-- No?

-- No niin... Mikäs tuon kirkon nimi on? -- kysyi neito yhtäkkiä

soutomieheltä osoittaen etäisyyteen.

-- Minkä kirkon? Tuonko tuossa? -- tiedusti soutomies.

-- Se on Smolnin kirkko! - virkkoi Oblomov malttamattomana. -- No,

sinä siis menit makasiiniin ja mitä siellä?

-- Siellä ... siellä oli erinomaisen sieviä kaluja... Ai kuinka

kauniin rannerenkaan siellä näin!

-- Nyt ei ole puhe rannerenkaista -- keskeytti Oblomov: -- mitäs

sitten?

-- Ei mitään, siinä se koko juttu, -- lisäsi Olga, tarkasti

silmäillen seutua ympärillään.

-- Mihinkäs palvelija jäi? -- ahdisti Oblomov.

-- Meni kotiin, -- vastasi neito hyvin vikkelästi, katsellen

vastarannalla olevia rakennuksia.

-- Entä mitenkäs sinä? -- jatkoi Oblomov.

-- Kuinka kaunista tuolla on! Eikö voida mennä sinne päin? --

huudahti Olga osoittaen päivän varjostimellaan vastarannan suuntaan.

-- Kuule, sinähän siellä puolella asut?

-- Niin.

-- Minkä kadun varrella, näytäppä!

-- Sano, mihin se palvelija joutui? -- kysyi Oblomov.

-- Niin, vastasi neito huolimattomasti: -- minä lähetin hänet

noutamaan rannerengasta kotoa, vaan itse tulin tänne.

-- Kuinkas sinä niin voit tehdä? -- virkkoi Oblomov siristäen häneen

silmiään säikähtynyt ilme kasvoissa. Olga koetti tahallaan näyttää

yhtä säikähtyneeltä.

-- Puhu vakavasti Olga, äläkä enää huoli leikkiä laskea!

-- En minä leikkiä laske, niin se tosiaankin oli! -- sanoi neito

tyynesti. -- Minä unhoitin tahallani rannerenkaan kotiin ja tätini

oli pyytänyt minua käymään eräässä puodissa. Sinä et mitenkään olisi

sellaista temppua hoksannut! -- lisäsi hän ylpeästi ikäänkuin olisi

mainionkin tehtävän suorittanut.

-- Entä jos palvelija palaa takaisin? -- kysyi Oblomov.

-- Minä käskin sanoa että hän odottaisi minua, että olen mennyt

toiseen makasiiniin, vaan minä livahdinkin tänne...

-- Entä jos Maria Mihailovna kysäisee, mihinkä toiseen makasiiniin

olit mennyt?

-- Niin sanon että pistäysin ompelijattareen?

-- Entäs jos hän tiedustaa ompelijattarelta?

-- Entä jos koko Nevan virta yhtäkkiä syöksähtää mereen, entä jos

vene keikahtaa kumoon, entä jos Morskàja-katu ja meidän talomme

musertuvat raunioiksi ja entä jos sinä yhtäkkiä lakkaat minua

rakastamasta ... -- vastasi Olga ja räiskäytti jälleen vettä

Oblomovin silmille.

-- Mutta palvelijahan on jo ehtinyt palata takaisin ja odottaa sinua

paraikaa kultasepässä ... -- hätäili Oblomov pyyhkien kasvojaan. --

Hoi soutomies, rantaan!

-- Ei tarvitse, ei tarvitse! -- määräsi Olga.

-- Laskekaa rantaan! palvelija on jo palannut, -- penäsi Oblomov.

-- Mitäs sitten! Ei tarvitse!

Mutta Oblomov piti oman päänsä ja läksi kiireesti hänen kanssaan

nousemaan puistoon, vaan Olga sitä vastoin käveli hiljaa nojautuen

hänen käsivarteensa.

-- Miksi pidät niin kiirettä? -- puheli Olga. -- Kulje hiljemmin,

minun tekee mieli oleskella sinun kanssasi.

Ja neito alkoi astua vielä hiljemmin puristautuen Oblomovin olkapäätä

vasten ja katsellen tätä likeltä kasvoihin, mutta Oblomov puheli

hänelle raskaasti ja ikävästi velvollisuuksista ja veloista. Olga

kuunteli häntä hajamielisen uupuneesti hymyillen, pää alaspäin

painuksissa, silmät maahan luotuina tai jälleen liki hänen kasvojaan

tähdättyinä sekä ajatteli kokonaan muita asioita.

-- Kuule minua, Olga, -- lausui Oblomov vihdoin juhlallisesti: --

vaikka minä pelkäänkin että se sinussa herättää harmia ja että itse

saan siitä sinulta nuhteita, olen minä kuitenkin pakoitettu suoraan

sinulle sanomaan että me olemme menneet liian pitkälle. Minun

velvollisuuteni on sanoa sinulle tämä.

-- Mitä sanoa? -- kysyi Olga kärsimättömästi.

-- Sitä että me teemme sangen rumasti siinä kun tapaamme toisiamme

näin salaa.

-- Sitä sinä puhuit jo huvilassa kesällä, -- virkkoi neito

mietteissään.

-- Niin, vaan silloin minä olin kokonaan hurmauksissani sinuun:

toisella kädellä työnsin sinut luotani ja toisella pidätin. Sinä

luotit minuun, vaan minä ... ikäänkuin ... petin sinut. Silloin

olivat tunteeni vielä tuoreet...

-- Vaan nytkö ne eivät enää ole tuoreet ja sinä alat ikävystyä...

-- Ah en, Olga! Sinä tuomitset minua väärin. Minä puhuin tuoreista

tunteista ja se sana ei saa antaa aihetta viisasteluun. Minulla on

näet omantunnon tuskat sinun tähtesi: sinä olet vielä niin nuori ja

tunnet vähän mailmaa ja ihmisiä ja senlisäksi rakastat sinä niin

puhtaasti, niin pyhästi ettei sinulle edes juolahda päähänkään, minkä

ankaran moitteen alaiseksi me molemmat itsemme asetamme sen kautta,

mitä teemme -- ennen kaikkea minä.

-- Mitäs me sitten teemme? -- kysyi Olga seisahtuen.

-- Mitäkö? Sinä petät tätisi, poistut salaa kotoasi, määräät

kohtauksen kahdenkesken mieshenkilön kanssa... Koetappa sanoa tätä

kaikkea sunnuntaina vierasten läsnäollessa...

-- Miksikäs sitä ei voisi sanoa? -- virkkoi neito levollisesti. --

Kun sattuu, sanon kyllä...

-- Ja sinä saat nähdä, -- jatkoi Oblomov: -- että se tekee tätiisi

pahan vaikutuksen, naiset syöksähtävät ulos huoneesta ja herrat

iskevät sinulle silmää viekkaasti ja julkeasti...

Neito jäi miettimään.

-- Vaan mehän olemme -- sulhanen ja morsian! -- virkkoi hän.

-- Niin kyllä, Olga kulta, -- selitti Oblomov puristaen neidon

molempia käsiä: -- ja sitä ankarampia ja varovaisempia täytyy meidän

siis olla joka askeleella. Minä tahdon ylpeästi taluttaa sinua

käsikynkästä pitkin tätä samaa käytävää, mutta en salaa, vaan koko

mailman nähden niin että kaikkein katseet taipuisivat sinun edessäsi

kunnioituksesta eivätkä tähtäisi sinuun julkeasti ja viekkaasti ettei

kenenkään päässä rohkenisi syntyä epäluulo, että sinä, ylpeä tyttö,

saatoit suinpäin, unhoittaen häveliäisyytesi ja kasvatuksesi antaa

houkutella itsesi rikkomaan velvollisuuden vaatimukset...

-- Minä en ole unhoittanut häveliäisyyden, en kasvatuksen enkä

velvollisuuden vaatimuksia! -- vastasi Olga ylpeästi, irroittaen

käsivartensa Oblomovista.

-- Tiedän, tiedänhän sen, oma viaton enkelini, enkä minä sitä

sanokkaan, vaan sitä sanovat ihmiset, mailma -- eivät ne koskaan

sitä sinulle anteeksi anna. Jumalantähden, koeta ymmärtää, mitä minä

tahdon. Minä tahdon että sinä mailmankin silmissä olisit puhdas ja

moitteeton niinkuin todellisuudessa olet...

Olga asteli aatteihinsa vaipuneena.

-- Koeta ymmärtää, miksi minä tätä sinulle puhun: sinä voit

tulla onnettomaksi ja yksistään minun niskoilleni lankeaa tästä

vastuunalaisuus. Syytetään että minä sinut houkuttelin ja

tahallisesti estin sinua näkemästä kurjuuden kuilua. Sinä olet puhdas

ja tyyni minun seurassani, mutta kenen muun luulet sitä sinusta

uskovan?

-- Se on totta, -- äänsi Olga vavahtaen. -- Kuulehan, -- lisäsi hän

päättäväisesti: -- ilmoittakaamme kaikki tädilleni ja antakaamme

hänen huomenna meitä siunata...

Oblomov vaaleni.

-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Olga.

-- Odotahan, Olga: mihin on sellainen kiire? ... -- hätäili Oblomov

ja hänenkin huulensa vapisivat.

-- Itsehän sinä pari viikkoa sitten minua siihen kiirehdit? --

kummasteli neito katsoen kuivasti ja tarkkaavaisesti Oblomoviin.

-- Niin, minä en silloin tullut ajatelleeksi kaikkia valmistuksia,

ja niitä on paljon! -- sanoi Oblomov huokaisten. -- Odotetaan ensin

kirjettä maalta.

-- Mitä varten me sitä rupeaisimme tässä odottamaan? Vai voiko se

tai tuo vastaus muuttaa sinun aikomuksiasi? -- kysyi Olga vielä

tarkkaavaisemmin katsoen häneen.

-- Kaikkia sinä ajatteletkin! Tietysti ei, vaan kaikki on

tarpeellista tietää asian harkitsemiseksi ja täytyyhän tädille sanoa,

milloinka häät pidetään. Emmehän me hänen kanssaan tule puhumaan

rakkaudesta, vaan sellaisista seikoista, joihin minä tällä hetkellä

en ole lainkaan valmistautunut.

-- No, ilmoitetaan siis vasta sitten kun sinä saat kirjeen, vaan

sillä-aikaa saakoot kaikki tietää että me olemme sulhanen ja morsian,

ja me tulemme näkemään toisemme joka päivä. Minun on niin ikävä,

-- lisäsi neito: -- minua näännyttävät nämät pitkät päivät, kaikki

huomaavat jotakin, minun kimppuuni käydään ja vihjaistaan viekkaasti

sinuun... Kaikki tämä minua jo kyllästyttää!

-- Vihjaistaanko minuun? -- änkytti Oblomov.

-- Kyllä, siitä saat kiittää Sonitshkaa.

-- Siinä nyt näet! näetkö? Sinä et kuunnellut minua, vaan suutuit

silloin!

-- Mitä minä muka näen? En mitään näe, näen ainoastaan että sinä olet

suuri pelkuri... Minä en pelkää noita vihjauksia.

-- En minä ole pelkuri, olen vain varovainen... Mutta jumalantähden,

lähtekäämme täältä pois, hyvä Olga! katso, tuolla tulevat

vaunut esiin. Kunhan vain ei olisi tuttuja? Ah! Aivanhan hiki

nousee niskaan... Mennään, mennään pian ... -- puhui Oblomov

kauhistuksissaan ja tartutti pelon Olgaankin.

-- Niin, mennään pian, -- sanoi tämäkin kuiskaten kiireenvilkkaa.

Ja melkein juoksujalkaa riensivät he pitkin käytävää puiston päähän

vaihtamatta sanaakaan: Oblomov vilkuillen levottomasti kaikille

suunnille ja Olga pää kokonaan alaspäin painuksissa harson peitossa.

-- Siis huomenna tulet? -- sanoi Olga sitten kun he olivat tulleet

sen myymälän luo, jossa palvelija neitoa odotti.

-- Ei, parempi että tulen ylihuomenna ... tai vasta perjantaina tai

lauvantaina... -- vastasi Oblomov.

-- Miksi niin?

-- Niin ... näetkös, Olga ... minä yhä arvelen että eiköhän kirje

siihen asti kerkeä.

-- Hyvä. Mutta tule kuitenkin huomenna päivälliseksi, kuuletko?

-- Kyllä minä, kyllä se sopii! -- sopersi Oblomov hätäisesti, ja Olga

astui sisään kauppamakasiinin ovesta.

"Ah, hyväjumala, kuinka pitkälle asia jo on mennyt! Raskas kivi on

yhtäkkiä pudonnut päälleni. Mitä minä nyt osaan tehdä? Sonitshka!

Sakariias! ja ne keikarit."

6.

Kotiin tultuaan ei hän huomannut että Sakariias tarjosi hänelle aivan

jäähtyneen päivällisen, ei huomannut, kuinka hän sen jälkeen yhtäkkiä

joutui vuoteeseensa ja nukahti kuolemansikeään uneen.

Seuraavana päivänä vavahti hän muistaessaan että oli mentävä Olgan

luo. "Miten mailmassa minä voin!" Hän kuvaili elävästi mielessään,

kuinka kaikki tulevat katsomaan häneen merkitsevästi.

Ovenvartija siellä häntä muutenkin kohtelee aina erityisemmällä

tavalla hyvänsuopeasti. Siimon lakeija ihan hyppää päänsä puhki, jos

hän sattuu tältä pyytämään lasillisen vettä. Katja ja lapsenpiika

seuraavat häntä ystävällisellä hymyllä.

"Sulhanen, sulhanen!" loistaa leimattuna kaikkien otsalla eikä

hän ole vielä edes pyytänyt tädin suostumusta, eikä ole hänellä

kopeikkaakaan rahaa, ei hän tiedä milloin sitä toki tuleekaan eikä

edes tiedä, kuinka paljon hänellä on tuloja tänä vuonna maatilastaan.

Eikä hänellä siellä kylässä ole edes oikeata taloa -- mainio

sulhasmies tosiaankin!

Sentähden olikin hän päättänyt, kunnes varmat tiedot maalta saapuvat,

tavata Olgaa ainoastaan sunnuntaisin todistajain läsnäollessa. Kun

siis tämä päivä koitti, ei hän aamustapäivin ollenkaan aikonut

valmistautua lähtemään Olgan luo.

Hän ei ajattanut partaansa eikä muuttanut vaatteitansa, vaan

selaili laiskasti ranskalaisia sanomalehtiä, mitkä oli edellisellä

viikolla ottanut Iljinskeiltä, ei katsonut lakkaamatta kelloon eikä

murahdellut itseksensä sitä että viisari niin hitaasti kiertää

eteenpäin.

Sakariias ja Anisja luulivat että Oblomov, kuten ennenkin, ei tule

syömään päivällistä kotonaan eivätkä kysyneet häneltä, mitä ruokia on

valmistettava.

Oblomov antoi heille isälliset nuhteet selittäen ettei hän suinkaan

joka keskiviikko ollut syönyt päivällistä Iljinskeillä, vaan että

se oli "panettelua" ja että hän oli aterioinut Ivan Gerasimovitshin

luona ja että hän tästälähtien on syövä päivällistä kotonaan --

paitsi ehkä sunnuntaisin eikä silloinkaan aina vieraissa.

Päistikkaa syöksyi silloin Anisja torille ostamaan "sisälmyksiä"

Oblomovin mielisoppaa varten.

Sillä-aikaa tulivat emännän lapset hänen luokseen ja hän tarkasti

Vanjan yhteen- ja vähennyslaskua ja löysi niistä kaksi virhettä.

Màshalle viivoitti hän vihkon ja kirjoitti suuret alkukirjaimet,

sitten kuunteli hän kanarialintujen viserrystä ja katseli

puoleksiavattuun oveen, kuinka siellä vilahtelivat emännän paljaat

kyynäspäät.

Kellon käydessä kahta kysyi emäntä oven takaa, eikö Oblomov tahtonut

maistaa vastaleivottua juustopiirakkaa. Tuotiin juustopiirakkaa sekä

pikarillinen viinimarjaviinaa.

Niin asettui vähitellen Ilja Iljitshin mielenkuohu ja hänen sieluunsa

laskeusi ainoastaan tylsä raskasmielisyys, mikä kesti melkein

päivälliseen asti.

Päivällisen jälkeen, kun hän, loikoen sohvalla, juuri alkoi tuutia

uupunutta päätänsä unettaren helmoihin, aukeni emännän puoleinen

ovi ja sieltä ilmestyi Agata Matvejevna kantaen sylissään kahta

pyramiidinmuotoista sukkaläjää. Hän asetti sukat kahdelle tuolille,

vaan Oblomov hyppäsi ylös sohvalta ja pyysi häntä itseään istumaan

kolmannelle tuolille. Mutta emäntä ei istunut, sillä sellaiseen ei

hän ollut tottunut, hän, joka alati oli jalkeilla ja alati puuhassa

ja liikkeessä.

-- Kas tässä ovat teidän sukkanne, jotka tänään olen järjestänyt, --

sanoi hän: -- niitä on viisikymmentä viisi paria, vaan melkein kaikki

ovat huonoja...

-- Kuinka hyvä ihminen te olette! -- virkkoi Oblomov liketen emäntää

ja ottaen leikillä häntä keveästi kyynäspäästä kiinni.

Emäntä naurahti.

-- Miksi te puuhaatte niin paljon minun tähteni? Minua tosiaankin

hävettää.

-- Ei se ole mitään, se kuuluu minun taloudellisiin tehtäviini,

teillä ei ole ketään, joka sukista huoltapitäisi, vaan minulle se on

mieluista työtä, -- jatkoi emäntä. -- Siinä on kaksikymmentä paria,

jotka eivät mihinkään kelpaa, niitä ei enää kannata parsia.

-- Ei tarvitse, olkaa hyvä ja antakaa kaiken vain olla, mitä te

näistä rääsyistä huolehditte! Minä voin ostaa uusia...

-- Antaakko olla, miksikä? Kas näihin kaikkiin voipi vielä kutoa

jatkot, -- ja emäntä alkoi vilkkaasti lajitella sukkia.

-- Vaan istukaahan toki, olkaa niin hyvä, miksi te seisotte? -- pyysi

Oblomov kohteliaasti.

-- Ei, kiitän nöyrimmästi, mutta minulla ei nyt ole aikaa sulloa

niitä sisään, -- vastasi emäntä taas poistuen tuolin luota. --

Tänään on meillä pyykinpesu ja täytyy, laittaa järjestykseen kaikki

liinavaatteet.

-- Te olette itse ihme ettekä emäntä! -- virkkoi Oblomov pysähyttäen

silmänsä tuon naisen kaulaan ja rintaan.

Emäntä naurahti.

-- Kuinkas siis tehdään, -- kysyi hän: -- kudotaanko jatkot sukkiin?

Minä voin tilata pumpulilankaa. Meille tuopi sitä eräs maalais-akka,

sillä täällä ei sitä kannata ostaa, se kun on niin löyhää.

-- Jos te olette noin hyväntahtoinen, niin tehkää vain niin, --

myönteli Oblomov: -- mutta minua tosiaankin hävettää että te näin

puuhaatte.

-- Ei se mitään, mitäs meillä muutakaan on tekemistä? Kas näihin

minä itse kudon jatkot ja nuo annan mummolle; huomenna tulee nato

meille vierailemaan ja kun iltaisin ei ole mitään tekemistä, niin

silloin otamme ja kudomme yhdessä. Jo se tuo meidän pikku Màshakin

alkaa oppia kutomaan, vaan sukkapuikot siltä tahtoo aina käsistä

tipahdella, kun ovat sille liian suuret.

-- Vai että jo pikku Màshakin alkaa tottua? -- ihmetteli Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun.

-- En tiedä, kuinka teitä kiittäisinkään, -- puheli Oblomov katsoen

emäntää yhtäläisellä mielihyvällä kuin oli aamulla katsonut lämpöistä

juustopiirakkaa. -- Olen teille sangen, sangen kiitollinen ja kyllä

minä teidät pidän muistossa, varsinkin pikku Màshan: silkkileningin

hänelle ostan kuni ostankin ja puen sen tytön kuin nuken.

-- Mitä te nyt? Se on liikaa kiitollisuuden osoitusta! Mitäs hän

silkkivaatteilla tekee? Ei sitä karttuunivaatteissakaan jaksa pitää,

se kun kaikki tärvelee ja polttaa, varsinkin kenkänsä; ei ehdi

torilta käydä ostamassa niin paljon kuin se kuluttaa.

Emäntä nousi lähteäksensä, ottaen sukat.

-- Mihin teillä on semmoinen kiire? -- sanoi Oblomov. -- Istukaahan

vielä vähän, minulla ei ole mitään työtä.

-- Joskus toiste pyhäpäivinä -- nyt ei, ja olkaa tekin niin hyvä ja

tulkaa joskus meidän puolelle kahville. Nyt on minulla pyykin pesu ja

täytyy mennä katsomaan, onko Akuliina siellä päässyt alkuun.

-- No, jumalanhaltuun, en uskalla teitä pidättää, -- sanoi Oblomov

katsoen emännän jälkeen tämän niskaan ja käsivarsiin.

-- Olen minä myös teidän yönuttunne tuonut alas ullakolta, -- jatkoi

emäntä: -- sen voi paikata ja pestä, se on niin mainiota kangasta.

Sitä saattaa vielä kauvan käyttää.

-- Turhaan olette sen alas ottanut! Minä en sitä enää käytä, olen sen

hyljännyt enkä sitä tarvitse.

-- No, sama se, peskööt kuitenkin. Ehkäpä jolloinkin sen puette

päällenne ... ainakin häiksenne! -- lisäsi emäntä naurahtaen ja

lupsahuttaen oven kiinni.

Oblomov jäi korvat hörröllään, silmät muljollaan seisomaan ja uni

oli äkkiä lentänyt tiehensä. -- Hänkin siis tietää -- kaikki sen

tietävät! -- siunaili hän vaipuen alas samalle tuolille, jota oli

emännälle tarjonnut. -- Voi sen viheliäistä Sakariiasta!

Taas voideltiin Sakariiasta "ilkeillä" sanoilla, taas sai Anisja

käydä puhelemassa nenällään ja vakuuttamassa että hän "ensikertaa

kuulee emännältä koko häistä, etteivät he siitä keskenään

ole hiiskahtaneetkaan ja että kuinkas nyt häät olisivat edes

mahdollisetkaan? Sen oli kenties keksinyt itse sielunvihollinen,

ja hornan syvyys hänet nielköön, jos se ei ole totta; ja emäntäkin

oli valmis ottamaan pyhänkuvan seinältä ja vannomaan, ettei hän

ikinä ollut Iljinskin ryökkynästä kuullut puhuttavankaan, vaan oli

morsiamella tarkoittanut jotakin aivan toista..."

Ja niin paljon lörpötteli Anisja että Ilja Iljisth lopuksi huiskautti

kämmenellään häntä menemään tiehensä. -- Vaan kun Sakariias yritti

pyytämään lupaa saada seuraavana päivänä mennä vieraisiin vanhaan

taloon Hernekadun varrella, niin antoi Oblomov hänelle sellaisen

vieraskyydin että Sakariias vaivoin pysyi jaloillaan.

-- Vai sinne sinun vielä pitäisi juosta juoruamaan, kun eivät siellä

vielä sitä tiedä? Istu kotona! -- lisäsi Oblomov julmistuneena.

Niin kului keskiviikko loppuun. Torstaina sai Oblomov jälleen

kaupungin postissa Olgalta kirjeen kysymyksineen: mitä merkitsi ja

mitä oli tapahtunut, koska hän ei ollut tullutkaan? Tyttö kirjoitti

että oli itkenyt koko illan eikä ollut nukkunut juuri koko yönä.

-- Voi minun enkelini, hän itkee vain eikä saa unta öisin! --

huudahti Oblomov. -- Hyvä-isä nähköön! Miksi hän rakastaa minua?

Miksi minä rakastan häntä? Miksi me kaksi olemme sattuneet yhteen?

Niin, se on kaikki Andrein ansiota: hän se on meihin kumpaankin

iskenyt rakkautta kuin rokkoa. Mutta voi tätä elämää, millaista se

nyt on: mielenkuohua on se vain ja alituista levottomuutta. Milloin

saapuu rauha ja levollinen onni, milloin?

Ja äänekkäästi huokaillen heittäysi Oblomov seljälleen, nousi

taas ylös, menipä vielä ulos kadullekkin yhä etsiskellen

sielussansa elämän mallimuotoa, sellaista olemassa-oloa, joka myös

olisi täynnänsä sisällystä sekä vierisi hiljalleen eteenpäin,

päivä-päivältä, pisara-pisaralta, luonnon mykässä mietiskelyssä ja

rauhallisesti puuhailevan perhe-elämän tyynen-tyynesti liikkuvissa

ilmakerroksissa. Hän ei tahtonut sitä kuvaella itselleen tuollaiseksi

leveäksi virraksi, jossa aallot pauhaten ja pärskyen syöksyvät

eteenpäin, kuten Stolz oli kuvaellut.

-- Tällainen elämä on ikäänkuin kuumetautia, -- saneli Oblomov

itsekseen: -- se on keikkumista kosken kynnyksissä ja ajelehtimista

virrassa, jossa tulva on padot särkenyt.

Ja hän istui kirjoittamaan Olgalle että oli Kesäpuistossa hiukan

vilustunut ja sentähden täytynyt juoda kuumaa ruohovettä ja istua

sisällä pari päivää, vaan että nyt oli pahin puuska jo ohi ja että

hän toivoo sunnuntaina voivansa tulla häntä tapaamaan.

Olga kirjoitti hänelle vastaan kiittäen Oblomovia että tämä oli ollut

niin varovainen, ja kehoitti, jos tarve vaatii, jäämään kotiin vielä

sunnuntaiksikin lisäten että hän mielellään kärsii vaikka viikonkin

ikävää, kunhan vain Oblomov hoitaa itsensä terveeksi.

Tämän vastauksen toi Nikita, sama palvelija, joka Anisjan sanojen

mukaan oli pää-syyllinen juorujen levittämisessä. Hän toi myös Olgan

lähettämiä uusia kirjoja terveisillä että neiti oli pyytänyt herraa

lukemaan kirjat läpi ja sitten tavattaessa sanomaan, kannattiko

hänen itsensä niihin tutustua. Olga vaati myös vastausta Oblomovin

terveydentilasta. Kirjoitettuaan vastauksen antoi Oblomov itse sen

Nikitalle käteen ja saattoi tätä etehisestä suoraan pihalle seuraten

häntä silmillään pikkuportille saakka, jottei Nikitalle suinkaan

pistäisi päähän poiketa keittiön puolelle siellä uudestaan juoruamaan

ja "panettelemaan" ja ettei Sakariias saisi tilaisuutta lähteä

saattamaan häntä kadulle.

Oblomov ilahtui Olgan ehdotuksesta olla varovainen eikä tulla heille

sunnuntaina, ja kirjoitti hänelle että: todellakin, tullaksensa

täydellisesti terveeksi, on tarpeellista istua vielä muutamia päiviä

kotona.

Sunnuntaina teki hän vieraskäynnin emännän puolelle, joi kahvea,

popsi suuhunsa tulikuumaa piirakkaa ja päivälliseksi lähetti

Sakariiaksen toiselle puolelle jokea ostamaan hyytelöä ja namusia

lapsine.

Sakariias pääsi vaivoin takasin yli joen, sillä sillat olivat jo

poisotetut ja Neva alkoi tehdä jäätä. Oblomovin oli mahdotonta

ajatella lähtöä vielä keskiviikkonakaan Olgan luo.

Olisihan tosin voinut heti rientää tuolle puolelle, asettua asumaan

muutamiksi päiviksi Ivan Gerasimovitshin luo sekä oleskella vieläpä

syödä päivällistäkin jokapäivä Olgan tykönä. Mutta siihenkin oli

olemassa pätevä este: Nevan tuonpuoleinen ranta oli rapsahtanut

jäähän niin ettei ollut kerennyt ajoissa yli mennä.

Kyllähän Oblomovilla ensin tämä keino oli mielessä ja hän jo laski

sukkelasti jalkansa lattiaan, mutta aprikoituaan kotvan asiaa, hän

huolestunein kasvoin ja huoaten vetäytyi jälleen verkalleen entiselle

paikalleen.

"Ei, vaijetkoot juorut silläaikaa ja unhoittakoon hän, joka syrjässä

asuu, hiukan: millaista on käydä Olgan luona ja nähkäämme jälleen

toisemme siellä vasta sitten, kun olemme julkisesti ilmoittaneet

olevamme sulhanen ja morsian."

-- Ikävä on odotella siihen asti, vaan minkäs sille tekee, -- lisäsi

hän huokaillen ja ryhtyen selailemaan niitä kirjoja, jotka Olga

oli lähettänyt. Hän sai luetuksi noin viisitoista sivua, kun Màsha

tuli häneltä kysymään, eikö hän halua mennä niinkuin kaikki muutkin

katsomaan, kuinka Neva-virta tekee jäätä. Oblomov läksi ja palasi

takaisin teenjuonti-aikaan.

Niin kuluivat päivät ja Ilja Iljitsh ikävöi, lueskeli, kävi joskus

kadulla kävelemässä, vaan kotona istuessaan kurkisteli oveen emännän

puolelle vaihtaaksensa ikävissään parikaan sanaa. Vieläpä hän kerran

jauhaa pouhasi emännälle kolmisen naulaa kahvipapujakin sellaisella

innolla että hänen otsansa tuli hiestä likomäräksi. Toisella kertaa

hän taas tarjosi emännälle jotain kirjaa luettavaksi. Hitaasti

liikuttaen huuliansa tavaili tämä itseksensä mitä nimilehdessä

seisoi ja antoi sitten kirjan takaisin sanoen että jahka joulunpyhät

tulevat, niin silloin hän ottaa sen häneltä ja panee Vanjan lukemaan

ääneen niin että mummokin saa kuunnella -- vaan että tällä kertaa ei

ollut aikaa.

Sillä välin oli asetettu siltoja Nevan yli, ja kerran ilmoitti

kartanokoiran vimmattu haukunta ja ketjujen riuhdonta että Nikita oli

toistamiseen saapunut kirjelippuineen, kirjoineen ja tiedustuksineen

herran terveydentilasta.

Oblomov pelkäsi että hänellekkin tästä voi tulla lähtö pitkin siltoja

toiselle puolelle jokea ja piiloutui sentähden Nikitan näkyvistä,

kirjoittaen vastaukseksi että hänellä oli noussut pieni näppy kaulaan

niin ettei hän vielä uskalla poistua ulos pihasta ja että "julma

kohtalo ryöstää häneltä onnen vielä muutamiksi päiviksi saada nähdä

armasta Olgaansa."

Hän oli ankarasti kieltänyt Sakariiasta lörpöttelemästä sanaakaan

Nikitan kanssa ja seurasi jälleen silmillään viimemainittua portille

saakka sekä uhkasi Anisjaa sormellaan, kun tämä yritti pistämään

nenänsä keittiön ovesta tahtoen jotakin kysyä Nikitalta.

7.

Niin kului viikkokausi, ja aina kun Oblomov aamuisin nousi,

tiedusti hän ensimmäiseksi levottomana, olivatko jo sillat asetetut

paikoilleen?

-- Ei vielä, -- vastattiin hänelle, ja hän vietti päivänsä

rauhallisesti kuunnellen kellonheilurin naksutusta, kahvimyllyn

hyrinää ja kanarialintujen viserrystä.

Kananpoikaset eivät enää piipottaneet, ne olivat jo aikaa-sitten

kasvaneet aikuisiksi kanoiksi ja piileskelivät kanakopeissaan. Olgan

lähettämiä kirjoja ei hän ollut ehtinyt läpilukea: yhtä oli hän tässä

lukenut sadannelleviidennelle sivulle asti ja kääntänyt sen sitten

nurin ja siinä se sitten oli maannut pöydällä jo muutamia päiviä

kannet levällään.

Sitä useammin hän sitävastoin puuhaili emännän lasten kanssa. Vanja

oli semmoinen ymmärtäväinen poika että muisti kolme kertaa peräkkäin

luetella Euroopan pääkaupungit, ja Ilja Iljitsh lupasi, kunhan vain

pääsee kaupungille, tuoda hänelle lahjaksi pienen karttamaapallon;

pikku Màsha se taas oli hänelle pallistanut kolme nenäliinaa --

huonosti tosin, mutta oli niin ihmeen lysti nähdä noiden pienoisten

kätösten puuhaa, ja jokaista tuuman pituista väliä, minkä tyttö oli

saanut pallistetuksi, juoksi hän näyttämään Oblomoville.

Emännän kanssa keskusteli Oblomov jo lakkaamatta niinpian kun vain

huomasi hänen kyynäspäänsä puoleksi avatusta ovesta. Hän oli jo

kyynäspäiden liikkeistä tottunut erottamaan, mitä emäntä milloinkin

teki, jauhoiko, ripotteliko vai silittikö jotain.

Koettipa hän antautua puheluun vanhan mummonkin kanssa, vaan tämän

pakinasta ei koskaan tahtonut tolkkua tulla, hän kun useinkin

pysähtyi keskellä sanaa, painoi nyrkkinsä seinään, kyykistyi ja

alkoi yskiä aivankuin olisi tehnyt jotain vaikeata työtä, sitten hän

voihkasi -- ja sillä oli keskustelu loppussa.

Mutta emännän veljeä ei hän vain milloinkaan onnistunut näkemään,

tai jos näki niin ainoastaan vilahdukselta ikkunain sivu, mutta

tästä olennosta itsestään ei ikäänkuin kuulunut hiiskaustakaan

koko talossa. Silloinkin kun Oblomov äkkiarvaamatta astui sisään

huoneeseen, jossa talonväki söi, niin veli kiristyen tiukasti

kokoon kiireenvilkkaa pyyhkäsi sormillaan huuliaan ja pakeni

ullakkokamariinsa.

Mutta eräänä aamuna, kun Oblomov juurikaan oli herännyt unestaan ja

ryhtyi huolettomana särpimään kahveansa, ilmoitti Sakariias yhtäkkiä

sen sanoman että nyt olivat sillat paikoillaan. Oblomovin sydän alkoi

kolkuttaa.

-- Huomenna on sunnuntai, -- tuumi hän: -- ja täytyy siis ajaa Olgan

luo, kestää koko päivän siellä syrjäisten merkitseviä ja uteliata

katseita sekä sitten ilmoittaa Olgalle, milloin on aije puhua tädin

kanssa.

Vaan hänhän, poloinen, on yhä vielä samalla asteella, josta on

mahdotonta hievahtaa!

Hänen eteensä nousi elävä kuva, kuinka hän on jo sulhaseksi

julistettuna, kuinka toisena ja kolmantena päivänä hänen luokseen

ajelee kaikellaisia naisia ja herroja, kuinka hän yhtäkkiä tulee

uteliaisuuden esineeksi ja kuinka hänen kunniakseen annetaan julkiset

päivälliset, joissa tullaan juomaan hänen maljansa. Ja sitten ...

sitten hän sulhasen oikeudella ja velvollisuudella tuopi Olgalle

morsiuslahjan...

-- Morsiuslahjan? -- huudahti hän kauhistuneena itsekseen päästäen

kurkustansa katkeran naurunhohotuksen.

Morsiuslahjanko? Vaan hänellähän on vain kaksisataa ruplaa

taskussaan! Jos hänelle rahoja lähetetään, niin saapuvat ne hänelle

vasta jouluksi, kentiesi sitäkin myöhemmin, sitten kun vilja on

myöty, ja kun se myödään, kuinka paljon sitä siellä lienee ja kuinka

suuri summa hänelle lähetettänee -- kaiken tämän on selittävä kirje,

vaan kirjettä ei kuulu. Kuinka siis on oltava ja elettävä? Jää

hyvästi sinä kaksiviikkoinen rauha!

Näiden, huolien seasta vilahtelivat hänen mielikuvituksessaan Olgan

kauniit kasvot, hänen tuuheat, ilmehikkäät kulmakarvansa ja nuo

älykkäät harmaansiniset silmät ja koko hänen armas päänsä sekä tuo

palmikko, jota neito piti laskettuna alas niskaan niin että se lisäsi

ja täydensi koko hänen olentonsa jalorotuisuutta alkaen päästä

hartioihin ja vartaloon saakka.

Mutta juuri kun hän rupesi värähtelemään lemmentunteista, vyörähti

heti kivenä hänen päällensä aina tuo raskas ajatus: kuinka on oltava

ja tehtävä, kuinka on suoriuduttava häidenvietto-kysymyksessä, mistä

ovat rahat otettavat ja millä senjälkeen elettävä...?

"No, odotan vielä vähän, ehkäpä se kirje tulee huomenna tai

ylihuomenna." Ja hän rupesi laskemaan, milloinka hänen oma kirjeensä

on täytynyt joutua perille, kuinka kauvan asiamies viivyttelee

ennenkuin kirjoittaa ja mikä määrä-aika tarvitaan vastauksen takaisin

lähettämiseen.

"Sen täytyy joutua tänne kolmessa, viimeistään neljässä päivässä.

Varron siis vielä ennenkuin menen Olgan luo", päätti hän sitä

suuremmalla syyllä koska Olga tuskin tiesi että sillatkaan olivat jo

valmiit...

-- Katja, ovatko sillat jo rakennetut? -- kysyi Olga samana aamuna

herättyään sisäpiialtaan.

Tämän kysymyksen oli hänkin joka päivä uudistanut. Oblomovilla ei

ollut tästä aavistustakaan.

-- En tiedä, neiti; en ole äskettäin tavannut ajuria enkä talonmiestä

ja Nikita ei tiedä mitään.

-- Sinä et koskaan tiedä, mitä minä tarvitseisin! -- sanoi Olga

tyytymättömänä maaten vuoteessaan ja nyppien kaulaketjujaan.

-- Minä juoksen heti ottamaan selkoa, neiti. En ennen uskaltanut

mennä ulos kun luulin että te heti heräätte, muuten olisin aikaa

sitten juossut kysymään.

Ja Katja katosi kamarista.

Vaan Olga vetäsi pöytälaatikon auki ja haki sieltä Oblomovin

viimeisen kirjelipun. "Voi raukkaa, hän on kipeä" ajatteli hän

huolehtivasti. "Hän on siellä ihan yksikseen ja hänellä on ikävä...

Ah hyväjumala, kohtakohan..."

Hän ei ehtinyt ajatella loppuun ennenkuin Katja posket punaisina

lennähti sisään.

-- Sillat ovat valmiit, sillat ovat valmiit! ne ovat viime yönä

rakennetut! -- huusi piika iloisesti ottaen vikkelästi vuoteeltaan

hypähtävän neidin käsillään vastaan, heitti hänen yllensä aamumekon

ja lennätti jalkaan pienoiset tohvelit. Sukkelasti repäsi Olga erään

laatikon auki, koppasi sieltä jotakin esiin, laski Katjan kouraan,

ja Katja suuteli hänen käsiään. Kaikki tämä -- hypähdys vuoteelta,

Katjan kouraan pistetty raha ja neidin käsien suuteleminen tapahtui

yhdessä ja samassa silmänräpäyksessä. "Hih, hei, huomenna on

parahiksi sunnuntai! Hän tulee!" ajatteli Olga ja pukeutui virkusti,

joi pikimältään teetä ja ajoi tätinsä kanssa ostoksille. -- Mennään

täti huomenna Smolnin kirkkoon päiväjumalanpalvelukseen! -- pyysi

Olga.

Täti räpäytti hiukan silmiään, mietti ensin ja sanoi sitten:

-- Olkoon menneeksi, vaikka se onkin niin kaukana, rakas lapsi!

Kuinka sinun päähäsi pälkähti näin talvella sinne lähteä?

Vaan Olgan päähän se oli pälkähtänyt ainoastaan sentähden että

Oblomov oli näyttänyt tämän kirkon hänelle joelta ja hänen teki

mielensä käydä siellä rukoilemassa ... rukoilemassa että Oblomov

tulisi terveeksi, että hän rakastaisi häntä, että hän olisi

onnellinen hänen kauttaan ja että ... että tästä epävarmuudesta ja

tietämättömyydestä pian tulisi loppu ... Olga parka!

Koitti sunnuntai. Olga oli taitavasti älynnyt asettaa koko

päivällisen Oblomovin maun mukaan.

Hän pukeutui valkoiseen leninkiin, kätki hihapitsien alle Oblomovin

lahjoittaman rannerenkaan ja järjesti hiuksensa niinkuin Oblomov

rakasti. Edellisenä päivänä oli hän käskenyt virittää pianon ja

sunnuntaiaamuna lauloi hän koetteeksi Casta diva'n. Äänikin tuntui

olevan yhtä sointuisa kuin huvila-aikoina. Sitten rupesi hän

odottamaan.

Parooni tapasi hänet tässä odotuksen tilassa ja sanoi että neiti oli

jälleen tullut yhtä kauniiksi kuin kesällä, vaan että oli hiukan

laihtunut.

-- Maalaisilman puute ja pieni epäjärjestys elämän tavoissa ovat

huomattavasti vaikuttaneet teihin, -- sanoi parooni. -- Te,

herttainen Olga Sergejevna, tarvitsette maakylien ja vainioiden

tuoksua.

Ja parooni suuteli muutamia kertoja hänen kättään niin että hänen

värjätyistä viiksistään jäi pieni pilkkukin neidon sormiin.

-- Niin, maalaiselämä ja vainiot ... -- vastasi Olga haaveellisesti,

mutta ei paroonille, vaan ikäänkuin jollekkin ilmaan.

-- Apropos maalaisoloista, -- lisäsi parooni: -- tulevassa kuussa

tulee teidän asianne loppuun ajetuksi ja huhtikuussa voitte matkustaa

maatilallenne. Ei se suuri suinkaan ole, vaan paikka on ihmeen ihana!

Te tulette olemaan tyytyväinen. Sellainen sievä talo ja puutarha!

Siellä on mäellä huvimaja, johon te rakastutte. Näköala virralle ...

niin te ette muista sitä enää, te olitte vasta viidennellä kun isänne

kanssa sieltä matkustitte pois.

-- Voi kuinka hauska minulle tulee! -- virkkoi Olga ja rupesi

haaveilemaan.

"Se on jo päätetty", ajatteli hän: "me matkustammekin sinne, mutta

hän ei saa tästä tietää ennen kuin..."

-- Tulevassako kuussa, herra parooni? -- kysy hän vilkkaasti. -- Onko

se aivan varma?

-- Aivan yhtä varma kuin se että te olette ylipäänsä kaunis, vaan

erittäinkin tänään, -- vastasi parooni poistui tädin luo.

Olga jäi paikalleen haaveilemaan lähestyvästä onnestaan, vaan

päätti olla mainitsematta Oblomoville tästä uutisesta ja puhumasta

tulevaisuuden aikeistaan.

Hän tahtoi loppuun asti seurata lemmittynsä kehitystä ja nähdä,

kuinka rakkaus saa aikaan kokokäänteen Oblomovin laiskassa sielussa,

kuinka lopullisesti paino päältänsä putoaa, kuinka hän ei enää malta

mieltänsä onnen läheisyydeltä, vaan saatuaan suosiollisen vastauksen

maakylästään loistavin silmin rientää ja lentää hänen luoksensa ja

heittää kirjeen hänen jalkoihinsa, ja kuinka he senjälkeen molemmat

kilvan syöksyvät tädin luo, ja sitten...

Sitten hän yhtäkkiä sanoo hänelle että hänelläkin on maatila,

puutarha, huvimaja, näköala virralle ja talo aivan valmis asuttavaksi

ja että sinne on ensin matkustettava, sitten vasta Oblomofkaan.

"Ei, en tahdo suosiollista vastausta", ajatteli hän: "Ilja Iljitsh

vielä ylpistyy eikä tunne edes iloa siitä että minulla on oma

maatilani, taloni ja puutarhani... En tahdo, tulkoon hän ennemminkin

musertunein mielin mukanansa epäsuosiollinen kirje, jossa seisoo että

kaikki siellä maakylässä on hunningolla ja että hänen täytyy itsensä

siellä käydä. Hän ajaa täyttä laukkaa sydän kurkussa Oblomofkaansa,

määrää pikipäin kaikki tarpeelliset toimenpiteet, unhoittaa paljon,

ei älyä kaikkea, sotkee ja tekee tökerösti tehtävänsä, mies raukka,

laukkuuttaa takaisin kaupunkiin ja yhtäkkiä saakin tietää ettei

olisi tarvinnutkaan tehdä koko matkaa -- että on olemassa talo,

puutarha ja huvimaja näköaloineen, että on kaikki missä elää ilman

hänen Oblomofkaansakin... Niin, niin, hän, Olga, ei millään mokomin

sano sitä hänelle ennen, hän pidättää sitä loppuun asti, se on

terveellistä Oblomoville, että hänen täytyy sinne matkustaa, saakoon

hiukan ruumiinliikettä ja tulkoon virkummaksi -- kaikki Olgan tähden

ja heidän tulevan onnensa nimessä! Tai ei: miksi lähettää hänet sinne

maalle eriksensä hänestä? Parasta on tehdä niin että kun Oblomov

matkatamineissaan tulee hänen luokseen kalpeana ja surullisena

sanomaan hyvästiä kuukauden ajaksi, niin silloin hän yhtäkkiä sanoo

hänelle ettei tarvitsekkaan lähteä ennenkuin kesällä, jolloin he

matkustavat sinne yhdessä..."

Niin haaveillen riensi Olga paroonin luo ja varoitti tätä määräaikaan

asti uutisesta kenellekkään hiiskumasta, ei yhdellekkään ihmiselle.

Sanoilla ei yhdellekkään ihmiselle hän tarkoitti yksinomaan Oblomovia.

-- Kyllä, kyllä, mitäpä minä hänestä menisin puhumaan? -- vakuutti

parooni. -- Ehkä herra Oblomoville sentään, jos puheeksi sattuu...

Olga hillitsi sydäntänsä ja lausui välinpitämättömästi:

-- Ei, ette edes hänelle saa sanoa!

-- Teidän tahtonne, kuten tiedätte, on minulle pyhä kuin laki... --

lupasi parooni lempeästi.

Koko viekas se osasi olla tuo Olga! Jos häntä esimerkiksi oikein

halutti katsahtaa Oblomoviin todistajain läsnäollessa, niin hän aina

ensin katsahti vuorotellen kolmeen muuhun henkilöön, sitten vasta

häneen.

Kuinka paljon saikaan miettiä keinoja yksistään Oblomovin tähden.

Kuinka monta kertaa hehkuikaan Olgan poskilla kaksi punaista

pilkkua. Kuinka monta kertaa täytyikään painaa milloin tuota,

milloin toista kosketinta saadakseen tietää, oliko piano ehkä liian

korkealle viritetty, tai siirrellä nuottivihkoja paikasta toiseen. Ja

kuitenkaan ei häntä nyt kuulunut! Mitä tämä merkitsee?

Kello lyö kolmea, lyö neljää -- mies on yhä poissa! Puolivälissä

viidettä alkoi Olgan kauneus ja kukoistus hävitä, neito rupesi

huomattavasti kuihtumaan ja istuutui pöytään kalvennein kasvoin.

Vaan muut eivät olleet millänsäkään: ei kukaan edes huomannut --

kaikki söivät hyvällä ruokahalulla niitä ruokia, jotka olivat

valmistetut hänen Oblomoviansa varten, puhellen niin iloisesti ja

välinpitämättömästi.

-- Syötiin päivällinen, tuli ilta -- Oblomovia ei näy eikä kuulu.

Kello kymmeneen saakka riehui neito toivon ja pelon vaiheilla, kellon

lyödessä kymmentä sulkeutui hän huoneeseensa.

Alussa valoi hän mielessään Oblomovin niskoille kaiken sapen, mikä

kiehui hänen sydämmessään; ei ollut sitä katkerata ivaa, ei sitä

pistävätä pilaa hänen sanavarastossaan, jolla hän ei ajatuksissaan

olisi rangaissut Oblomovia. Koko hänen elimistönsä ikäänkuin täyttyi

tulella, ja sitten yhtäkkiä kylmällä jäällä.

"Hän on kipeä, hän on yksin, hän ei jaksa edes kirjoittaa..." välähti

ajatus hänen päässään.

Tämä vakuutus valtasi hänet läpeensä eikä antanut hänen nukahtaa

koko yönä. Kaksi tuntia makasi hän kuumeenomaisessa horrostilassa

houraillen yön kuluessa sekä nousi sitten aamulla vuoteeltansa

kalpeana, mutta sangen levollisena ja varmana.

Maanantai-aamuna kurkisti emäntä sisään Oblomovin huoneen ovesta

sanoen:

-- Teitä täällä eräs tyttö tiedustaa.

-- Minuako? Ei suinkaan! vastasi Oblomov. -- Missä hän on?

-- Hän on täällä, hän tuli erehdyksessä meidän portaista ylös. Saako

päästää sisään?

Oblomov ei vielä tiennyt, miten päättää, kun jo hänen eteensä

lipsahti Katja, samalla kun emäntä poistui.

-- Katja! -- huudahti Oblomov kummastuksissaan. -- Kuinka sinä tänne?

Mitä sinä täällä?

-- Neiti on täällä, -- kuiskasi piikatyttö: -- käski kysyä...

Oblomovin kasvot muuttuivat.

-- Olga Sergejevnako? -- sopersi hän kauhistuksissaan. -- Se ei voi

olla totta, sinä lasket leikkiä Katja, älä kiusaa minua!

-- Jumaliste, se on totta: me tulimme vuokravaunuissa, hän odottaa

teemakasiinin edessä ja tahtoo tulla tänne. Laittoi minut sanomaan

että lähettäisitte Sakariiaksen pois jollekkin asialle. Hän tulee

tänne puolen tunnin kuluttua.

-- Parasta on, että menen sinne itse. Kuinka hän tänne voisi tulla?

-- sanoi Oblomov.

-- Ette kerkeä, hän tulee joka tapauksessa tänne, hän luulee teidän

makaavan sairaana. Jääkää hyvästi, minun täytyy kiiruhtaa, sillä

neiti on yksin ja odottaa minua...

Ja tyttö riensi ulos.

Tavattoman nopeasti kiskoi Oblomov saappaat jalkaansa, nykäsi liivit

päällensä, sitoi kaulahuivin kaulaansa ja huusi Sakariiasta sisään.

-- Kuules Sakariias! Sinähän pyysit tuonoin minulta lupaa päästä

vieraisiin sinne joen taa Gorohovaja-kadun varrelle, eikös niin,

no siis nyt saat sinne mennä! -- toimitti Oblomov kiihkeässä

mielenliikutuksessa.

-- En mene, -- vastasi Sakariias päättäväisesti.

-- Sinun täytyy mennä! -- sanoi Oblomov järkähtämättömästä

-- Kuka nyt arkina vieraisiin? enkä mene! -- virkkoi Sakariias

itsepäisesti.

-- Menehän toki, pidä lystiä äläkä niskottele vastaan, kun herrasi

kerran on niin armollinen että päästää sinut... mene ystäväisi luo!

-- Mitäpä heistä, ystävistäkään!

-- Eikös sinun sitten teekkään mielesi nähdä heitä?

-- Eipä haluta tällä erää heidän, naamojaan katsomaan -- kaikki ne

ovat samallaisia ryökäleitä!

-- Menehän kuitenkin, mene! -- tyrkytti Oblomov jyrkästi, ja veri

nousi hänen päähänsä.

-- En mene, tänään jään kotiin, koko päiväksi, vaan sunnuntaina --

miksei, sopiihan se! -- arveli Sakariias välinpitämättömästi.

-- Nyt heti paikalla! -- hoputti Oblomov mielenkuohussaan. -- Sinun

täytyy...

-- Lempoko sitä seitsemän virstan päähän lähtee marjapuuron syöntiin?

kieltäysi Sakariias.

-- No, mene edes kävelemään pariksi tunniksi ja tuulottele tuota

liiasta nukkumisesta pöhöttynyttä naamaasi!

-- Naama kuin naama, ei se ole kehnompi kuin muillakaan meikäläisillä

-- virkkoi Sakariias laiskasti tuijottaen ikkunaan.

"Ah pyhä jumala, hän saapuu tuossa tuokiossa", ajatteli Oblomov

pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- No, ole niin kiltti ja mene kävelemään, kun käsketään! Tuossa

sinulle kaksikymmentä kopeikkaa, juokse juomaan olutta ystäväsi

kanssa.

-- Mihinkä minä tässä pakkasessa juoksen, mieluummin jään portaille

tai voinhan tuota istuutua portinkin viereen...

-- Ei, sinun täytyy mennä kauvemmas portilta, -- sanoi Oblomov

vilkkaasti: -- mene toiselle kadulle, tuonne noin vasempaan käteen,

puutarhan puolelle...

"Mitä ihmettä tämä tietää?" ajatteli Sakariias: "ajaa minut

kävelemään -- tämmöistäpä ei ikinä ennen ole tapahtunut."

-- Hyvä Ilja Iljitsh, minä menen mieluummin sunnuntaina...

-- Lähdetkö sinä siitä vai et? -- tiuskasi Oblomov kiristäen

hampaitaan ja työntyen Sakariiaksen päälle.

Sakariias pakeni ja piiloutui, vaan Oblomov huusi Anisjan sisään.

-- Mene heti torille, -- käski Oblomov: -- ja osta sieltä

päivälliseksi...

-- Päivälliseksi on kaikki jo ostettu ja kohta se on valmis ...

laulaa lipatti Anisja nenä-äänellään.

-- Suu kiinni ja kuuntele mitä sanotaan! -- huudahti Oblomov niin

että Anisja aristui.

-- Osta torilta ... vaikkapa parsajuuria ... -- toimitti Oblomov

miettien ja keksimättä mitä lähettää hänet noutamaan.

-- Mitäs parsajuuria niitä tähän aikaan on, herra kulta? Ei niitä saa

toki mistään...

-- Mars ulos! -- tiuskasi Oblomov ja Anisja pakeni. -- Juokse sinne

minkä kintuista lähtee, -- huusi hän hänen jälkeensä: -- äläkä katso

taaksesi, vaan tule takaisin sieltä niin hitaasti kuin mahdollista ja

muista ettet ennen kello kahta näytä nenääsikään täällä!

-- Mitä ihmettä tämä merkitsee? -- puheli Sakariias Anisjalle

töytätessään hänen kanssaan yhteen portin takana. -- Ajoi minut ulos

kävelemään ja antoi kaksi riunaa. Mihinkä minä tässä osaan mennä

kävelemään?

-- Se on herrain asia, -- huomautti teräväjärkinen Anisja -- mene

sinä sen Aapelin, kreivin kuskin luo ja kestitse sitä teellä, se kun

aina on sinua juottanut, niin minä sillä aikaa juoksen torille.

-- Kuules Aapeli, mitä ihmettä se mahtaa merkitä -- sanoi Sakariias

myös kreivin kuskille, -- kun herra ajoi minut ulos kävelemään ja

antoi rahaa olueen...

-- Eiköhän tuolle itselleenkin pistänyt päähän vähän kieltänsä

kastaa? -- arveli Aapeli terävästi: -- sentähden se sinullekkin rahaa

antoi ettei kateeksi kävisi. No mennään nyt.

Hän räpäytti silmiään merkitsevästi Sakariiakselle ja nyökäytti

päätään erästä katua kohti.

-- Mennään! -- toisti Sakariiaskin ja myös nyökäytti päätään samaan

suuntaan.

-- Ihme ja kumma, kun ajaa ulos kävelemään! -- kähisi hän

naurahdellen partaansa.

Miehet katosivat näkyvistä, mutta Anisja, ehdittyään lähimmäiseen

katuristeykseen, istahti aidan taa ojan varrelle odottamaan, mitä

tuleman piti.

Oblomov kuulosteli ja odotti: kas nyt tarttui joku pikkuportin

kellorenkaaseen ja samalla silmänräpäyksellä alkoi koira vimmatusti

haukkua ja riuhtoa ketjuaan.

-- Kirottu koira! -- mutisi Oblomov kiristellen hampaitaan, tempasi

lakkinsa, syöksyi portille, avasi sen ja melkein sylissään kantoi

Olgan portaille.

Olga oli yksin, Katja oli jäänyt odottamaan vaunuihin, vähän matkan

päähän portilta.

-- Oletko terve? Etkö olekkaan makuulla? Mikä sinua vaivaa? -- kyseli

Olga pikaisesti riisumatta päältään saloppiaan ja tarkastellen

Oblomovia kiireestä kantapäähän, kun he olivat astuneet sisään

kabinettihuoneeseen.

-- Nyt olen terveempi, kurkkuni on jo ... melkein kokonaan ...

parantunut, -- änkytti Oblomov koskettaen kaulaansa ja hiukan

yskähtäen.

-- Miksikäs et eilen tullut meille? -- kysyi Olga katsoen Oblomoviin

niin läpitunkevasti silmiin ettei tämä osannut sanaakaan sanoa.

-- Kuinkas sinä rohkenit, Olga, lähteä tällaiselle käynnille? --

sopersi Oblomov kauhistuksissaan. -- Tiedätkö sinä, mitä sinä teet...

-- Siitä puhumme perästäpäin! -- keskeytti neito kärsimättömästi. --

Minä kysyin sinulta: mitä se merkitsee etten ole saanut sinua nähdä?

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä et ole ollut sairas; sinun kurkkusi ei ole ollut kipeä? --

sanoi Olga ja hänen kulmakarvansa värähtivät.

-- En ole ollut... -- vastasi Oblomov koulupojan äänellä.

-- Sinä olet siis pettänyt minut! -- huudahti Olga kummastuksissaan

katsoen Oblomoviin. -- Minkätähden?

-- Minä selitän kaikki sinulle, Olga, -- puolustihen Oblomov: --

tärkeä syy on pakottanut minua olemaan poissa kaksi viikkoa ... minä

olen peljännyt...

-- Mitä olet peljännyt? -- kysyi neito istuutuen ja riisuen päältänsä

salopin ja hatun.

Oblomov otti ne käsiinsä ja asettaen sohvalle vastasi: -- Huhuja,

ilkeitä juoruja...

-- Vaan sitä sinä et ole peljännyt etten minä ole saanut unta koko

yönä, että olen pääni puhki miettinyt jumalaties mitä kaikkea ja

ollut vähällä tulla vuoteenomaksi sinun tähtesi? -- nuhteli Olga

tutkivasti tarkastaen Oblomovia.

-- Sinä et tiedä, Olga, mitä täällä minun sisässäni nykyään liikkuu,

-- puhui Oblomov painaen sydäntään ja osoittaen päätään: -- minä olen

kokonaan ikäänkuin tulen vallassa. Tiedätkö sinä, mitä on tapahtunut?

-- Mitä sitten on tapahtunut? -- kysyi Olga kylmästi.

-- Että kuinka pitkälle on huhu levinnyt sinusta ja minusta! Minä en

ole tahtonut tehdä sinua levottomaksi ja sentähden en ole näyttänyt

sinulle silmiäni.

Ja Oblomov jutteli hänelle kaikki, mitä oli kuullut Sakariiakselta

ja Anisjalta, mainitsi keikarien keskustelusta ja lopetti sanomalla

että siitä asti ei hän saa unta öisin ja että hän ihmisten katseissa

aina näkee kysymyksiä ja nuhteita tai viekkaita viittauksia heidän

lemmenkohtauksiinsa.

-- Mutta mehän olemme päättäneet jo tällä viikolla ilmaista

salaisuutemme tädille, -- virkkoi Olga: -- ja silloin näiden juorujen

täytyy vaijeta...

-- Niin, mutta minä en tahtoisi puhua tädille vielä tällä viikolla

ennenkuin kirje saapuu. Minä tiedän ettei hän kysy minulta

rakkaudesta, vaan omaisuudesta ja menee yksityisseikkoihin, vaan

tästä en minä voi hänelle mitään selkoa tehdä ennenkuin saan kirjeen

asiamieheltäni.

Olga huoahti.

-- Jos en sinua tuntisi, -- puheli hän epätietoisesti: -- niin

jumalaties mitä voisin ajatella tästä kaikesta. Sinä olet peljännyt

tuskastuttaa minua palvelijain juoruilla, mutta et ole pelännyt

tuottaa minulle tuskaa! Minä lakkaan ymmärtämästä sinua.

-- Minä olen luullut että heidän lörpöttelynsä saattaisi sinut

mielenkuohuun. Katja, Martta, Siimon ja tuo Nikita pöllö, jumalaties

mitä kaikkea ne meistä puhuvatkaan...

-- Kyllä minä jo aikoja sitten tiedän mitä ne puhuvat, -- virkkoi

Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka sinä sen tiedät?

-- Tiedänpähän vain. Katja ja hoitajattareni ovat aikoja sitten

kertoneet siitä minulle, tiedustelleet sinusta ja onnitelleet minua...

-- Onnitelleet ... herrajumala, onko se totta? -- kysyi Oblomov

kauhistuksissaan. -- Mitäs olet heille vastannut?

-- En mitään, olenhan vain kiittänyt toivotuksista; hoitajattarelleni

olen lahjoittanut kirkkohuivin ja Katjalle olen ottanut

toimittaakseni ylkämieheksi erään sokerileipurin -- silläkin tytöllä

se on oma romaaninsa...

Oblomov tuijotti Olgaan säikähtynein ja kummastusta ilmaisevin silmin.

-- Sinähän olet käynyt meillä joka päivä, onhan siis aivan

luonnollista että palvelijat pakisevat siitä, -- lisäsi Olga: --

hehän sitä tietysti ensimmäiseksi alkavat puhua. Samoin on asianlaita

Sonitshkan suhteen: mikä se sinua sitten niin peloittaa?

-- Se että tuota, mistä nämät huhut ovat tulleet? -- sanoi Oblomov

pitkäveteisesti.

-- Ovatko ne sinusta sitten muka perättömiä? Tottahan ne ovat, eikö

niin?

-- Totta! -- toisti Oblomov epämääräisesti. -- Niin, lisäsi hän

sitten: -- kyllähän sinä olet oikeassa, mutta minä en vain tahtoisi

että ihmiset tietäisivät meidän kohtauksistamme ja sentähden minä

pelkään...

-- Sinä pelkäät ja vapiset kuin pikku poika... Minä en ymmärrä sinua!

Varastamallako sinä minut viet vai miten?

Oblomovista tuntui pahalta ja epämukavalta; tyttö katseli häneen niin

tarkkaavasti.

-- Kuules, -- sanoi hän: -- tässä piilee joku valhe, jotakin on

nurin... Tule likemmäs ja sano kaikki mitä sinulla on sydämmelläsi?

Sinä et ole voinut olla poissa niin monta päivää pelkästä

varovaisuudesta, vaan mikset sinä ole minulle kirjeissäsi ilmoittanut

miten kaikki on? Tiedäthän etten minä enää ole mikään lapsi eikä

minua niin helposti pikkuasioilla peijata. Tunnusta siis, mitä kaikki

merkitsee?

Oblomov rupesi miettimään, suuteli sitten Olgan kättä ja huokasi

raskaasti.

-- Hyvä Olga, kuule, mitä minä luulen, -- virkkoi Oblomov: -- minun

mielikuvitukseni on koko tämän ajan tullut niin läpisäikytetyksi

näistä kauhuista sinun tähtesi, minun aivoni ovat niin rääkätyt

huolien takia ja minun sydämmeni niin kipeytynyt milloin lupaavista,

milloin pettävistä toiveista ja odotuksesta, että koko minun

elimistöni on joutunut täristyksiin ja niin tyrmistynyt että se

tarvitsee jonkunaikaista rauhoittumista...

-- Miksikäs se ei minulla sitten ole tyrmistynyt ja miksikäs minä

etsin viihdytystä ainoastaan sinun viereltäsi?

-- Sinulla on nuoret, vahvat voimat, ja sinä rakastat avomielisesti

ja rauhallisesti, mutta minä... vaan sinä et tiedä, millä lailla minä

sinua rakastan! sanoi Oblomov kyykistyen alas lattiaan ja suudellen

Olgan käsiä.

-- En tiedäkkään vielä oikein -- sinä olet niin kummallinen että

minä ihan sotkeudun laskuissani: minulla sammuu sekä järki että

toivo ... kohta me lakkaamme ymmärtämästä toinen-toistamme ja silloin

käy huonosti!

He vaikenivat molemmat.

-- Mitäs sinä olet tehnyt näinä päivinä? -- kysyi Olga ensi kerran

tarkastaen silmillään huonetta. -- Ei sinulla ole täällä hyvä olla,

nämät huoneet ovat liian matalat. Ikkunat ovat pienet, seinäpaperit

vanhat... Missä sinulla vielä on huoneita?

Oblomov riensi näyttämään hänelle huoneustoansa sekoittaaksensa

kysymyksen siitä, mitä hän oli tehnyt näinä päivinä. Sitten istuutui

Olga sohvaan ja Oblomov asettui jälleen matolle hänen jalkojensa

juureen.

-- Niin, mitä sinä olet tehnyt näinä kahtena viikkona? kysyi Olga

uudestaan.

-- Lueskellut, kirjoitellut, ajatellut sinua...

-- Oletko lukenut läpi minun kirjani? Miltäs ne tuntuvat? Minä otan

ne mukaani.

Olga otti pöydältä yhden kirjoista ja katsahti ulospäin käännettyyn

lehden sivuun: se oli kokonaan pölyyn peittynyt.

-- Ethän sinä olekkaan lukenut! -- sanoi hän.

-- Enhän minä, -- vastasi Oblomov.

Olga katsahti vielä pehnattuja sänkytyynyjä, huoneessa vallitsevaa

epäjärjestystä, pölyttyneitä ikkunoita ja kirjoituspöytää, siirsi

paikaltaan muutamia pölynpeitossa viruvia papereita, pistää lipsautti

kynän kuivettuneeseen mustepulloon ja jäi kummastuneena katsomaan

Oblomoviin.

-- Mitäs sinä oletkaan tehnyt sillä-aikaa? -- kertasi hän. -- Et

ainakaan ole lukenut etkä kirjoittanut?

-- En ole joutanut, -- alkoi Oblomov sopertaen selittää: -- kun

aamulla nousen ylös, niin silloin siivoavat huoneita ja häiritsevät,

sitten alkavat neuvottelut, mitä päivälliseksi valmistetaan, sitten

tulevat talonväen lapset ja pyytävät tarkastamaan laskuesimerkkejään

ja siinä samassa on jo päivällinen valmis. Päivällisen jälkeen

taas ... niin, milloin sitä ehtisi lukea?

-- Sinä olet nukkunut päivällisen jälkeen! -- lausui Olga niin

vakuuttavasti että Oblomov hetkisen epäiltyään hiljaa myönsi:

-- Niin, nukkunut olen...

-- Ja minkätähden?

-- Sentähden etten huomaisi ajan kulkua, kun sinä et ole kanssani,

sillä elämä ilman sinua, oi Olga, on niin ikävä ja sietämätön...

Oblomov vaikeni, mutta Olga katsoi häneen ankarasti.

-- Ilja! -- lausui hän totisesti. -- Muistatko, kuinka minä siellä

huvila-puistossa, kun sinä olit sanonut että sinussa oli elämä

syttynyt ja olit vakuuttanut että minä olin sinun elämäsi päämäärä

ja ihanne, ja otit minua kädestä sanoen että se oli nyt sinun --

muistatko, kuinka minä silloin annoin sinulle suostumukseni?

-- Kuinkas sellaista voisi unhoittaa? Sehän onkin muuttanut koko

minun entisen elämäni! Etkös näe, kuinka onnellinen minä olen?

-- En, en näe; sinä olet pettänyt minut, -- sanoi Olga kylmästi: --

sinä olet jälleen luisumassa alaspäin...

-- Pettänytkö? Eikö sinusta ole synti sitä sanoa? Minä vannon

Jumalan nimessä että heti paikalla olisin valmis tähtesi syöksymään

pohjattomaan syvyyteen...

-- Niin, jos se pohjaton syvyys olisi tuossa, juuri sinun jalkaisi

alla ja tässä silmänräpäyksessä, -- keskeytti neito: -- vaan jos

hetki lykättäisiin kolmeksi päiväksi, niin sinä jo muuttaisit mielesi

ja peljästyisit, varsinkin jos Sakariias tai Anisja alkaisivat siitä

lörpötellä. Tämä tällainen ei ole rakkautta!

-- Epäiletkö sinä minun rakkauttani? -- lausui Oblomov tulisesti. --

Luuletko että vitkastelen pelosta vain itseni enkä sinun tähtesi?

Enkö minä suojele kuin muuri sinun nimesi pyhyyttä, enkö minä valvo

ja vartioi kuin äiti etteivät juorut sinua julkeaisi koskettaa... Ah

Olga! Vaadi minulta todistuksia! Minä todistan sinulle mitä ennenkin

olen sanonut, että jos sinä voisit tulla jonkun toisen kanssa

onnellisemmaksi, niin minä ilman nurinaa luovuttaisin oikeuteni

hänelle. Ja jos täytyisi kuolla sinun tähtesi, niin minä riemulla

kuolisin! -- lopetti Oblomov kyyneleet silmissä.

-- Sellaista ei tarvita, ei kukaan sitä vaadi! Mitä minä sinun

elämästäsi ottaisin? Tee sinä vain, mitä asiaan kuuluu. Ne ovat

viekkaitten ihmisten vehkeitä nuo -- tarjota uhreja, joita ei tarvita

tai joita on mahdoton toteuttaa päästäkseen tekemästä sitä, mikä on

tarpeellista. Sinä et ole viekas -- tiedänhän sen, mutta...

-- Sinä et tiedä, kuinka paljon terveyttä ne ovat minulta vieneet

nämät lemmenkuohut ja huolet! -- pitkitti Oblomov. -- Siitä asti

kuin sinut tunnen en minä ajattele mitään muuta kuin sinua... Ja

vielä nytkin, minä toistan sen, olet sinä minun päämääräni, sinä

yksistään. Minä kuolisin heti paikalla ja tulisin hulluksi, jos ei

sinua olisi minun kanssani! Minä hengitän, katson, ajattelen ja

tunnen nyt ainoastaan sinun kauttasi. Miksi siis kummastelet että

niinä päivinä, joina en sinua näe, minä nukahdan ja menen alaspäin?

Minulle on kaikki vastenmielistä ja ikävää, minä olen kuin kuollut

kone, joka käyn ja liikun enkä tiedä, mitä teen. Sinä olet tämän

koneen liikkeellepaneva voima ja tuli! puhui hän nousten polvilleen

ja oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hänen silmänsä säteilivät kuin ennen puistossa ja niistä loisti

jälleen ylpeyttä ja tahdon voimaa. -- Minä olen heti valmis menemään,

mihin sinä käsket, tekemään mitä sinä tahdot. Minä tunnen eläväni,

kun sinä minuun katsot, kun sinä puhut ja laulat...

Ankaran miettiväisesti oli Olga kuunnellut näitä Oblomovin

lemmenhimon purkauksia.

-- Kuule Ilja, -- sanoi hän sitten: -- minä uskon sinun rakkauteesi

ja omaan vaikutusvoimaani sinun ylitsesi. Vaan miksi sinä säikyttelet

minua tuolla epävarmuudellasi ja saatat minut epäilyksiin? Minä olen

sinun päämääräsi, vakuutat sinä, vaan sinä kuljet sitä kohti niin

arasti ja hitaasti, ja sinulla on vielä pitkälti kuljettavaa. Sinun

täytyy nousta minua korkeammalle, tätä minä sinulta odotan! Minä

olen nähnyt onnellisia miehiä, kuinka he rakastavat, -- lisäsi hän

huoaisten: -- heissä kaikki kiehuu eikä heidän levollisuutensa ole

sinun levollisuutesi kaltainen, eivät he paina alas paitansa, vaan

kulkevat silmät auki toimeliaina ja tuskin nukkuen. Mutta sinä...?

ei, ei tämä ole sennäköistä kuin tässä asuisi rakkaus ja kuin minä

olisin sinun elämäsi päämääränä...

Ja epäillen pudisti Olga päätänsä.

-- Sinä! oi sinä! ... saneli Oblomov jälleen suudellen neidon käsiä

ja rimpuillen hänen jaloissaan. -- Sinä yksin! Hyvä jumala tätä onnen

tunnetta! -- hoki hän kuni houreissa. -- Ja sinä luulet että olisi

mahdollista sinut pettää ja nukahtaa tällaisen herätyksen jälkeen ja

olla tulematta sankariksi! Te saatte nähdä, sinä ja Andrei, -- jatkoi

hän silmäillen ympärilleen innostunein silmin: -- kuinka korkealle

miehen voi nostaa sellaisen naisen rakkaus kuin sinä! Katso, katso

minuun: enkö minä ole noussut, enkö minä elä tällä hetkellä?

Lähtekäämme täältä ulos! Pois, pois! Minä en voi silmänräpäystäkään

jäädä tänne, minä tukehdun -- täällä on iljettävä ilma! -- puhui hän

teeskentelemättömällä inholla katsahtaen ympärilleen. -- Anna minun

elää tänään loppuun asti tällä tunteella... Ah, jospa tämä sama tuli,

joka minua nyt polttaa, polttaisi minua huomennakin ja aina ja iäti!

Vaan kun sinua ei ole läsnä -- niin minä sammun ja vaivun alas.

Nyt minä olen virvonnut eloon, nyt olen noussut. Minusta näyttää

että minä ... oi Olga, Olga! -- Sinä olet kaikkia kauniimpi koko

mailmassa, sinä olet naisista ensimmäinen, sinä ... sinä...

Oblomovin kasvot painuivat Olgan kättä vasten ja hän jäi

tunnottomana polvilleen. Sanat eivät enää ottaneet lähteäkseen

suusta. Hän puristeli neidon kättä vasten sydäntänsä, hillitäksensä

liikutustansa, loi Olgaan himoitsevan, kostean katseensa ja jäi

liikkumattomaksi.

"Hellä ja lempeä hän on!" ajatteli Olga, mutta ei kuten ennen

kesällä, vaan huokaisten raskaasti ja vaipuen syviin mietteisiin.

Sitten hän säpsähti ja sanoi lempeästi:

-- Minun on aika jo lähteä!

Oblomov tuli silmänräpäyksessä tuhtoihinsa:

-- Herrajumala, oletko sinä täällä? Minun luonani? -- änkytti hän ja

hänen innostunut katseensa muuttui araksi vilkuilemiseksi syrjään

eivätkä hehkuvat lauseet enää singahdelleet hänen huuliltaan.

Kiireesti tempasi hän Olgan hatun ja salopin ja tahtoi hädän touhussa

pistää salopin hänen päähänsä.

Olga purskahti nauramaan.

-- Älä pelkää minun tähteni, -- rauhoitteli hän: -- tätini on

matkustanut pois koko päiväksi ja kotona eivät tiedä minun olevan

poissa muut kuin lastenhoitajatar ja Katja. Tule minua nyt saattamaan.

Ja hän ojensi kätensä Oblomoville ja kulki koiran vimmatusti

haukkuessa ja riuhtoessa ketjujaan hätäilemättä ja levollisesti pihan

poikki ylpeän-itsetietoisena viattomuudestaan, nousi vaunuihin ja ne

vierivät pois.

Mutta ikkunoista talonväen puolelta kurkisteli muutamia päitä, ja

nurkan takaa aidan raosta tirkistelivät Anisjan silmät.

Heti kun vaunut olivat kääntyneet, toiselle kadulle, tulla touhusi

Anisja kotiin ja sanoi että hän oli juossut koko torin ympäri, vaan

parsajuuria ei missään näkynyt. Sakariias palasi vasta kolmisen

tunnin kuluttua ja nukahti sitten yhteenperään moneksi vuorokaudeksi.

Oblomov asteli kauvan edestakaisin huoneessansa tuntematta jalkoja

allansa ja kuulematta omia askeleitansa. Hänestä tuntui aivankuin

olisi hän kävellyt noin kolme kyynärää yläpuolella lattian pinnan.

Heti kun vaunurattaiden narina lumella oli lakannut kuulumasta hänen

korviinsa ja hänen elämänsä helmi vaunujen mukana vierinyt pois --

katosi hänen rauhattomuutensa, hänen päänsä nousi pystyyn, hänen

selkänsä suoristui, kasvoihin palasi innostuksen loisto ja silmät

kiiltelivät kosteina onnesta ja liikutuksesta. Ja koko elimistöön

valahti omituista lämpöä, tuoreutta ja reippautta. Ja jälleen,

niinkuin ennenkin, syttyi hänessä yhtäkkiä halu päästä kaikkialle;

sekä ulkomaille Stolzin luo että Olgan kanssa maalle, vainioille ja

lehtoihin, halu yksiintyä omaan huoneeseensa, syventyä työhön, halu

matkustaa Rybinskin satamaan Volgan rannalle, halu saattaa Olgaa

koko matkan kotiin, halu lukea juuri ilmestyneen uuden kirjan, josta

kaikki puhuvat ja ajaa oopperaan -- kaikki samana päivänä...

Niin, tänään oli Olga hänen luonansa ja nyt hän vuorostaan menee

Olgan luo, ja sitten he menevät yhdessä oopperaan. Kuinka rikas

onkaan tämä päivä! Kuinka helppoa onkaan hengittää tässä elämässä,

Olgan ilmapiirissä, hänen neitseellisen loisteensa säteissä, hänen

raittiiden voimainsa, hänen nuoren, hienon, syvän ja terveen järkensä

läheisyydessä! Ja Oblomov käveli aivankuin lentäen ilmassa, hänestä

tuntui ikäänkuin joku olisi häntä kannellut pitkin huonetta. --

Eteenpäin, käy eteenpäin! -- sanoo Olga: -- korkeammalle, nous'

korkeammalle, aina sille huipulle, jossa nais-hellyyden ja nais-sulon

voima kadottaa oikeutensa ja jossa alkaa miehen valtakunta!

Kuinka selvästi näkeekään Olga elämän! Kuinka lukeekaan hän tästä

viisauden kirjasta oman elämänpolkunsa ja vaistollaan viittaa

hänellekkin tietä! Molempain elämät juoksevat kuni kaksi virtaa

yhteen, ja hän, Oblomov on sen virran suuntaaja, johdattaja!

Olga huomaa hänen voimansa ja kykynsä, hän tietää, kuinka paljon

hän voi saada aikaan ja odottaa nöyrästi hänen valtiuttaan.

Ihmeellinen on Olga! Ei hän vähistä hämmästy, ei hän ole arka, hän

on yksinkertainen, mutta päättäväinen nainen, luonnollinen kuin itse

elämä!

-- Todentotta, kuinka täällä on inhoittavaa! -- lausui Oblomov

ääneen, katsellen ympärilleen. -- Ja tuo enkeli laskeusi tähän

ikävään liejuun ja pyhitti sen ilmestymisellään!

Hän katsoi viehtymyksellä sitä tuolia, jolla Olga oli istunut ja

yhtäkkiä hänen silmänsä välähtivät: laattialla, tuolin juurella,

huomasi hän pienoisen hansikkaan.

-- Pantti! Se on hänen kädestänsä tämä on hyvä enne! Oo! ... --

ohkaisi hän intohimoisesti, likistäen hansikkaan huuliansa vasten.

Samalla kurkisti emäntä ovesta ehdottaen katsomaan palttinakangasta,

jota oli tuotu myötäväksi ja kysyen, eikö tarvita?

Mutta Oblomov kiitti häntä kuivasti, ei huolinut vilkaista edes

kyynäspäihinkään ja pyysi kieltäytyen anteeksi, sanoen että hänellä

oli paljon työtä niin ettei mitenkään joutanut. Sitten vaipui hän

muistelemaan kesä-aikoja, kävi läpi kaikki yksityisseikat, muisteli

jokaista puuta, pensasta ja penkkiä, jokaista lausuttua sanaa ja teki

sen huomion että kaikki oli nyt suloisempaa kuin silloin, jolloin hän

oli sitä nauttinut.

Hän ei voinut enää lainkaan hillitä riemuaan, vaan laulaa hyrähteli

itsekseen, puhutteli lempeästi Anisjaa ja laski leikkiä siitä

ettei tällä vielä ollut lapsia sekä lupautui ristikummiksi kunhan

vain lapsi syntyy. Pikku Màshan kanssa nosti hän sellaisen hälinän

huoneessaan että emäntä kurkisti sisään ja ajoi Màshan kotiinsa

häiritsemästä hyyryläisen "työtä".

Loppupuolella päivää nousi tämä hurmaus ylimmilleen. Oblomov

oli Olgan luona, Olga oli iloisella tuulella ja lauloi, sitten

he kuuntelivat myös laulua oopperassa, sitten joi Oblomov teetä

Iljinskin luona, ja teenjuonnin jälkeen syntyi hänen sekä tädin,

paroonin ja Olgan välillä niin sydämmellinen ja vilpitön keskustelu

että Oblomov tunsi itsensä täydellisesti jäseneksi tässä pienessä

perheessä.

Eipä siis tarvinnut enää yksin elää, eipä elämä enää turhaan kulunut,

vaan olipa hänellekin nyt oma sopukkansa, jossa oli valoisaa,

lämmintä ja suloisaa olla!

Ei hän malttanut edes yötänsäkään nyt oikein nukkua, vaan lueskeli

Olgan lähettämiä kirjoja ja sai läpiluetuksi kokonaista puolitoista

osaa.

"Huomenna täytyy kirjeen vihdoinkin saapua maalta", ajatteli hän ja

hänen sydämmensä sykähteli riemusta ... sykähteli riemusta...

8.

Seuraavana päivänä löysi Sakariias, siivotessaan huonetta,

kirjoituspöydältä pienen naishansikkaan, tarkasteli sitä hyvän aikaa

käsissään, naurahti ja antoi sitten Oblomoville.

-- Onpa tainnut unehtua Iljinskajan neidiltä, -- virkkoi hän.

-- Sinä piru! -- karjasi Ilja Iljitsh repäisten hansikkaan hänen

kädestään. -- Älä valehtele! Kuinka se voisi olla Iljinskajan

neidiltä? Tämä on unohtunut ompelijattarelta, joka ajoi tänne

makasiinista ottamaan mittaa minun paidoistani. Kuinka sinä

uskallatkin semmoista keksiä!

-- Miksi te minua piruksi sanotte? En minä sitä ole keksinyt! Tuolla

talonväen puolellakin jo puhuvat...

-- Mitä puhuvat? -- kysyi Oblomov.

-- Että kuulemma Iljinskajan neiti piikatytön kanssa on täällä

käynyt...

-- Jumala siunatkoon! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan. -- Mutta

mistä kummasta he tuntevat koko Iljinskajan neitiä? Sinäkö se tai

Anisjako on hänestä lörpötellyt...

-- Yhtäkkiä pistihen Anisjan pää esiin etehisen puoleksi-avatusta

ovesta.

-- Etkö sinä häpeä, Sakariias Trofimitsh, tyhjiä siellä lavertamasta?

Elkää kuunnelko häntä, herra kulta, -- sanoi hän: -- ei kukaan ole

puhunut eikä mistään tiedä, sen vannon Kristuksen kautta...

-- No ole nyt vähemmällä! -- kahahti Sakariias hänelle vastaan

huiskauttaen eukkoa kyynäspäällään rintaan. -- Mitä sinä tukit

nokkaasi sinne, missä sinua ei kysytä!

Anisja katosi. Oblomov uhkasi molemmilla nyrkeillään Sakariiasta

ja nykäsi sitten kiivaasti oven auki talonväen puolelle. Agata

Matvejevna istui lattialla ja kaiveli turkiksia vanhasta arkusta;

hänen ympärillään virui läjittäin riepuja, pumpulivanuketta, vanhoja

vaatteita, nappeja ja nahkakaistaleita.

-- Kuulkaas emäntä, -- lausui Oblomov lempeästi, vaikka

mielenkuohussa: -- minun palvelijani lörpöttelevät kaikellaista

roskaa; elkää te jumalantähden heitä uskoko!

-- En minä mitään ole kuullut, -- sanoi emäntä. -- Mistä he sitten

lörpöttelevät?

-- Siitä eilisestä vieraskäynnistä, -- jatkoi Oblomov: -- he puhuvat

että muka eräs neiti on täällä käynyt...

-- Mitäpä se meihin kuuluu, ketä hyyryläisten luona kulkee! -- arveli

emäntä.

-- Niin, olkaa hyvä elkääkä uskoko -- se on kerrassaan panettelua! Ei

mitään neitiä ole ollut, minun luonani kävi vain eräs ompelijatar,

joka valmistaa paitoja. Hän tuli ottamaan mittaa...

-- Mistäs te tilaatte paitanne? Kuka teille ompelee? -- kysyi emäntä

vilkkaasti.

-- Ranskalaisesta makasiinista...

-- Näyttäkääs minulle sitten kun tuovat; minulla on näet tiedossa

kaksi ompelutyttöä, jotka tekevät niin hienoa työtä ettei mikään

ranskatar tee parempaa. Minä olen nähnyt näytteitä, kun he ompelivat

kreivi Metlinskille eikä kukaan valmista hienompia paitoja. Ei nuo

paidat, joita te nyt käytätte, mihinkään niiden rinnalla kelpaa.

-- Hyvä, hyvä, minä panen muistiini. Mutta elkää te jumalantähden

vain luulko, että täällä olisi käynyt mitään neitiä...

-- Mitäpä se minua koskee, kuka hyyryläisen luona kulkee! Vaikkapa

hyvinkin kulkisi neitejäkin...

-- Ei, ei! -- kielsi Oblomov jyrkästi. -- Herranen aika! -- se neiti,

josta tuo Sakariias lörpöttää, on äärettömän iso ja paksu ruumiiltaan

ja puhuu korkealla basso-äänellä, vaan tämä, nimittäin ompelijatar,

kuulitte kai, kuinka hienolla äänellä hän puhui: hänellä on oikein

ihmeellinen ääni. Olkaa siis niin hyvä elkääkä suinkaan luulko...

-- Mitä se meihin kuuluu? -- toisti yhä emäntä, kun Oblomov jo oli

poismenossa. -- Mutta elkäähän vain unhoittako, kun tulee tarvis

paitoja ommelluttaa, sanomasta minulle, sillä ne minun tuttuni

tekevät niin hienoa työtä ... sen toisen tytön nimi on Elisabet ja

sen toisen Maria Nikolavna.

-- Hyvä, hyvä, kyllä muistan, mutta elkää te vain luulko että

minä ... olkaa niin hyvä...

Ja Oblomov vetäysi kamariinsa, pukeutui ja ajoi sitten Olgan luo.

Palattuaan illalla kotiin, löysi hän huoneensa pöydältä odotetun

kirjeen, joka oli tullut maalta hänen asiamieheltään ja naapuriltaan.

Hän riensi lampun luo, luki kirjeen läpi -- ja hänen kätensä

vaipuivat hervottomina alas.

"Pyydän nöyrimmästi uskomaan luottamustoimen toiselle henkilölle

(niin kirjoitti naapuri), sillä minulle on karttunut niin paljon

asioita etten suoraan sanoen voi ottaa huolekseni teidän maatilanne

hoitoa. Kaikista parhainta on että itse saavutte tänne ja vielä

parempi että itse asetutte asumaan maatilallenne. Teidän tiluksenne

ovat hyvät, mutta kokonaan hunningolle heitetyt. Ennenkaikkea täytyy

huolellisemmin järjestää päivätyöt ja verot, vaan sitä on mahdoton

tehdä ilman isäntää: talonpojat ovat hemmoteltuja eivätkä tottele

uutta kylänvanhinta, entinen taas on epärehellinen ja häntä tulee

pitää silmällä. Tulojen määrää on mahdoton arvioida. Nykyisen

epäjärjestyksen vallitessa saanette tuskin enempää kuin kolme

tuhatta ja senkin vain jos itse olette läsnä. Minä lasken tuloja

ainoastaan viljasta, sillä veronmaksajista ei ole suuria toiveita:

ne täytyy ottaa käsiinsä ja ottaa selko rästeistä -- tähän tarvitaan

kaikkiaan noin kolme kuukautta. Vilja on tänä vuonna hyvää ja hyvässä

hinnassa, ja maalis- tai huhtikuussa saatte te rahat, jos itse olette

tarkastamassa myöntiä. Vaan nyt ei ole puhdasta rahaa kopeikkaakaan.

Mitä koskee tien ehdotusta Verhljovon kautta ja sillanrakennusta,

niin olen minä, koska en ole teiltä saanut vastausta pitkään aikaan,

jo päättänyt yhdessä Odontsovin ja Belovodovin kanssa suunnata tien

meidän luota Neljkin kylään, niin että siis Oblomofka jääpi kauvas

syrjään. Lopuksi uudistan pyyntöni olemaan niin hyvä ja saapumaan

niin pian kuin mahdollista: noin kolmessa kuukaudessa ehtii saada

tietoonsa, mitä voi toivoa tulevasta vuodesta. Meillä on täällä

kohta vaalit, ettekö haluaisi tulla äänestetyksi kihlakunnan

sovintotuomariksi? Kiiruhtakaa siis. Teidän talonne on sangen huono

(oli lisätty kirjeen loppuun). Minä olen käskenyt karjapiian, entisen

hevosrengin ja kahden vanhanpiian siirtyä sieltä pirtin puolelle

asumaan, sillä olisi ollut vaarallista jäädä kauvemmaksi sen katon

alle."

Kirjeen oheen oli liitetty muistiinpanolippu, kuinka monta

lästineljännestä viljaa oli korjattu, kuinka paljon jauhettu, kuinka

paljon aittoihin ammennettu, kuinka paljon oli määrätty myötäväksi ja

muita samankaltaisia taloudellisia yksityisseikkoja.

"Ei kopeikkaakaan rahaa -- kolme kuukautta -- itse saapua --

järjestää talonpoikain työt -- ottaa selkoa tuloista -- vaalit" --

kaikki nämät tiedonannot saartivat nyt kuni aaveet Oblomovin. Hän

säpsähti ikäänkuin olisi ollut metsässä pimeänä yönä, kun jokaisen

pensaan ja puun juurella näyttää piilevän ryöväri, ilkiö tai peto.

-- Mutta tämähän on hirveä häpeä: minä en siihen alistu! -- hoki hän

itsekseen koettaen tutustua näihin aaveisiin niinkuin pelkurikin

rypistettyjen silmäkulmiensa alta siristää silmänsä päin kummituksia

tuntien ainoastaan karmivaa kylmää sydämmessään ja heikkoutta

käsissään ja jaloissaan.

Mitä kaikkea olikaan hän toivonut, Oblomov parka! Hän oli luullut

että kirjeessä tulisi tarkalleen sanotuksi, kuinka paljon tuloja hän

on saava ja tietysti, mikäli mahdollista, enin määrä, esimerkiksi

noin kuusi, seitsemän tuhatta ruplaa; hän oli luullut että talo

vielä on siksi hyvä että siinä hätätilassa voi asua siihen asti

kuin uusi rakennetaan, ja lopuksi että asiamies lähettää hänelle jo

heti kolmisen, nelisen tuhatta -- sanalla sanoen: hän oli luullut

kirjeessä kohtaavansa sitä samaa elämän iloa, leikkiä ja lempeä, mitä

oli lukenut Olgan silmistä ja kirjelipuista.

Hän ei enää tuntenut leijuvansa yläpuolella lattian pintaa, ei

laskenut enää leikkiä Anisjan kanssa, ei riehunut täynnänsä onnen

toiveita -- ne täytyi nyt lykätä syrjään kolmeksi kuukaudeksi. Tai

ei! Kolmessa kuukaudessa ehtii hän ainoastaan saada asioistansa

selvän, mutta häät...

-- Häitä ei voi ennemmin kuin vuoden päästä edes ajatellakkaan! --

lausui hän ääneensä peljästyneenä. Niin, niin, vasta vuoden päästä,

ei ennen! Hänen täytyy vielä saada korjaussuunnitelmansa valmiiksi,

täytyy sopia rakennusmestarin kanssa, sitten... sitten vasta...

Oblomov huokasi.

"Nyt täytyy ripeästi ryhtyä toimeen!" välähti hänen aivoissaan, mutta

hän työnsi luotansa tämän ajatuksen.

"Kuinka se on mahdollista? Jos ei kaikki tule määräaikanaan

suoritetuksi, jos asiat käyvät huonosti, silloin pannaan toimeen

uloshaku ja -- Oblomovin nimi, tähän asti niin puhdas ja tahraton,

tulee... Herra varjelkoon! Jää hyvästi silloin rauha ja ylpeys ...

ei, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua että minun omaisuuteni

joutuisi muiden käsiin, noiden muiden, jotka juoksevat ja puuhaavat

kuin paholaisen riivaamat edes nukkumatta milloinkaan. Niin,

velkautuminen -- se on paholainen, se on piru, jota ei millään saa

poisajetuksi paitsi rahalla."

On tosin olemassa sellaisia uhmareita, jotka elävät koko ikänsä

muiden kustannuksella, koppovat kouriinsa oikealta ja vasemmalta ja

nuolevat vain suutansa. Mutta kuinka voivat he nukahtaa rauhallisesti

päivällisen jälkeen -- sitä en minä ymmärrä? Velat? Niiden

seurauksethan ovat joko loppumaton työnvaiva kuin rangaistusvangilla

tai kunniansa menettäminen.

Jos panttaisi koko maatilan? Vaan eikö siinäkin tule sama velka ja

vielä ankarampi ja armottomampi? Maksa pois vain joka vuosi -- ja

elatukseen ei jää hyrrääkään.

Vielä siis yhdeksi vuodeksi on onnen aika lykkäytynyt! ... "Oblomov

voihkaili sairaaloisesti ja yritti jo vyörähtää vuoteelleen, mutta

havahtui samassa äkkiä ja nousi ylös." Mitä olikaan Olga puhunut?

Kuinka olikaan hän vedonnut häneen kuin mieheen, jonka voimiin voi

luottaa! Hän odottaa, kuinka hän, Oblomov on menevä eteenpäin ja

nouseva siihen korkeuteen, josta ojentaa kätensä Olgalle johdattaen

häntä kanssansa ja näyttäen hänelle tietä. Niin, niin! Mutta mistä

alkaa?

Hän mietti ja hautoi, iski sitten yhtäkkiä itseänsä otsaan ja läksi

talonväen puolelle.

-- Onko veljenne kotona? -- kysyi hän emännältä.

-- Kotona se on, mutta meni jo maata.

-- Pyytäkää siis häntä huomenna minun luokseni, -- sanoi Oblomov: --

minun täytyy häntä välttämättä tavata.

9.

Seuraavana päivänä astui veli sisään samalla tavalla kuin ennenkin,

istuutui yhtä varovasti tuoliin, pisti kädet hihoihin ja odotti mitä

Ilja Iljitshillä oli sanottavaa.

-- Minä olen saanut sangen ikävän kirjeen maalta vastaukseksi

lähetettyyn valtakirjaan -- muistatteko? -- lausui Oblomov. -- Tässä

se on, vaivautukaa lukemaan.

Ivan Matvejevitsh otti kirjeen ja silmäili tottuneesti läpi sen rivit

samalla kun kirje hiukan vapisi hänen sormissaan. Luettuaan pani hän

kirjeen pöydälle ja piiloitti kädet selkänsä taa.

-- Kuinkas te arvelette että mitä nyt on tehtävä? -- kysyi Oblomov.

-- Teitä neuvotaan matkustamaan sinne itse, -- virkkoi Ivan

Matvejevitsh -- Mitäpäs siinä: sinne on tuhat-kaksisataa virstaa,

jumalatiesi millaista matkaa! Vaan viikon päästä asettuu keli,

silloinhan voisitte lähteä.

-- Minä olen aivan vieraantunut matkustamisesta ja varsinkin

talvisaikaan, totta puhuen, olisi se minulle vaikeata, eikä tässä

oikein haluttaisikaan... Ja sitäpaitsi kävisi kovin ikäväksi olla

yksikseen maalla...

-- Onkos teillä paljonkin veronalaisia talonpoikia? -- tiedusti Ivan

Matvejevitsh.

-- Niin ... en tiedä ... en ole ollut siellä pitkiin aikoihin.

-- Se täytyy tietysti ensin tietää, kuinkas sitä muuten voi saada

selkoa, kuinka paljon olette tuloja saapa.

-- Niin, kyllähän sitä täytyisi tietää, -- toisti Oblomov: -- Sitä se

naapurikin kirjoittaa, vaan sehän tässä on, kun asia on sattunut näin

talven tullen...

-- Paljoksikos te arvioitte veroja?

-- Verojako? Niitä kai on ... vaan odottakaahan, minulla on luettelo

jossakin ... Stolz se sen silloin toimitti, vaan näkyy olevan nyt

vaikea löytää, mihin lienee Sakariias pistänyt. Kyllä minä näytän

sitten ... niitä taisi olla kolmekymmentä ruplaa savulta.

-- Entä millaisia teidän talonpoikanne ovat? Kuinka he elävät? --

kyseli Ivan Matvejevitsh. -- Ovatko rikkaita vai ruti-köyhiä? Ja

millaiset ovat päivätyöt?

-- Kuulkaahan, -- sanoi Oblomov lähestyen häntä ja tarttuen häntä

luottavaisesti kiinni molemmin käsin virkatakin liepeistä. Ivan

Matvejevitsh nousi sukkelasti ylös, mutta Oblomov istutti hänet

paikalleen. -- Kuulkaahan, -- toisti hän katkonaisesti miltei

kuiskaamalla: -- minä en ymmärrä, mitä on päivätyö, mitä on maatyö,

mitä merkitsee köyhä ja mitä rikas talonpoika! Minä en tiedä, mitä

merkitsee lästineljännes ruista tai kauraa, mitä sillä on hintana,

missä kuussa mitäkin kylvetään tai leikataan, mitenkä ja milloin

myönti tapahtuu. Minä en tiedä, olenko minä rikas vai köyhä, tulenko

minä vuoden perästä varakkaaksi vai keppikerjäläiseksi -- minä

en tiedä kerrassa mitään! -- lopetti hän alakuloisesti päästäen

univormun liepeet käsistään ja astuen pois Ivan Matvejevitshin

edestä: -- puhukaa siis te ja neuvokaa minua aivankuin pientä lasta...

-- Kuinkas te nyt niin, täytyyhän sitä tietysti tietää, muuten

on mahdotonta suorittaa asioitaan, -- virkkoi Ivan Matvejevitsh

nöyränpilkallisesti, vieden toisen käden selkänsä taa, vaan toisen

työntäen poveensa. -- Tilanomistaja on velvollinen tietämään, mitä

kuuluu maan hoitoon -- puhui hän opettavasti.

-- Vaan minäpä kun en tiedä. Opettakaa minua, jos voitte!

-- Minä en ole itse ollut näissä asioissa, vaan pitää neuvotella

asiantuntijain kanssa. Tuossa kirjeessähän teille kirjoitetaan, --

jatkoi Ivan Matvejevitsh osoittaen keskisormensa kynnellä erästä

riviä kirjeessä: -- että olisitte mukana vaaleissa -- sehän sopisi

mainiosti! Eleskeleisitte siellä ja palveleisitte kihlakunnan

oikeudessa ja oppisitte sillävälin tuntemaan taloudellisia asioita.

-- Minä en tiedä, mitä se on -- kihlakunnan-oikeus, mitä siinä

tehdään ja kuinka siinä palvellaan! -- virkkoi Oblomov jälleen

avomielisesti, vaan puoliääneen, ja työntyi ihan Ivan Matvejevitshin

nenään kiinni.

-- Kyllä te siihen totutte. Tehän olette palvellut täällä virastossa:

toimi on joka paikassa sama, ainoastaan muodoissa tulee vähäinen

eroitus. Joka paikassa on ohjekäskyjä, tiedonantoja, pöytäkirjoja...

Jos olisi näppärä kirjuri, niin mitäs huolta teillä silloin olisi?

-- kirjoitella alle vain, ei mitään muuta. Jos tiedätte, kuinka

virastoissa asiat tavallisesti suoritetaan, niin...

-- Minä en tiedä, kuinka asiat suoritetaan virastoissa, -- sanoi

Oblomov yksitoikkoisesti.

Ivan Matvejevitsh loi Oblomoviin kaksinkertaisen silmäyksensä ja

vaikeni.

-- Lienette kai ainakin kaikki lakikirjat lukenut? -- huomautti hän,

kuten tuonoin, nöyränpilkallisesti.

-- Lakikirjat!--äänsi Oblomov katkerasti, vaan ei sanonut enempää.

Olihan liikaa ja tarpeetonta paljastaa itseänsä sielunsa pohjaan asti

alemman virkamiehen edessä!

"En minä toki tunne lakikirjojakaan", pyöri hänen kielellään, mutta

sanat eivät lähteneet suusta, vaan puhkesivat ainoastaan surulliseen

huokaukseen.

-- Suvaitseisitte kuitenkin ryhtyä johonkin toimenpiteeseen, --

lisäsi Ivan Matvejevitsh ikäänkuin arvanneena Oblomovin ajatuksista

vastauksen kirjojen suhteen: -- Sillä eihän sitä nyt voi noin

jättää...

-- Voi kyllä, Ivan Matvejevitsh: tässä olen teille siihen elävänä

todistuksena -- minä! Kuka minä olen? Mitä minä olen? Menkää kysymään

Sakariiakselta ja hän teille vastaa: "Se on herra!" Niin, minä olen

_herra_, enkä osaa mitään tehdä! Tehkää te jos ymmärrätte, auttakaa,

jos voitte ja ottakaa vaivoistanne mitä tahdotte -- siinä minun koko

oppini!

Oblomov alkoi kävellä pitkin huoneen lattiaa, vaan Ivan Matvejevitsh

seisoi paikallaan ja käännähti joka kerta koko ruumiillaan sitä

nurkkaa kohti, mihin päin Oblomov kulloinkin kulki. Molemmat olivat

jonkun aikaa vaiti.

-- Missä olette te opissa käynyt? -- kysyi Oblomov pysähtyen jälleen

virkamiehen eteen.

-- Minä alottelin kimnaasissa, vaan kuudennelta luokalta pitäen

otti isä minut pois ja toimitti lääninhallitukseen. Mitäs se nyt

minun oppini on! Koulussa oli lukua ja kirjoitusta, kielioppia ja

aritmetiikkaa, vaan sen pitemmälle en päässyt. Miten-kuten kykenin

palvelukseen ja siinä minä sitten hiljakseen olen puikkelehtinut.

Toista se on teidän tietonne: te sitä olette ollut oikeassa opissa...

-- Niin, -- myönsi Oblomov huokaisten: -- se on totta että minä olen

läpikäynyt oppijakson korkeammassa matematiikassa, valtiotaloudessa

ja oikeustieteissä, mutta käytännölliseen toimeen en vain ole

kyennyt. Niinkuin näette, vaikka olen opiskellut korkeampaa

matematiikkaa, en kuitenkaan tiedä, paljonko minulla on edes tuloja

vuodessa. Kun minä sinne maalle silloin matkustin ja kuuntelin

ja katselin, mitenkä siellä meillä ja muilla tehtiin, niin ei

se ollenkaan vastannut sitä samaa, mitä olin kirjoista lukenut.

Minä saavuin takaisin tänne kaupunkiin ja ajattelin että kai minä

tiedoillani valtiotaloudessa jotenkuten mieheksi suoriudun... Mutta

minulle sanottiin että tieteet kelpaavat minulle ajan pitkään

ehkä vasta vanhoilla päivillä, vaan sitä ennen täytyy palvella

virka-asteissa ja siihen tarvitaan yksistään kyky kirjoitella

asiapapereita. Ja sentähden en minä ole kelvannut asioihin niinkuin

te, vaan olen tullut ainoastaan herraksi, -- päättäkää siis itse,

kuinka tässä enää voi pulasta päästä.

-- Voi kyllä, ei se mahdotonta ole, -- virkkoi vihdoin Ivan

Matvejevitsh.

Oblomov seisahtui vastapäätä häntä ja odotti, mitä toisella oli

sanottavaa.

-- Voipihan kaiken tämän antaa toimeksi asiantuntevalle miehelle ja

siirtää valtakirjankin hänelle, -- lisäsi Ivan Matvejevitsh.

-- Vaan mistäs ottaa sellaisen miehen? -- kysyi Oblomov.

-- Minulla on virkakumppani Esaias Fomitsh, joka vähän änkyttää

puhuessaan, mutta on toimelias ja asiantunteva mies. Kolme vuotta

on hän hoitanut suurta maaomaisuutta, vaan tilanomistaja hänet pani

pois ainoastaan siitä syystä että hän änkyttää. Sitten se tuli

palvelukseen meidän virastoomme.

-- Mutta voipiko häneen luottaa?

-- Olkaa huoleti, se on mitä rehellisin sielu! Se kuluttaa vaikka

omat varansa loppuun vain kelvatakseen esimiehilleen. Kahdettatoista

vuotta se jo on meillä palveluksessa.

-- Kuinkas hän pääsee matkustamaan, jos hän on kiinni virassa?

-- Ei se mitään, ottaa vain virkavapautta neljäksi kuukaudeksi.

Suvaitkaa tehdä päätös, niin minä tuon hänet tänne. Vaan eihän se

tietysti ilman edestä ole matkustava...

-- Eipä tietystikään, -- vakuutti Oblomov.

-- Suvaitkaa hänelle antaa kyytirahat ja ruokarahat niin moneksi

vuorokaudeksi kuin tarvitsee, ja sitten kun toimi on suoritettu,

voitte maksaa hänelle palkkion sopimuksen mukaan. Kyllä se lähtee,

olkaa varma!

-- Minä olen teille hyvin kiitollinen: te pelastatte minut suurista

puuhista, -- sanoi Oblomov ojentaen hänelle kätensä. -- Mikä hänen

nimensä olikaan?...

-- Esaias Fomitsh Zatjertti, -- toisti Ivan Matvejevitsh pyyhkäisten

pikaisesti kättään toisen hihan päällyksellä, ja otettuaan hetkeksi

vastaan Oblomovin ojentaman käden, piiloitti omansa heti hihan

sisään. -- Minä puhelen huomenna hänen kanssaan ja tuon hänet tänne.

-- Niin, tulkaa molemmat päivälliselle minun luokseni, niin

neuvottelemme asiasta. -- Kiitoksia nyt hyvin, hyvin paljon! --

puheli Oblomov saattaessaan Ivan Matvejevitshia ovelle.

10.

Kaksikerroksisessa talossa, jonka toinen sivu oli sitä katua vasten,

jonka varrella Oblomov asui, vaan toinen rantakadulle päin, istuivat

saman päivän iltana yhdessä yläkerran huoneista Ivan Matvejevitsh ja

Tarantjev.

Tämä oli niin sanottu "laitos", jonka ovien edustalla seisoi

kaikkiaan pari kolme tyhjää ajoneuvoa, sillä itse ajurit istuivat

alakerrassa käsissään höyryävät teevadit; yläkerta oli näet määrätty

Viipurinpuolen "herroja" varten.

Ivan Matvejevitshin ja Tarantjevin edessä pöydällä seisoivat

teekojeet ja pullo rommia.

-- Puhtainta jamaikkaa, -- sanoi Ivan Matvejevitsh kaataessaan

vapisevalla kädellä itselleen lasin rommia: -- älä ylenkatso, kuoma,

kestitystä.

-- On sitä sinulla, mistä kestitäkkin, eikös olekkin? -- virkkoi

Tarantjev. -- Talo olisi siihen lahonut, vaan sellaista asukasta et

olisi saanut mistään.

-- Aivan oikein, aivan oikein, -- keskeytti Ivan Matvejevitsh. --

Ja jos vielä asiamme vetelee ja Zatjertti matkustaa kylään, -- niin

silloin tulee vielä kaupanpäälliset ja harjakannut juodaan!

-- Vaan sinä olet vähän itara, kuule kuoma, sinun kanssasi täytyy

tinkiä, -- puhui Tarantjev: -- viisikymmentä ruplaa sellaisesta

asukkaasta!

-- Pelkään että se itse siitä kuitenkin vielä matkalle vääntäytyy, --

huomautti Ivan Matvejevitsh.

-- Älä hätäile! Mihinkäs sen siitä luulet luistavan. Et ajamallakaan

häntä nyt pois saisi.

-- Vaan entäpä häät? sanovat sen menevän naimisiin.

Tarantjev rupesi nauraa hohottamaan.

-- Hänkö naimisiin! Lyödäänkö vetoa ettei mene? -- virkkoi hän. --

Sakariiashan sitä sänkyynkin auttaa, niin vielä se nahjus sitten

tässä naimisiin! Tähän asti olen minä sitä asioissa opastellut ja jos

ei minua olisi ollut, niin nälkään se toki olisi kuollut kupsahtanut

tai velkavankeuteen tupsahtanut. Aina kun poliisi tai talonisäntä on

tullut jotakin tiedustamaan, niin minähän sen puolesta olen kaikki

selvittänyt. Eihän se tökerö itse mitään älyä...

-- Niin, ei se tosiaankaan mitään ymmärrä, ei sanonut esimerkiksi

tietävänsä, mitä tehdään kihlakunnan oikeudessa tai virastossa,

ja kun kysyin, millaiset hänen talonpoikansa ovat -- niin ei

tiennyt sitäkään. Kyllä on koko lampaanpää! Minua aivan tuppasi

naurattamaan...

-- Entäpäs kontrahti, kontrahti minkä tekasitte? -- kehahti

Tarantjev. -- Mestari olet sinä veli Ivan Matvejevitsh papereita

rustaamaan, jumaliste mestari! Muistatko isävainajaani? Ja yhtä

kekseliäs olin minäkin ennen, vaan olen tässä vieraantunut,

jumalanähköön. Kun istuin sinun sepustustasi lukemaan, niin kyynelet

ihan tipahtelivat silmistäni. Eikös mitä se itse sitä lukenut, vaan

pistää tokasi nimensä umpimähkää alle. Ja niin tuli tileihin aitat ja

tallit ja kaalimaat ja kaikki...

-- Niin kuoma, niin kauvan kun meillä täällä Venäjällä on tuollaisia

tomppeleita, jotka allekirjoittavat papereita, lukematta niitä

läpi, niin kauvan kelpaa meikäläisten elää. Vaan jos ne tässä

loppuisivat, silloin kävisi kehnosti! Ei vanhaan aikaan niin ollut.

Millaisen pääoman luulet hankittavan kahdenkymmenen-viiden vuoden

palveluksella? Voi sitä elää elämänsä loppuun asti Viipurinpuolella

kaupunkia näyttämättä nokkaansa mailmalle ja tarvitsematta valittaa

ettei muka ole kylliksi leipää! Vaan ottaappa tuolta Liteinajan

varrelta itselleen asunto, jossa on matot lattialla, ja hakea

itselleen rikas eukko ja kasvattaa lapsensa herrasväeksi -- se aika

on livahtanut ohitse! Eikähän minulla tämä naama-rustinkikaan ole

sellainen, ja sormetkin, niinkuin näet, ovat punaiset sentähden

että juon viinaa... Vaan miksikäs sitä ei joisi? Maista itse!

Sanovat minun olevan huonomman näköisen kuin lakeijan: nykyaikana

ei lakeijakaan käytä semmoisia saappaita kuin minä ja muuttaa

paitaa joka päivä. Kasvatustapa on toinen -- keltanokathan ne nyt

kaikki paikat valtaavat, ne kekkalehtivat, ne lukevat kirjoja ja

sopertelevat ranskaa...

-- Vaan asioita eivät älyä, -- lisäsi Tarantjev.

-- Ei, veli, älyävät kyllä, asiat eivät nykyään ole niin vaikeat,

jokainen tahtoo yksinkertaisemmin -- ne pilaavat meiltä kaikki. Noin

ei tarvitse kirjoittaa, määräävät he: on liikaa tuota kirjoittaa

uudestaan, ajan hukkaa vain, voipi pikemminkin tehdä ... niin, ne ne

pilaavat meiltä kaikki.

-- Vaan kontrahtikirjapa on allekirjoitettu: sitä eivät pilaa! --

sanoi Tarantjev.

-- No, se kyllä on pyhä ja koskematon. Ryypätäänpäs kuoma! Annas

jahka se lähettää Esaias Fomitshin sinne Oblomofkaan, niin kyllä se

miehen nylkee niin että tulkootpa silloin perilliset ottamaan, jos

saavat!

-- Mainiota! -- huomautti Tarantjev. -- Ei perillisistä ole pelkoa --

pikkuserkut -- ne ovat kuin seitsemäs vesi vellissä.

-- Minä pelkään vain niitä häitä! sanoi Ivan Matvejevitsh.

-- Niitä et tarvitse pelätä. Muista minun sanani.

-- Jottako niin? -- virkkoi Ivan Matvejevitsh iloisesti. -- Vaan sepä

kun hännystelee sitä minun sisartani ... -- lisäsi hän kuiskaten.

-- Häh, mitä sanot? -- suhahti Tarantjev kummastuneena.

-- No, sitäpä en olisi unissanikaan uskonut! -- ihmetteli Tarantjev

töin tuskin tointuen hämmästyksestään. -- Vaan entä sisaresi?

-- Mitäpäs hän? Tunnethan sinä hänet -- pehmyt kuin vantu! sanoi

Ivan Matvejevitsh ja löi nyrkkinsä pöytään. -- Mitäpä se osaisi

etujaan valvoa!

-- Mitäpä se osaisi etujaan valvoa! Sillä on ihan lehmän luonto: saat

sitä pieksää, saat sitä halailla -- se vain myhähtelee kuin tamma

kaurapussin ääressä. Toinen hänen sijassaan... no voi lempsatti! Vaan

minä aijon pitää heitä silmällä -- ymmärrätkös, miltä tämä haiskahtaa!

11.

"Neljä kuukautta! Vielä neljä kuukautta pinnistyksiä, salaisia

kohtauksia, epäilyttäviä henkilöitä ja merkitseviä hymyilyjä!"

ajatteli Oblomov noustessaan ylös Iljinskein portaita. "Hyväjumala,

milloin tästä tulee loppu? Vaan Olga se kiirehtii että jo

ilmoitettaisiin tänään tai huomenna. Hän on niin järkähtämätön ja

taipumaton. Häntä on niin vaikea saada vakuutetuksi..."

Oblomov sai kulkea melkein Olgan huoneeseen asti ennenkuin tapasi

ketään kotona. Olga istui pienessä vieraskamarissaan makuuhuoneen

edessä syventyneenä jonkun kirjan lukemiseen.

Oblomov ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Olga ihan vavahti,

ojensi sitten lempeästi ja hymyillen kätensä Oblomoville, mutta hänen

silmänsä ikäänkuin yhä lukivat kirjaa ja hän näytti hajamieliseltä.

-- Oletko yksin kotona? -- kysyi Oblomov.

-- Olen, täti matkusti Tsarkoje Seloohon ja pyysi mukaansa, vaan

minä en lähtenyt. Me saamme syödä päivällistä melkein kahden kesken,

ainoastaan Maria Semjonovna tulee pöytään, muuten en minä olisi

voinutkaan sinua vastaanottaa. Tänään et siis saata ilmoittaa tädille

-- voi kuinka tämä on ikävää kaikki! Mutta huomenna kyllä ... --

lisäsi neito hymyillen. -- Vaan mitäs sulhasmies olisi arvellut, jos

morsian tänään olisi matkustanut Tsarskoje-Seloohon? -- kysyi hän

leikillisesti.

Oblomov oli vaiti. -- Miksi olet niin huolestuneennäköinen? -- jatkoi

Olga.

-- Minä olen saanut kirjeen maalta, -- virkkoi Oblomov

yksitoikkoisesti.

-- Missä se on? Onko se sinulla mukana? Oblomov antoi hänelle kirjeen.

-- En minä tästä saa mitään selvää, -- sanoi neito katseltuaan

paperia.

Oblomov otti häneltä kirjeen ja luki sen ääneen. Olga näytti

miettiväiseltä.

-- Mitäs siis nyt aijot tehdä? -- kysyi hän vaitiolon perästä.

-- Minä olen tänään neuvotellut, emännän veljen kanssa, -- vastasi

Oblomov; -- ja hän suosittelee minulle asiamieheksi Esaias Fomitsch

Zatjerttia; hänelle annan minä toimeksi järjestää kaikki asiat...

-- Kuinka voit luottaa vieraaseen, tuntemattomaan mieheen! -- virkkoi

Olga ihmetellen. -- Hänenhän on kannettava verot, otettava selko

talonpojista, tarkastettava viljan-myöntiä...

Emännän veli sanoo että se mies on mitä rehellisin sielu ja on

palvellut hänen kanssaan jo kahdettatoista vuotta... Kuuluu

ainoastaan hiukan änkyttävän...

-- Vaan millainen mies on sinun emäntäsi veli itse? Tunnetko sinä

hänet?

-- Enhän minä, vaan hän näyttää sellaiselta säntilliseltä ja

toimeliaalta mieheltä, ja sitä paitsi asun minä hänen talossaan niin

ettei tuo toki kehdanne minua pettää!

Olga istui ääneti luoden silmänsä alaspäin.

-- Muutenhan minun täytyisi itseni matkustaa, -- selitti Oblomov:

-- ja minun täytyy tunnustaa ettei tee mieli. Minä olen kokonaan

vieraantunut matkustamisesta pitkin maanteitä, varsinkin

talvisaikaan ... en ole koskaan talvisin toki matkustellutkaan.

Olga katsoi yhä alaspäin liikutellen jalkineensa kärkeä.

-- Ja vaikka minä sinne matkustaisinkin itse, -- pitkitti Oblomov: --

niin eihän siitä olisi kerrassa mitään hyötyä: en minä saisi selkoa

mistään, talonpojat minut siellä pettäisivät, kylänvanhin sanoisi

mitä tahtoisi -- minun täytyisi uskoa kaikkea, ja ne antaisivat

minulle rahaa vain sen minkä hyväksi näkisivät. Voi ettei se Andrei

ole täällä: hän se kyllä kaiken laittaisi kuntoon! -- lisäsi hän

katkerasti.

Olga naurahti, mutta hänellä naurahtivat ainoastaan huulet eikä

sydän, sillä sydämmessä tuntui karvaalta. Hän alkoi tuijottaa

ikkunaan hieman siristäen toista silmäänsä ja seuraten katseellaan

jokaista ohiajavaa vaunua.

-- Se asiamies kuuluu ennen hoitaneen suurta maatilaa, -- jatkoi

Oblomov: -- vaan maanomistaja hänet oli pannut pois juuri siitä

syystä vain että se änkyttää. Minä annan siis hänelle valtakirjan ja

korjaussuunnitelman: hän toimittaa rakennusainesten ostokset, kantaa

verot, myöpi viljan, tuopi rahat, ja silloin... Kuinka iloinen minä

olenkaan, rakas Olga, -- puheli Oblomov suudellen neidon kättä: --

ettei minun tarvitse jättää sinua yksiksesi! En kestäisi eroa! Ilman

sinua yksin siellä maalla ... se olisi kauheata. Mutta nyt vasta

meidän täytyykin olla oikein varovaisia.

Olga katsahti häneen suurin silmin ja odotti lisää. -- Niin, -- alkoi

Oblomov hitaasti, miltei sammaltaen: -- me emme saa tavata toisiamme

usein. Eilen taas juorusivat siitä meillä itse talonväen puolella ...

mutta minä en sitä tahdo... Kunhan vain kaikki seikat selviytyvät ja

asiamies järjestää rakennuspuuhat sekä tuopi rahat -- kaikki tämähän

tietysti loppuu aivan näinä vuosina -- silloin ei enää ole olemassa

eroa silloin ilmoitamme tädille ja ... ja...

Hän katsahti Olgaan ja huomasi neidon olevan tunnottomassa tilassa.

Pää oli retkahtanut syrjään ja sinerviksi muuttuneiden huulten takaa

näkyivät hampaat. Oblomov ei ollut riemunsa ja haaveensa kyllyydessä

pannut merkille, kuinka Olga, kuullessaan hänen sanansa: "kunhan vain

seikat selviytyvät ja asiamies järjestää" oli vaalennut eikä ollut

kuullut hänen lausettaan loppuun.

-- Olga! ... Hyväjumala, hän voi pahoin! -- huudahti Oblomov ja

tarttui soittokellon nuoraan.

-- Neito voi pahoin! -- sanoi hän sisään rientävälle Katjalle. --

Juokse pian noutamaan vettä ... tai spriitä...

-- Herranenaika! Koko aamun on ollut niin iloinen ja mikäs hänelle

nyt tuli? -- soperteli Katja lennättäen tädin pöydältä spriipullon ja

häärien vesilasi kädessään.

Olga tuli äkkiä tuntoihinsa, nousi Katjan ja Oblomovin avulla

nojatuolista ja läksi horjuvin askelin omaan makuuhuoneeseensa.

-- Tämä paranee, -- sanoi hän heikosti: -- se on vain hermoissa,

nukuin huonosti viime yön. Katja, pane ovi kiinni, vaan te odottakaa

minua kunnes korjaudun ja tulen ulos.

Oblomov jäi yksikseen, kallisti korvansa ovea vasten, koetti katsoa

avaimen lävestä sisään, vaan ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Puolentunnin kuluttua meni hän käytävään piikakamarin ovelle ja kysyi

Katjalta:

-- Kuinkahan neiti siellä nyt jaksaa?

-- Ei se vaarallista ole, -- sanoi Katja: -- hän pani pitkälleen

ja lähetti minut pois, sitten minä siellä kävin ja hän istui

nojatuolissa.

Oblomov palasi jälleen vierashuoneeseen ja kallisti taas korvansa

ovea vasten -- mutta ei kuullut mitään.

Hän naputti hiljaa sormellaan oveen -- ei vastausta.

Hän istuutui ja rupesi miettimään. Paljon hän ajatteli ja harkitsi

näinä puolenatoista tuntina, paljon muutoksia tapahtui hänen

ajatuksissaan ja paljon uusia päätöksiä hän mielessänsä haudoskeli.

Lopuksi pysähtyi hän siihen aikomukseen että itse matkustaa

asiamiehensä kanssa kylään, mutta sitä ennen pyytää tädiltä

suostumuksen häiden viettoon, julkaisee kihlauksensa Olgan kanssa,

antaa Ivan Gerasimovitshille toimeksi asunnonetsimisen sekä ottaa

itse pienen lainan ... sen verran vain mitä tarvitsee häiden viettoon.

Tämän velanhan voi helposti maksaa niistä rahoista, jotka saa

viljasta. Mitäs hän tyhjää niin olikin nolostunut tuonoin? Voi

hyväjumala sentään, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä ainoassa

silmänräpäyksessä! Ja siellä kylässä he sitten yhdessä asiamiehen

kanssa panevat toimeen veronkannon; niin, pahimmassa tapauksessa voi

kirjoittaa Stolzille: tämä antaa rahaa ja saapuu sitten järjestämään

Oblomofkan mainioon kuntoon, hän teettää uusia teitä joka paikkaan,

rakennuttaa siltoja ja puuhaa kouluja... Ja sitten he siellä Olgan

kanssa elävät! ... Voi taivas kuinka onnellista siitä tulee! Miten

kumman lailla tämä kaikki ei ennen ollut hänelle päähän juolahtanut?

Yhtäkkiä tuli Oblomovin niin helppo ja hauska olla, hän alkoi kävellä

nurkasta nurkkaan vieläpä naksautteli hiljalleen sormiaankin, oli

melkein huudahtamaisillaan ilosta, meni Olgan ovelle ja alkoi hiljaa

kutsua häntä iloisella äänellä.

-- Olga, Olga! Kuule mitä minulla onkaan sanottavaa! -- puheli hän

painaen huulensa kiinni oveen. -- Sinä et sitä mitenkään arvaa...

Hän oli jo myös päättänyt olla menemättä koko päivänä pois Olgan

luota, vaan jäädä odottamaan tädin tuloa. "Tänään ilmoitamme hänelle

suhteemme, ja minä ajan täältä kotiin sulhasmiehenä!"

Ovi avautui hiljaa ja Olga ilmestyi sisään. Oblomov katsahti neitoon,

ja hänen mielensä masentui yhtäkkiä ja hänen ilonsa ikäänkuin suli

vedeksi: Olga oli aivankuin vähän vanhettunut. Hän seisoi siinä

kalpeana, puristetuin huulin, liikkumattomana ikäänkuin jäisissä

kahleissa, mutta hänen silmissään oli omituinen loisto ja jokaisessa

piirteessä piili jännitettyä sisällistä elämää.

Oblomov luki hänen silmistään päätöksen, mutta millaisen? -- sitä ei

hän vielä tiennyt, hänen sydämmensä alkoi vain tykyttää levottomammin

kuin koskaan ennen. Tällaisia hetkiä ei ollut milloinkaan sattunut

hänen elämässään.

-- Kuules Olga, älä katso minua noin, se tuntuu niin hirveältä! --

äänsi Oblomov. -- Minä olen uudestaan ajatellut asioita ja huomannut

että pitää järjestää kokonaan toisella tapaa ... -- jatkoi hän sitten

asteettain alentaen ääntänsä, takertuen sanoissaan ja koettaen päästä

tuon hänelle uuden ajatuksen perille, mikä ilmeni neidon silmissä,

herkillä kulmakarvoilla ja huulilla. -- Minä olen päättänyt itse

matkustaa kylään, yhdessä asiamieheni kanssa ... jotta sitten

siellä... -- sopersi hän tuskin kuultavasti.

Olga oli vaiti ja katseli Oblomoviin tutkivasti kuin aave.

Oblomov aavisti himmeästi, millainen tuomio häntä odotti ja

tarttui jo hattuunsa, mutta vitkasteli kysymästä, sillä hänestä

tuntui hirveältä saada kuulla kohtalonsa ratkaisun, joka ehkä oli

armahtamaton. Vihdoin rohkaisi hän itsensä ja kysyi muuttuneella

äänellä:

-- Olenko minä ymmärtänyt oikein?

Olga kallisti päänsä verkalleen ja leppeästi alaspäin myöntämisen

merkiksi. Vaikka Oblomov kyllä oli ehtinyt arvata hänen ajatuksensa,

niin hän nyt kuitenkin vaaleni ja jäi seisomaan neidon eteen.

Olga näytti hiukan nääntyneeltä, mutta niin levolliselta ja

järkähtämättömältä kuin kivinen patsas. Tämä oli sitä yliluonnollista

rauhaa, jolloin yhteen kohti keskittynyt ajatus tai hämmentynyt tunto

yhtäkkiä antavat ihmiselle kaiken itsensähillitsemis-voiman, mutta

ainoastaan yhdeksi silmänräpäykseksi! Hän näytti haavoittuneelta,

joka kädellänsä puristaa rintansa haavaa saadakseen sanotuksi loppuun

mitä tahtoo ja sitten kuollakseen.

-- Olet kai ruvennut minua vihaamaan? -- kysyi Oblomov.

-- Mistä? -- äänsi Olga heikosti.

-- Kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt...

-- Mitä sinä sitten olet tehnyt?

-- Rakastanut sinua: se on loukkaus sinua vastaan! Olga hymyili

sääliväisesti.

-- Siitä, -- puhui Oblomov painaen alas päänsä: -- että sinä olet

erehtynyt minun suhteeni... Ehkä sinä annat minulle anteeksi, jos

muistat, kuinka minä sinua varoitin edeltäpäin että olet vielä

häpeävä ja katuva...

-- Minä en kadu. Minusta tuntuu vain niin pahalta, niin pahalta ...

-- sanoi neito ja pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa.

-- Minun tilani on huonompi, -- lausui Oblomov: -- vaan minä olen

tämän ansainnut. Mutta minkä tähden _sinä_ noin tunnet kärsimystä?

-- Ylpeyteni tähden, -- vastasi Olga: -- minä olen saanut

rangaistuksen siitä että liiaksi luotin omiin voimiini -- kas tässä

minä erehdyin enkä siinä, mitä sinä pelkäsit. En minä haaveillut

nuoruuden enkä kauneuden kukka-unelmia, vaan minä luulin että _minä_

sinuun saan elävän hengen puhalletuksi, ja että sinä vielä voit

elää minun tähteni -- mutta sinä oletkin jo aikoja kuollut. Minä

en edeltäpäin huomannut tätä erehdystä, vaan odotin yhä ja

toivoin ... vaan nyt se on lopussa! ... -- sai hän vaivoin ja

huokaisten sanotuksi ja istuutui vaijeten tuoliin.

-- En jaksa seisoa, jalkani niin vapisevat... Kivikin olisi tullut

eläväksi siitä, mitä minä olen sinulle tehnyt, -- jatkoi neito

nääntyneellä äänellä. -- Nyt en enää tee mitään, en ota askeltakaan

enkä edes mene Kesäpuistoon, sillä kaikki on hyödytöntä -- sinä

olet kuollut! Myönnätkö tämän, Ilja? -- lisäsi hän sitten hetkisen

vaiti oltuaan. -- Etkö koskaan ole minua moittiva siitä että minä

ylpeydestä tai oikusta erosin minusta? Oblomov pudisti kieltävästi

päätään.

-- Oletko vakuutettu siitä ettei meillä ollut mitään muuta jäljellä

ja ettei ole enää mitään toivoa?

-- Niin, -- sanoi Oblomov: -- se on totta... Mutta kentiesi

sentään... -- lisäsi hän sitten epävarmasti: -- vuoden perästä...

Hän ei hennonnut näin äkisti antaa lopullista kuoliniskua onnensa

haaveelle.

-- Luuletko sinä todellakin että sinä vuoden perästä saisit asiasi ja

elämäsi kuntoon? -- kysyi Olga. -- Ajattele tarkoin!

Oblomov huokasi ja vaipui miettimään sisällisesti taistellen itsensä

kanssa. Olga huomasi tämän taistelun hänen kasvojensa ilmeistä.

-- Kuule, -- sanoi neito: -- minä katselin äsken kauvan äitivainajani

kuvaa ikäänkuin etsien hänen silmistään neuvoa ja voimaa. Jos sinä

nyt rehellisenä miehenä... Muista Ilja ettemme enää ole lapsia emmekä

laske leikkiä, vaan että asia koskee koko elämää! Kysy siis ankarasti

omaltatunnoltasi: nousetko sinä siitä koko elämäsi aikana? Tuleeko

sinusta minulle se, jota minä tarvitsen? Sano -- ja minä uskon sinua,

sillä minä tunnen sinut. Ja sinä tunnet minut ja ymmärrät siis, mitä

minä tahdon sanoa. Jos sinä vastaat rohkeasti ja tarkoin mietitysti

_kyllä:_ niin minä otan takaisin päätökseni. Tuossa on käteni ja

menkäämme silloin, mihin ikinä tahdot, ulkomaille, kylään tai

vaikkapa Viipurinpuolelle.

Oblomov ei vastannut.

-- Jos sinä tietäisit, kuinka minä rakastan...

-- Minä en nyt odota rakkauden vakuutuksia, vaan suoraa ja lyhyttä

vastausta, -- keskeytti Olga miltei kuivasti.

-- Älä kiusaa minua, Olga -- rukoili Oblomov alakuloisena.

-- Kuinka siis, Ilja, olenko minä oikeassa vai en?

-- Niin, -- äänsi Oblomov selvästi ja varmasti: -- sinä olet oikeassa!

-- Meidän on siis aika erota, -- päätti neito: -- ja parasta tehdä se

heti ennenkuin sinut on saatu ilmi ja ennenkuin on huomattu, kuinka

minä olen rikkirunneltu!

Oblomov ei vieläkään lähtenyt.

-- Ja vaikka sinä menisit naimisiinkin, niin mitä tulisi sitten? --

kysyi Olga.

Oblomov oli vaiti.

-- Sinä vaipuisit päivä-päivältä yhä syvempään uneen -- eikö niin?

Alutta minä? Näetkö, millainen minä olen? Minä en vanhetu enkä

väsähdä koskaan elämästä. Vaan sinunlaisesi kanssa me joutuisimme

elää nutustamaan vain päivästä toiseen, odotellen joulunpyhiä,

sitten laskiaisviikkoa, milloin ajellen vieraissa, milloin

koluten tanssisaleissa -- emmekä ajatteleisi mitään sen enempää;

maatamennessämme kiitteleisimme Jumalaa että päivä on taas niin pian

kulunut loppuun, ja aamuisin heräisimme toivomukseen että oi jospa

tämäkin päivä olisi yhtä hauska kuin eilinen ... siinä olisi meidän

tulevaisuutemme -- eikö niin? Eikö tämä muka olisi elämää? Voi Ilja,

minä riutuisin ja kuolisin semmoiseen... Semmoisestako sinä tulisit

onnelliseksi...?

Oblomov tuijotti tuskallisesti ylös kattoon, tahtoi nousta paikaltaan

ja paeta pois -- mutta jalat eivät totelleet. Hän tahtoi sanoa

jotakin, vaan suu tuntui kuivalta, kieli ei kääntynyt eikä ääni

ottanut lähteäkseen rinnasta. Hän ojensi vain kätensä Olgalle.

-- Niin kai se on ... -- sopersi hän sortuneella äänellä saamatta

loppuunsanotuksi ja lisäten katseellaan: "anna anteeksi!"

Olgakin tahtoi jotakin sanoa, mutta ei saanut sitä irti suustaan,

ojensi kätensä häntä kohti, mutta se solahti hervotonna alas

koskematta Oblomovin kättä; myös yritti hän sanoa: "jää hyvästi",

mutta ääni katkesi keskeltä sanaa ja sai valheellisen vivahduksen.

Hänen kasvonsa vääntyivät vääriksi kuin suonenvedossa, ja laskien

kätensä sekä päänsä Oblomovin hartialle purskahti itkuun. Oli kuin

olisi häneltä riistetty aseet käsistään. Äskeinen jäykkä järkevyys

oli nyt kadonnut -- ja ilmi tuli vain pelkkä nainen, suojaton surua

vastaan.

-- Jää hyvästi, jää hyvästi... -- sai hän soperretuksi kyynelten

seasta.

Oblomov oli vaiti ja kuunteli kauhistuneena neidon itkua uskaltamatta

sitä häiritä. Hän ei tuntenut sääliä ei Olgaa eikä itseänsä kohtaan

-- hän oli itse säälittävä Olga oli vaipunut nojatuoliin ja painaen

päänsä nenäliinan sisään nojautui pöytää vasten katkerasti itkien.

Hänen kyyneleensä eivät vuotaneet äkisti pursuavana suihkuna pian

loppuvan tuskan tuottamina, kuten ennen puistossa, vaan ne vuottivat

ilottomasti ja kylminä puroina kuin syksyinen vesisade, joka

armottomasti huuhtelee vainioita.

-- Olga, -- virkkoi Oblomov vihdoin: -- miksi sinä noin raastelet

itseäsi? Sinä rakastat minua etkä voi kestää eroa! Ota minut

sellaisena kuin minä olen, rakasta minussa sitä, mikä minussa on

hyvää!

Olga pudisti kieltävästi päätään kohottamatta sitä pöydästä.

-- Ei... ei... -- ponnistihen hän sitten sanomaan -- minun ja

minun suruni tähden älä pelkää. Minä tunnen itseni: minä itken

suruni tyhjäksi enkä sitten enää ole itkevä. Vaan nyt älä häiritse

minua itkemästä ... mene pois... Ah, ei, älä mene...! Jumala minua

rankaisee...! Koskee niin kipeää, ah kuinka kipeää ... täällä,

sydämmen kohdalla...

Ja itkun hyrskähdykset uudistuivat.

-- Vaan jos ei kipu katoakkaan -- huolehti Oblomov: -- ja terveytesi

vielä tärveltyy? Tuollaiset kyyneleet ne ovat myrkylliset. Olga,

armas enkelini, älä itke ... unohda kaikki...

-- Ei, anna minun itkeä! En minä tulevaisuuden tähden itke, vaan

menneisyyden tähden ... -- sai hän vaivoin sanotuksi: -- se on

"kuihtunut ja vaalennut..." Enkä se ole minä joka itken, vaan muistot

ne itkevät! ... Kesä ... ja puisto ... muistatko? Minun käy surku

meidän lehtokäytäväämme ja syreenipuitamme... Kaikki tämä on kasvanut

kiinni sydämmeen ja koskee niin kipeää repiä sitä irti...!

Hän pudisti epätoivoisesti päätään ja toisteli nyyhkyttäen:

-- Voi kuinka kipeältä, kuinka kipeältä se tuntuu!

-- Vaan jos sinä tähän kuolet? -- hölähti yhtäkkiä Oblomov

kauhistuksissaan. -- Ajattelehan, Olga...

-- Eikö mitä, -- keskeytti neito kohottaen päänsä ja koettaen

kyyneltensä läpi katsahtaa Oblomoviin. -- Minä ymmärsin vasta äsken

että olin rakastanut sinussa sitä, mitä olin itse tahtonut sinussa

olevan, sitä minkä Stolz oli minulle näyttänyt ja minkä me yhdessä

hänen kanssaan olimme keksineet. Minä rakastin tulevaista Oblomovia!

Sinä olet suopea ja rehellinen sielu, Ilja; sinä olet hellä kuin

kyyhkynen, joka kätkee päänsä siipiensä suojaan eikä kaipaa mitään

muuta; sinä olet valmis koko elämäsi kuhertelemaan katon räystään

alla ... mutta minä en ole sellainen: tämä ei ole minulle kylliksi,

minä tarvitsen vielä jotakin lisää, vaan mitä? -- sitä en tiedä!

Voitko sinä minua opettaa, voitko sanoa minulle, mitä se on, mikä

minulta puuttuu, voitko antaa kaiken tämän niin että minä... Eikö

sinulla ole kylliksi hellyyttä, vai mitä sinulta puuttuu...?

Oblomovin jalat notkuivat ja hän vaipui alas nojatuoliin pyyhkien

nenäliinalla käsiään ja otsaansa.

Sana oli ollut julma ja se haavoitti syvästi Oblomovia: hänen

sisuksiaan poltti ja kirveli, vaan ruumiissaan tunsi hän kylmän

hivelyitä. Vastauksen sijasta vääntyivät hänen kasvonsa omituisen

surkeaan, sairaaloisen häveliääseen hymyyn niinkuin kerjäläisellä,

jota on moitittu hänen alastomuudestaan. -- Ja niin jäi hän

istumaan tämä voittamattomuuden hymy huulillaan, heikontuneena

mielenliikutuksesta ja loukkauksesta, ja hänen sammunut katseensa

näytti selvästi sanovan: "niin, minä olen viheliäinen, vaivainen

kerjäläinen ... lyökää, lyökää minua...!"

Olga oli yhtäkkiä huomannut, kuinka paljon myrkkyä hänen sanansa oli

sisältänyt ja hän heittäytyi äkkipikaa Oblomovin eteen.

-- Anna minulle anteeksi, hyvä ystäväni! -- huudahti hän hellästi

kyynelet silmissä. -- Minä en muista, mitä kaikkea minä puhun, minä

olen ihan mieletön! Unhoita kaikki, olkaamme niinkuin ennenkin,

jääköön kaikki entiselleen...

-- Ei! -- lausui Oblomov nousten äkkiä seisaalleen ja torjuen

päättävällä liikkeellä luotaan neidon hellyyden purkauksen: -- Elköön

jääkö! Äläkä ole rauhaton että sanoit totuuden: minä ansaitsen

tämän... -- lisäsi hän alakuloisesti.

-- Minä olen haaveilijatar, mielikuvituksen lapsi! -- puheli Olga. --

Minulla on onneton luonne. Miksikä muut, miksikä Sonitshka on niin

onnellinen...

Ja hän alkoi itkeä.

-- Mene pois! -- käski hän repien märkää nenäliinaa käsillään. -- Ei,

minä en kestä, minulle on menneisyys vielä niin kallis...

Ja hän peitti jälleen kasvonsa nenäliinallaan koettaen tukahduttaa

itkunsa tulvaa.

-- Miksi on kaikki mennyt turmioon? -- kysyi Olga yhtäkkiä kohottaen

päätänsä. -- Kuka on sinut kironnut, Ilja? Mitä olet sinä tehnyt?

Sinähän olet hyvä ja ymmärtäväinen, hellä ja jalomielinen ... ja --

kuitenkin joudut turmioon! Mikä kumma on sinut pilannut? Ei liene

nimeä tälle pahalle...?

-- On kyllä, -- sanoi Oblomov tuskin kuultavasti. Olga katsahti

häneen kysyväisesti, silmät täynnä kyyneliä.

-- Se on oblomovilaisuutta! -- kuiskasi Ilja Iljisth, tarttui sitten

Olgan käteen tahtoen sitä suudella, mutta ei voinut, vaan ainoastaan

puristi sitä kovasti huuliansa vasten ja kuumia kyynelkarpaloita

tipahteli hänen silmistään neidon sormille. Kohottamatta päätään,

näyttämättä Olgalle kasvojaan kääntyi Oblomov ympäri ja läksi pois

talosta.

12.

Jumalatiesi, missä hän sitten lienee harhaillutkin ja miten kulutti

koko päivän, mutta kotiin palasi hän vasta myöhään yöllä. Emäntä

kuuli ensimmäisenä kolkutuksen portilta ja koiran haukunnan ja

ravisteli hereille Anisjan ja Sakariiaksen sanoen että herra oli

palannut.

Ilja Iljitsh ei vähällä huomannut, kuinka Sakariias häneltä riisui

vaatteet, kiskoi saappaat jaloista sekä heitti hänen ylleen --

yömekon.

-- Mikä tämä on? -- kysyi vain Oblomov katsahtaen halattiin.

-- Emäntä sen tänään toi: oli pessyt ja paikannut teidän unimekkonne,

-- sanoi Sakariias.

Oblomov rymähti nojatuoliin ja jäi siihen hievahtamatta istumaan.

Kaikki hänen ympärillään vaipui unen ja synkän pimeyden helmoihin.

Siinä hän istui nojautuen kättänsä vasten, huomaamatta yön pimeyttä

ja kuulematta seinäkellon lyöntejä. Hänen järkensä oli kuin upoksissa

muodottomain himmeiden ajatusten sekasortoon, ne liitelivät kuni

pilvenhattarat hajallaan ja ilman päämäärää taivaalla -- eikä hän

voinut tavoittaa niistä yhtään.

Sydän oli surmauksissa, elämä oli ajaksi siellä valjennut ja hitaasti

tapahtui tointumus entiseen järjestykseensä ja palaavista voimista

paisuneeseen elämän säännölliseen juoksuun.

Veri virtasi rajusti hänen suonissaan eikä Oblomov nyt tuntenut

väsymystä eikä mitään ruumiillista tarvetta. Tuntui kuin vuorokaudet

umpeensa saattaisi maata kuin pölkky yhdessä kohti ja vuorokaudet

umpeensa kävellä, ajella ja liikkua kuin kone.

Vaikea on se tie, jolla ihminen vähitellen nöyrtyy kohtalonsa

alle -- ja vitkaan ja asteettain hänen elimistönsä silloin elpyy

toimintaansa, mutta murhe voi myös musertaa ihmisen niin ettei hän

siitä koskaan nouse, mikä luonnollisesti riippuu murheen laadusta ja

myös ihmisestä itsestään.

Oblomov ei muistanut, missä hän istui tai että hän ollenkaan istui,

hän tuijotti vain koneellisesti eteenpäin, huomaamatta kuinka aamu

jo hämärsi; hän kuuli eikä kuitenkaan kuullut, kuinka ämmä talonväen

puolella kuivasti yskähteli, kuinka talonmies alkoi särkeä halkoja

pihalla, kuinka talossa syntyi kolketta ja astiain räminää ja hän

näki eikä kuitenkaan nähnyt, kuinka emäntä Akuliinan kanssa läksi

torille ja kuinka aidan ohitse vilahti paperimytty.

Ei kukon kiekahdukset, ei koiran haukahdukset, ei portin narahdukset

voineet häntä säpsäyttää tuntoihinsa tästä kangistuksen tilasta.

Jo kuului kuppienkin kalina keittiöstä ja samovaari alkoi siellä

sihisten kiehua.

Vihdoin, kellon käydessä kymmentä avasi Sakariias tarjottimella oven,

potkasi tapansa mukaan toisella jalalla taakseen muka sulkeaksensa

oven ja tapansa mukaan osui väärään, vaan sai kuitenkin tarjottimen

pysymään pystyssä. Pitkällisestä kokemuksesta oli hän jo näet

harjaantunut koko käteväksi ja sitäpaitsi tiesi hän hyvin että

sieltä oven takaa kurkisteli Anisja, niin että jos hän vain jotakin

olisi pudottanut, tämä heti olisi hypännyt perään ja nolannut hänet

tykkänään.

Tällä kertaa tuli Sakariias siis onnellisesti sisään, parta kiinni

tarjottimessa, jota hän lujasti piteli sylissään, toposteli vuoteen

ääreen ja rupesi juuri asettelemaan kuppeja pöydälle sängyn viereen

herättääksensä herransa, kun hän samalla äkkäsi että vuode olikin

pehnaamaton ja -- herra tiposentiessään!

Hän säikähti ja vavahti niin että kuppi paikalla lensi lattiaan

ja sen perästä läksi sokuriastiakin putoamaan. Koettaessaan saada

näitä kapineita kiinni lennosta, tuli hän täräyttäneeksi tarjotinta

niin että kaikki muutkin vehkeet pyrähtivät perästä. Hän ehti saada

tarjottimella pidätetyksi ainoastaan teelusikan.

-- Sepä nyt vasta onnettomuus! -- irvisteli hän katsellessaan

kuinka Anisja kokoili lattialta sokeripalasia, kupinkuoria ja

leivänkappaleita. -- Missä kummassa on herra?

Vaan herra istua törötti nojatuolissa aivankuin ilman kasvoja. Kun

Sakariias hänet havaitsi, jäi hän töllöttämään häneen suu seljällään.

-- Miksi te, Ilja Iljitsh, noin olette koko yön nojatuolissa istunut

panematta maata? -- kysyi hän.

Oblomov käänsi hitaasti päänsä Sakariiakseen päin ja katsahti

hajamielisesti sekä häneen että lattialle kaadettuun kahviin ja

pitkin mattoa pärisseihin sokeripalasiin.

-- Vaan miksikäs sinä olet särkenyt tuon kupin? -- sanoi hän nousten

ylös ja mennen ikkunan luo.

Ulkona tuiskusi lunta ja sakeasti peittivät höytäleet maata.

-- Lunta, lunta, lunta! -- hoki Oblomov kuin mieletön katsellen

valkoiseen vaippaan kääriytyviä puutarhanpenkereitä ja aitoja. -- Se

on peittänyt kaikki! -- sopersi hän sitten epätoivoisesti, heittäytyi

vuoteeseen ja nukahti lyijynraskaaseen, murheelliseen uneen.

Jo oli puolenpäivän aika, kun hän heräsi oven narahdukseen talonväen

puolelta. Ovesta pistihen esiin paljas käsivarsi lautasineen, jolla

höyrysi paistinpiirakka.

-- Tänään on sunnuntai,-- puhui lempeä ääni: -- olemme leiponeet

piirakkaa; ettekö halua maistaa?

Mutta Oblomov ei vastannut mitään; hän oli sairastunut kuumetautiin.