NELJÄS OSA._Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

Vuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon

muutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä

oli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli

sammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan

sädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen

uuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet

rakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä

oli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä

nurmi...

Myöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva

Pshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja

yöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai

äkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka

nuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin

edellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt,

vaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet

yhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset

tapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja

vuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen

mudasta syntyy uusia maakerroksia.

Ilja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty

kylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat

säntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi

kyyti- ja ruokarahat.

Veronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton

kantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet

häviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne -- se oli

tuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia

tietoja.

Teiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut

otollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana

kavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai

siltojen rakentamiseen.

Lyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät

ettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän

siis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.

Asiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli

näet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien

rakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle

määräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä

sekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin

että Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä

sinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen

asti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli

tiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää

rakennuskulungit.

Sairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen,

vaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan

vastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä

pudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja

kun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi

hän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.

Sitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden

sijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun

ja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka

lumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja

ryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin

pyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.

Kauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa,

koiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta

ja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.

Kuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä,

ehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja

Oblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat

siellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov

oppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen

vetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.

Mutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy,

kesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten

alkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta

maalle.

Maaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin "tipoja", huhtikuussa

otettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta

oli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.

Oblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin

istuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia

juhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä -- kaikki nämät

merkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin

teetä.

Jo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta,

lähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen

nimipäivä ja Iljan päivästä -- joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät

olivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa.

Ja kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista

vasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän

aina: -- Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen

piirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.

Puheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi

toimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin

hautausmaalla ja Kolpinassa.

Ja Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan

raskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja

hänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu

kananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja

pian ilmaantui marjojakin.

-- Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, -- selitteli emäntä

Oblomoville: -- eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät

sellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan

lohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt

kalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.

Taloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli

kukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata

Matvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea

elämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä

Ivan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin

tuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen

oli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita

vuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien

ostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan

viskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän

paitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin

siinä ei hän menoja säästänyt.

Tässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut

siitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: "ihmiset

eivät näe mitä on vatsassa -- ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä

puhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja

kiiltävät saappaat -- niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia

puheita."

Tästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina

mitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa

pyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira

kaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa

liepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt

maksaa neljää ruplaa kalkkunasta.

Viiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös

esiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt

mitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua

viinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.

Aina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon

taskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan

teetä "laitokselle", silloin toi hän mukanaan rommia. --

Mutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin

katkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.

Nähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle

leikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan

omille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.

Silloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän

naurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt

laajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta

suuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen...

Hän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin

kaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat

ja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina

alennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja

ryytimaan perkaajattareksi.

Kaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin

nyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja

kirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.

Agata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään

kuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta

virtanaan.

Oblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli

aterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi

sangen myöhään kotiin virastostaan.

Teen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.

Viimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo,

niin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi

esiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään

yhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa,

läiskäyttää, korjaa -- ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin

ulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen

huoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän

sisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa

kouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin,

supattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee

ne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa

sohvanselustimen taa ja menee pois.

Agata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä

muutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.

Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?

Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala

kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta,

tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti

siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista

sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön

kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin

hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa

että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt

kiehahtamaan liiaksi?

Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten

silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli

taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa

oli kohdistunut.

No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin

alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän,

pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut

keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan -- ja nukahti niin ettei

tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti

aamulla?

Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan

Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän

kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee,

ummistaa silmiänsä -- vaan uni ei ota tullakseen.

Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä,

hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö

se ole hän, Oblomov?

Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee

keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää

avaamaan porttia.

Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea

talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo

että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut

talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi

lapset heräämään...

Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä

ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle

pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan

raivoihinsa -- hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, -- jos Vanja tai Màsha

vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?

Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui

ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään

aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin

päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen

"Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden

sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi

siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti

torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten

kysellen Anisjalta: -- Kuinka siellä voidaan?

Sanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja

myötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.

Hyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua

koko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan

hänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä

mitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut --

miksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja

haluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä

teki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton

sitä juoda -- eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi

ollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi

niin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin

kivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.

Ennen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan

ollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä

ja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän

yhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti

huhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla

kalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin

kolkutettavan.

Mutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen

huulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän

alkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi,

kurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä -- silloin alkoi

emäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja

reippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen.

Taas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu

kone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein

askelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa,

paloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen

ja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon

heiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä

keittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois

-- yhä vain kuin kone.

Niin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä

jäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne

häneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja

samalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan

itselleen kahvia -- niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä

keittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa

lusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen

tietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan

tulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.

Jos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy

nostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa

sitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa

mantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee

hän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa

hikiseksi koko ruumiin.

Kaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän

taloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti

yksistään -- Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli

emäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli

se tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja

sisältörikasta elämää.

Mutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan

hän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen

suloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja

aavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.

Hän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä

tunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen

opinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.

Tämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven

alla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli

Oblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä

saaneena parantumattoman kuumetaudin.

Itse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi

hänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista -- ja

häveliäästi naurahtanut.

Hän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli

oppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki

rikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov

astuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa

silmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän

iloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei -- kaikki

tämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä

tiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli

hänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.

Jos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi

hän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta

noin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei

ollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.

Mutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja

miksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta

elänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä

ikäänkuin heräsi?

Vaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi

tunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten

kaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos

nämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden,

ettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen

silmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka

tunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä

silmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat

kiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy

halu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen

alkaa hävitä oma minä ja muuttua _häneksi,_ kuinka järki äkkiä

rupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka

tahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet

vapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta...

Agata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin

Oblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi

olivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen

piirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.

Ilja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa

kolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella

ja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta

papereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei

katsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja

lähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja

vapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.

Eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset

ja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä -- eivät ne

vapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja

valkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja

nojasi päänsä kättänsä vasten -- niin teki hän kaiken tämän niin

vapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin

ei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin

hänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei

Oblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta,

ihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov

toisella tavalla kuin muut.

Ja niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti

paitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti

kyntensä puhtaina -- ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä

oli -- eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään,

muut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja

vielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta...! Niin, Oblomov on herra, ja

herruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on

hän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen

kädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin

miesvainajan kosketus -- niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja

yhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja

puhelee...

Emäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun

toisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta,

minkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen,

niin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.

Ilja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut

tähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka

Oblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän

luupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä

merkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt

emännän sydämmessä.

Emännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä,

liinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan

ilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi

käynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen

siipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että

oli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli

ehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle

"tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon".

Agata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä

eikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän

edes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään,

vaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli

hänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan

rajattomassa halussa päästä hautaan.

Oblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa

emännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän

luonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin

normaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi

salaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle

itselleenkin.

Se oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää

siitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja

rukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden

että tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut

tietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä,

ja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta

perästäpäin.

Oblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata

Matvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa

muussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen

häiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin

valtameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen

sieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.

Samoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset

ja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti

paikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja

huolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat

vaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja

auttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän

silmänsä umpeen -- samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään

hievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa

liikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko

ei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet

nousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin

lihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet

tulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas

seiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu

eikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän

milloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan

hänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin

niinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää

uskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja

paljain käsivarsin.

Päivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän

kanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan

sellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli

ollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota

muistaessaan hän vieläkin vavahteli.

Hän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden

ääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on

mahdoton rakastaa.

Päivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän

huoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat

paikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja,

pestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi

ja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko

tämä tyytyväinen.

Ja milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin

pysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja

pyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna,

silloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi

laskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.

Mutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui

menemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas

hän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan

huoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti

kun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla

silmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.

Pää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti,

ettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla

mielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä

tämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata

tämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen -- ei mitään, ei

kerrassa mitään huolta.

Ei tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä

katkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja

katsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla

mitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään

puutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu

kaipaa, olisi tässä ympärillä...

Ei mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna.

Eikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja,

ei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia

siitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja

ettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka

tyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu

paikallaan.

Aivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut

varjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja

se näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.

-- Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse,

Agata Matvejevna!--lausuu Oblomov.

-- Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette

nenänne kiinni hameeseen.

Emäntä naurahtaa.

-- Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, -- ääntää hän

puoleksi itsekseen: -- niin rupeamme tässä illalliselle.

-- Mitäs ruokaa on illalliseksi? -- tiedustaa Oblomov.

-- Hapantakaalia lohen kanssa, -- vastasi emäntä. -- Samminlihaa ei

saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös

käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat

saamaan elävän sammin -- se Vaunukadun varrella asuva kauppias on

näet tilannut -- niin lupasivat leikata meillekkin osan. -- Sitten on

illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa...

-- Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna,

kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja

olisi unohtanut.

-- Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka

kihisee? -- vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. -- Siellä se

puuro parastaikaa paistua porisee.

Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman,

kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.

Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän

painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja

kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan

palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.

Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän

ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.

-- Alati työssä! -- virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. --

Mitä te taas siinä teette?

-- Survon kaneelia, -- vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni

pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.

-- Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? -- kysyi Oblomov ottaen

emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.

-- Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä

pudinkiin.

Mutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat

liki emännän niskaa.

-- Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin ... rakastuisin?

Emäntä naurahti.

-- Vaan rakastuisittekos te minuun? -- kysyi yhä Oblomov.

-- Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.

-- Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? -- kuiskahti Oblomov

kumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan

poltti tämän kasvoja.

-- Nyt ei ole pääsiäisviikko, -- vastasi naurahtaen emäntä.

-- No, suudelkaa te sitten minua!

-- Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten,

-- sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai

arkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä

päälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.

-- Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä

torttuihin panna! -- huomautti emäntä.

-- Ei haittaa! -- vastasi Oblomov.

-- Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? -- kysyi emäntä

huolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. -- Onko se öljyä vai

mitä? -- Ja hän haisteli tahraa. -- Mistä se on tullut? Eihän vain

liene tipahtanut pyhimyslampusta?

-- En tiedä, mistä lie tullut.

-- Varmaan olette sipaissut oveen? -- arvasi yhtäkkiä Agata

Matvejevna. -- Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin

kitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä

otan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.

-- Hyvä Agata Matvejevna! -- lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun

hartioiltaan. -- Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle

asumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää

ikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia...

-- Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? -- arveli emäntä huokaisten.

-- Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy

kuollakkin.

Oblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta

hänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä,

eikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina

sankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan

ja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.

Iivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan

Matvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana

kaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori

mukanaan.

Agata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja

ainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia,

mutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.

Anisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias

se sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta,

katsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain

halveksivasti.

-- Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä

näinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, -- puheli hän kahdelle

kokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: --

siellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta

sellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne

herrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi

päivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli

saatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi

-- ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran

vuodessa!

Päivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä

millään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli

risti kaulassa.

-- Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, -- sanoi hän ylpeästi:

-- mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän

päässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse

hänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!

Kaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä

oli noin kolmekymmentä henkeä.

Tavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt,

jäätelö sekä oiva viini -- kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä

vuosijuhlaa.

Lopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin _asti_

isännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä

Muhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että

sai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa

vuosipalkastaan.

Aamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin,

aikalailla pöhnässä -- ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan

päivään asti.

Silloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan

Ivan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka

kertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon.

Oblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa

kestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä

hienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa

kaupunkia nähty.

Rasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla

täytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat

olivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli

imellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista

lientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja

sen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja.

Maljoissa tuoksui eläviä kukkia.

Oli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt

haukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne

tyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja

koiran haukuntaa.

Pihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia.

Kaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.

-- Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut

nimipäivääni, -- arveli Oblomov: -- sano etten ole kotona! -- huusi

hän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.

Aterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi

sanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki

Stolziin.

-- Andrei Ivanitsh, -- kähisi hän iloissaan.

-- Onko se Andrei! Herra jess ... -- huudahti Oblomov äänekkäästi ja

riensi syleilemään ystäväänsä.

-- Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! -- lausui

Stolz: -- syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin

tuskin sinut löysinkin, koko miehen!

-- Mennään, mennään, istu alas! -- toimitti Oblomov touhussaan

istuttaen hänet viereensä.

Stolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut

yli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös

Ivan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä

myös nousi paikaltaan.

-- Taisinpa häiritä, -- sanoi Stolz säpsähtäen.

-- Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei

Andreitsh! Hoi herrat! -- huusi Oblomov.

Emännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan

Matvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin

kutsutuksi.

-- Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa?

-- kyseli Oblomov.

Stolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle

menossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne

muualle.

Stolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi

että hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten

lopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.

Päivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski

Oblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi

kahdenkesken Stolzin kanssa.

He istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja

tutkivasti.

-- No, Ilja!? -- virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin

kysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.

-- Siis "ei koskaan" vai mitä?

-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla? -- kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.

-- Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: "nyt tai ei koskaan!"

-- Minä en enää ole sellainen ... kuin olin silloin, Andrei, -- sanoi

Oblomov vihdoin: -- jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä

en makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan

kahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki

läpiluetut...

-- Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? -- kysyi Stolz.

-- Ulkomaille minua esti lähtemästä...

Hän sekaantui:

-- Olga? Eikö niin? -- sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi

silmiin. Oblomov leimahti.

-- Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut... Missä _hän_ nykyään on?

kysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.

Stolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa

hänen sielunsa syvyyteen.

-- Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, --

puhui Oblomov: -- heti...

-- Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, -- lisäsi

Stolz.

-- Ku-kuinka sinä tiedät? ... -- änkytti Oblomov hämillään,

tietämättä, miten olla.

-- Kaiken tiedän, -- sanoi Stolz: -- vieläpä syreeninoksankin. Vaan

eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta

katumus ja sääli...?

-- Voi älä puhu, älä muistuta! -- keskeytti hänet kiireesti Oblomov:

-- jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu

oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten

häntä ansainnut... Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä

kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja

sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa ... minä

olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin...

-- Minä en syytä sinua, Ilja, -- jatkoi Stolz ystävällisesti ja

pehmeästi: -- minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen

minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.

-- Miten on nyt hänen laitansa? -- kysyi Oblomov arasti.

-- Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen

sinua...

Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla

jokaista sanaa kuullessaan.

-- Mitä sinä puhut, Andrei! -- huudahti hän nousten paikaltaan. --

Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä

hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja

pyydän anteeksi...

-- Istu rauhassa! -- keskeytti Stolz naurussa suin: -- hän on

iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi

kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain

levottomaksi.

-- No, jumalankiitos, -- virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä:

-- olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja

juokaamme hänen maljansa!

He tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.

-- Missä hän nykyään on?

-- Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa

takaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt

oikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja

käydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia

itselleen Olgaa...

-- Niinkö? Vai oli se siis totta, -- kysyi Oblomov: -- no, mitäs

tyttö siihen?

-- Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä,

ja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki

loppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän

piilopesään olet pujahtanut?

-- Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan

häiritse minua...

-- Mistä niin?

-- Työtä tekemästä...

-- Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä

iljettävämpi,--lausui Stolz katsellen ympärilleen. -- Lähdetäänpäs

maalle, kuule Ilja.

-- Maallekko ... hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian

rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa

harkita...

-- Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas

kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme

tulevalla viikolla.

-- Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? --

puolustelihen Oblomov. -- Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa,

vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia... Minulla on täällä koko

talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään

matkaa varten valmiina...

-- Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?

Oblomov vaikeni.

-- Terveyteni on huono, hyvä Andrei, -- sanoi hän sitten: -- minua

vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan

milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet

ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku

yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle...

-- Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy

muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet

sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga,

joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa

makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa

päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata

moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa

-- kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä...

Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan

myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo -- kuuletko? ettet sinä kokonaan

kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut

kaivaa sinut ylös haudastasi...

-- Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä

sitä? -- äänsi Oblomov liikutuksissaan.

-- Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan

unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa

hänen luoksensa vieraisiin, kylään.

-- Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa

hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu...

Hän painoi sydäntänsä.

-- Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? -- kysyi Stolz.

-- Ei, häpeää ja surua vain! -- vastasi Oblomov huokaisten.

-- No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan

siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu

muuten hukkaan...

-- Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin

saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.

Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta

paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka

asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista,

myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt

puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna

kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.

Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.

-- Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! -- sanoi hän; --

Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on

sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?

-- Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, -- oikaisi Oblomov: -- sillä

viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan...

-- Kuinka paljon?

-- En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili

jossakin.

-- Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut!

-- lopetti Stolz. -- Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun

luokseni.

Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet

puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani

Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt

Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja

perehtyy maanhoitoon.

-- Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, -- sanoi hän: --

mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä

minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu

sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on

kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois

asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en

sinua heitä.

Oblomov huokasi.

-- Ah tätä elämää! -- sanoi hän.

-- Mikäs elämässä on vikana?

-- Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja

nukahtaa ... iäkseen...

-- Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä

pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja!

filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan

sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä

alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta

yhteenperään, -- lopetti hän: -- niin kuinka paljon voisikkaan

toimittaa! --

-- Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, -- virkkoi Oblomov: --

sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja

itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa

näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla

rakennettu...

-- Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä

muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle

taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut?

Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.

-- Minullako siivet, missä sitten? -- kysyi Oblomov alakuloisesti. --

Enhän minä osaa mitään...

-- Niin, kun et tahdo osata, -- keskeytti Stolz. -- Ei ole olemassa

ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!

-- Vaan minäpä en kykene! -- väitti Oblomov.

-- Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita

etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa

kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja _joka_ ja

_että!_ Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein

englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei

vaan... Hä, mitäs siihen sanot?

Oblomov punastui.

-- Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan

sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka

johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin

ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta.

Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien,

setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut

vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.

-- Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi;

mennyttä ei saa takaisin! -- sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.

-- Miksei saa takaisin? -- virkkoi Stolz kiivastuneesta -- Mitä

joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!

Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin

luvaten saapua perästä syksyksi.

-- Mitä minun pitää sanoa Olgalle? -- kysyi Stolz Oblomovilta ennen

lähtöään.

Oblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän

huokasi.

-- Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, -- virkkoi hän vihdoin

hämillään: -- sano ettet ole nähnyt etkä kuullut...

-- Ei hän usko, -- lausui Stolz.

-- No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut...

-- Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin

aikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?

Oblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä

kiilsivät kosteina.

-- Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät

hänen muistollaan, -- päätti Stolz: -- ja että pyrit vakavaan ja

totiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä

ja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat

olette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!

Ja he hyvästelivät toisensa.

Seuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan

Matvejevitsh jälleen "Laitoksella".

-- Tuokaa teetä! -- käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri

oli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle

takaisin. -- Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! -- sanoi hän,

ja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään

korkin auki, antoi viinurin sitä haistella. -- Äläkä vasta tule

töykkimään omiasi, -- huomautti hän. -- Mitäs arvelet, kuoma, eikös

asiat ole hullusti nyt! -- sanoi hän viinurin mentyä.

-- Niin, piru hänet toi! -- virkkoi Tarantjev raivokkaasti. --

Mokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan

arennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.

-- Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin

ilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat

ovat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan...

-- Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei

ensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies

jälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille?

eikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs

suuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se

siitä käräjänkäyntiä nosta!

-- Vai niin sinä luulet? -- sanoi Muhojarov ilostuen. -- No

ryypätäänpäs siis.

Hän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.

-- Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan

kun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! -- lohduttihen hän.

-- Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, -- jatkoi

Tarantjev: -- keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain

tahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja

lisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut

sisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat,

jotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.

-- Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle,

ja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten...

-- Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse

pirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu,

ehtii kaikki unohtua...

-- Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, -- sanoi Ivan

Matvejevitsh kaataen lasiin: -- on sääli juoda teen sekana tätä

hyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?

-- Tilataan vaan.

-- Hoi siellä!

-- Hyi sen roistoa! "Anna arennille" -- matki Tarantjev jälleen

raivoissaan: -- meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän

pälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä

on aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä

höystää hänet osakkeilla.

-- Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt

oikein selville? -- kysyi Ivan Matvejevitsh.

-- Ne on saksalaisten keksintöjä! -- sanoi Tarantjev ilkeästi.

-- Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa

rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää

liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita

sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen.

Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit

kallistuvat, jos ne käyvät huonosti -- silloin kaikki menee myttyyn.

Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on

kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen

rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut

rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se

saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt?

Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

-- Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja

artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot

meille enää Oblomofkasta juokse ... -- puhui Muhojarov hiukan

humaltuneena.

-- Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä!

-- virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: -- sinullahan on

varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

-- Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä

tässä iänkaiken kokoilen...

-- Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä

rätise vastaan!

-- Vie sun kaksikymmentä! -- sopersi sammaltavin kielin Ivan

Matvejevitsh: -- sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä

vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan

rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli

pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma?

Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun

sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat

kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille -- niin

heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka

maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, -- haaveili

hän humaltumistaan humaltuen: -- silloin ei kukaan uskaltaisi

tulla nokkasi alle pyytämään. -- Semmoinen mies se istahtaa vain

herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä

klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan

hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että

pärähtää, päivällisen -- no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki

kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten

paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo

huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee,

lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi

kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan

sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan

soljankkaa!

-- Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja

vielä hyvä ... -- puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. --

Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa -- se ei ole pilan asia!

-- Hiljaa, hiljaa, kuoma! -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. -- Mitäs se

sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä

sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää

aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan --

mitäs elämää se semmoinen on!

-- Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä

kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole

kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun

joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko

elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise!

Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä

mielessään hautovan.

-- Kuulehan, -- alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin

ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: -- vaan en

tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli

koko aarre, jonka tässä hoksasin... Hei, ryypätään kuoma, ryypätään

pian!

-- En maista ennenkuin sanot, -- vastasi Tarantjev työntäen luotaan

maljan.

-- Se on tärkeä asia, kuule kuoma, -- kuiskutti Muhojarov katsahtaen

oveen.

-- No...? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma,

sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle,

jumaliste, juuri niin!

-- Mitä siis, sano pian?

-- Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

-- Sanotko vai et? -- ahdisti Tarantjev.

-- Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään

tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle,

kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua

käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on

semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

-- Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain

yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja

jäljennöksiä ... muistatko? Sinä olet suuri sika!

-- Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet

semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

-- Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma

itseni? -- virkkoi Tarantjev harmissaan. -- Mitä sinä minusta

kiusaat? No, puhu.

-- Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies

eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle

sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja

lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut,

kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä

kerrassa mistään..."

-- No? -- kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

-- Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani.

Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun

pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se

tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee... Mene sinä puhelemaan hänelle

syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että

sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan

että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on

sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt,

kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei

enää tahdokkaan.

-- Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää

vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee --

siinä kaikki! -- arveli Tarantjev. -- Mitä etua siitä on? Mistä siis

kaupantekijäiset?

-- Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa

kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että

löytyy todistajia...

-- Mitäs sitten?

-- Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi

saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

-- Mistäs hän rahat ottaa? -- kysyi Tarantjev. -- Kauhistuksesta voi

hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta...

-- Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän

valmiina velkakirjan... sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen

leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa,

määräyksellä että j.n.e."

-- Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat

sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

-- Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle,

minä annan hänen kirjoittaa alle.

-- Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

-- Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

-- Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa

hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja

sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän

on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään

syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri

Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta.

Antaapas saksalaisen suuttua -- ei hän lailliselle asialle mitään

voi! -- puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. -- Hei veli,

maistetaanpas!

-- Laillinen asia! -- sanoi Tarantjev riemuissaan.

-- Maistetaan.

-- Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman

tempun -- laillinen asia näet!

-- Laillinen asia! -- matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään

Tarantjev. -- Terästetään mekin.

-- Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

-- Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja

varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, -- huomautti Muhojarov

hätäisesti: -- silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään

kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

-- Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa

kirjoitetuksi, -- sanoi Tarantjev. -- Vaan jos se rupeaa

vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi...

-- Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian,

veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja

mainitseisi väkivallasta -- ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei

kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä -- ottaa varalta ryypyt hänen

kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa

humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään

velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa

umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun

on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää

se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä

allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.

-- Laillinen on asia! -- toisti Tarantjev.

-- Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.

-- Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!

-- Tomppelein malja! -- ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat

lasinsa pohjaan.

Nyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin

saapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois

Viipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta

tutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä

kaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä

ollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös

erityisistä syistä.

Kerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti

silmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä

katsettaan mihinkään.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä,

ei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä

kolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.

Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja

kummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen

ilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt

sisään erääseen myymälään.

"Ei voi olla mahdollista", ajatteli hän: "kaikkia sitä päähän

pälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet."

Kuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia

ruutujen läpi: "ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin."

Stolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen

naisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet

Olga Iljinskajaksi -- eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli

syöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti

tarkastella.

"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän -- eikä kuitenkaan hän.

Hänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin

hiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa

yksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella

väikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat

paljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän

katso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti,

vaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi."

Stolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja

epätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin

hänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät

välähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen

veli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut

rakastettu sisar.

-- Hyväjumala! Tekö se olette? -- huudahti Olga sieluun saakka

tunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.

Täti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua

yhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet,

vaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä

ja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu

että hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet

mitä tehdä.

-- Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka?

Ja minulle ei sanaakaan! -- moitti Stolz.

-- Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa

teille mitään, -- sanoi täti. -- Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää

teidät.

Stolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet

todeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan

neito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa

edessä.

"Mikä häntä vaivannee?" ajatteli Stolz. "Ennenhän minä aina arvasin

hänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt... kuinka hän on muuttunut!"

-- Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja

kypsynyt, -- sanoi hän ääneen: -- en teitä tahdo tuntea samaksi

ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on

toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille

tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!

-- Niin ... ei mitään erityistä, -- vastasi neito tarkastellen

vaatekangasta.

-- Mitenkä on laulamisenne laita? -- puhui Stolz koettaen yhä tutkia

tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta

se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.

-- En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen,

-- virkkoi hän huolimattomasti.

-- Kuinkas on Oblomovin tila? -- sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen.

-- Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?

Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa,

jollei täti olisi ehtinyt avuksi.

-- Kuvitelkaa sitä kummaa, -- sanoi tämä astuen ulos myymälästä: --

joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme

lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä --

vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin

jäi hän meiltä näkemättä.

-- Ettekö tekään hänestä tiedä? -- kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.

Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.

-- Niin, hän on todellakin sairastellut, -- sanoi hän teeskennellyllä

huomiolla silmäillen ajoneuvoja. -- Katsokaas täti, minusta näyttää

että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.

-- Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, -- vaati

Stolz jyrkästi: -- mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet

häntä mukananne?

-- Kyllä tätini vielä teille kertoo, -- vastasi Olga ranskaksi.

-- Hän on kauhean laiska, -- huomautti täti: -- ja sellainen

ihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille,

niin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan

eikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.

-- Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! -- lisäsi Olga.

Stolz pudisti päätään ja huokasi.

-- Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette

saapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? -- kyseli

Stolz.

-- Hänen tähtensä me olemme tulleet, -- sanoi täti osoittaen Olgaa:

-- lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa,

ja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole

päättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.

-- Niin, te olette paljon muuttunut, -- puheli Stolz miettiväisesti,

imeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa

verisuonta tämän silmissä. --

Puoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz

oli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.

Olga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän

rauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa.

Mitä hänen sisässään tapahtui -- jumala sen tiesi, mutta ainakin

tuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei

enää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää

nauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin

häntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti

ettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.

Stolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan,

usein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat

suhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja

kärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen

häntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi

vastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin

järkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja

huolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.

Toisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä

jokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin

oli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja

vastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja

järjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan

syvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten

harhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin

sivu.

Tämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman

selityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi,

kuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo

mykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme

vuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin,

vieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa

naisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja

väkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon

leppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.

Illoin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä

taistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä

voittajana.

"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken

on ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän

oppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä

sen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis

vain Iljan edessä?..."

Ja Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä

hänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa

ilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja

elämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja

kaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.

Kokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun

sokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia,

yhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan

ihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon

tarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.

Mutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin

tutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla,

kirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen

pitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä

joutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin

kaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään

uusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi

sitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon

viereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän

odottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä

sekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja

Stolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta

siitä, mitä oli käynyt katsomassa.

Joskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää,

mitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken

uudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta,

paikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja

historiallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi

Stolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan

ilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti

tutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä

ollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka,

jolloin Olga oli saapunut.

Melkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän

ääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen

sekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin

jäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja

seurasiko katse häntä kuni valloittajaa.

Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä,

kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi

yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät

tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä

ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut

havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat

kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.

Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun

Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena

ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia

aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka

kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti

sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat

katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että

eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga

taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta,

eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon:

ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa,

joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?

Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin

uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi

neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli

tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän

ihan kasvaa minun ylitseni!"

Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli

mitään ajatellut.

Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa

huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan

tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia

kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä

kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.

Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen,

asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas

nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun

selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun

ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys

Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa -- ja huomenna salaisuus

laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!

Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö

katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään

muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.

Sitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet

viehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden

osoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna,

vaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut

hänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä -- sanalla sanoen kaikki

kaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa

askeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen

pitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä

pätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että

hän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti

ainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä

tietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä

saattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos

tämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.

Mutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? -- kas se oli eri

kysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa

vilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis

julmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään...?

Ei, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen

silmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai

paljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina

näkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn

siihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä

tekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa

piileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä

hän loukkautui.

Ei mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä

säikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz

koskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui,

niin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet

kivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa

Italiaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta

vuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin

kaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui

luonnollisen avomielisesti:

-- Voi kuinka ikävä etten voi matkustaa teidän kanssanne sinne,

vaikka niin kauheasti haluttaisi! Vaan kerrottehan sitten minulle

kaikki tyyni niin että tuntuisi kuin olisin itse siellä käynyt?

Ja lumous on samalla lauvennut näistä selvistä, peittelemättömistä

sanoista, joilla hän kehahtaa ystävänsä kertomistaitoa. Ja juuri kun

Stolz on saanut kootuksi kaikista pienimmät piirteet, onnistunut

kutomaan valmiiksi havaintojensa hienoimman pitsin ja jäljellä on

vain pienoinen silmukka -- silloin taas yhtäkkiä...

Yhtäkkiä on Olga jälleen tullut rauhalliseksi, tyyneksi,

yksinkertaiseksi, vieläpä toisinaan kylmäksikin. Istuu paikallaan,

tekee käsityötään ja vaijeten kuuntelee häntä, kohottaa

silloin-tällöin päätään ja luo häneen niin uteliaita, kysyväisiä,

suoraan asiaan tunkevia silmäyksiä että Stolz useinkin harmissaan

viskaa kirjansa tai keskeyttää selityksensä, hypähtää ylös

sekä lähtee pois. Jos Stolz silloin kääntyy päin, huomaa hän

neidon seuraavan itseään ihmettelevin katsein, se koskee hänen

omaantuntoonsa, hän pyörähtää takaisin ja keksii jotakin käytöksensä

oikaisuksi.

Olga kuuntelee hänen sanojaan niin vaatimattomana ja luottavaisena.

Ei epäilyksen vivahdustakaan eikä veitikkamaista hymyä näy hänen

kasvoillaan.

"Rakastaako hän minua vai ei?" pyörii kysymys Stolzin päässä.

Jos hän rakastaa, miksi on hän niin varovainen ja salamyhkäinen?

Jos hän taas ei rakasta, miksi on hän niin huomaavainen ja nöyrä?

-- Stolzin oli matkustettava viikoksi Pariisista Lontooseen ja tuli

sanomaan tästä Olgalle vasta lähtöpäivänä.

Jos neito silloin yhtäkkiä olisi säikähtänyt ja karahtanut

kasvoiltaan toisennäköiseksi -- niin siitähän salaisuus olisi

käynyt ilmi ja mies olisi ollut onnellinen! Mutta tämä puristi vain

kovasti hänen kättään, näytti huolestuneelta -- ja Stolz oli ihan

epätoivoissaan.

-- Minulle tulee kauhean ikävä, -- sanoi Olga: -- olen

ratkeamaisillani itkuun ja tunnen itseni ihan orvoksi nyt. Täti hoi!

Kuulkaahan, kun Andrei Ivanitsh matkustaa pois! -- lisäsi hän itku

kurkussa.

Tämä Olgan käytös aivan viilsi Stolzia. "Sekös tässä vielä puuttui

että piti tädin puoleen kääntyä!" ajatteli hän. "Näen kyllä että

lähtöni häneen koskee, että hän kentiesi rakastaakin ... vaan

tällaista rakkautta sitä voi ostaa kuin pörssi-tavaraa kun on

tarpeeksi takuuta ja huomiota... Vaan minäpä en palaa takaisin",

uhkasi hän synkeästi. "Voi sen tytönletukkaa, osasitpas olla kiltti.

Mikä hänessä lieneekin?"

Ja Stolz vaipui syviin mielihauteisiin. Mikäkö Olgaa vaivasi?

Stolz ei tiennyt tuota joutavaa seikkaa, että neito oli jo kerran

rakastanut, että tämä jo oli kokonaan läpielänyt sen neitseellisen

ajanjakson, jolloin ei osata hillitä itseään, jolloin äkisti

punastutaan, salataan huonosti sydämmensä kivut, lempensä kuumeen

oireet ja sen ensimmäiset puistatukset.

Jos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt -- joskaan ei

sitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen,

miksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.

Shveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti

käyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin

vähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin

kiinnittivät niin "omat asiansa" että heitä tympäsi kaikki

tyhjänpäiväinen matkustaminen.

Stolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja

vesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi

sijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua

sillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin

seuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös

vuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen,

sillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti -- siitä oli Stolz jo

saanut varman vakuutuksen.

Hänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja

valoisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan

maisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin -- ja silloin

ei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja

parilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että

toisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko

Stolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen -- onko tätä olemassakaan

koko mailmassa.

Sitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai

parvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee

kauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja

innostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa

kuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan

ehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän

väsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat,

väsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä

kuunnella.

Ja hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan,

jättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee,

niin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz

tätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään

uudella voimalla, uudella innostuksella.

Ja sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää

että neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että

tässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi

niin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi,

ja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia

menemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella

ruokahalulla...

Eihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä

intohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa

kuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä

ja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä

onnen hete pulppuaa.

-- Lempiikö tyttö minua vai ei? -- uteli hän ahdistetuin mielin,

miltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.

Yhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin

tulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää

ainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään

muulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.

Näytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä

kertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat

ja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli

varjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.

Hän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä

kuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä.

Hän ymmärsi -- mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta -- kuinka

voimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen

kanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista

ei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko

elämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut

tuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti

laskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat

kadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi

-- rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. -- Tämä ei

käy, minä teen lopun tästä, -- sanoi hän itsekseen, -- minä otan

selon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna -- joko tulen

onnelliseksi tahi matkustan tieheni! -- Vaan voimia puuttuu! --

puheli hän edelleen ja katsahti peiliin. -- Enhän ole minkään

näköinenkään... Tästä täytyy tulla loppu!

Ja hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.

Miten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa,

oliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä

huomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi

erottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä

hänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa

heikkoutta.

Jääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään

käytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen

kuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen

se paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet

vähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin

vähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.

Mutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä

alistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan

itsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko

neito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha,

että tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin

paljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta?

Ja oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?...

Olga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan

taisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa,

eikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.

Kuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan,

sillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen

tunteiden taistelusta tultava sanoihin -- ja mitä oli hän vastaava

menneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän

nimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?

Jos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen

rakkaus? -- kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa?

Hän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista

syytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.

Jos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin

millainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? -- Olikohan tämä taas

vain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi

itselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän

tunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.

Vaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin

olikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin

tästä olettamasta: uusi rakkaus -- seitsemän, kahdeksan kuukautta

ensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä

hiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi... halveksimistakin. Ei

hän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.

Hän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään

tietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut

tädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä

naisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta "rakkauden filosofeilta"

-- mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön

tuomio: "nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!"

Ja sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli

myös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta,

vaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen

ystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon...

Ei! -- ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! -- päätti neito.

Hän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän

kukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan

ystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän

ystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.

Näin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden

mahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.

Siinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä

hänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä,

ei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan

verrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan,

ystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.

Lopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan

seuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta,

olla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä

matkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli

jo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi

täytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan

intohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt

mihinkään pakenemaan.

Jos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin

oli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän

hyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa

tuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen

seurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden

havaitsijan -- kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä

heille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.

Mutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän

likenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin

näyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui

ilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä

neidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia,

ilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko

Olgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito

huolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.

Olga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin

kun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He

olivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan,

ääneti suostunut tähän vaihtoon.

Kuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? ... Ja sitäpaitsi

oli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua ...

elämää... Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää?

Ja silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta -- silloin oli se jo

myöhäistä ja hän oli siihen voimaton.

Jokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen

ajatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan

-- kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.

"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!" ajatteli

hän. "Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei

ainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia

hänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään

raskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden

tunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin

enhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa

vielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän -- mitä

hänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja

kuulla? ... Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että

hän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja

mieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä

sitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa

pyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin

monet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina..."

Hän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään

keinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta

ja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki

ystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen

taistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan.

Häntä hävetti ja kaiveli.

Kummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta

entisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli

kiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa

tästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän

tietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän

ei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan

että tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen,

millaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova

ja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä

edessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään

mokomin!

Hän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä

ainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin...

Siinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen

ystävänsä syvästä hartaudesta.

Ehkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä -- sillä mihinkä ei

ihminen totu! -- jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras

kaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos

hän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta

sydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia,

vaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi

loistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi

kasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa

uinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine

syvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen -- haave onnesta

Stolzin kanssa...

Ja hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois.

Hän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon

läpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden

turviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen

itsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin

lumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave

onnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että

tulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo

takanapäin ja elämän kukka kuihtunut.

Luultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun

itsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät

kaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen

tai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen

luvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista

Stolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli

kadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan.

Ystävyys oli hukkunut rakkauden mereen.

Hän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko

päivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä

hänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan

-- vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei

alussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille

tapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.

Silloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin

rintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki

mieli syöksyä ystävänsä luo ja -- ei sanoin, vaan nyyhkytyksin,

suonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin

että Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.

Olihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät:

Sonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista,

että hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan

pakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin

j.m.s.

Sonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli

vain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että "tämä nyt on

sellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa" ja että

sitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut

ainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.

Olgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että

oli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta

ja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun ...

elähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä.

Mutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka

tapauksessa petollista... Ei, ei ollut pelastusta!

"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!" tuskitteli hän itsekseen.

"Ilmaista? ... Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan

saako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise -- niin se on samaa kuin

varastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta

minua!" Mutta apua ei ollut.

Vaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain

sentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että

olisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi

varjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä

olemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.