Kerran puolenpäivän tienoilla käveli kaksi herrasmiestä pitkin puista
katukäytävää Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa Pietaria; heidän
takanaan vierivät hiljalleen vaunut. Toinen heistä oli Stolz, toinen
-- hänen ystävänsä, kirjailija, täyteläinen mies, jolla olivat
apaattiset kasvonilmeet ja miettiväiset, miltei uniset silmät.
He tulivat kirkon kohdalle, jossa päiväjumalanpalvelus juuri oli
loppunut ja kansa tulvi ulos kadulle, kerjäläiset etunenässä. Niitä
oli suuri ja kirjava joukko.
-- Tahtoisinpa tietää, mistä noita kerjäläisiä riittää? -- sanoi
kirjailija katsellen laumaa.
-- Mistäkö? Kaikista raoista ja nurkistahan niitä mustanaan ryömii...
-- En minä sitä kysy, -- virkkoi kirjailija: -- vaan minä haluaisin
tietää, kuinka voi tulla kerjäläiseksi ja joutua siihen asemaan.
Tapahtuuko se äkkipikaisesti vai asteettaisesti, rehellisesti vai
petollisesti?...
-- Mitä sinä niillä tiedoilla? Ethän tahtone kirjoittaa "Pietarin
mysterioita"?
-- Kukasties ... -- lausui kirjailija laiskasti haukotellen.
-- No, kyllä siihen on tilaisuus: kysy vain mieleiseltäsi
kerjäläiseltä, niin hopearuplasta hän sinulle kertoo koko
elämäntarinansa, ja sinä ota ja kirjoita muistiin sekä myö sitten
voitolla muille. Kas tuossa äijä, joka on oikean kerjäläisen
perikuva. Hoi, ukko, tules tänne!
Ukko kääntyi ympäri kuullessaan kutsun, otti lakin päästään ja tuli
luo.
-- Armeliaat herrat! -- alkoi hän kähistä. -- Auttakaa köyhää
vanhaa sotamiestä, joka on joutunut raajarikoksi kolmessakymmenessä
taistelussa...
-- Mitä ihmettä -- sehän on Sakariias! -- huudahti Stolz
kummastuksissaan. -- Sinäkö se olet?
Ukko vaikeni silmänräpäyksessä, sitten hän varjostaen kädellään
silmiään auringolta katsahti tutkivasti Stolziin.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä en voi tuntea ... olen
ihan sokeaksi tullut!
-- Unohtaneenpa näyt herravainajasi ystävän, Stolzin, -- nuhteli
Stolz.
-- Ah, voi, tekö se olette isä kulta, Andrei Ivanitsh! Herrajumala
sentään, kuinka sokeaksi olen tullut! Ah te rakas oikea isäseni!
Ukko rupesi ahertamaan tavoittaakseen Stolzia kädestä, ja kun ei
osunut kourallaan, suuteli hänen vaatteensa lievettä.
-- Johtipas Jumala minut, kirotun koiran, elämään tämmöiseenkin
ilonpäivään asti... -- ulvoi hän puoleksi itkien, puoleksi
nauraen. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä ikäänkuin poltetut
purppuranpunaisella leimasimella otsasta leukaan saakka, ja nenä oli
sinervä. Pää oli aivan kalju, poskiparrat niinkuin ennenkin rehevät,
mutta rytistyneet ja pörröttyneet kuten huopakarvat, joiden jokaisen
päähän oli takeltunut pieni lumipallo, aivankuin tahallaan panemalla.
Hänen yllään oli resuinen, perin haalistunut palttoo, josta puuttui
toinen lieve, ja jaloissa olivat vanhat, rikkitallatut kalossi-löntöt
aivan loppasiltaan; käsissään piteli hän nahkaista lakinreuhkaa.
-- Voi laupias Jumala! Minkä armotyön teit minulle tänä
juhla-aattona...
-- Kuinkas sinä olet tuollaiseen tilaan joutunut? Eikö sinua hävetä?
-- kysyi Stolz ankarasti.
-- Voi hyvä herra, Andrei Ivanitsh! Minkäs tälle taitaa? -- alkoi
Sakariias raskaasti huoaten. -- Millä minä muuten itseni elättäisin?
Enkähän minä silloin, kun Anisja vielä oli elossa, näin maleksinut,
silloin oli vielä leivänpala, vaan kun hän kuoli koleraan -- siunattu
olkoon muistonsa -- niin ei rouvan veli tahtonut pitää minua, sanoi
laiskuriksi ja se Tarantjev minua yhä hätisti ja kun sivu sattui
kulkemaan, niin potkasi takaapäin, eikähän siitä semmoisesta elämästä
tullut mitään! Se minua alituisesti nuhteli ja haukkui, ja uskottekos
herra, ei leivänpalaa suuhun olisi annettu. Jos ei rouvaa olisi
ollut -- Jumala suokoon hänelle terveyttä! lisäsi Sakariias tehden
ristinmerkin: -- niin aikoja sitten olisin tupertunut pakkaseen. Hän
se minulle vaatevehkeet talveksi antoi ja leipää niin paljon kuin
halutti, ja pankolla yösijan -- kaiken se hyvästä sydämmestään antoi.
Vaan kun ne minun tähteni alkoivat häntäkin sättiä, niin pois minä
läksin koko talosta mieron rantoja kiertämään. Ja nyt minä jo toista
vuotta tätä kurjuutta raahaan...
-- Mikset ole etsinyt itsellesi jotain paikkaa? -- kysyi Stolz.
-- Mistäs sitä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, nykyään paikkoja
löytää? Olinhan minä kahdessa talossa tiedustamassa, vaan en
saanut. Huonommat ne on asiat nyt kuin ennenaikaan. Lukutaitoisia
lakeijoita nyt vaaditaan, eikä niillä suurillakaan herroilla enää
ole porstuan-täydeltä palvelijoita kuten ennenaikaan. Joka paikassa
vain yksi, harva se paikka, missä kaksi lakeijaa. Itse ne nykyään
saappaansa riisuvat, minkä koneen lienevätkään sitä varten keksineet!
-- selitti Sakariias murtunein mielin. -- Häpeä ja häväistys että
herrassääty häviää!
Ja hän huokasi.
-- Yritinhän minä kyllä asettumaan saksalaisen kauppiaan luo,
etehisessä istuakseni ja kaikki olisi mennyt hyvin, vaan se kun
lähetti minut auttamaan bufetinpuolelle, niin onkos se minun
asiani? Kerran kannoin ruoka-astioita, mokomia pöömiläisiä, vai
mitä lienevät olleet, ja kun lattiat olivat sileät ja liukkaat --
niin lempoko heissä ei kumoon keiskahtaisi! Jalkani liuskahtivat
ja kaikki astiat tarjottimelta rämähtivät lattiaan: ka niin, minut
ajettiin pois. Toisella kertaa miellytti, naamani muuatta vanhaa
kreivitärtä: "Tuopas on arvoisan näköinen vanhus" sanoi hän ja otti
ovenvartijakseen. Se oli hyvä, vanhanaikainen toimi: tarvitsee istua
vain tuolillaan niin tuikeantärkeän näköisenä kuin suinkin, polvet
ristissä ja säärtä heilutellen eikä vastata heti, kun joku tulee,
vaan ensin karjahtaa ja sitten vasta päästää sisään tai työkätä
niskasta, jos niin tarvitaan, mutta kun hyvä vieras tulee, niin heti
kepinponsi taapäin, kas noin! -- Ja Sakariias näytti kädellään. --
Kas kuinka maireasti siinä pitää puhua! -- Vaan se rouva sattui
olemaan sellainen tarkansekainen -- no, mitäpäs hänestä enää. Kerran
kurkisti se minun komerooni ja sai nähneeksi kirput: -- siitäkös
alkoi huutaa ja polkea jalkaa aivankuin minä olisin ne kirput
keksinyt! Millainen talonpito se on, jossa ei ole kirppuja? Toisen
kerran se sivukulkiessaan oli tuntevinaan viinanlöyhkää minusta ...no
oli sekin koko... Ja kielsi pitämästä luonaan.
-- Tosiaankin tuntuu nytkin löyhkäävän, niinpä tuo nenään pistää! --
sanoi Stolz.
-- Surusta minä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, jumaliste surusta
minä juon! -- alkoi Sakariias kähistä, naama katkerassa rypyssä.
-- Olen minä koettanut myös ajurin virkaa, otin pestin isännältä,
vaan jalkani palellutin; voimia puuttui ja vanhaksi olin käynyt.
Sattui semmoinen pahanelkinen hevonen niin että kerrankin heittäytyi
vaunujen alle ja vähällä oli minut särkeä; toisen kerran se tallasi
alleen akan, jonka veivät sairaalaan...
-- Riittää jo, et tarvitse enää maleksia etkä juopotella, vaan saat
tulla minua luokseni, minä annan sinulle oman komerosi, kunhan tästä
maalle menemme -- kuuletko?
-- Kuulenhan minä, Andrei Ivanitsh, vaan...
Hän huoahti.
-- Eipä haluta lähteä täältä... sen haudan äärestä! Se tuo meidän
ruokkijamme, Ilja Iljitsh vainaa, -- itkeä tuhersi hän: -- taas minä
häntä muistelin tänään, periköön hänet tai vaan valtakunta! Hyvän
herran se Jumala minulta pois otti! Ihmisten iloksi se eli, olisi se
saanut elää satakin vuotta ... -- itkeä tillitti ja murisi Sakariias
naama rypyssä. -- Tänäänkin olin sen haudalla ja niin kun tulen tälle
puolelle, niin sinne menen istua nyyköttämään ja itkemään... Noin
kun siinä toisinaan istun ja mietin hiljaisuudessa, niin kuulostaa
kuin huutaisi että: "Sakariias hoi, Sakariias hoi!" niin että tuntuu
aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin selkäpiitäni! Ei sitä
semmoista herraa toista saa elämässään! Ja kuinka se teitäkin rakasti
-- muistakoon Herra Jumala hänen sielukultaansa valtakunnassansa!
-- No, tulehan Pikku-Andreita katsomaan: minä käsken sinut syöttää ja
pukea, ja siellä sitten saat olla miten tahdot! -- sanoi Stolz antaen
hänelle rahaa.
-- Tulen kyllä, kuinkas en tulisi katsomaan Andrei Iljitshia? Kai
siitä on tullut suuri poika jo! Herra Jumala sentään, minkä ilon
taivas minulle lähetti! Tulen kyllä, herra-kulta, suokoon Jumala
teille hyvää terveyttä ja lukemattomia vuosia ... -- murisi Sakariias
poisvierivien vaunujen perään.
-- No, sinä kuulit tämän kerjäläisen elämäntarinan? -- virkkoi Stolz
ystävälleen.
-- Vaan mikäs Ilja Iljitsh se on ollut, josta hän mainitsi? -- kysyi
kirjailija.
-- Oblomov: olenhan minä sinulle monta kertaa hänestä puhunut.
-- Niin, nimen kyllä muistan: hänhän oli sinun toverisi ja ystäväsi.
Miten hänen oikeastaan kävi?
-- Meni pilalle mies, joutui turmioon tyhjän tautta. Stolz huokasi
miettiväisenä.
-- Mutta ei ollut tyhmempi kuin muutkaan: sielu puhdas ja kirkas kuin
lasi. Jalomielinen hän oli ja hellä -- ja kuitenkin meni pilalle mies!
-- Minkätähden? Mikä siihen oli syynä?
-- Mikäkö syynä? Oblomovilaisuus! -- sanoi Stolz.
-- Oblomovilaisuus? -- toisti kirjailija neuvottomana. -- Mikä kumman
käsite se on?
-- Kerron sinulle sen heti, annanhan vain jahka kokoon ajatukseni ja
muistoni. Vaan sinä kirjoita muistiin, ehkäpä jollekkin kelpaa.
Ja Stolz kertoi hänelle sen, mitä tässä on kirjoitettu.
Loppu.