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut!

-- lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti

ikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä

olemassakaan.

Juhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja

hänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä

rangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?

Stolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä

liian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen

teki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti

hattunsa lähteäksensä.

-- Mihin nyt? -- kysyi neito.

-- Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! -- sanoi

Stolz. -- Huomenna sitten puhellaan.

-- Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? -- ehätti Olga sanomaan

pidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. --

Tahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä ... tämä on ollut, mitä

minä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei

Ivanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva

minua, jos minä sen ansaitsen tai... kuka anteeksi antava? ... --

lisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä

viskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä

polvilleen.

-- Enkelini -- sallikaa minun niin sanoa! -- huudahti hän. -- Elkää

nyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista

eikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän

kertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai

tietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen

aikaa sitten... Missä on Oblomovin kirje?

Stolz otti kirjeen pöydältä.

-- Kuulkaa siis! -- ja hän luki: -- teidän nykyinen lempenne ei

ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on

ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon

puutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai

toista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä

kohtauksina!...

"Te olette _erehtynyt_ (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle),

teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette

haaveillut. Odottakaa: -- hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä

on hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne..."

-- Näettekös, kuinka oikein! -- selitti Stolz. -- Teitä on todella

sekä hävettänyt että harmittanut tämä ... erehdys. Tähän ei ole

mitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole

uskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt

jo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne ... ja teitä

taas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! -- lisäsi hän hieman

pilkallisesti.

-- Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.

-- Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt

sydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta

puolen, heikkoutta toiselta... Vaan te pelkäsitte ettei tule toista

juhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja

sitten muka koittaa ikuinen yö...

-- Mutta kyyneleet? -- virkkoi neito. -- Eivätkö ne lähteneet

sydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön...

-- Hyväjumala! Mistäs eivät naiset itke? Tehän itse sanotte että

teistä oli niin surku syreenin kukkia ja sitä rakasta penkkiä.

Lisätkää tähän vielä pettynyt itseluottamus, onnistumaton

pelastajattaren osa ja liian vähän tottumusta... Onhan siinä aihetta

kyyneliin!

-- Vaan nuo meidän kohtauksemme ja kävelymme, olivatko nekin

erehdystä? Te muistatte kai että minä ... kävin hänen luonaan ... --

sai neito sanotuksi hämillään ja tahtoi nähtävästi itse tehdä sanansa

tyhjiksi.

Hän koetti itse syyttää itseänsä ainoastaan sentähden että toinen

sitä lämpimämmin puolustaisi häntä, ollakseen yhä puhtaampi hänen

silmissään.

-- Teidän kertomuksestanne näkyy ettei teillä viimeisissä

kohtauksissanne ollut mitään mistä puhua. Teidän niin sanotulla

"rakkaudellanne" ei ollut tarpeeksi sisällystäkään, eikä se voinut

päästä pitemmälle. Jo ennen lopullista eroa olitte te eronneet, ette

te olleet uskolliset rakkaudelle, vaan sen houreelle, jonka itse

olitte keksineet -- siinä koko salaisuus.

-- Mutta suudelma? -- kuiskasi neito niin hiljaa, ettei Stolz sitä

kuullutkaan, vaan arvasi.

-- Oh, se oli tavattoman tärkeä seikka! -- virkkoi Stolz

koomillisella ankaruudella: -- siitä pitäisi teiltä vähentää ... yksi

ruokalaji päivällisestä:

Hän katsoi Olgaan yhä suuremmalla lempeydellä ja rakkaudella.

-- Ei pilapuhe sovi tällaisen "erehdyksen" korjaamiseen! -- lausui

Olga ankarasti, närkästyneenä toisen välinpitämättömyydestä ja

huolimattomasta äänestä. -- Minun olisi helpompi olla, jos te

rankaiseisitte minua jollakin julmalla sanalla ja nimittäisitte

hairaustani sen oikealla nimellä.

-- En minä leikkiä laskisikaan, jollei asia koskisi Iljaa, vaan

jotakin toista, -- puolustihen Stolz; -- silloin olisi erehdys voinut

päättyä onnettomuudella, mutta Oblomovin minä tunnen...

-- Jotakin toista, ei koskaan! -- keskeytti Olga kiivastuneena. --

Minä olen oppinut hänet tuntemaan paremmin kuin te...

-- Siinä nyt näette! -- todisti Stolz.

-- Mutta jos hän olisi muuttunut, elostunut, totellut minua ... niin

luuletteko etten olisi silloin häntä rakastanut? Tokko se silloinkin

olisi ollut valhetta ja erehdystä? -- puheli Olga tutkiakseen asiaa

kaikilta puolilta, jotta ei jäisi jäljelle pienintäkään tahraa eikä

ongelmaa.

-- Se merkitsee: jos Oblomovin sijassa olisi ollut toisellainen mies,

-- keskeytti Stolz: -- niin epäilemättä teidän suhteenne olisivat

muodostuneet rakkaudeksi, lujittuneet, ja silloin... Mutta siinä on

toinen romaani ja toinen sankari, joka ei kuulu meihin.

Olga hengähti ikäänkuin olisi viskannut viimeisen painon sielustaan.

Molemmat olivat vaiti.

-- Voi kuinka tuntuu onnelliselta taas tulla terveeksi, -- äänteli

neito vitkalleen, ikäänkuin uudestaan kukoistukseensa puhjeten, ja

käänsi Stolziin katseen täynnä niin syvää tunnustusta, niin hehkuvaa

ja harvinaista ystävyyttä, että mies oli katseessa näkevinään

kipinän, jota hän turhaan lähes vuoden ajan oli etsinyt. Hän tunsi

riemullisen väristyksen koko olennossaan.

-- Minäkin paranen! -- sanoi hän miettien. -- Voi jospa vain voisin

saada päähäni että tämän romaanin sankari on -- Ilja! Kuinka paljon

aikaa on mennyt hukkaan, kuinka paljon verta on pilautunut! Ja

miksi, minkätähden? -- hoki hän miltei harmistuneena. Mutta yhtäkkiä

hän ikäänkuin selvisi tästä harmin huumauksesta, heräsi raskaista

hauteistaan. Otsa sileni, silmät ilostuivat ja innostuneena hän

virkkoi:

-- Sehän taisi ollakkin välttämätöntä, kuinka rauhallinen minä nyt

jälleen olen ja ... kuinka onnellinen!

-- Minusta taas tuntuu kuin olisin nähnyt unta ja ikäänkuin ei mitään

olisi ollutkaan! -- äänsi Olga mietteissään, tuskin kuultavasti,

ihmetellen äkillistä uudesti syntymistään.

-- Te olette ottanut päältäni ette ainoastaan häpeää ja katumusta,

vaan myös murheen ja kivun -- kaikki tyyni... Kuinka te sen olettekin

tehnyt? -- kysyi hän hiljaa. -- Ja kaikkiko tämä nyt loppuu ... tämä

erehdys?

-- Se on luullakseni jo loppunutkin! -- sanoi Stolz katsahtaen

neitoon ensi kertaa himon silmillä ja salaamatta sitä: -- tarkoitan

kaikki se, mitä on ollut.

-- Mutta mitä on tulossa ... sekö ei ole erehdystä vaan totta?

-- Kas tuohon se on kirjoitettu, -- päätti Stolz ottaen jälleen

kirjeen: --"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut,

josta olette haaveillut: -- hän saapuu ja te heräätte..." Ja kun

te rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän

rakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne,

sitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? -- lopetti Stolz

iskien silmänsä neitoon.

Tämä laski katseensa alas ja puristi huulensa yhteen, mutta

silmäluomien läpi singahteli näkyviin säteitä, huulet koettivat

hillitä hymyä, vaan sekin näkyi. Neito katsahti häneen ja purskahti

nauramaan niin sielunsa pohjasta että kyyneleet puhkesivat silmiin.

-- Olen teille siis sanonut, mitä teille on tapahtunut sekä mitä on

tuleva, Olga Sergejevna, -- sanoi Stolz lopuksi. -- Vaan te ette

vastaa minulle mitään kysymykseeni, jota ette sallinut loppuun sanoa.

-- Mutta mitä minä voin vastata? -- puheli Olga hämillään. --

Tokko minulla olisi oikeutta, jos voisin sanoa sen, mitä te niin

tarvitsette ja mitä te niin ansaitsette? -- lisäsi hän kuiskaten ja

häveliäästi silmähtäen ystäväänsä.

Stolz oli jälleen tässä katseessa näkevinään ihmeellisen ystävyyden

kipunoita ja värähti taas onnesta.

-- Elkää kiirehtikö, -- jatkoi hän: -- vaan sanokaa vasta sitten, kun

tuo säädyllinen sydänsurunne loppuu, mitä minä ansaitsen. Tämä vuosi

on minulle jotakin opettanut, sekin. Vaan nyt ratkaiskaa ainoastaan

kysymys: tuleeko minun matkustaa vai jäädä?

-- Kuulkaas: te keimailette minun edessäni! -- virkkoi Olga yhtäkkiä

hilpeästi.

-- En suinkaan! -- huomautti Stolz totisesti. -- Tämä ei ole äskeinen

kysymys, nyt sillä on toinen merkitys, nimittäin se että: jos minä

jään tänne, niin millä oikeudella siis jään?

Olga joutui äkkiä hämilleen.

-- Näette nyt etten keimaile! -- nauroi Stolz tyytyväisenä kun sai

toisen pulaan. -- Meidänhän täytyy äskeisen keskustelun jälkeen olla

toisella tavalla toinen toisemme suhteen: me emme enää ole samat,

mitkä olimme eilen.

-- Minä en tiedä ... -- sopersi neito vielä enemmän hämillään.

-- Sallikaa minun antaa teille neuvo?

-- Puhukaa ... minä tottelen sokeasti! -- lisäsi toinen miltei

intohimoisen nöyrästi.

-- Tulkaa minun vaimokseni odotellessanne, kunnes _hän_, se oikea,

saapuu!

-- Vielä en rohkene ... -- kuiskasi neito peittäen käsillään

kasvonsa, mieli liikutuksissa, mutta onnellisena.

-- Miksi ette rohkenisi? -- kysyi Stolz myös kuiskaavalla äänellä,

taivuttaen Olgan päätä itseään kohti.

-- Mutta tuo entisyys? -- kuiskutti taas tämä painaen päänsä, kuin

äidin syliin, vasten ystävän rintaa.

Stolz siirsi hiljalleen kädet pois hänen kasvoiltaan, suuteli päätä

ja ihaili kauvan neidon hämmästystä, katseli nautinnolla hänen

silmiinsä herahtaneita ja niihin jälleen sisäänimeytyviä kyyneleitä.

-- Se kuihtuu kuin teidän syreeninne! -- puhui Stolz. -- Te olette

ottanut oppitunnin: nyt on tullut aika käyttää sitä hyväkseen. Nyt

alkaa elämä: uskokaa minulle tulevaisuutenne elkääkä huolehtiko

mistään -- minä takaan kaikesta. Ja nyt mennään tädin luo. -- Myöhään

läksi Stolz asuntoonsa. "Löysinpäs omani", ajatteli hän katsellen

rakastunein silmin puita, taivasta, järveä ja vedestä kohoavaa

usvaa. "Jaksoinpas odottaa! Niin monta vuotta janoa, kärsimystä ja

sielunvoimien pinnistystä! Kuinka kauvan olen saanutkaan odottaa --

vaan nyt on kaikki palkittu: tässä se nyt on, miehen ylin onni!"

Kaikki peittyi nyt hänen silmissään tähän onnen paisumukseen:

työkonttoori, isän vankkurit, säämiskäsormikkaat, rasvaiset

tilipaperit, sanalla sanoen -- kaikki elämän käytännölliset toimet.

Hänen muistoissaan kohosi äidin hyväntuoksuinen huone, Herzin

variatsioonit, ruhtinaan parveke, siniset silmät, kastanjankarvaiset,

puuteroidut hiukset -- ja kaiken tämän yli kuului ikäänkuin Olgan

hellämielinen ääni ja hän kuuli hengessään hänen laulunsa...

Olga -- minun vaimoni! -- sopersi hän kiihkeästi värähtäen. -- Kaikki

on löydetty, ei mitään tarvitse enää etsiä eikä mihinkään enää mennä!

Ja haaveellisessa onnen huurussa kulki hän kotiansa huomaamatta teitä

tai katuja...

Olga seurasi kauvan häntä silmillään, avasi sitten ikkunan ja

hengitti yön viileätä ilmaa; hänen mielenliikutuksensa asettui

vähitellen, ja rinta huokui tasaisesti. Hän loi silmänsä järvelle,

kohti etäisyyttä ja vaipui niin hiljaisiin ja syviin mietteisiin

ikäänkuin olisi nukahtanut. Halusi temmata kiinni omat ajatuksensa ja

tunteensa, mutta ei voinut. Ne lainehtivat tasaisesti kuin aallot,

ja suonissa souteli veri niin tyynesti. Hän koetti tutkia, mikä

tässä nyt oli onnea, vaan ei voinut määritellä, missä sen rajat

kulkivat. Mietti, miksi hänen on niin tyyntä olla, niin rauhallista

ja häiritsemättömän suloista, vaikka...

-- Minä olen hänen morsiamensa... -- sopersi hän.

"Olen morsian!" niin ajattelee tyttö ylpeällä vavistuksella

odotettuaan tätä silmänräpäystä, joka valaisee koko hänen elämänsä,

ja hän tuntee kasvavansa korkeaksi ja korkeudestaan katsoo tuota

tummaa polkua, jolla eilen asteli yksin ja huomaamatta.

Miksikähän ei Olga näin vavahtele? Hänhän oli myös astellut yksikseen

pitkin huomaamatonta polkua ja jo risteyksessä tavannut _hänet_,

joka antoi kätensä ja johti hänet ulos, ei häikäisevien säteiden

loistoon, vaan ikäänkuin leveän virran tulvaisille äyräille, avarille

vainioille ja ystävällisesti hymyileville kummuille. Hänen katseensa

ei sokaistunut loistosta, ei nääntynyt sydän, eikä leimahtanut

liekkiinsä mielikuvitus.

Hiljaisella riemulla tyynsi hän katseensa elämän tulvaan, sen

laveihin vainioihin ja viheriöihin kumpuihin. Ei tuntunut hänellä

väristystä hartioissa, ei hehkunut katse ylpeyttä, vaan ainoastaan

silloin, kun hän siirsi tämän katseensa vainioista ja kummuista

häneen, joka oli tarjonnut hänelle kätensä, tunsi hän poskellaan

vitkaan vierivän kyynelen.

Ja niin hän istui yhä liikahtamatta kuni nukkuva, niin hiljainen oli

hänen onnensa uinailu ja hän oli melkein hengittämättä. Vaipuneena

unholaan kiintyi, hänen henkensä silmä katselemaan hiljaista,

haaleansinistä yötä, jossa oli leppeätä loistetta, lämpimän

leyhkäystä ja hyvää tuoksua. Onnen unelmatar levitti leveät siipensä

ja liiteli vaivihkaa kuni taivaan hattara hänen päänsä päällä...

Ei nähnyt hän itseänsä tässä unessa käärittynä kultanauhoihin ja

pitseihin -- pariksi tunniksi -- ja sitten arkipäiväisiin rääsyihin

koko elämän ajaksi. Ei uneksinut hän hääkemuista, kynttilöistä

eikä iloisista huudahduksista, hän uneksi vain onnesta, mutta niin

yksinkertaisesta ja koristelemattomasta, että hän vielä kerran ilman

ylpeyden vavistusta ja ainoastaan syvällä nöyrtymyksellä kuiskasi: --

Minä olen _hänen_ morsiamensa!

5.

Hyväjumala sentään, kuinka kolkolta ja ikävältä näytti kaikki

Oblomovin asunnossa noin puolitoista vuotta niiden nimipäivien

jälkeen, jolloin Stolz äkkiarvaamatta oli saapunut hänen luokseen

päivällistä syömään! Ja itse Ilja Iljitsh oli turvottunut ja

pöhöttynyt, ikävä oli syöpynyt syvään hänen silmiinsä ja niissä hohti

sairaaloinen kiilto.

Hän kävellä hössyttää huoneessansa, panee sitten pitkäkseen ja

tuijottaa kattoon. Ottaa kirjan hyllyltä, vilkaisee läpi muutamia

rivejä, haukottelee ja alkaa rummuttaa sormillaan pöytää.

Sakariias on myös tullut vielä kömpelömmäksi ja ruokottomammaksi kuin

ennen, paikkoja on ilmaantunut hänen nuttunsa kyynäspäihin ja hän

katsoa tuijottelee niin viheliäisen ja nälkäisen näköisenä aivankuin

olisi huonosti syönyt, niukasti nukkunut ja tehnyt työtä kolmen

edestä.

Oblomovin yönuttu oli kulunut kehnoksi, ja vaikka sen reikiä kuinka

huolellisesti paikkailtiin, niin alkoi se repeillä joka paikasta eikä

vain ompeluksia myöten -- jo aikoja sitten olisi pitänyt hankkia

uusi. Peitto vuoteessa oli myös kulunut repaleiseksi ja oli tilkuilla

paikattu, ikkunan uutimet olivat aikaa virttyneet, ja vaikka olivat

pestyt, niin näyttivät rääsyisiltä.

Sakariias toi vanhan pöytäliinan, levitti sen puolelle pöydälle

Oblomovin viereen, kantoi sitten varovaisesti sisään, kieltänsä

purren, viinakarahvi-vehkeet, töykkäsi leivän pöytään, ja meni pois.

Ovi talonväen puolelta aukeni ja sisään astui Agata Matvejevna

vikkelästi kantaen pöytään kihisevän paistinpannun munakokkelineen.

Hänkin oli suuresti muuttunut, vaan ei edukseen. Oli laihtunut eikä

hänellä enää ollut noita pyöreitä, valkoisia, punastumattomia ja

vaalenemattomia poskia niinkuin ennen, harvat kulmakarvat eivät

kiiltäneet, ja silmät olivat sisäänpainuneet. Hän kulki vanhassa

karttuunipuvussa, hänen kätensä olivat joko ruskettuneet tai muuten

karkeutuneet tulen ja veden käyttämisestä tai muusta työstä.

Akuliina ei enää ollut talossa. Anisja puuhasi nyt sekä keittiössä

että ryytimaassa hoiteli lintuja, peseskeli lattioita ja teki

kiilloitustyötä; yksin ei hän kaikkea ehtinyt ja sentähden

emäntä itse väkisten häntä autteli keittiössä, mutta vähän oli

hänellä survomista ja jauhamista sentähden että niin vähän kului

kahvia, kaneelia tai mantelia, ja pitsejä ei hän enää muistanut

ajatellakkaan. Nyt tuli hän useammin palottaneeksi vain sipulia,

murentaneeksi piparjuurta ja muita sellaisia kirpeitä höysteitä.

Hänen kasvoillaan kuvastui syvää alakuloisuutta.

Ei hän itsensä eikä kahvinsa tähden näin huokaillut, ei surrut

sentähden ettei hänellä olisi ollut tilaisuutta hääriä ja emännöidä

laveasti, vaan sentähden että Ilja Iljitsh jo toista vuotta

oli nauttimatta mitään herkullista, ettei kahvia enää otettu

hänelle leiviskämäärin parhaasta makasiinista, vaan ostettiin

kymmenkopeikkaisten edestä pienestä puodista eikä kermaa tuonut enää

tshuhonkka, vaan sitä hankki tuo sama puodin pahanen, sekä sentähden

että hän rasvaisten kotlettien asemesta nyt sai viedä Oblomoville

aamiaiseksi vain munakokkelia, joka oli höystetty sitkeällä, puodissa

ummehtuneella sianlihalla.

Mitäs tämä merkitsi? -- Se merkitsi sitä että jo toista vuotta tulot

Oblomofkasta, mitkä Stolz säntillisesti lähetti, menivät korvaukseksi

velanvaatimuksesta sen paperin perusteella, jonka Oblomov oli antanut

emännälle.

Veljen "laillinen asia" oli onnistunut paremmin kuin oli

toivottukaan. Heti kun Tarantjev oli viitannut häväistysasiaan,

oli Ilja Iljitsh tulistunut ja häkeltynyt; sitten oli menty

sovintotuomariin, senjälkeen oli ryypätty kolmessa miehin ja

Oblomov oli allekirjoittanut velkakirjan neljäksi vuodeksi, ja

kuukauden perästä oli Agata Matvejevna allekirjoittanut samallaisen

kirjan veljen nimiin aavistamatta, mitä se oli ja miksi hänen tuli

allekirjoittaa. Veli oli vain sanonut että tämä paperi tarvittiin

talon tähden, ja oli käskenyt kirjoittaa: "tämän velkakirjan olen

minä (arvo, nimi ja sukunimi) omakätisesti allekirjoittanut."

Emäntää oli kiusannut ainoastaan se, että tarvitsi niin paljon

kirjoittaa ja oli hän siksi ensin pyytänyt veljeä kirjoituttamaan

Vanjalla, sillä "se poika se osasi kirjoittaa". Mutta kun veli oli

tiukasti vaatinut, niin oli kuin olikin hän kirjoittaa sukaissut

suurilla, väärillä kirjaimilla ja rivit vinoon. Eikä tästä sen

enempää sitten milloinkaan puhuttu.

Oblomov se taas allekirjoittaessaan tuon paperin oli lohdutellut

itseään osaksi sillä, että rahat menevät orpolasten hyväksi, vaan

sitten seuraavana päivänä, kun hänen päänsä oli selvä, muisteli

hän häveten tätä asiaa koettaen unhoittaa ja vältteli tapaamasta

veljeä, ja jos Tarantjev milloin yritti siitä puhua, niin uhkasi hän

viipymättä ajaa pois asunnosta ja matkustaa maalle.

Sitten kun hän oli saanut rahaa maatilaltaan, tuli veli hänen

luoksensa ja selitti että hänelle, Ilja Iljitshille tulee helpommaksi

alottaa maksunsa heti tuloistaan, että noin kolmessa vuodessa

saatavat tulevat umpeenmaksetuiksi, mutta että määräajan tultua, jos

velka haetaan ulos oikeuden kautta, maatilan täytyy tulla julkisella

huutokaupalla myydyksi, koskapa ei Oblomovilla ole eikä näytä

tulevankaan olemaan mistä maksaa summaa puhtaassa rahassa.

Oblomov ymmärsi, millaiseen ruuvipihtiin hän oli joutunut, kun kaikki

mitä Stolz lähetti, alkoi mennä velan maksuun, niin että hänelle jäi

ainoastaan pieni kasa rahaa elantoonsa.

Veli kiirehti lopettaakseen tämän sovintosuorituksen velallisensa

suhteen parissa vuodessa, jottei mikään mitenkään häiritseisi asiaa,

ja sentähden siis Oblomov äkkiä oli joutunut näin vaikeaan asemaan.

Alussa ei tämä liioin herättänyt hänen huomiotaan, koska oli

tottunut olemaan tietämättä, paljonko hänellä on rahaa taskussaan;

mutta sitten aikoi Ivan Matvejevitsh kosia jonkun jauhokauppiaan

tytärtä, vuokrasi erityisen huoneuston ja muutti pois talosta, ja

silloin Agata Matvejevnan taloudelliset touhut pysähtyivät: sammit,

lumivalkoinen vasikanliha, kalkkunapaistit, ne alkoivat nyt tanssia

toisessa keittiössä, nimittäin Muhojarovin uudessa asunnossa.

Siellä paloivat iltaisin tulet, kokoontuivat veljen tulevat

sukulaiset, virkakumppanit ja Tarantjev -- kaikki oli yhtäkkiä sinne

sirahtanut. Agata Matvejevna ja Anisja olivat jääneet suu auki,

joutilaina riippuvin käsivarsin tyhjien kastrulliensa ja ruukkujensa

ääreen.

Agata Matvejevna sai vasta nyt tietää että hänellä on ainoastaan

talo, ryytimaa ja kananpoikia, ja ettei kaneeli eikä vanilja

kasvaneetkaan hänen ryytimaassaan; hän sai huomata, kuinka toreilla

puotilaiset vähitellen lakkasivat hänelle syvään kumartamasta ja

hymyilemästä, ja että nämät kumarrukset ja hymyilyt rupesivat

kääntymään hänen veljensä uuden, paksun ja korean keittopiian osaksi.

Oblomov antoi emännälle kaikki rahat, mitkä veli oli hänelle

jättänyt toimeentuloa varten, ja kolme-neljä kuukautta jauhoi

tämä, muistamatta, yhä entiseen tapaansa leivisköittäin kahvia,

survoi kaneelia, paistoi vasikanlihaa, kalkkunia, ja näin teki hän

viimeiseen päivään asti, jolloin kulutti viimeiset seitsemän riunaa

sekä tuli sanomaan herralleen ettei hänellä enää ollut rahaa.

Kolme kertaa pyllähti Oblomov ympäri sohvallaan kuullessaan tämän

ilmoituksen, katsoi sitten pöytälaatikkoonsa, vaan siellä ei

mitään näkynyt. Alkoi muistella, mihin oli rahansa pannut, vaan

ei mitään muistanut, kopeloi kädellään pöydältä, etteikö löytyisi

kuparirahaakaan, kysyi Sakariiakseltakin, vaan tämä ei ollut niitä

unissakaan nähnyt. Emäntä läksi veljen luo ja virkkoi viattomasti

ettei talossa ollut rahaa.

-- Mutta mihinkäs te sen ylimyksen kanssa olette hävittäneet tuhat

ruplaa, jotka minä hänelle annoin elantoon? -- kysyi veli. --

Mistä minulla on rahaa? Tiedäthän sinä että minä menen lailliseen

avioliittoon enkä voi ylläpitää kahta perhettä, niin että sinä sen

herrasi kanssa joudat korjata luusi ja kuolla...

-- Mitä sinä, veli rakas, minua herralla soimaat? -- sanoi sisar. --

Mitä pahaa hän sinulle tekee? Eihän hän keneenkään kajoa, elää kuin

itsekseen. En se minä häntä houkutellut asuntoomme, vaan te Mihei

Andreitshin kanssa.

Veli antoi hänelle kymmenen ruplaa sanoen ettei enempää ollut. Mutta

sitten, harkittuaan asiaa toverinsa kanssa "Laitoksella", päätti hän

ettei käynyt tällä tavoin heittäminen sisarta ja Oblomovia, sillä

muuten asia ehkä tulee Stolzin korviin, tämä syöksee kaupunkiin,

ottaa selon seikoista, ja saa kaiken hyvän jotenkin mullistetuksi

niin ettei herkeä edes vaatia velkaansa, vaikka onkin "laillinen

asia", sillä tietysti saksalainen keinot keksii!

Hän suostui siis antamaan vielä viisikymmentä ruplaa kuukautta kohti

aikoen vaatia nämät rahat takaisin Oblomovin tuloista kolmannelta

vuodelta, mutta antaessaan selitti hän, vieläpä vannoi sisarelleen,

ettei enää anna kopeikkaakaan ja määräsi, millaista hoitoa heidän

täytyy pitää, kuinka menoja on vähennettävä, millaisia ruokalajeja

milloinkin on valmistettava ja laski, kuinka paljon hän voi saada

kananpojista ja kaalista sekä arveli lopuksi, että kaikella tällä voi

elää ihan laulaen.

Ensi kerran elämässään alkoi Agata Matvejevna ajatella -- ei

taloudellisia asioita, vaan jotakin muuta; ensi kerran tillahti hän

itkuun -- vaan ei harmista Akuliinaan astiain särkemisestä eikä

veljen torumisesta että kala ei ollut kypsäksi paistettu; ensi kerran

valtasi hänet julma hätä, ei itsensä, vaan Ilja Iljitshin tähden.

"Kuinka tämä herra yhtäkkiä" laski hän: "voi ruveta syömään

parsajuurten asemesta voissa paistettuja nauriita, pyyn asemesta

lampaanlihaa, hatsinalaisten taimenien ja merisampien sijasta --

suolattua kuhaa, vieläpä ehkä puodista ostettua hyytelöäkin..."

Kauheata! Ei hän jaksanut loppuun ajatella, vaan pukeutui kiireesti,

vuokrasi ajurin ja ajoi erään miessukulaisensa luo, ei niinkuin

pääsiäisenä tai jouluna perhepäivällisille, vaan tämä tapahtui

varhain aamulla huolestuneessa tilassa, harvinaisessa asiassa ja

suussa kysymys, mitä oli tehtävä ja tahtoivatko auttaa häntä rahalla.

Heillähän on itsellään paljon ja he kyllä heti antavat -- ajatteli

hän -- kunhan saavat tietää että tämä on Ilja Iljitshiä varten. Jos

tämä olisi ollut häntä itseään varten kahvin ja teen ostoon, lasten

vaatteisiin, kenkiin tai muihin sellaisiin tarpeisiin, niin ei hän

siitä toki olisi hiiskahtanutkaan, vaan tämähän oli ihan äärimmäistä

tarvetta varten, nimittäin parsajuuren ostamista varten Ilja

Iljitshille sekä pyyn paistiin ... ja sitten se niin rakastaa myös

pieniä ranskalaisia herneitä...

Mutta siellä vain kummasteltiin eikä hänelle rahaa annettu, vaan

sanottiin, että jos Ilja Iljitshillä on jotakin tavaraa, esimerkiksi

kulta- tai hopeakaluja tai vaikkapa turkiksia, niin voipihan pantata

ja että on olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka antavat kolmannen

osan pyydetystä hinnasta siihen asti kunnes Oblomov jälleen saapi

rahaa maatilaltaan.

Mokoma viisas neuvo olisi tosin ennen suhahtanut sivu nerokkaan

emäntämme korvien, eikä sitä millään keinoin olisi saanut hänen

päähänsä tyrkytetyksi, vaan tässä asemassa ollen älysi hän

järjellänsä sydämmensä äänen, harkitsi kaikki ja punnitsi... punnitsi

oman jalohelmensä, jonka oli saanut myötäjäislahjaksi.

Ja niin tietämättä mitään tästä, joi Ilja Iljitsh taas seuraavana

päivänä viinimarja-viinaa, maiskutti mainiota taimenta ja popsi

suuhunsa mieleisiänsä sisälmyksiä sekä tuoretta valkoista pyypaistia.

Vaan itse Agata Matvejevna söi lasten kanssa halpaa hapankaalikeittoa

ja puuroa ja ainoastaan Ilja Iljitshin seuraksi tyhjensi hänkin kaksi

kuppia kahvia.

Kohta jalohelmen jälkeen raastoi hän salassapidetystä lippaastaan

esiin kalliin kaulakoristuksen, sitten tuli hopeakalujen vuoro,

sitten salopin...

Koitti aika, jolloin rahat lähetettiin kylästä ja Oblomov antoi

kaikki emännälle. Tämä lunasti jalohelmen takaisin, maksoi korot

kaulakoristuksesta, hopeakaluista ja turkiksista, valmisteli jälleen

Oblomoville parsajuurta, pyypaistia ja ainoastaan näön vuoksi

joi hänen kanssaan kahvia. Ja jalohelmi pääsi jälleen entiselle

paikalleen.

Päivästä päivään, viikosta viikkoon kituutti hän täten

eteenpäin rääkäten itseänsä, möi saalinsa, lähetti kaupitsemaan

juhlavaatteitansa ja jäi itse jokapäiväiseen kartuunipukuunsa paljain

kyynäspäin, ja sunnuntaisin peitti hän kaulansa vanhalla, kuluneella

huivilla.

Kas tässä syy, miksi hän laihtui, miksi hänen silmänsä painuivat

kuopalle ja miksi hän itse kantoi aamiaisruuan Ilja Iljitshille.

Vieläpä riitti hänellä sielunvoimaa olla iloisennäköinenkin, kun

Oblomov milloin selitti hänelle, että huomenna hänen luokseen tulevat

päivällistä syömään Tarantjev, Aleksejev ja Ivan Gerasimovitsh. Ja

päivällinen se ilmestyi aina maukkaana ja puhtaasti tarjottuna,

eikä emäntä saattanut isäntäänsä häpeään. Mutta kuinka paljon

mielenliikutusta, juoksua ja tiedusteluita puotiloissa, unettomia

öitä, vieläpä kyyneliäkin maksoivat hänelle nämät huolet!

Kuinka syvälle olikaan hän yhtäkkiä sukeltanut elämän ankariin

aaltoihin ja oppinut tuntemaan sen onnelliset ja onnettomat päivät!

Mutta hän rakasti tätä elämää huolimatta murheensa ja huoltensa

kaikista kyynelistä, hän ei olisi sitä vaihtanut entiseen, hiljaiseen

elämänjuoksuun, jolloin hän ei tuntenut Oblomovia, jolloin hän

arvokkaasti herrasteli kukkuraisten, kalisevien ja kihisevien

kastrulliensa, paistinpannujensa ja ruukkujensa keskessä jaellen

käskyjä Akuliinalle ja piharengille.

Hän ihan kauhusta vavahtaa, kun hänelle äkisti sattuu tulemaan

kuolemanajatus, vaikka kuolema kerralla tekisikin lopun hänen

kuivaamattomista kyynelistään, hänen jokapäiväisestä touhustaan ja

joka-öisestä silmiensä ummistumattomuudesta.

Ilja Iljitsh söi aamiaisensa loppuun, kuunteli kuinka Màsha luki

ranskaa, istui kotvan aikaa emännän huoneessa, katseli kuinka tämä

paikkaili Vanja pojan puseroa käännellen sitä kymmenisen kertaa

milloin nurin, milloin oikeinpäin ja samaan aikaan lakkaamatta

juosten keittiössä katsomassa, kuinka lampaanliha siellä paistui

päivälliseksi.

-- Mitä varten te tosiaankin noin yhä puuhaatte? -- kysyi Oblomov: --

antaisitte nyt olla!

-- Kukas sitten puuhaa, jollen minä? -- sanoi emäntä. -- Kunhan vain

panen pari tilkkua tähän, niin rupeamme kalalientä keittämään. Se on

semmoinen repaleinen pojankakara tuo Vanja! Vaikka viime viikolla

aivan uudesta paikkasin sille puseron, niin taas on repinyt! Mitäs

naurat, -- kääntyi hän pöydän ääressä istuvaan Vanjaan, jonka housuja

vain yksi henkselinpuolisko kannatti paidan päällä. -- En minä tätä

saa paikatuksi aamuun asti etkä siis pääse ulos portista juoksemaan.

Poikavekarat kai sen ovat repineetkin; tappelitko sinä vai --

tunnustappas?

-- Enpäs tapellut, äiti, itsestään se on repeytynyt, -- sanoi Vanja.

-- Vai itsestään! Istuisit kotona ja pänttäisit päähäsi ennemmin

läksyjäsi kuin juoksenteleisit kadulla! Odotappas, kun taas Ilja

Iljitsh sanoo että luet huonosti ranskaa, niin riisun saappaatkin

jaloistasi ja silloin saat väkisten istua kirjan ääressä!

-- En minä halua oppia ranskaa.

-- Minkätähen et? -- kysyi Oblomov.

-- Niin kun ranskaksi on niin monta rumaa sanaa... Agata Matvejevna

tulistui, vaan Oblomovilta pääsi nauru. Varmaan oli heidän kesken jo

ennenkin ollut puhetta "rumista sanoista".

-- Suu kiinni, sinä nulikka! -- huudahti äiti. -- Ja pyyhi paremmin

nokkasi siinä.

Vanja aivastaa pärskäytti, vaan ei pyyhkinyt nenäänsä.

-- Odottakaahan, jahka saan maalta rahaa, niin teetän tässä pojalle

kaksi paria, -- sekaantui puheeseen Oblomov: -- sinisen puseron ja

tulevaksi vuodeksi vormuvaatteet: kimnaasiin sen päästä pitää!

-- Kyllä sille vanhakin välttää, -- sanoi Agata Matvejevna: --

ja rahat ne tarvitaan talouteen. Suolattua lihaa hankimme, ja

marjahilloa teille keitän... Vaan nyt täytyy mennä katsomaan, onko

Anisja tuonut sen pöhöpiimän...

Ja hän nousi mennäkseen.

-- Mitäs nyt on päivälliseksi? -- kysyi Oblomov.

-- Kiiskivelliä, lampaanpaistia ja piimäpiirakoita.

Oblomov oli vaiti.

Samassa kuului rattaiden jyrinää, kolkutettiin portille, alkoi ketjun

riuhdonta ja koiran haukunta.

Oblomov poistui huoneeseensa luullen että joku oli tullut emännän

luo: joku lihakauppias, vihanneskauppias tai muu sellainen. Sellaista

vierailua seurasi tavallisesti rahojen pyyntö, kielto emännän

puolelta, sitten uhkaus kauppiaan puolelta, sitten taas pyyntö

emännän puolelta odottamaan, sitten haukkumasanoja, ovien ja portin

kiinnipaiskauksia ynnä rajua riuhdontaa ja koiran haukuntaa --

ylipäänsä ikävä näytelmä. Mutta nyt olivat vaunut ajaneet pihaan --

mitähän se merkitsi? Eiväthän liha- ja vihanneskauppiaat vaunuissa

ajele. Yhtäkkiä syöksyi emäntä säikähdyksissään hänen luokseen.

-- Teille on saapunut vieras! sanoi hän.

-- Kuka se mahtaa olla: Tarantjev vai Aleksejev.

-- Ei, ei, vaan se, joka söi päivällistä Iljan päivänä.

-- Stolzko? -- änkytti Oblomov hätäytyneenä tirkistellen ympärilleen

että mihin päästä pakoon: -- Hyvä-isä! mitä hän sanoo, kun näkee...

Sanokaa että olen matkustanut pois! -- lisäsi hän kiireesti ja pakeni

emännän huoneeseen.

Anisja kerkesi parahiksi vierasta vastaan. Agata Matvejevna oli

ehtinyt toimittaa hänelle käskyn. Stolz uskoi, mutta ihmetteli,

kuinkas se Oblomov ei ollut kotona.

-- No, sano, että minä tulen kahden tunnin päästä kotiin

päivälliselle -- kuiskasi Oblomov: ja että olen mennyt vain vähän

kävelemään kaupungin puutarhaan.

-- Hän palaa päivälliseksi! -- toimitti Anisja säikähdyksissään.

-- Hän palaa päivälliseksi! -- toisti kauhistuksissaan myös Agata

Matvejevna Oblomoville.

-- Täytyy valmistaa toinen päivällinen, -- päätti tämä käyden

äänettömäksi.

Emäntä käänsi häneen katseen, joka oli täynnä kauhua. Hänellä oli

jälellä kaikkiaan vain puoli ruplaa, ja kuukauden ensi päivään,

jolloin veli oli antaja rahat, oli vielä kymmenen päivää. Ja velaksi

ei kukaan anna.

-- Emme ehdi, Ilja Iljitsh, -- huomautti hän arasti: -- syököön, mitä

on...

-- Ei hän syö tällaista, Agata Matvejevna, kalavelliä ei hän voi

kärsiä eikä syö edes sterlettilientä; lampaanlihaa ei hän myöskään

suuhunsa ota.

-- Makkarapuodista voimme ottaa kieltä! -- hoksasi yhtäkkiä emäntä

ilostuneena: -- se on tässä likellä.

-- Hyvä, se käy päinsä, ja käskekää niiden antaa jotain vihanneksia,

tuoreita papuja...

"Pavut maksavat kahdeksan riunaa naula!" pulpahteli emännän kurkussa,

vaan sanat eivät kielelle kiivenneet.

-- Hyvä, minä toimitan ... -- virkkoi hän päättäneenä vaihtaa pavut

kaaliksiin.

-- Käskekää myös ottaa naula sveitsiläistä juustoa! -- komensi

Oblomov tietämättä Agata Matvejevnan vähiä varoja: -- eikä mitään

muuta. Minä pyydän anteeksi ja sanon ettemme tienneet odottaa... Ja

jos voisi vielä jonkunlaista buljonkia...

Emäntä yritti lähteäkseen.

-- Ja viiniä? -- muisti Oblomov yhtäkkiä.

Emäntä vain vastasi uudella kauhun katseella.

-- Täytyy panna noutamaan lafitia, -- lopetti Oblomov kylmäverisesti.

6.

Kahden tunnin perästä tuli Stolz.

-- Mikä sinua vaivaa? Kylläpä sinä olet muuttunut, pöhöttynyt ja

kelmettynyt! Oletko terve? -- kyseli Stolz.

-- Huonosti on terveyden laita, Andrei, -- puheli Oblomov syleillen

ystäväänsä: -- tuo vasen jalka se yhä vähän on turra.

-- Kuinka ilkeän näköistä sinulla täällä on! -- sanoi Stolz

silmäillen ympärilleen: -- ja mikset sinä heitä nurkkaan tuota

yönuttuasi? Ihanhan se on paikattu koko rääsy, näetkös!

-- Tottumus on toinen luonto, hyvä Andrei; en minä tästä henno luopua.

-- Entäs peitto ja nuo uutimet... -- alkoi Stolz: -- onko sekin

tottumusta? Onko sääli vaihtaa noita repaleita? Ja miten kumman

lailla sinä voit nukkua tämmöisellä vuoteella! Mikä sinua oikeastaan

vaivaa, mies?

Stolz katsoi tutkivasti Oblomovia, sitten jälleen uutimia ja vuodetta.

-- Et sinä näy mitään tietävän, -- puheli Oblomov hämillään: -- enhän

minä milloinkaan ole ollut kovin huolellinen huoneeni suhteen... Ei

nyt puhuta tästä, vaan ruvetaan päivälliselle. Hoi Sakariias! Kata

pian pöytä! No, mitäs kuuluu, kauvanko aijot viipyä kaupungissa? Ja

mistä sinä tulet?

-- Vai tahdot sinä tietää, mitä kuuluu ja mistä minä tulen? -- kysyi

Stolz: -- niin eihän sinun korviisi taida kuulua viestejä elävästä

mailmasta?

Oblomov katsoi uteliaasti häneen ja jäi odottamaan, mitä toisella oli

kertomista.

-- Miten voi Olga? -- kysyi hän.

-- Ahah, etpäs ole unohtanut! Minä luulin että unohtaisit, -- virkkoi

Stolz.

-- Ei, Andrei, luuletkos että häntä voi unhoittaa? Se olisi samaa

kuin unhoittaa että kerran on elänyt ja ollut paradiisissa... Vaan

näes millaista on nyt!...

Hän huokasi.

-- Mutta missä hän nyt on, Olga?

-- Omassa kylässään, siellä se nyt emännöitsee.

-- Tätinsä kanssako? -- kysyi Oblomov.

-- Niin, ja miehensä.

-- Onko hän naimisissa? -- äänsi Oblomov yht'äkkiä mullistaen

silmiään.

-- Mitäs sinä säikähdit? Muistojasi kai?... -- lisäsi Stolz hiljaa,

miltei hellästi.

-- Ah, en, siunatkoon sinua! -- oikasi Oblomov tullen tuntoihinsa.

-- Minä en säikähtänyt, vaan kummastuin; en tiedä, miksi tämä minua

niin hämmästytti. Joko kauvankin? Onko hän onnellinen? sano Jumalan

tähden. Minä tunnen että sinä olet ottanut päältäni suuren painon!

Vaikka sinä olet vakuuttanut minulle että hän on antanut anteeksi,

niin, tiedätkös ... en kuitenkaan ole ollut rauhallinen. Yhä on minua

kalvanut joku... Armas Andrei, kuinka kiitollinen minä sinulle olen!

Hän ilostui niin sielunsa pohjasta, poukahteli ja pyllähteli

sohvallansa niin että Stolz häntä ihan ihastuksella katseli ja oli

aivan liikutuksissaan.

-- Voi kuinka hyvä sinä olet! Ilja -- sanoi Stolz. -- Sinun sydämmesi

ansaitsi hänet! Minä kerron hänelle kaikki.

-- Ei, ei, älä kerro! -- keskeytti Oblomov. -- Hän pitää minua

tunteettomana, että minä ilolla kuulin hänen miehelään menostaan.

-- Vaan eikös ilo ole tunnetta ja lisäksi vielä ilman itsekkäisyyttä?

Sinä iloitset ainoastaan hänen onnestaan.

-- Se on totta, totta! -- keskeytti Oblomov. -- Jumala tietää, mitä

minä tarkoitan... Vaan kuka, kuka on se onnellinen mies? Enhän ole

vielä kysynytkään.

-- Kukako? -- toisti Stolz. -- Kylläpä sinä olet huono arvaamaan,

Ilja!

Oblomov pysähytti yhtäkkiä ystäväänsä liikkumattoman katseen, hänen

piirteensä jäykistyivät hetkeksi ja puna pakeni kasvoilta.

-- Ethän se vain liene ... sinä? -- kysyi hän äkisti.

-- Taas sinä säikähdit! Mitäs kummaa siinä sitten on? -- sanoi Stolz

naurahtaen.

-- Älä laske pilaa, Andrei, puhu totta! -- äänsi Oblomov

liikutuksissaan.

-- Jumaliste en laske pilaa. Jo toista vuotta olen minä naimisissa

Olgan kanssa.

Vähitellen katosivat säikähdyksen ilmeet Oblomovin kasvoilta ja

sijaan tuli rauhallinen miettiväisyys. Hän ei vielä kohottanut

katsettaan, mutta jo hetken päästä oli hänen sielunsa täynnä

hiljaista, syvää riemua ja kun hän vihdoin vitkalleen loi silmänsä

Stolziin, kiilsi niistä jo liikutuksen kyyneleitä.

-- Armas Andrei! -- virkkoi Oblomov syleillen ystäväänsä. --

Se suloinen Olga ... Sergejevna! -- lisäsi hän sitten hilliten

riemuansa. -- Teidät on siunannut itse Jumala. Taivas nähköön, kuinka

minä olen onnellinen! Sano se hänellekkin...

-- Sanon että toista Oblomovia en tunne! -- keskeytti Stolz syvästi

liikutuksissaan.

-- Ei niin, vaan muista sanoa hänelle että minä olen kohdannut hänet

johtaakseni hänet tielle ja että minä siunaan tätä kohtausta, siunaan

häntä tällä uudellakin tiellä! Mitä, -- päätti hän iloisesti: -- en

minä punastu tekoani enkä kadu; paino on pudonnut sielustani, siellä

on kirkasta, ja minä olen onnellinen. Taivas, kuinka minä sinulle

olen kiitollinen!

Ja Oblomov oli taas liikutuksissaan vähällä ruveta hyppelemään

sohvallaan; vuoroin raukesi hän kyyneliin, vuoroin purskahti

nauramaan.

-- Sakariias, samppanjaa pöytään! -- huusi hän unohtaen ettei hänellä

ollut kolikkaakaan taskussa.

-- Kaiken sanon minä Olgalle, kaiken! -- puheli Stolz. -- Ei hän

suotta voi olla sinua unhoittamatta. Ei, sillä sinä ansaitsit hänet:

sinun sydämmesi on syvä kuin kaivo!

Sakariiaksen pää kurkotti etehisestä.

-- Tulisitteko vähän tänne! -- puhui hän iskien silmää herralleen.

-- Mitä sinne? -- kysyi tämä kärsimättömästi. -- Mene ulos!

-- Olkaa hyvä ja antakaa rahaa! -- kuiskutti Sakariias.

Oblomov vaikeni silmänräpäyksessä.

-- No, ei tarvitse! -- kuiskasi hän ovesta. -- Sano että unohdit,

ettet ehtinyt! Mene nyt!... Ei, tule tänne! -- sanoi hän ääneen. --

Tiedätkös uutisen, Sakariias? Onnittele Andrei Ivanitshia: hän on

naimisissa!

-- Ah, isä kulta! Antoipas Jumala elää tähänkin ilon päivään asti!

Onnittelemme sinua, isä kulta, Andrei Ivanitsh! Antakoon Jumala

teille lukemattomia vuosia elääksenne ja paljon lapsia! Voi Herra

Jumala kuinka lystiä tämä on kuulla!

Sakariias kumarteli, hymyeli, sihisi ja kähisi. Stolz vetäsi setelin

taskustaan ja ojensi hänelle.

-- Tuossa sinulle että saat ostaa itsellesi uuden takin, -- sanoi

hän: -- aivanhan sinä näytät kerjäläiseltä!

-- Kenen kanssa te olette naimisissa, isä kulta? -- kysyi Sakariias

tavotellen Stolzin kättä.

-- Olga Sergejevnan kanssa -- muistatko? -- sanoi Oblomov.

-- Herranterttu! Vai Iljinskin ryökkynän kanssa! Se vasta mainio

ryökkynä oli! Syystä te silloin minua vanhaa koiraa toruitte, Ilja

Iljitsh! Syntisesti olen minä syypää, sillä kaiken minä teidän

niskoillenne panin. Minä se silloin toki Iljinskein väellekkin

kerroin eikä tuo Nikita! Ja siitäkös juorut nousi. Voi herrajumala,

ah hyvä-isä tokkiinsa! ... hoki hän poistuen etehiseen.

-- Olga kutsuu sinua luokseen maalle vierailemaan; sinun lempesi on

jäähtynyt ja siis vaaraton: eikä sinun mustasukkaisuudestasi ole

pelkoa. Matkustakaamme.

Oblomov huokasi.

-- Ei, Andrei, -- sanoi hän: -- en minä lempeä enkä mustasukkaisuutta

pelkää, vaan kuitenkaan en matkusta teidän luoksenne.

-- Mitäs sitten pelkäät?

-- Pelkään kateutta: teidän onnenne tulisi minulle olemaan kuin

peili, jossa minä alati näkisin oman katkeran ja musertuneen elämäni,

vaan enhän minä enää tule toisin elämään, en pysty.

-- Mitäs tyhjiä, rakas Ilja! Tahtomattasikin tulet elämään niinkuin

ympärilläsi eletään. Tulet laskemaan ja puuhaamaan taloustoimissa,

lukemaan ja kuuntelemaan soittoa. Jos tietäisit kuinka hänen äänensä

nyt on kehittynyt! Muistatko Casta divaa?

Oblomov huiskautti kättään, jottei toinen mainitseisi.

-- Matkustetaanpas! -- tyrkytti Stolz. -- Tämä on Olgan tahto, hän

ei siitä luovu. Minä uuvun, vaan hän ei. Siinä naisessa on sellainen

tuli, sellainen elämä että toisinaan minutkin tempaa mukaansa. Siellä

on entisyys jälleen sinun sielussasi viriävä. Siellä olet muistava

puiston ja syreenin ja rupeava vähän liikkumaan...

-- Ei Andrei, ei, älä muistuta, älä liikuta minua paikaltani,

jumalantähden! - keskeytti Oblomov totisena. -- Minuun koskee tämä

kipeästi eikä se minua ilahduta. Muistot, -- ne ovat joko suurinta

runoutta, kun ne ovat elävän onnen muistoja, tai ovat ne polttavaa

kipua, kun ne koskevat kuivuneita haavoja Puhukaamme muusta. Niin,

minä en ole kiittänyt sinua vielä puuhistasi minun asioissani ja

maatilani suhteen. Ystäväni! En voi, en jaksa kiittää tarpeeksi,

etsi kiitosta omassa sydämessäsi, omassa onnessasi -- Olgassa ...

Olga Sergejevnassa, sillä minä en kykene sitä tekemään! Suo anteeksi

etten itse näihin asti ole vapauttanut sinua noista puuhista. Mutta

kohta tulee kevät ja silloin minä välttämättömästi lähden tästä

Oblomofkaan...

-- Vaan tiedätkös mitä Oblomofkassa nykyään toimitetaan? Etpä arvaa.

En ole sinulle kirjoittanut, sentähden ettet vastaa kirjeisiin. Silta

on rakennettu, talo on viime vuonna pantu katon alle. Nyt saat itse

pitää huolta sisustuksesta oman aistisi mukaan, sillä sitä en minä

ota niskoilleni. Siellä isännöitsee uusi johtaja, minun miehiäni.

Näit kai tileistä menot? Oblomov oli vaiti.

-- Etkö ole niitä lukenut? -- kysyi Stolz katsoen häneen. -- Missä ne

ovat?

-- Odotahan, päivällisen jälkeen haen ne käsiin, täytyy kysästä

Sakariiakselta...

-- Ah Ilja, Ilja! Pitääkö tässä nauraa vai itkeä!

-- Kunhan on ensin syöty, niin kyllä me etsimme. Ruvetaan ruualle.

Stolz rypisti kulmakarvojaan istuutuessaan pöytään. Hänen muistiinsa

johtui Iljan-päivät: ostereineen, ananaasseineen, lintupaisteineen,

vaan nyt näki hän edessään paksun pöytäliinan, korkittoman etikka- ja

öljypullon paperitukkoineen, lautasilla pökötti kummallakin

möykky mustaa leipää, kahvelien varret olivat katkenneet...

Oblomoville tarjottiin kalavelliä, vaan hänelle ryynisoppaa ja

keitettyä kananpoikaa, sitten seurasi sitkas lehmän kieli, senjälkeen

lampaanpaisti. Ilmaantui punaviiniä. Stolz kaatoi itselleen puoli

lasillista, maistoi ja laski lasin takaisin pöytään enää maistamatta.

Ilja Iljitsh joi kaksi pikarillista viinimarjaviinaa, toisen toisensa

perästä ja kävi ahnaasti lampaanlihan kimppuun.

-- Sinun viinisi on kerrassaan kelvotonta! -- sanoi Stolz.

-- Suo anteeksi, kiireessä ei ehditty panna hakemaan kaupungilta, --

puhui Oblomov. -- Vaan etkö tahdo tätä marja-viinaa? Se on mainiota,

Andrei, maistappas!

Hän kaatoi vielä pikarillisen ja kulautti kurkkuunsa. Stolz katsoi

häntä kummastuneena, mutta ei sanonut sanaakaan.

-- Agata Matvejevna valmistaa sitä itse: se on mainio nainen! --

puheli Oblomov jonkunverran humaltuneena. -- Minä tottapuhuen en

tiedä, miten olen maalla tuleva toimeen ilman häntä: sellaista

emäntää ei löydy toista!

Stolz kuunteli häntä hiukan rypistäen kulmiaan.

-- Kenen luulet sinä kaiken tämän ruuan valmistavan? Anisjanko?

Ehei! -- pitkitti Oblomov. -- Anisja hoitelee kananpoikia, kastelee

kaaliksia ryytimaassa ja pesee lattioita, vaan tämän kaiken tekee

Agata Matvejevna.

Stolz ei koskenut lampaanpaistiin eikä piimäpiirakoihin, pani

kahvelin pois, ja katseli millä ruokahalulla tätä kaikkea ahmi

suuhunsa Oblomov.

-- Nyt sinun ei enää tarvitse nähdä minulla paitaa nurinpäin päällä,

-- hölisi yhä Oblomov nälkäisesti imeskellen luupalasta: -- hän

pitää huolen kaikesta, näkee kaikki eikä ole olemassa ainoatakaan

parsimatonta sukkaa -- ja kaiken hän itse tekee. Ja kuinka se osaa

kahvia keittää! Saat nähdä, jahka kestitsen sinua syötyä.

Stolz kuunteli vaitiollen, huolestunein kasvoin.

-- Nyt hänen veljensä on muuttanut pois, se tässä aikoo naimisiin,

sentähden ei talous näes ole niin loistava kuin ennen. Kaikki se

tässä ennen emännän käsissä ihan kiehui. Aamusta iltaan se vain

lenteli ympäri torit ja kauppapihat... Kuules kun sinulle sanon,

-- päätti Oblomov huonosti halliten kieltään: -- anna minulle

pari-kolme tuhatta, jotta en tarvitsisi sinua kestitä lehmänkielellä

ja lampaanpaistilla; kokonaisen sammin minä kannattaisin pöytään,

lohentongot ja ensiluokan härkäpaistit. Ilman kokkiakin se Agata

Matvejevna ihan ihmeitä tekisi -- jumaliste tekisi!

Hän kulautti vielä pikarillisen viinaa.

-- Juohan, Andrei, ka juohan: tämä on mainiota viinaa! Sellaista

ei sinulle Olga Sergejevnakaan tee! -- puhui hän pehmeästi. --

Kyllä se osaa laulaa sen "Casta divan", vaan tällaista viinaa ei

se osaa valmistaa! Eikä se osaa tehdä tällaista kananpoika- ja

sienipiirakkaa! Tällaista sitä leivottiin ennen vain Oblomofkassa. Ja

se se vasta hyvä on ettei ole kokkia, jumalaties minkäsiivoisin käsin

se piirakkaa höystäisi, vaan tämä Agata Matvejevna on itse siisteys.

Stolz kuunteli tarkkaavaisesti korvat höröllä.

-- Ja ai kuinka sillä ennen oli valkoiset kädet, -- jatkoi Oblomov

aikalailla humaltuneena viinasta: -- ei olisi ollut synti niitä

suudella. Nyt ne ovat tulleet karkeiksi, se kun itse tekee kaikki

työt. Itse se tärkkää minulle paidatkin! -- selitti Oblomov

tunteellisesta, miltei kyynelet silmissä. -- Jumaliste, niin tekee,

itse olen nähnyt. Muista ei vaimo pidä sellaista huolta -- ei maar!

Mainio muija se on tuo Agata Matvejevna! Heh, Andrei! Muutappas

sinä tänne sen Olga Sergejevnan kanssa, vuokraa täällä huvila,

silloin sitä elettäisiin, heh. Lehdossa ruvettaisiin teetä juomaan,

Iljanperjantaina mentäisiin Ruutitehtaalle ja perässä tulisi vankkuri

täynnä eväitä ja samovaari. Sinne nurmelle levitettäisiin matto ja

siinä köllötettäisiin! Agata Matvejevna opettaisi Olga Sergejevnankin

emännöimään, opettaisippa hyvinkin! Nyt tässä vain on huonosti

käynyt, kun se veli on muuttanut pois, vaan jos _meille_ annettaisiin

kolme-neljä tuhatta, niin minä sinulle panettaisin pöytään sellaisia

kalkkunoita että...

-- Sinähän saat viisi tuhatta minulta! -- sanoi yhtäkkiä Stolz. --

Mihin sinä ne panet kaikki?

-- Entäs velka? -- livahti yhtäkkiä Oblomovin suusta.

Stolz hypähti paikaltaan.

-- Velkako? -- toisti hän. -- Mikä velka se on? Ja kuni uhkaava

opettaja katsahti hän piiloutuvaa koulupoikaa.

Oblomov oli samassa vaijennut. Stolz istuutui hänen eteensä sohvalle.

-- Kenelle sinä olet velkaa? -- kysyi hän. Oblomov selvisi hiukan ja

havahtui.

-- En kenellekkään, minä vain valehtelin, -- sanoi hän.

-- Ei, nyt sinä valehtelet ja vielä taitamattomasti. Mitä se on? Mikä

sinua vaivaa, Ilja? Ahaa! Tätäkö se siis merkitsee lampaanpaisti ja

hapanviini! Sinulla ei ole rahaa! Mihin sinä ne panet?

-- Minä olen tosiaan velkaa ... jonkun vähän -- emännälle

ruokavaroista ... änkytti Oblomov.

-- Lampaanlihasta ja lehmänkielestä! Ilja, puhu suoraan, mitä sinun

luonasi tapahtuu? Mikä juttu tämä on: veli on muuttanut pois ja

talous on ruvennut menemään huonosti... Tässä on jotakin sotkua.

Paljonko olet velkaa?

-- Kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan ... -- sopersi Oblomov.

Stolz hyppäsi seisaalleen, vaan istahti jälleen.

-- Kymmenen tuhatta? Emännälle? Ruokavaroista? -- toisti hän

kauhistuneena.

-- Niin, paljon on tullut otetuksi velaksi, minä olen elänyt

leveästi... Muistatko: ananaassit ja persikat... sentähden olen

velkaantunut ... -- löpersi Oblomov. -- Vaan mitäs siitä?

Stolz ei vastannut hänelle. Hän harkitsi itsekseen: "veli muuttanut

pois, talous ruvennut käymään huonosti -- ja siltä se tosiaan tuntuu,

kaikki näyttää autiolta, köyhältä ja likaiselta! Millainen nainen

lienee emäntä? Oblomov ylistää häntä! tämä hoitaa häntä, ja mies

puhuu hänestä lämmöllä..."

Yhtäkkiä muuttui Stolz kasvoiltaan päästyään totuuden perille. Häntä

pöyristytti kylmästi.

-- Ilja! -- kysyi hän. -- Tuo nainen ... mikä on hän sinulle?

Mutta Oblomov oli painanut päänsä pöytää vasten ja alkanut torkkua.

"Se ryöstää hänet, nylkee hänestä kaikki ... tämä on se tavallinen

juttu, jota en tähän asti ole arvannutkaan!" ajatteli hän.

Stolz nousi ja työnsi nopeasti oven auki emännän puolelle niin että

tämä nähdessään hänet säikähtyneenä pudotti kädestään lusikan, jolla

oli hämmentänyt kahvia.

-- Minun on tarvis teidän kanssanne vähän puhella, -- sanoi Stolz

kohteliaasti.

-- Olkaa hyvä ja astukaa tänne vierashuoneeseen, minä tulen heti, --

vastasi emäntä arasti.

Ja heittäen kaulalleen huivin, astui hän heti toisen perästä

vierashuoneeseen sekä istahti sohvan nurkalle. Saalia ei enää ollut

niin että hän koetti piiloittaa kätensä huivinsa alle.

-- Onko Ilja Iljitsh antanut teille velkakirjan? -- kysyi Stolz.

-- Ei, -- vastasi emäntä tylsistynein katsein ja ihmetyksissään: --

eivät he minulle ole mitään kirjaa antaneet.

-- Ettäkö ei mitään?

-- En minä ole mitään kirjaa nähnyt! -- väitti tämä yhä tylsästi

kummastuksissaan.

-- Velkakirjaa? -- toisti Stolz. Emäntä rupesi vähän miettimään.

-- Puhuisitte veljen kanssa, -- virkkoi hän: -- vaan minä en suinkaan

ole mitään velkakirjaa nähnyt.

"Lieneekö hän tyhmä vai veijari tuo nainen?" ajatteli Stolz itsekseen.

-- Mutta onko sitten Oblomov teille velkaa? -- kysyi hän.

Emäntä katsahti häneen tylsästi, sitten yhtäkkiä joku aate virisi

hänen kasvoilleen, joilla samassa ilmeni hätää. Hän muisti

pantattua jalohelmeä, hopeita, saloppia, ja kuvaili mielessään

että Stolz tähtää tähän velkaan; sitä hän vain ei mitenkään voinut

ymmärtää, kuinka oli saatu tietää tästä, sillä ei hän ollut

tuiskahtanut sanaakaan tästä salaisuudesta, saati Oblomoville, edes

Anisjallekkaan, jolle muuten teki tilin jokaisesta kopeikasta.

-- Paljonko hän on teille velkaa? -- tiedusti Stolz rauhattomana.

-- Eivät he ole velkaa mitään! Ei kopeikkaakaan!

"Hän salaa minun edessäni, kainostelee se ahnas peto, koronkiskuri!"

ajatteli Stolz. "Vaan kyllä minä tästä selvän otan."

-- Entäpäs kymmenen tuhatta? -- kysyi hän.

-- Mitkä kymmenen tuhatta? -- huudahti emäntä hätäyksissään ja

kummissaan.

-- Ilja Iljitsh kuuluu olevan teille velkaa kymmenen tuhatta

velkakirjan mukaan -- onko se totta vai ei?

-- Eivät he ole velkaa mitään. Paastonaikaan jäätiin velkaa

lihakauppiaalle kaksitoista ja puoli ruplaa, niin sekin maksettiin jo

tässä kolmannella viikolla, kermasta on maitomuijalle myös maksettu

-- eivät he ole velkaa kerrassaan mitään.

-- Eikö teillä todellakaan ole asiapaperia hänen suhteensa?

Emäntä tirkisti häneen tylsästi.

-- Puhuisitte veljen kanssa, -- vastasi hän: se asuu toisella

puolella katua Samikalovin talossa...

-- Ei, sallikaa minun puhua asia selväksi teidän kanssanne, -- sanoi

Stolz päättäväisesti. -- Ilja Iljitsh katsoo itsensä velalliseksi

teille eikä veljellenne...

-- Eivät he ole minulle velkaa, -- selitti tämä: -- vaan mitä minä

olen pantannut hopeita, _jalokiven_ ja turkiksia, niin sen olen

itseäni varten pantannut. Màshalle ja itselleni olen kengät ostanut,

Vanjalle paitoja sekä suoritellut menoja vihannespuotiloihin. Vaan

Ilja Iljitshin tähden ei ole kopeikkaakaan mennyt.

Stolz katsoi häneen, kuunteli ja koetti päästä hänen sanojensa

perille. Hän nähtävästi yksin oli lähellä arvaamaan Agata Matvejevnan

salaisuuden, ja se melkein halveksiva katse, jonka hän oli häneen

luonut ruvetessaan puhumaan hänen kanssaan, muuttui nyt väkinäisesti

uteliaisuuden vieläpä osanottavaisuuden katseeksi.

Jalohelmen ja hopeakalujen panttaamisessa aavisti hän puoleksi

salaisia uhrauksia, mutta sitä hän vain ei voinut ratkaista,

olivatko ne tehty puhtaasta harrastuksesta tai joidenkin vastaisten

suosionosoitusten toivossa.

Hän ei tiennyt oikein, surkutellakko Iljaa vai iloitakko hänen

puolestaan. Kävihän ilmeisesti selville, ettei Oblomov ollut velkaa

emännälle, vaan että tämä velka on jotain lurjusmaista vehkeilyä

veljen puolelta, mutta sitä vastoin kävi ilmi myös paljon muutakin...

Mitä merkitsivät nämät hopeakalujen ja jalokivien panttaukset?

-- Teillä ei siis ole vaatimusta Ilja Iljitshin nimiin?

-- Ettekö viitsisi puhella veljeni kanssa, -- vastasi emäntä

yksikantaan: -- nyt sen pitäisi olla kotona paraikaa.

-- Teille ei ole velkaa Ilja Iljitsh, sanotte te?

-- Ei kopeikkaakaan, jumaliste se on totta! -- vannoi emäntä katsoen

pyhänkuvaan ja tehden ristinmerkin.

-- Vahvistatteko tämän todeksi todistajain kuullen?

-- Kaikkien kuullen, vaikkapa rippituolissa! -- Vaan mitä jalokiven

ja hopeiden panttausta koskee, niin se on omiin menoihin...

-- Hyvä on! -- keskeytti Stolz. -- Kun minä huomenna tulen

luoksenne kahden tuttavani kanssa, niin ette siis kieltäydy heidän

läsnäollessaan sanomasta samaa?

-- Puhuisitte mieluummin veljeni kanssa, -- toisti emäntä: -- enhän

minä ole puettukaan niinkuin oikeat ihmiset ... kun aina olen

keittiössä, ei ole hyvä, jos vieraat näkevät: vielä moittivat.

-- Ei se mitään, veljeänne käyn minä tapaamassa myös huomenna

senjälkeen kun te olette allekirjoittanut erään paperin...

-- Vaan minä olen tykkänään vieraantunut kirjoittamisesta.

-- Siinä ei paljon ole kirjoittamista, kaikkiaan kaksi riviä.

-- Ei, vapauttakaa minut siitä, kirjoittakoon mieluummin tuo Vanja,

se kirjoittaa niin puhtaasti...

-- Elkää kieltäytykö, -- tyrkytti Stolz: -- jos ette te allekirjoita

paperia, niin se merkitsee, että Ilja Iljitsh on teille velkaa

kymmenen tuhatta ruplaa.

-- Eivät he ole minulle velkaa mitään, ei puolta kopeikkaakaan, --

väitti emäntä: -- jumaliste!

-- Siinä tapauksessa olette te velvollinen allekirjoittamaan paperin.

Jääkää hyvästi huomiseen asti.

-- Vaan poikkeaisitte ennemmin huomenna veljeni luo ... -- puheli

emäntä saattaen Stolzin ulos huoneesta: -- kas tuolla kulmassa,

toisella puolella katua se asuu.

-- En mene vielä sinne, ja myös teitä pyydän ettette ennen minua

veljellenne mitään tästä puhu, muuten Ilja Iljitshille tulee paljon

ikävyyksiä...

-- Minä en siis sano heille mitään! -- sanoi emäntä kuuliaisesti.

7.

Seuraavana päivänä antoi Agata Matvejevna Stolzille todistuksen ettei

hänellä ole minkäänlaista rahallista vaatimusta Oblomovilta. Tämä

todistus mukanaan ilmestyi Stolz yhtäkkiä veljen eteen.

Tämä oli oikea ukkosen isku Ivan Matvejevitshille. Hän vetäsi esiin

asiakirjansa ja osotti vapisevalla oikean käden keskisormella, kynsi

koukussa, Oblomovin allekirjoitusta sekä kaupanvälittäjän todistusta.

-- Laki, -- sanoi hän: -- on minun asiani puolella; minä pidän huolta

vain sisareni asioista, vaan mitä rahoja Ilja Iljitsh lienee ottanut,

se on minulle tuntematonta.

-- Teidän asianne ei lopu tähän, -- uhkasi häntä Stolz lähtiessään

pois.

-- Se on laillinen asia, vaan minä olen syrjässä! -- puolustautui

Ivan Matvejevitsh piiloittaen kädet hihoihinsa.

Toisena päivänä, kun hän juuri oli tullut virastoonsa, ilmestyi

pikalähetti kenraalin luota, joka viipymättä vaati häntä luokseen.

-- Kenraalin luo! -- toisti kauhistuksissaan koko virasto. --

Miksikä? Mitä nyt? Vaatineekohan jotakin selontekoa? Ja millaista?

Pian, pian! Neulomaan asiakirjoja ja tekemään pesäkirjoituksia!

Mitähän tämä merkitsee!

Illalla tuli Ivan Matvejevitsh "Laitokseen" aivan pahalla päällä.

Tarantjev oli aikaa-sitten istunut odottamassa häntä siellä.

-- Mitä kuuluu, kuoma? -- kysyi hän kärsimättömästi.

-- Mitäkö! -- virkkoi Ivan Matvejevitsh yksitoikkoisella äänellä. --

Mitä sinä sitten luulet tässä kuuluvan?

-- Haukkuivatko, hä?

-- Haukkuivat! -- matki häntä irvistellen Ivan Matvejevitsh. --

Parempi, jos olisivat pieksäneet! Olet sinäkin koko hyvä! -- sätti

hän: -- kun et sanonut että se saksalainen on sellainen konna!

-- Sanoinhan minä sinulle että se on viekas!

-- Mitä se on: viekas! Kyllä me viekkaat tunnemme! Mikset sinä

sanonut että hänellä on valta? He sinuttelivat kenraalin kanssa

toisiaan, aivan kuten me toisiamme. Luuletko että minä olisin mennyt

tekemisiin moisen kanssa, jos olisin tiennyt?

-- Mutta laillinen asiahan meillä on! -- virkkoi Tarantjev.

-- Vai laillinen asia! -- jätkytti jälleen irvistellen Muhojarov.

-- Koettappas mennä itse sinne sanomaan sitä, niin kielesi kurkkuun

takertuu. Älyätkö sinä, mitä kenraali minulta kysyi?

-- Mitä hän sitten kysyi? -- uteli Tarantjev.

-- Että "onko totta että te jonkun lurjuksen kanssa olette

juottaneet tilanomistaja Oblomovin humalaan ja saattaneet hänet

allekirjoittamaan velkakirjan teidän sisarenne nimiin?"

-- Niinkö hän sanoi että "lurjuksen kanssa"? -- kysyi Tarantjev.

-- Niin, niin hän sanoi...

-- Kuka se sitten on tuo lurjus? -- kysyi jälleen Tarantjev.

Toveri tirkisti häneen.

-- Vai et sinä muka tiedä? -- sanoi hän sapekkaasti. -- Ihan varmasti

sinä itse!

-- Kuinkas minut siihen on sekoitettu?

-- Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on

kaikki nuuskinut ja tutkinut...

-- Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään

maininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!

-- Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? -- virkkoi toveri.

-- Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että "onko totta

että te siellä muutaman lurjuksen kanssa?..." Siinä sinun olisi

pitänyt eksyttää hänet.

-- Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä

hohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: "ei se ole totta, se

on panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä

ikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!..." vaan en sitä

suustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.

-- Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! -- kysyi Tarantjev kolealla

äänellä. -- Minähän olen syrjässä, mutta sinä...

-- Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin

silmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi

tulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja

uhkasi?...

-- Sinäpäs se neuvoit, -- sanoi Tarantjev.

-- Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta

välitä vähän-vähääkään!

-- Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani

solunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa

ruplaa kaikkiaan.

-- Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa

mokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta,

minuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä

todistuttamaan velkakirjan meklarilla -- siinä kaikki. Sinä ja

Zatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!

-- Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin

nousta veljeään vastaan? -- sanoi Tarantjev.

-- Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? -- Mitä hän nyt arvelee?

-- Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että "Ilja

Iljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle

mitään rahoja".

-- Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi

kadota...

Muhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi

ja ojensi Tarantjeville.

-- Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? -- lisäsi hän.

-- Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei

siitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä

pakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?

-- Taitaa siis tutkimus alkaa? -- kysyi Tarantjev arasti. -- Eiköhän

tulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?

-- Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois

kaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa

Oblomovia häpeään.

-- Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi

hartioilta! Siis ryypätään! -- ehdotti Tarantjev.

-- Vai ryypätään? Millä varoilla? Sinunko vai kenen?

-- Eikös sinun? Kai sinä tänäänkin olet seitsemisen ruplaa kokoon

haalinut?

-- Hui hai, tulot ovat olleet ja menneet. Vaan minä en ole vielä

puhunut kaikkea, mitä kenraali sanoi.

-- Mitä niin? -- kysyi Tarantjev äkisti taas aristuen.

-- Käski ottaa virkaeron.

-- Mitä puhut, veli! -- sanoi Tarantjev pullistaen silmänsä päin

toveriinsa. -- No, -- päätti hän tuimasti: -- nyt haukun minä

Oblomovin niin että paikat paukkuu!

-- Kunpa pääsisit vain haukkumalla!

-- Ei, kyllä minä haukun hänet niinkuin sinä tahdot! -- Mutta muuten,

tosiaankin, parempi on että vähän varron, kuules mitäs tässä pälkähti

päähäni, kuulehan veli!

-- Mitä vielä? -- toisti mietteissään Ivan Matvejevitsh.

-- Kyllä tämä asia vielä selviää. Vahinko vain että olet muuttanut

pois entisestä asunnostasi...

-- Mitä siis?

-- Sitä että täytyy pitää silmällä Oblomovia ja sisartasi, että

millaisia piirakoita ne siellä leipovat ja että on... todistajia!

Silloin ei saksalaisen kynnet mihinkään pysty, ja sinä olet vapaa

kuin kasakka, pankoot toimeen tutkimuksen -- asia on laillinen! Kai

se säikähtää silloin saksalainen ja menee sovintotuomariin.

-- Mitäs, jos se tosiaankin käy päinsä! -- vastasi Muhojarov

miettivästi. -- Et sinä ole niin tuhma keksintöjä tekemään, mutta

itse asiaan et kelpaa eikä myöskään tuo Zatjertti. Kyllä minä

keksin, odotahan! -- puheli hän vilkastuen. -- Minä heidät opetan!

Oman keittopiikani minä heille lähetän sisaren keittiöön, tämä

tulee Anisjan ystäväksi ja urkkii kaikki, ja sitten... Hei veli,

ryypätäänpäs!

-- Ryypättiin! -- toisti Tarantjev. -- Ja sitten minä vasta oikein

haukun Oblomovin! --

Stolz koetti saada Oblomovin raahatuksi matkaansa, mutta tämä

pyysi jättämään hänet ainoastaan kuukaudeksi, pyysi niin hartaasti

ettei Stolz hennonut olla armahtamatta. Oblomov tarvitsi tämän

kuukauden omain sanainsa mukaan saadakseen kaikki tilit valmiiksi

vuokrataksensa asuntonsa toiselle ja sovitellaksensa kaikki asiansa

Pietarissa siten ettei ikinä enää tarvitseisi sinne palata. Sitten

oli ostettava kaikellaista maalaistalon sisustamista varten, ja

lopuksi tahtoi hän etsiä itselleen hyvän taloudenhoitajattaren, Agata

Matvejevnan kaltaisen; eikä hän myöskään kursaillut kehoittaa tätä

myömään talonsa ja siirtymään kylään, suuren talouden hoitoon.

-- Koska sattuu olemaan puhe emännästä, -- keskeytti hänet Stolz: --

niin tahdon sinulta kysyä, Ilja, missä suhteissa sinä häneen oikein

olet...?

Oblomov sävähti äkkiä punaiseksi.

-- Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi hän hätäisesti.

-- Sinä sen tiedät sangen hyvin, -- huomautti Stolz: -- muuten ei

olisi ollut syytä noin punastua. Kuules Ilja, jos tässä varoitus voi

jotakin vaikuttaa, niin minä koko ystävyytemme nojalla pyydän: ole

varovainen...

-- Minkä suhteen? Älä turhia! - puolustelihen Oblomov hämillään.

-- Sinä puhuit hänestä taannoin sellaisella lämmöllä että minä

tosiaankin rupesin ajattelemaan että sinä häntä...

-- Rakastanko vai mitä aijot sanoa? Älähän nyt! -- keskeytti Oblomov

väkinäisesti naurahtaen.

-- Niin, vielä pahempi, jos ei siinä ole mitään siveellistä kipinää,

jos tämä on ainoastaan...

-- Andrei! Oletko sinä oppinut tuntemaan minut siveettömäksi

ihmiseksi?

-- Miksikäs sitten punastuit?

-- Sentähden että saatoit päästää aivoistasi sellaisen ajatuksen!

Stolz pudisti epäillen päätänsä.

-- Varo, Ilja, ettet lankea kuoppaan. Se on yksinkertainen nainen,

täällä on siivotonta, karkeaa ja painostava ilmakehä, joka tylsentää

järjen -- hyi sentään!

Oblomov oli vaiti.

-- No, jää hyvästi, -- lopetti Stolz: -- minä siis sanon Olgalle että

kesällä sinut saamme nähdä, jollei meillä, niin Oblomofkassa. Muista

että hän on järkähtämätön vaatimuksessaan!

-- Välttämättömästi saavun, -- vastasi Oblomov vakuuttavasti: -- Sano

hänelle myös että jos hän sallii, niin vietän talven teidän luonanne.

-- Se se vasta hauskaa olisi!

Stolz matkusti kaupungista samana päivänä, vaan jo illalla ilmestyi

Oblomovin luo Tarantjev. Tämä ei malttanut olla haukkumatta häntä

aikalailla toverinsa puolesta. Mutta hän ei ottanut huomioon sitä

seikkaa, että Oblomov Iljinskein seurassa oli tottunut pois mokomista

ilmiöistä ja että hänen henkinen velttoutensa ja alistumisensa

törkeyksiä kuulemaan olivat vaihtuneet inhon tunteisiin. Tämä olisi

tullut ilmi jo aikaa sitten, ja osaksihan se oli jo ilmi käynytkin

silloin, kun Oblomov vielä asui huvilassa, mutta siitä asti oli

Tarantjev harvemmin käynyt hänen luonaan ja lisäksi käynyt muiden

läsnäollessa, niin ettei yhteentörmäyksiä heidän välillään ollut

sattunut.

-- Terve, kaveri! -- sanoi Tarantjev ilkeästi, ojentamatta kättään.

-- Päivää, -- vastasi Oblomov kylmästi tuijottaen ikkunaan.

-- Mitä, oletko saattanut hyväntekijäsi jo pois?

-- Olen kyllä. Mitäs sitten?

-- Se on mainio hyväntekijä! -- jatkoi Tarantjev myrkyllisesti.

-- Ei taida sinua miellyttää?

-- Minä hänet hirttäisin! -- kähisi Tarantjev vihaisesti.

-- Vai niin sinä tekisit?

-- Ja sinut samaan puuhun!

-- Mistä syystä?

-- Suorita asiasi rehellisesti mies: jos olet kerran velkaa, niin

maksa, äläkä koukuttele vastaan. Mitä vehkeitä sinä nyt olet saanut

aikaan?

-- Kuules, Mihei Andreitsh, vapauta minut noista letkauksistasi,

kauvan olen minä laiskuudesta ja huolimattomuudesta sinua kuunnellut:

olen luullut sinulla olevan edes pisaran omaatuntoa, vaan sitä ei

näy olevan. Sinä tahdot lurjuksen kanssa pettää minut: kuka teistä

on kehnompi -- en tiedä, molemmat te vain minulle olette iljettäviä.

Ystäväni auttoi minut tästä tuhmasta pulasta...

-- Hyväkin ystävä! -- virkkoi Tarantjev. -- Olen kuullut että hän

on sinulta morsiamenkin ryöstänyt; tosiaankin koko hyväntekijä! Voi

miestä, pöllö sinä olet, moukka...

-- Ole hyvä: säästä kohteliaisuuksiasi! -- keskeytti hänet Oblomov.

-- En säästä! Sinä et ole minusta välittänyt, sinä kiittämätön! Minä

sinut olen toimittanut tänne asumaankin ja löytänyt sinulle mainion

emännän. Rauhallisen paikan ja kaikellaisia mukavuuksia olen sinulle

hankkinut, ylenpalttisia hyviä töitä sinulle tehnyt, mutta sinä

olet turpasi aina vain pois kääntänyt. Mokomankin hyväntekijänpä

sinä löysit: saksalaisen! Arennille se sinun maatilasi otti, vaan

odotahan: hän sinut nylkee ja vielä osakkeet niskoillesi nakkaa.

Kun se sinut mailmalle ajaa, muista silloin minun sanani! Pöllö,

sanon minä sinulle, eikä sekään ole kylliksi, sillä elukka sinä olet

päällepäätteeksi, sinä kiittämätön!

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.

-- Mitäs huudat? Minä huudan itse koko mailmalle että sinä olet

pöllö ja elukka! -- ärjyi Tarantjev. -- Minä ja Ivan Matveitsh

hoitelimme ja varjelimme sinua, aivankuin orjat sinua palvelimme,

varpaisillamme kuljimme sinun ympärilläsi, silmiisi katselimme,

mutta sinä menit panettelemaan toveriani esimiesten edessä: nyt on

hän viraton ja ilman leivänpalaa! Se on halpamaista ja iljettävää!

Sinun velvollisuutesi on nyt antaa hänelle puolet omaisuudestasi,

anna vekseli hänen nimelleen: nyt sinä et ole juovuksissa, vaan

selvilläsi, anna heti, sanon minä, ilman sitä en minä täältä lähde...

-- Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? -- sanoivat emäntä

ja Anisja kurkistaen ovesta. -- Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt

kuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu...

-- Huudan kyllä, -- kirkui Tarantjev: -- Saakoon tietää häpeänsä tämä

tolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin

hän sinulta on vietellyt henttusi...

Kovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä

vaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin

että retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen

tyhmistynein silmin.

-- Mitä tämä on? Mitä tämä tietää -- häh? Mitä? -- änkytti hän

kalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. -- Kunnianhäväistys! Sinä

saat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin:

näittekö te muut?

-- Emme me mitään nähneet! -- sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.

-- Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko!

Ryöstävät, tappavat...

-- Ulos, lurjus! -- huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. --

Korjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!

Hän etsi silmillään keppiä.

-- Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!--huusi Tarantjev.

-- Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä

silmiään enää! -- ärjähti Oblomov.

-- Olkaa hyvä; tuossa teille Jumala -- -- tuossa ovi! -- sanoi

Sakariias osottaen pyhänkuvaa ja ovea.

-- En minä sinun luoksesi tässä tullut, vaan tätini luo, -- mörisi

Tarantjev.

-- Menkää Jumalan nimessä! Minä en teitä tarvitse, Mihei Andreitsh,

-- virkkoi Agata Matvejevna: -- veljeni luona te olette ennenkin

kulkenut ettekä minun! Te olette minulle huonompi karvainta retikkaa.

Juotte, syötte ja vielä haukutte.

-- Vai sillä tavalla, täti! Hyvä, kyllä veli antaa teidän tietää!

Vaan tuo saa maksaa minulle kunnian häväistyksestä. Missä minun

lakkini on? Piru teidät vieköön! Ryöväreitä ja murhaajia te olette!

-- kiljui hän mennessään pitkin pihaa. -- Saat maksaa minulle

kunnianhäväistyksestä!

Koira riuhtoi ketjuaan ja herkesi vimmattuun haukuntaan.

Tämän jälkeen eivät Tarantjev ja Oblomov enää toinen-toistaan nähneet.

8.

Stolz ei saapunut vuosikausiin Pietariin. Kerran hän ainoastaan

pikimältään pistäysi Olgan maatilalla sekä Oblomofkassa. Ilja Iljitsh

sai häneltä kirjeen, jossa Andrei kehoitti häntä matkustamaan

kylään ja ottamaan käsiinsä nyt kuntoonpannun maatilan, vaan itse

hän Olga Sergejevnan kanssa muutti pois Krimin etelärannalle tehden

näin kahdessa tarkoituksessa: asiainsa tähden Odessassa ja vaimonsa

terveyden tähden "mikä oli heikontunut synnytyksen jälkeen".

He asettuivat asumaan hiljaiseen sopukkaan meren rannalla. Vaatimaton

ja pieni oli heidän talonsa, jonka sisustuksen erityinen tyyli

ja ulkonainen rakennusmalli, kuten kaikki koristukset kantoivat

isäntäväkensä persoonallisen maun leimaa. Huoneet huokuivat leppoista

kaunotaiteellista tunnelmaa, mikä hienosti hiveli järkeä; joka

paikasta tuulahti vastaan virkeä aatelma tai loisti ihmistyön ihanuus

samoinkuin ympärillä loisti luonnon ikuinen kauneus. Keskellä tauluja

ja kuvapatsaita kimalteli kunniapaikalla kullattu Erarin flyygeli.

Viiniköynnökset, muratit ja myrtit peittivät huvilan ylhäältä alas.

Parvekkeelta näkyi meri, toiselta puolelta -- tie kaupunkiin.

Sieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli

ajanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja

pitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä,

jonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen

lämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet

naimisissa.

Stolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian

alkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja

tässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista

tietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten

koulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan

"yksinkertaisia askeleita"!

Isältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta

puolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt

häneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa

mukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä

luvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus,

niin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin

elämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän.

Mutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan

eriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo --

kaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta,

suoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen

näkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta

kirkkaan ja leveän taulun.

Andrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi

laillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla

kadottamatta "maata jalkainsa alta", joskaan saksalaisen luonteensa

mukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja

muistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.

Hän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli

ollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut

tekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan,

ei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut,

sillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt

silmällä.

Nuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina

ja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää

reippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy

olla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen

pitää sitä -- ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan

velvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.

Paljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen

monimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin

tajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen,

vaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja

loppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli

hän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen

vivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä

paljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen

ymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja

epäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden

välillä?

Tehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan

vilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä

ajoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen

sai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta

jonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia

viisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine

kasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä

sinipiikoja...