KOLMAS OSA.

1.

Oblomovin kasvot paistoivat, kun hän kotiinsa kulki. Hänen verensä

kiehui, hänen silmänsä säteilivät ja hänestä tuntui siltä kuin

olisivat hänen hiuksensakin leimunneet ilmitulessa. Niin tuli hän ja

astui huoneeseensa -- ja yht'äkkiä hänen kasvojensa paiste katosi ja

silmät pysähtyivät vastenmielisessä hämmästyksessä liikkumattomina

yhteen kohti: -- hänen nojatuolissaan istui Tarantjev.

-- Mikä siinä on ettei miestä tapaa kotona? Missä sinä maleksitkin?

-- kysyi Tarantjev ankarasti, työntäen Oblomoville karvaisen kätensä.

-- Ja tuo sinun vanha pirusi on tuiki tottelematon elukka, sillä kun

minä tässä tiedustin jotain suuhunpantavaa, niin ei sanonut muka

olevan ja kun ryyppyä pyysin -- ei sitäkään antanut.

-- Minä olin vain vähän kävelyllä tuolla lehdossa, -- vastasi Oblomov

huolimattomasti, vielä tointumattomana loukkauksesta mitä tunsi

maakuntalaisensa ilmestymisestä moisella hetkellä.

Hän oli jo ehtinyt unhoittaa sen kolkon piirin, jossa niin kauvan

oli elänyt ja jo vieraantunut sen tukahduttavasta ilmasta. Mutta

Tarantjev syöksi hänet taas silmänräpäyksessä aivankuin taivaasta

päistikkaa alas suohon. Kiusattuna kysyi Oblomov itseltään: miksi

olikin Tarantjev tullut? kauvanko hän viipyy? -- ja häntä ahdisti

aavistus että vielä se tässä jää päivälliseksi hänen luokseen ja

silloin käy mahdottomaksi lähteä Iljinskiin. Millä kummalla saisi

miehen lähtemään pois, vaikkapa se maksaisikin vähän kulunkeja? --

tätä ainoata kysymystä hautoi nyt Oblomov. Ja vaieten ja tylynä

odotti hän, mitä Tarantjevilla olisi sanottavaa.

-- Kuules mies, etkö sinä aijo käydä katsomassa sitä uutta asuntoasi?

kysyi Tarantjev.

-- En sitä nyt tarvitse, -- sanoi Oblomov koettaen olla katsomatta

Tarantjeviin. -- En minä sinne muuta.

-- Häh? Vai et muka muuta? -- virkkoi Tarantjev uhkaavasti. -- Kun

kerran olet vuokrannut, niin tietysti muutat. Etkö muista sitoumusta?

-- Mitä sitoumusta?

-- Vai olet sinä jo unohtanut. Itsehän tuota allekirjoitit

sopimuskirjan yhdeksi vuodeksi. Maksa pois ensin kahdeksansataa

ruplaa seteleissä, ja mene sitten mihin ikinä haluat! Neljä asukasta

on jo käynyt huoneita katsomassa ja tahtonut vuokrata, vaan kaikille

on annettu kieltävä vastaus. Yksi olisi vuokrannut kolmeksi vuodeksi.

Nyt vasta muisti Oblomov että Tarantjev samana päivänä, jona hän oli

muutossa huvilaan, oli tuonut hänelle paperin, jonka hän kiireissään

oli allekirjoittanut läpilukematta sitä.

"Voi hyväjumala, mitä olen tehnyt!" ajatteli hän nyt.

-- Niin, minä en tarvitse koko asuntoa, -- puhui Oblomov: -- minä

matkustan tästä ulkomaille...

-- Ulkomaille! -- keskeytti Tarantjev. -- Tietysti sen saksalaisen

kanssa? Siitä nyt ei mitään tule.

-- Miksei tule? On minulla jo passikin, annas kun näytän. Ja

kapsäkkikin on ostettu...

-- Ei tule mitään! toisti Tarantjev välinpitämättömästi. -- Mutta

parasta kuitenkin että annat puolenvuoden maksun etukäteen.

-- Ei minulla ole rahaa.

-- Hanki mistä tahansa! tädin veljen, Ivan Matveitshin kanssa ei ole

leikkimistä, hän ilmiantaa heti oikeuteen ja silloin olet kiikissä,

mies. Minä olen jo omistani maksanut, anna sinä nyt minulle.

-- Mistä sinä niin paljon rahaa otit? kysyi Oblomov.

-- Mitä se sinuun kuuluu? Sain vanhan velkani takaisin. Anna tänne

rahat! Sitä varten minä tänne tulinkin.

-- Hyvä on, minä ajan sinne ihan näinä päivinä ja siirrän asunnon

toisen nimiin, mutta nyt minä en jouda, sillä minulla on kiire.

Ja Oblomov alkoi pujotella takkinsa nappeja kiinni.

-- Minkälaisen asunnon sinä sitten tarvitset? Parempaa et koko

kaupungissa löydä. Ethän ole sitä vielä nähnytkään? -- murisi

Tarantjev.

-- Enkä tahdokkaan nähdä, -- vastasi Oblomov: -- mitä varten minä

sinne muuttaisin? Se tulisi minulle kauvaksi...

-- Mistä niin? -- kysyi Tarantjev karkeasti. Mutta Oblomov ei

ruvennut selittämään mistä.

-- Kaupungin keskuksesta, -- lisäsi hän sitten.

-- Mitä kummaa sinä keskikaupungilla teet? Ettäkö vain saisit maata

mötköttää?

-- Enhän minä enää makaa.

-- Kuinka niin?

-- Niin vain. Minä olin ... tänään ... - alkoi Oblomov.

-- Häh? -- keskeytti Tarantjev.

-- Minä en syö päivällistä enää kotona...

-- Lyö rahat pöytään ja mene helvettiin!

-- Ei minulla ole rahoja, -- toisti Oblomov kärsimättömänä. -- Minä

poikkean sinne näinä päivinä puhumaan emännän kanssa.

-- Emännän, minun tätinikö kanssa? Mitäs ne akat tietävät. Se ei

sovi, sinun täytyy puhella hänen veljensä kanssa -- sitten saat nähdä.

-- No hyvä, kyllä minä käyn ja toimitan.

-- Kuka sinua tässä rupeaa odottelemaan! Anna rahat tänne ja mene

matkoihisi.

-- Sanoinhan jo, ettei ole, vaan kyllä minä toimitan.

-- No maksa minulle sitten heti edes ajurirahat, -- tinki Tarantjev:

-- kolme täyttä hopearuplaa.

-- Missä sinulla on ajuri? Ja mitä varten kolme täyttä hopearuplaa?

-- Minä päästin sen jo pois. Mitäkö varten? Ei se edes sillä tahtonut

tuoda: "sinne on niin santainen tie" sanoi. Ja täältä takaisin myös

kolme täyttä hopearuplaa -- tekee kaikkiaan kaksikymmentä kaksi

ruplaa!

-- Täältähän pääsee raitiovaunulla puolesta ruplasta, -- sanoi

Oblomov: -- siin' on!

Hän kaivoi hänelle neljä hopearuplaa ja Tarantjev piilotti ne

taskuunsa.

-- Seitsemän ruplan vahinko tuli sinun tähtesi, -- lisäsi hän. -- Nyt

anna päivällisrahat!

-- Mitkä päivällisrahat?

-- Minä en enää kerkeä kaupunkiin ja siksi täytyy syödä ravintolassa

tien varrella; siellä on kaikki hiton kallista: viisi ruplaa nylkevät.

Ääneti veti Oblomov esiin vaaditut rahat ja viskasi hänelle. Hän ei

voinut edes istuutua pelkästä kärsimättömyydestä, jotta Tarantjev

mitä pikimmin lähtisi pois, mutta tämä ei lähtenytkään.

-- Käskeppäs antaa minulle jotain suuhunpantavaa -- sanoi hän.

-- Mutta sinähän aijoit syödä ravintolassa? -- huomautti Oblomov.

-- Niin päivällistä! Vaan nythän käy kello vasta kahta.

Oblomov käski Sakariiaksen tuoda jotain syötävää.

-- Ei ole mitään syötävää, ei ole valmistettu, -- murahti Sakariias

kuivasti ja katsoi synkästi Tarantjeviin. -- Vaan kuulkaas, Mihei

Andreitsh, milloinkas tuotte takaisin sen herran paidan ja liivin?...

-- Mistä paidasta ja liivistä sinä tolitat? -- epäsi Tarantjev. --

Aikoja sitten olen tuonut.

-- Milloinka niin? -- tinkasi Sakariias.

-- Enkö sinulle käteen työntänyt silloin kun muutitte? Vaan sinä olet

pistänyt ne johonkin myttyyn ja vielä kehtaat tulla kyselemään...

Sakariias lopen tyrmistyi ällistyksestä.

-- Voi hyvä Jumala! Ilja Iljitsh! Tämähän on kerrassaan häpeä! --

kirkui hän kääntyen Oblomovin puoleen.

-- Niin, laula sinä vain sitä nuottia! -- lausui Tarantjev. --

Luultavasti olet itse juonut ne suuhusi ja vielä muka kyselet...

-- En, en eläissäni vielä ole herran tavaroita juonut! -- kähisi

Sakariias. -- Mutta te...

-- Suu kiinni, Sakariias! -- keskeytti Oblomov ankarasti.

-- Te sitä lienette vienyt yhden lattiaharjankin ja kaksi kuppia

meiltä? -- tiedusti yhä Sakariias.

-- Vai harjoja? jyrisi Tarantjev. -- Voi sua vanhaa roistoa! Ole nyt

toki vaiti ja tuo koreasti syötävää!

-- Kuuletteko te, Ilja Iljitsh, kuinka hän minua haukkuu? -- äänsi

Sakariias. -- Ei ole syötävää, ei edes leipää ole kotona ja Anisja on

mennyt ulos pihasta, -- lisäsi hän ja läksi pois.

-- Missä sinä päivällistä syöt? -- kysyi nyt Tarantjev. --

Todentotta, nyt on kummat, kun Oblomov kävelee lehdossa eikä syö

kotonaan! Milloinkas sinä tulet asuntoasi katsomaan? Syksy on

käsissä, parasta että tulet pian.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä tästä...

-- Äläkä unhoita tuoda rahoja!

-- Kyllä, kyllä... -- vakuutti Oblomov kärsimättömästi.

-- No, vieläkö mitä muuta tarvitset asuntoosi? Siellä, veliseni, on

sinua varten maalattu lattiat ja katot, ikkunat ja ovet -- kaikki

tyyni: yli sadan ruplan se maksaa.

-- Kyllä, kyllä, hyvä on... Tuota, kuules mitä tahdoin sinulle sanoa,

-- mutisi Oblomov yht'äkkiä: -- ole niin hyvä ja käy raatitalolla,

minä tarvitseisin tässä luotettavaa miestä todistamaan...

-- Mitäs annat korvausta minulle siitä puuhasta? -- virkkoi Tarantjev.

-- Minä lisään sinulle päivällisrahoja, -- sanoi Oblomov.

-- Sillä matkalla rikkipolkee toki saappaitakin enemmän edestä kuin

mitä sinä aijot lisätä.

-- Mene hyvä mies, kyllä minä maksan.

-- Mahdotonta on minun sinne mennä, -- lausui Tarantjev synkästi.

-- Mistä syystä?

-- Siitä syystä että on vihamiehiä, jotka ovat suutuksissa minuun ja

virittävät salajuonia minua vastaan.

-- No, hyvä, minä lähden sinne tästä itse, -- sanoi Oblomov ja

tarttui hattuunsa.

-- Kuules, kun tulet asuntoa katsomaan, niin Ivan Matveitsh

toimittaa sinulle kaikki. Hän on kultainen mies eikä hänessä ole

vivahdustakaan mihinkään saksalais-nousukkaaseen! Syntyperäinen

venäläinen, uskollinen palvelija hän on, kolmekymmentä vuotta on hän

istunut samalla tuolilla, koko oikeudenistuntoa hän johtaa ja vaikka

miehellä on rahaa, niin ei kuitenkaan koskaan käytä ajuria. Hänen

hännystakkinsa ei ole parempi kuin minunkaan. Itse on hän tyynempi

vettä, matalampi maan ruohoa ja puhuu tuskin kuultavasti eikä koskaan

maleksi vierailla mailla niinkuin tuo sinun...

-- Tarantjev! -- huudahti Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään: -- Suu

kiinni sellaisista mitä et ymmärrä!

Tarantjevin silmät remahtivat pullolleen tästä Oblomovin käytöksestä,

jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, niin että hän unohti

edes loukkautua siitä että hänet ole asetettu alemmaksi Stolzia.

-- Kas kuinka sinä nyt voit, veli... -- mutisi hän ottaen hattunsa:

-- mikä kiivaus!

Hän silitteli hattua hihallansa, katsahti siihen ja sitten Oblomovin

hattuun, joka lepäsi peilikaapin päällä.

-- Sinähän et käytä hattua, sinulla on tuossa lippulakki, -- sanoi

hän ottaen Oblomovin hatun ja sovitellen sitä päähänsä: -- annas,

hyvä veli, tämä minulle kesähatuksi.

Ääneti otti Oblomov hattunsa pois hänen päästään ja asetti sen

entiselle paikalleen, sitten pani hän kätensä ristiin rinnoilleen ja

jäi odottamaan että Tarantjev menisi matkoihinsa.

-- No, lempo sinut vieköön! -- murisi Tarantjev vääntäytyen

kömpelösti ovelle. -- Sinussa on tällä kertaa ... jotain... Vaan

puhuhan Ivan Matveitshin kanssa, ja koetahan vain tulla ilman rahoja!

2.

Hän läksi, mutta Oblomov vajosi pahalla tuulella nojatuoliinsa ja sai

siinä istua sangen kauvan ennenkuin vapautui karkeasta vaikutuksesta.

Vihdoin muistuivat hänen mieleensä tämän aamun tapahtumat, ja

Tarantjevin ikävä ilmestyminen haihtui hänen päästään ja hymy

ilmaantui jälleen hänen kasvoilleen.

Hän nousi seisomaan peilin eteen ja korjaili kauvan kaulahuiviansa,

hymyili pitkään ja katseli poskeansa, että eikö siinä vielä näkyisi

jälkeä Olgan kuumasta suutelosta.

-- Kaksi "ei ikinä", -- äänsi hän hiljaa riemuiten: -- ja mikä

eroitus niiden välillä. Se toinen on jo kuihtunut, vaan toinen niin

kauniisti kukoistaa...

Sitten rupesi hän mietiskelemään, mietiskelemään yhä syvempään.

Hän tunsi että tuo valoisa, pilvetön lemmen juhla-aika oli jo ohi

ja että rakkaus todellakin oli nyt muuttumassa velvollisuudeksi,

että se oli yhteydessä koko elämän kanssa, sisältyi sen tavalliseen

toimintaan ja alkoi päästellä iloisia värejänsä.

Kentiesi tänä aamuna oli välähtänyt sen viimeinen ruusunpunainen

säde, vaan tuolla edessäpäin se ei enää olekkaan säteilevä niin

kirkkaasti, vaan on näkymättömästi lämmittävä elämää; elämä

nielaisee sen sisäänsä ja se tulee sen, tosin voimalliseksi, mutta

salaiseksi vieteriksi. Ja tästälähtien tulevat lemmen ilmaukset niin

yksinkertaisiksi ja arkipäiväisiksi.

Romaani muuttuu ja alkaa ankara todellisuus: asiapaperit, sitten

matka Oblomofkaan, talon rakentaminen ja tilan panttaus, tien teetto,

kesken jäänyt tutkinto asioissa talonpoikien kanssa, työjärjestys,

elonleikkuu, viljanpuinti, tilipaperien rapina, talonhoitajan

huolestuneet kasvot, aatelisten vaalit, istunto oikeudessa...

Ainoastaan siellä-täällä, silloin-tällöin välähtää seasta Olgan

katse, kajahtaa Casta diva, sulahtaa kiireellinen suudelma, ja taas

täytyy lähteä töitä tarkastamaan, ajaa asioille kaupunkiin, taas on

siinä talonhoitaja kahisevine laskuineen.

Saapuu vieraita -- vaan siitäkään ei ole iloa: ne puhua polittavat

siitä, kuinka paljon kukin polttaa viinaa tehtaassa, kuinka monta

arssinaa verkaa kukin valmistaa kruunulle... Mitäs se on? Sitäkös

hän on tahtonut? Sekö muka on elämä?... Ja kuitenkin eletään niin,

ikäänkuin siinä olisi koko elämä. Ja Andreinkin mielestä se on kuten

olla pitää!

Mutta naimisiinmeno ja häät -- se on sentään elämän runous, se on

sen täysinpuhjennut kukkanen. Ja hän kuvitteli mielessään, kuinka

hän taluttaa Olgaa alttarin eteen, ja kuinka tämän päässä paistaa

-- pomeranssinlehvä ja pitkä morsiushuntu... Ihmetyksen supatusta

kuuluu yleisön joukosta. Häveliäänä, hiljaa riemuitsevin rinnoin ja

tuo ylpeähkö pää armaasti taivuksissa antaa Olga hänelle kätensä eikä

tiedä, kuinka katsoa kaikkia uteliaita. Milloin loistelee hymy hänen

huulillaan, milloin ilmaantuu kyyneleet silmiin, milloin taas otsan

poimussa leikiten väikkyy joku ajatus.

Vielä kotona, sitten kun vieraat ovat menneet, heittäytyy hän

muhkeassa puvussaan vasten hänen rintaansa, niinkuin tänään...

"Ei, minä riennän Olgan luo, en voi ajatella enkä tuntea näin

yksikseni", haaveili hän. "Kerron kaikille, koko mailmalle ...

tpruu sentään; aluksi vain tädille, sitten paroonille ja kirjoitan

Stolzille -- kylläpäs hän hämmästyy, kun kuulee. Sitten sanon

Sakariiakselle: tämä lankee jalkoihini ja ulvoo ilosta -- annan

hänelle kaksikymmentä viisi ruplaa. Tulee siihen myös Anisja, koettaa

suudella kättäni -- hänelle annan kymmenen ruplaa. Sitten ... jaa,

sitten huudan koko mailmalle, niin huutaa hihkasenkin että mailman

täytyy tunnustaa: 'Oblomov on onnellinen, Oblomov menee naimisiin!'

Vaan nyt riennän Olgan luo: siellä odottaa minua yhä jatkuva

kuiskutus, salainen suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi..."

Ja hän kiirehti Olgan luo. Tyttö kuunteli hymyillen Oblomovin

haaveita, mutta kun tämä hypähti ylös rientääksensä ilmoittamaan

tädille, rypistyivät Olgan kulmakarvat niin ettei Oblomov

uskaltanutkaan.

-- Ei sanaakaan kenellekkään! -- lausui neito pannen sormen

huulilleen ja uhaten häntä, että hän puhuisi hiljempaa jottei täti

toisesta huoneesta kuulisi. -- Ei vielä ole aika!

-- Milloinkas on aika, jos kaikki meidän välillämme kerran on

päätetty? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi. -- Mitäs sitten on

tehtävä nyt? Mistä on aljettava? -- kysyi hän. -- Ei suinkaan sekään

auta että vain istumme kädet ristissä. Nythän alkaa velvollisuus ja

vakavampi puoli elämästä...

-- Niin alkaakin, -- toisti neito katsoen häntä tutkivasti silmiin.

-- Niinpä siis minä tahdon ottaa ensimmäisen askeleen ja mennä

sanomaan tädille...

-- Se on se viimeinen askel.

-- Mikäs sitten on ensimmäinen?

-- Ensimmäinen ... Se on mennä sitä asiapaperia kirjoituttamaan

raatitalolle.

-- Niin ... kyllä minä huomenna...

-- Miksikäs ei jo tänään?

-- Tänään ... tänään on sellainen päivä että poismeno sinun luotasi,

oi Olga...!

-- No hyvä, siis huomenna. Mutta sitten?

-- Sitten on ilmoitettava tädille ja kirjoitettava Stolzille.

-- Ei suinkaan, vaan sitten on sinun matkustaminen maatilallesi,

Oblomofkaan... Andrei Ivanitshan kirjoitti, mitä siellä on tehtävä,

minä en tiedä, millaiset toimet teillä siellä on, rakennuspuuhat vai

mitkä? -- tiedusteli Olga katsoen silmiin.

-- Hyväjumala. -- puheli Oblomov. -- Jos tässä rupeaa kuuntelemaan

Stolzia, niin eihän asia ikipäivinä pääse tädin kuuluviin. Hänhän,

Stolz, sanoo että pitää alkaa rakentaa taloa, sitten teettää teitä ja

puuhata kouluja... Sitä kaikkea ei nyt tämän mailman aikana kerkeä.

Vaan matkustakaamme, Olga, sinne yhdessä, niin silloin...

-- Minnekkäs me siellä asetumme? Onko siellä taloa?

-- Vanha resu vain ja luulen että portaatkin ovat perin luhistuneet...

-- Mutta minne sitten joudumme? -- kysyi Olga.

-- Täytyy täällä etsiä itsellemme asuntoa.

-- Vaan sitä varten myös sinun täytyy lähteä kaupunkiin, -- huomautti

neito: -- se on toinen askel...

-- Ja sitten ... -- jatkoi Oblomov.

-- Ottaahan ensin ne kaksikaan askelta, niin sittenpähän nähdään mitä

seuraa.

"Mitäs tämä nyt on?" ajatteli Oblomov surullisena: "eihän minua

täällä kohdannutkaan tuollainen yhä jatkuva kuiskutus eikä salainen

suostumus sulattaa kaksi elämää yhdeksi! Kaikki käy ikäänkuin

nurinpäin. Kuinka kummallinen se on tuo Olga! Ei hän pysähdy yhteen

paikkaan, ei jää makeasti huutamaan runollisen retken mielialaa,

aivankuin ei hänellä laisinkaan haaveita olisikaan eikä mitään

tarvetta vaipua tunnelmiin! Hetipaikalla vain aja porhauta asioillesi

kaupunkiin -- aivankuin Andrei! Miksikä he kaikki lienevätkin

ikäänkuin liittoutuneet keskenään kiirehtiäkseen minua elämään?"

Seuraavana päivänä Oblomov, mukanaan arkki vaakunoitua virkapaperia

läksi kaupunkiin ja aikoi aluksi virastoon ajaen sinne sangen

vastahakoisesti ja haukotellen katsellen kupeilleen. Hän ei varmasti

tiennyt, missä koko raatitalo sijaitsikaan, ja poikkesi sentähden

Ivan Gerasimitshin tykö kysäistäkseen, missä viraston osastossa

todistuskirjoja teetettiin.

Tämä ilahtui suuresti Oblomovin tulosta eikä tahtonut laskea häntä

pois aamiaiselta. Lähettipä vielä hakemaan ystävääkin saadaksensa

tältä perinpohjin kysellyksi, kuinka kaikki toimitetaan, sentähden

että oli itse aikoja sitten luopunut asioista.

Aamiainen ja neuvottelu loppuivat vasta kello kolme ja oli myöhäistä

enää lähteä virastoon, huomenna taas sattui olemaan lauvantai

-- virasto oli suljettu ja täytyi siis lykätä sinne meneminen

maanantaihin asti.

Oblomov läksi Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan uutta asuntoansa

katsomaan. Kauvan sai hän ajella pitkien lankkuaitojen välitse pitkin

kapeita poikkikatuja. Vihdoin saivat he käsiinsä poliisin, joka

selitti että talo on toisessa korttelissa, samaan suuntaan pitkin

tuota katua -- ja hän näytti vielä yhden kadun, jonka varrella

ei ollut taloja, vaan samallaisia lankkuaitoja ja jossa maa oli

nurmettunut ja rapa rattaanjäljissä kuivettunut.

Taas läksi Oblomov ajamaan ihaillen nokkosia aitovierillä ja

lankkujen takaa kurkistelevia pihlajia. Vihoviimein osoitti poliisi

vanhaa taloa eräällä pihalla, lisäten:

-- Juuri tuo se on.

"Kolleegisihteerin-lesken Pshenitsinan talo" luki Oblomov portin

päältä ja käski ajaa pihaan.

Piha oli alaltaan ainoastaan huoneen suuruinen niin että ajoneuvot

töytäsivät aisa edellä nurkkaan säikäyttäen joukon kanoja, jotka

kaakattaen ja siipiään räpyttäen syöksyivät rajusti eri suuntiin,

ja suuri musta koira alkoi riuhtoa ketjuaan oikeaan ja vasempaan,

vimmatusti haukkuen sekä koettaen tapailla hevosia turvasta.

Oblomov istua kökötti vaunuissaan aivan ikkunain tasalla

ja ponnisteli päästäksensä ulos. Ikkunoista, joilla kasvoi

samettinauhoilla sidottuja resedoja, vilahteli ihmispäitä. Suurella

vaivalla kiipesi Oblomov; alas vaunuista ja yhä kauheammaksi kasvoi

koiran haukunta.

Hän astui portaille ja töytäsi pahki ryppynaamaiseen akkaan,

joka hameenliepeillään oli sitoa kuraissut sarafaaninsa pussiksi

vyötäisilleen.

-- Ketä haette? -- kysyi akka.

-- Talon emäntää, rouva Pshenitsinaa.

Ämmä painoi neuvottomana päänsä alas.

-- Etteköhän vain hae Ivan Matveitshia? -- kysyi hän. -- Hän ei ole

kotona, ei ole vielä palannut virkapaikastaan.

-- Emäntää minä tarvitsen, -- sanoi Oblomov.

Sillävälin kasvoi yhä hälinä talossa ja milloin mistäkin ikkunasta

kurkisti pää; ämmän takana raotetiin ovea ja taas nykäistiin kiinni;

sieltä tirkisteli kaikenlaisia kasvoja.

Oblomov kääntyi ympäri ja huomasi, kuinka pihalla kaksi lasta, poika

ja tyttö, uteliaasti katseli häneen.

Jostakin ilmestyi esiin uninen talonpoika lammasnahkainen turkki

päällään ja varjostaen kädellään silmiään auringolta jäi laiskasti

katsoa töllistämään Oblomovia ja tämän vaunuja.

Koira yhä haukkui äkäisesti ja katkonaisesti, ja kun Oblomov

vähänkään liikahti taikka hevonen polkaisi maata, alkoi heti ketjun

riuhtominen ja keskeytymätön haukkuminen.

Aidan takaa oikealta näki Oblomov loppumattoman pitkän kaalimaan,

vasemmalta näkyi muutamia puita ja viheriäpuinen huvimaja.

-- Agata Matvejevnaako te siis etsitte? -- kysyi akka. -- Mitä teillä

on hänelle asiaa?

-- Sano talon emännälle, -- puhui Oblomov: -- että minä tahdon häntä

tavata: olen vuokrannut täällä asunnon.

-- Te taidatte olla se uusi asukas, Mihei Andreitshin tuttava?

Odottakaahan, jahka menen sanomaan.

Ja akka aukasi oven ja ovesta pinkasi syrjään muutamia päitä ja

lennähti pikaisesti sisään huoneisiin. Oblomov ehti vilahdukselta

nähdä jonkun naisen paljain kauloin ja kyynäspäin ja ilman

päähinettä. Se oli sellainen valkoverinen, jotenkin täyteläinen

nainen, joka omituisesti naurahti sille että hänet oli nähnyt vieras

herra, ja hänkin pakeni muiden mukana pois ovelta.

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, -- virkkoi ämmä palattuansa ja

kuljetti Oblomovin pienenlaisen etehisen läpi melkoisen tilavaan

huoneeseen ja pyysi odottamaan. -- Emäntä tulee heti paikalla.

"Kylläpä se koira yhä haukkuu", ajatteli Oblomov katsellessaan

huonetta.

Yht'äkkiä pysähtyivät hänen silmänsä tuttuihin esineisiin: koko

huone oli näet läjätty täyteen hänen omia tavaroitaan. Pöydät pölyn

peitossa, tuolit kumollaan sängyn päällä, siinä kaapit, matrassit ja

astiat sikinsokin.

-- Mitä tämä on? Miksei ole asetettu järjestykseen? -- virkkoi hän

itsekseen. -- Tämähän on ilkeää!

Samassa narahti ovi hänen takanaan ja huoneeseen astui sama nainen,

jonka hän äsken oli nähnyt paljain kauloin ja kyynäspäin.

Nainen oli iältään kolmenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat hyvin

valkoiset ja pyöreät niin että punastus nähtävästi ei voinut

tunkeutua läpi poskipäiden. Kulmakarvoja ei hänellä ollut juuri

lainkaan, vaan niiden kohdalla oli kaksi ikäänkuin hieman

pullistunutta, kiiltävää viirua, harvoine, heleine karvoineen. Silmät

olivat harmahtavat ja yksinkertaisen sielukkaat niinkuin koko muukin

kasvojen ilme, kädet valkoiset, mutta karkeat kohollaan olevine

sinisine suonisolmuineen.

Puku mukautui piukasti hänen ruumiinsa ympäri ja näkyi ettei hän

käyttänyt mitään keinotekoisia kaunistuskeinoja, ei edes liikanaista

hametta suurentaakseen lantioiden ympärystää ja pienentääkseen

vartaloaan. Senpätähden hänen peitetty povensakin, kun hän kulki

ilman huivia, olisi hyvin voinut olla vahvan, terveen ja kuitenkin

kainon naisrinnan mailina taiteilijalle tai kuvanveistäjälle. Korean

saalin ja juhlapäähineen rinnalla näytti hänen pukunsa vanhalta ja

kuluneelta. Hän ei ollut osannut odottaa vieraita ja sentähden, kun

Oblomov halusi häntä tavata, oli hän kotoisten arkivaatteiden ylitse

vain heittänyt juhlasaalin, pistänyt tanun päähänsä, ja astui sisään

arkana, pysähtyi oven suuhun sekä katsoi ujosti Oblomoviin. Tämä

nousi ylös, lähestyi ja teki kumarruksen.

-- Rouva Pshenitsinako minulla on ilo nähdä edessäni? -- kysyi

Oblomov.

-- Ky-kyllä, -- vastasi nainen. -- Te ehkä tahdotte puhutella minun

veljeäni? -- kysyi hän epävarmasti. -- He ovat virastossa eivätkä

tule kotiin ennen kello viittä.

-- Ei häntä, vaan juuri teitä minä tahdoin tavata, -- alkoi Oblomov,

kun nainen oli istuutunut sohvalle niin kauvas kuin mahdollista

hänestä ja katseli saalinsa liepeitä, jotka ulottuivat lattiaan

asti peittäen hänet kuin mikäkin hevosloimi. Kätensä hän myös pisti

piiloon saalin alle.

-- Minä olen täällä vuokrannut asunnon, mutta nyt ovat asianhaarat

sellaiset että minä tarvitsenkin asunnon toisessa kaupunginosassa ja

sentähden tulin puhelemaan teidän kanssanne...

Nainen kuunteli tylsästi ja jäi neuvottomana miettimään.

-- Veljeni ei ole kotona, -- sanoi hän sitten.

-- Mutta teidänhän tämä talo on? -- kysyi Oblomov.

-- Minun, -- vastasi nainen lyhyesti.

-- Niin minä ajattelinkin että te itse voitte päättää.

-- Niin, vaan veljeni ei ole kotona, he täällä meillä kaikki asiat

hoitavat, -- sanoi hän yksinkertaisesti silmähtäen ensi kertaa

suoraan Oblomovin kasvoihin, ja laski jälleen katseensa saaliin.

"Hänen kasvonsa ovat yksinkertaiset, mutta miellyttävät", päätteli

Oblomov alentuvaisesti: "taitaa olla hyvänluontoinen nainen."

Tällä hetkellä kurkisti ovesta pienen tytön pää. Agata Matvejevna

nyökäytti tälle uhkaavasti salavihkaa päätänsä ja tyttö katosi.

-- Missäs teidän veljenne palvelee?

-- Kansliassa.

-- Missä kansliassa?

-- Siinä, jossa talonpoikia pannaan kirjoihin ... minä en tiedä,

miten sitä nimitettänee.

Hän naurahti sydämmellisesti ja samalla hetkellä hänen kasvoillensa

jälleen tuli niiden tavallinen ilme.

-- Ette kai yksin asu täällä veljenne kanssa? -- kysyi Oblomov.

-- En, minulla on kaksi lasta miesvainajastani: poika kahdeksannella

ja tyttö kuudennella vuodella, -- alkoi emäntä jotenkin puheliaasti

ja hänen kasvonsa muuttuivat vähän eloisammiksi: -- on tässä vielä

meidän kivuloinen mummomme, joka tuskin kävelee muualle kuin

kirkkoon; ennen se käydä kämppäsi toki torillakin piika Akuliinan

kanssa, vaan Nikolain päivästä alkaen ei ole käynyt: jalat sillä

rupesivat turvottumaan. Ja kirkossakin se enimmäkseen istuskelee vain

portailla. Muita ei talossa asu. Joskus käypi nato vierailemassa ja

Mihei Andreitsh.

-- Käypikö Mihei Andreitsh useinkin teillä? -- kysyi Oblomov.

-- Toisinaan se kuukauden päivät tässä vierailee; he ovat ystävykset

veljeni kanssa, aina ovat yksissä...

Ja emäntä vaikeni tyhjennettyään koko naisellisen varaston ajatuksia

ja sanoja.

-- Kuinka hiljaista teillä täällä on? -- virkkoi Oblomov. -- Jos ei

vain tuo koira haukkuisi, voisi luulla ettei ole yhtään elävää sielua

koko talossa.

Emäntä naurahti vastaukseksi.

-- Menettekö usein ulos pihasta? -- kysyi Oblomov.

-- Kesäisin niin sattuu. Niinpä tuonoin Eljaksen perjantaina käytiin

Ruutitehtaalla.

-- Siellä taitaa käydä paljon väkeä? -- kysyi Oblomov, katsoen

aukipäässeen huivin välitse emännän korkeata, liikkumatonta ja vahvaa

rintaa, joka oli kuin divaani tyyny.

-- Ei, tänävuonna oli vähän väkeä, aamusta päivin satoi vettä, vaan

illaksi selvisi. Kyllähän siellä muuten käy paljon rahvasta.

-- Vieläkö missä muualla tapaatte käydä?

-- Vähänlaisesti tulee missään käyntiä. Veljeni se kyllä kulkee Mihei

Andreitshin kanssa kalalla ja siellä ne kalavelliä keittävät, mutta

me sitä vain täällä kotosalla.

-- Ettäkö aina vain kotona?

-- Jumaliste, totta minä puhun! Mennä vuonna oltiin Kolpinassa niin

että tulee sitä sielläkin toisinaan käyntiä puistossa. 24:s päivä

kesäkuuta on veljeni nimipäivä niin että silloin kanslian kaikki

virkamiehet syövät päivällistä hänen kanssaan.

-- Entäs, käyttekös vieraissa?

-- Veli käy, mutta minä lasten kanssa käyn ainoastaan mieheni

sukulaisten luona pääsiäispyhänä ja jouluna päivällisellä.

Enempää ei piisannut puheenainetta.

-- Teillä on kukkia, pidättekö niistä? -- kysyi Oblomov.

Emäntä naurahti.

-- En, -- sanoi hän: -- ei meillä ole aikaa kukkia hoitaa. Lapset ne

tässä kulkivat Akuliinan kanssa kreivin puutarhassa, niin puutarhuri

oli antanut, vaan jeraania ja aloeta oli meillä jo mieheni eläessä.

Samassa syöksähti yht'äkkiä huoneeseen Akuliina, käsissään suuri

kukko, joka epätoivoisesti kiekahteli ja räpytteli siipiään.

-- Tämänkö kukon te, Agata Matvejevna, määräsitte annettavaksi

kauppamiehelle? -- kysyi piika.

-- Mitä sinä, mitä sinä nyt, mene ulos! -- lausui emäntä ujosti. --

Näethän että on vieraita!

-- Minä tulin vain kysymään, -- puhui Akuliina tarttuen kukkoa niin

että pää jäi riippumaan alaspäin: -- seitsemänkymmentä kopeikkaa hän

tästä antaa.

Mene keittiöön! -- komensi emäntä. -- Ja ota se harmaa täplärinta

kukko äläkä tätä, -- lisäsi hän kiireisesti, häveten omia sanojaan

ja, piilottaen kätensä saalin alle, alkoi tuijottaa lattiaan.

-- Teillä on taloushuolia, -- virkahti Oblomov.

-- Niin, meillä on paljon kanoja, me syömme munia ja kananpoikasia.

Täällä, tämän kadun varrelta, huviloista ja kreivin talosta ottavat

kaikki meiltä, -- vastasi hän katsahtaen paljon rohkeammin Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli huolehtivaisuuden ilme ja tylsyyskin

katosi, kun hän alkoi puhua hänelle tutuista asioista. Jokaiseen

kysymykseen, mikä ei koskenut jotakin määrättyä, hänelle tuttua

aihetta, vastasi hän vain naurahtamalla ja vaikenemalla.

-- Nämä tavarat pitäisi purkaa ja järjestää, -- huomautti Oblomov

osoittaen läjäänpantua omaisuuttaan...

-- Niin mekin olisimme tahtoneet, vaan veli ei ole käskenyt,

-- keskeytti emäntä vilkkaasti ja katsahti jo sangen rohkeasti

Oblomoviin: -- "Jumalatiesi, mitä hänellä on noissa pöydissä ja

kaapeissa..." on se sanonut: "sattuu vielä jotakin särkymään -- niin

syyttää meitä..."

Emäntä keskeytti puheensa ja naurahti.

-- Kuinka varovainen teidän veljenne on, -- lisäsi Oblomov.

Taas hiukan naurahti emäntä ja taas tuli kasvoille tavallinen ilme.

Tällä naurahtamisella peitti hän tietämättömyyttään silloin kun ei

osannut mitään sanoa eikä tehdä.

-- Minulle käy pitkäksi odottaa hänen kotiintuloaan, -- lausui

Oblomov: -- vaan ehkäpä te sanotte hänelle minun puolestani että

asianhaarat nyt ovat sellaiset etten asuntoa täällä tarvitse ja

sentähden pyydän sen siirrettäväksi toiselle asukkaalle ja minä myös

puolestani koetan etsiä halukasta henkilöä.

Emäntä kuunteli tylsistyneenä, tasaisesti räpytellen silmiään.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, miten sen sitoumuskirjan suhteen...

-- Ei se ole kotona nyt, -- toisti yhä emäntä: -- ettekö olisi niin

hyvä ja tulisi huomenna uudestaan: huomenna on lauvantai eikä se

silloin mene kansliaan.

-- Minulla on kauhean paljon asioita, ei hetkeäkään ole vapaata!

-- selitti Oblomov. -- Olkaa hyvä ja sanokaa ainoastaan että koska

käsiraha jääpi teidän hyväksenne, mutta minä teille asujan toimitan,

niin tuota...

-- Vaan veli ei ole kotona, -- puhui taas emäntä yksikantaan: --

ei sitä näy vielä kuuluvan... Ja hän katsahti kadulle. -- Tuosta

ikkunain sivu se aina kulkee ja minä aina näen, milloin se tulee,

mutta nyt ei sitä näy.

-- No, minun täytyy siis lähteä pois... -- sanoi Oblomov.

-- Mutta kun veljeni tulee kotiin, kuinkas sitte pitää sanoa siitä

että milloinka te muutatte? -- kysyi emäntä nousten sohvasta.

-- Sanokaa hänelle se mitä pyysin, .-- selitti Oblomov: -- että koska

asianhaarat nyt ovat sell...

-- Mutta ettekö itse voisi pistäytyä huomenna sen kanssa

puhumassa ... kertasi emäntä.

-- Minun on mahdotonta huomenna ehtiä.

-- No, ylihuomenna sitten, sunnuntaina: meillä tarjotaan aina

kirkonmenon jälkeen einepala ja viinaryyppy. Ja Mihei Andreitsh myös

tulee.

-- Tuleeko todellakin Mihei Andreitsh silloin tänne? -- kysyi Oblomov.

-- Jumaliste, totta minä puhun! -- vakuutti emäntä.

-- Mutta minulla ei ole aikaa ylihuomennakaan, -- epäsi Oblomov

kärsimättömänä.

-- No, ehkä sopii sitten tulevalla viikolla ... -- huomautti emäntä.

-- Mutta ettekö voi sanoa, milloinka rupeatte muuttamaan sisään? Minä

tässä käskisin pestä lattiat ja pyyhkiä pölyt, -- kysyi hän.

-- En minä teille muuta, -- sanoi Oblomov.

-- Että ettekö muutakkaan? Mihinkäs sitten panemme teidän kaikki

tavaranne?

-- Olkaa niin hyvä ja sanokaa vain veljellenne, -- alkoi taas Oblomov

pannen painon joka sanalle ja iskien katseensa suoraan emännän

rintaan: -- että koska nyt asianhaarat...

-- Kummapa se onkin, kuinka kauvan se viipyy, -- keskeytti emäntä

yksitoikkoisella äänellä tuijottaen aitaan, joka erotti kadun

pihasta. -- Minä tunnen hänet askeleistaankin, puisella katusillalla

kuuluu hyvin, kun joku kulkee...

-- Te siis sanotte hänelle, mitä pyysin? -- kysyi Oblomov kumartaen

ja jo ulos lähdössä.

-- Puolen tunnin perästä se jo itsekkin tulisi kotiin ... puheli

emäntä hänelle luonnottomalla levottomuudella koettaen ikäänkuin

äänellään pidättää Oblomovia.

-- Minä en mitenkään jouda enää odottamaan, -- sanoi Oblomov

päättävästi aukaisten oven.

Kun koira näki hänet portailla, nosti se taas kauhean äläkän ja

rupesi riuhtomaan ketjuaan. Ajuri, joka oli torkahtanut kyynärpäitään

vasten, alkoi peräyttää hevosia, ja kanat pakenivat jälleen

hätäytyneinä eri suuntiin samaan aikaan kun ikkunasta kurkisti

muutamia päitä.

-- Minä siis sanon veljelleni että te olitte täällä, -- lisäsi emäntä

rauhattomana, kun Oblomov jo oli, istuutunut vaunuihin.

-- Niin, ja sanokaa hänelle, että koska nyt asianhaarat ovat

sellaiset, niin minä en voi ottaa kortteeria itselleni, vaan siirrän

sen toisen nimiin taikka että hän puolestaan koettaisi etsiä...

-- Tähän aikaan se tavallisesti aina tulee kotiin ... -- puheli

emäntä kuunnellen hajamielisesti Oblomovin sanoja. -- Minä sanon siis

sille että teillä on aikomus tulla asiasta puhumaan.

-- Niin, aivan näinä päivinä minä poikkean tänne, -- virkkoi Oblomov.

Ja koiran hurjasti haukkuessa vierivät vaunut ulos pihasta ja

kääntyivät tärisemään pitkin kastelemattoman poikkikadun kuivuneita

multaläjiä.

Poikkikadun päässä tuli vastaan eräs kuluneeseen palttooseen puettu

keski-ikäinen mies, suuri paperimytty kainalossa, paksu keppi

kädessään ja kummikalossit jaloissaan, huolimatta siitä, että oli

kuiva ja kuuma päivä.

Hän kulki hitaasti, katseli sivuilleen ja asteli niinkuin olisi

tahtonut puhkipolkea tuon puusta tehdyn katukäytävän. Oblomov

katsahti hänen jälkeensä ja huomasi että hän kääntyi sisään

Pshenitsinin portista.

"Tuo oli varmaankin nyt se emännän veli!" päätti hän: "Mutta mitä

hemmettiä minä hänestä! Siinä saisi solkata vielä tuntikauden, vaan

minulla on nälkä ja kuuma. Ja Olgakin minua odottaa... Jääköön

toiseen kertaan."

-- Aja kiireemmin! -- komensi hän ajurilleen. "Mutta pitäisköhän

käväistä katsomassa vielä toistakin asuntoa?" muisti hän äkkiä

silmäillen sivuilleen pitkin lankku-aitoja. "Täytyisi taas ajaa

takaisinpäin Morskajalle tai Tallikadulle ... vaan jääköön sekin

toiseen kertaan!" päätti hän.

-- Aja kovemmin!

3.

Elokuun lopulla sattui sateisia ilmoja, ja huviloissa, joissa oli

uunit, tupruilivat savupiiput, vaan missä uuneja ei ollut, siellä

asujamet kuljeskelivat posket käärittyinä, ja vihoviimein, vähitellen

tyhjentyivät huvilat kokonaan.

Oblomovilla ei ollut tullut käyntiä toista kertaa kaupungissa, ja

eräänä aamuna näki hän, kuinka hänen ikkunansa alitse kuljetettiin

ja kannettiin Iljinskein huonekaluja. Vaikka se hänestä tuntuikin

aivan urotyöltä nyt lähteä muuttamaan pois asunnosta ja noin

vain sivumennen syödä päivällistä jossakin sekä olla koko päivän

maatapanematta, niin oli hän kuitenkin pahassa pulassa, kun ei

tiennyt, mies parka, mihin edes yöksi päänsä kallistaa.

Jäädä yksikseen huvilaan, kun ei puistossa eikä lehdossa enää ketään

näkynyt, ja kun Olgan ikkunaluukut olivat suljetut, se näytti hänestä

kerrassaan mahdottomalta.

Hän kulki sivu noiden autioiden huoneiden, käveli puiston ympäri,

laskeutui alas vuorelta ja hänen sydäntänsä ahdisti ylen surkeasti...

Sitten käski hän Sakariiaksen ja Anisjan ajaa Viipurinpuolelle, jonne

hän päätti asettua siihen asti että löytäisi toisen asunnon, matkusti

myös itse erikseen kaupunkiin, söi hätähätää päivällisen ravintolassa

ja vietti illan Olgan luona istuen.

Mutta nykyiset illat kaupungissa eivät olleet entisten pitkien,

valoisten päiväin ja kesäiltojen veroiset maalla. Täällä ei Oblomov

enää voinut nähdä Olgaa kolmea kertaa päivässä eikä täällä Katja enää

rientänyt hänen luoksensa eikä käynyt päinsä lähettää Sakariiasta

kirjelippua viemään viiden virstan päähän. Ja koko tuo kesäinen,

kukkainen lemmenromaani oli nyt kuni lennossaan laiskistunut,

ikäänkuin ei siinä kyllin riittäisi sisällystä.

He istuivat nyt toisinaan vaiti puolikin tuntia yhteenperään.

Olga syventyneenä työhönsä ja laskien itsekseen neulalla

kanavaompeluksensa kehikoita, Oblomov taas vaipuneena ajatustensa

avaruuksiin ja eläen mielikuvituksessaan eteenpäin paljon kauvemmas

nykyhetkeä.

Ainoastaan silloin-tällöin, silmähtäessäan tutkivasti neitoon,

vavahtaa hän kiihkoisesti, tai katsahtaa Olga sivumennen häneen ja

hymyilee, siepattuaan Oblomovin: silmistä säteen hellää nöyryyttä ja

sanoinselittämätöntä onnea.

Kolmena päivänä peräkkäin ajoi Oblomov näin kaupunkiin Olgan luo ja

söi päivällisensä heidän luonaan muka sillä perusteella ettei hänellä

siellä kotona vielä ollut oikein järjestyksessä, vaan että hän kyllä

tällä viikolla vielä muuttaa uuteen asuntoonsa. Mutta neljäntenä

päivänä tuntui hänestä jo sopimattomalta tulla ja sentähden hän,

ensin maleksittuaan Iljinskein talon likeisyydessä, ajoi huoaten

takaisin kotiin.

Viidentenä päivänä eivät Iljinskiläiset syöneet päivällistä kotonaan.

Kuudentena sanoi Olga hänelle että Oblomov tulisi häntä kohtaamaan

erääseen kauppamakasiiniin, josta hän sitten voisi saattaa Olgaa

jalkaisin kotiin asti ja antaa ajoneuvojen tulla hiljakseen jälessä.

Kaikki tämä tuntui Oblomovista epämukavalta, sillä kadulla tuli

useinkin vastaan Olgan tuttavia, jotka tervehtivät ja muutamat

pysähtyivät puhuttelemaankin.

-- Ah, hyvä jumala, kuinka vaikeata tämä on! -- sanoo Oblomov

yltyleensä hikoillen kauhusta ja aseman kiusallisuudesta.

Myös täti katsoo häntä nääntyneillä suurilla silmillään ja haistelee

miettiväisesti sprii-pulloansa ikäänkuin hänellä Oblomovin tähden

päätä pakottaisi. Ja kuinka pitkä matka onkaan Oblomov paralla

kuljettavanaan! Saa siinä ajaa köröttää Viipurinpuolelta asti ja

illalla takaisin -- kolme kokonaista tuntia.

-- Sanotaan tädille, -- vaatii yhä Oblomov: -- silloin voin jäädä

teille jo aamusta päivin eikä kukaan tule puhumaan...

-- Mutta oletko jo käynyt virastossa? -- kysyi Olga.

Oblomovin teki kovin mieli sanoa että: "olen käynyt ja kaikki

on toimitettu", mutta hän tiesi että Olga on katsova häntä niin

tutkivasti että heti lukee valheen hänen kasvoistaan. Ja hän vain

huokasi vastaukseksi.

-- Voi, jos sinä tietäisit, kuinka vaikeata se on! -- äänsi hän.

-- Mutta oletko puhellut emännän veljen kanssa? Oletko hakenut toista

asuntoa? -- kyseli sitten Olga kohottamatta katsettaan käsityöstään.

-- Hän ei ole aamuisin koskaan kotona ja iltaisinhan minä aina olen

täällä, -- selitti Oblomov iloissaan että oli keksinyt kyllin pätevän

esteen.

Nyt huokasi Olga, mutta ei mitään sanonut.

-- Huomenna minä välttämättömästi käyn emännän veljen puheilla, --

rauhoitti häntä Oblomov: -- huomenna on sunnuntai ja silloin ei hän

mene kansliaan.

-- Ennenkuin kaikki tämä on järjestetty, -- virkkoi Olga

miettiväisesti: -- on mahdotonta mitään puhua tädille ja täytyy myös

tavata toisiaan harvemmin...

-- Niin, niin ... tosiaankin, -- lisäsi Oblomov arasti.

-- Tule sinä syömään päivällistä meille sunnuntaina, joka on meidän

vastaanottopäivämme, mutta sitten vaikka esimerkiksi keskiviikkona

saatat olla yksin -- päätti Olga. -- Ja sitten voimme me nähdä

toisemme myös teatterissa, minä toimitan sinulle tiedon, milloin

menemme ja tule sinäkin silloin sinne.

-- Niin, kyllä se sopii, -- vastasi Oblomov ilahtuneena siitä että

Olga otti huolenpidon kohtauksen järjestämisestä omille hartioilleen.

-- Ja kun sattuu kaunis päivä, -- lopetti neito: -- niin ajan minä

kaupungin kesäpuistoon kävelylle ja sinäkin voit tulla sinne, se

muistuttaa meille puistoa maalla ... niin, puistoa maalla! -- toisti

hän tunteellisesti.

Oblomov suuteli ääneti Olgan kättä ja heitti hyvästit sunnuntaihin

asti. Neito saattoi häntä alakuloisesti silmillään, istahti sitten

pianon ääreen ja vaipui kokonaan sävelten mailmaan. Hänen sydämmensä

itki jotakin ja itkua kuului myös sävelissä. Hän tahtoi laulaa, mutta

ääni takertui kurkkuun.

Toisena päivänä pukeutui Oblomov noustuaan samaan karkeaan takkiinsa,

jota oli käyttänyt huvilassa asuessaan. Yönutulleen oli hän jo

aikoja sitten hyvästit heittänyt ja käskenyt sen ripustaa piiloon

vaatekaappiin.

Tapansa mukaan tuli Sakariias sisään kömpelösti kantaa täristäen

kahvitarjotinta pöytään. Sakariiaksen selän takaa, kuten ennenkin,

kurkisti ovesta Anisja katsoen, saapiko Sakariias kupit kunnialla

pöytään saakka kannetuksi sekä vetäytyi heti hiljaa takaisin, jos

Sakariias oli saanut tarjottimen onnellisesti paikalleen, mutta jos

yksikään kapine putosi tarjottimelta, silloin ryntäsi hän hätäisesti

miehensä perään estääksensä jäljelläolevia putoamasta, jonka ohessa

Sakariias ärtyi haukkumaan ensin kapineita ja sitten vaimoaan

töykäten häntä kyynäspäällään rintaan.

-- Mainion hyvää kahvea tänään! Kuka tätä on keittänyt? -- kysyi

Oblomov.

-- Emäntä itse, -- sanoi Sakariias: -- Kuudetta päivää yhä itse

keittää. "Te", sanoo hän, "panette liiaksi sikuria ettekä anna kiehua

kylliksi. Antakaas kun minä keitän!"

-- Se on mainion maukasta, -- uudisti Oblomov kaataen toisenkin

kupillisen. -- Sano sille kiitokset minulta.

-- Tuossa se on itse, -- puheli Sakariias viitaten vierashuoneen

puoleksi avattuun oveen. -- Se on heillä jonkunlainen puhvetti tuo

huone, siinä hän puuhailee emäntä, siinä on heillä teet, sokerit,

kahvet ja ruoka-astiat.

Oblomov saattoi nähdä ainoastaan emännän selän, niskan ja osan

valkoista kaulaa sekä paljaat kyynäspäät.

-- Mitä hän siellä noita kyynäspäitään niin vilkkaasti kääntelee? --

kysyi Oblomov.

-- Kuka hänet tiennee! Pitsejä, vai mitä, siellä silittänee.

Oblomov seurasi silmillään kyynäspäiden liikkeitä ja katsoi, kuinka

selkä vuoronperään taipui ja oikeni.

Emännän kumartuessa näkyi alhaalta puhdas alushame, puhtaat sukat ja

pyöreät, täyteläiset pohkeet.

"Virkamiehen leski, vaan kyynäspäät kuin kreivittärellä, vieläpä on

niissä kuopatkin sellaiset somat ja pienet!" arvosteli Oblomov.

Puolenpäivän aikaan tuli Sakariias kysymään, eikö haluttaisi koettaa

heidän piirakkaansa: emäntä näet oli pyytänyt tarjota.

-- Tänään kun on sunnuntai, niin paistetaan heillä piirakkaa.

-- Lieneekö se piirakka niin erinomaista? -- virkkoi Oblomov

huolimattomasti. -- Tietysti siinä on sipulia ja porkkanoita seassa...

-- Ei se ole huonompaa kuin meidän omat oblomovilaiset piirakatkaan,

-- huomautti Sakariias: -- höysteenä on kananpoikia ja tuoreita

sieniä.

-- Ai-ai, taitaapa olla hyvääkin, tuohan maisteeksi! Kukas heillä

sitä leipoo? Se likainen ämmäkö?

-- Eikös mitä! -- sanoi Sakariias halveksivasti. -- Jos ei olisi

emäntää, niin se rääsy nyt ei älyäisi edes taikinata alustaa. Emäntä

on itse aina keittiössä. Tämän piirakan ovat he Anisjan kanssa kahden

leiponeet.

Viiden minuutin kuluttua pistihen vierushuoneesta esiin saalin alta

paljas käsivarsi asettaen Oblomovin eteen lautasen, jolla höyrysi

tulikuuma, suunnattoman suuri kimpale piirakkaa.

-- Paljon kiitoksia! -- virkahti Oblomov lempeästi, ottaen vastaan

piirakan ja, silmähdettyään ovelle, kaivautui katseellaan emännän

korkeaan rintaan ja paljaisiin olkapäihin.

Ovi sulkeutui kiireesti.

-- Haluatteko viinaa? -- kysyi ääni.

-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minä en juo, sanoi Oblomov vielä

lempeämmästi: -- mitä lajia teillä on muuten?

-- Meillä on omaa, kotitekoista, me valmistamme sitä itse viinimarjan

lehdistä, -- vastasi ääni.

-- Minä en vielä koskaan elämässäni ole juonut viinimarjan lehdistä

tehtyä viinaa, olkaapa niin hyvä ja antakaa maistaa!

Jälleen ojensihen esiin paljas käsivarsi lautasineen ja

viinaryyppyineen; Oblomov kulahutti kurkkuunsa ja hänestä viina oli

aivan erinomaista.

-- Paljon kiitoksia, -- sanoi hän koettaen katsahtaa oven raosta,

mutta ovi lupsahti samassa kiinni.

-- Miksi ette anna itseänne nähdä että saisin teille toivottaa hyvää

huomenta? -- moitti Oblomov.

Emäntä naurahti oven takana.

-- Minä olen tässä vielä arkipukimessa, kun olen ollut keittiössä, --

vastasi hän. -- Hetipaikalla pukeudun ja kohta velikin tulee kotiin

kirkosta.

-- Ah, apropos veljestä, -- huomautti Oblomov: -- minun täytyy

puhella hänen kanssaan. Pyytäkää häntä pistäytymään luokseni.

-- Hyvä, kyllä minä sanon, kun tulee.

-- Kukas se on joka teillä niin rykii? Kenellä se semmoinen kuiva

yskä on? -- kysyi Oblomov.

-- Ka mummolla, sillä on jo kahdeksatta vuotta semmoinen yskä.

Ja ovi lupsahti kiinni.

"Kuinka yksinkertainen hän on", ajatteli Oblomov: "mutta on hänessä

sentään jotakin... Ja hän pitää itsensä puhtaana."

Näihin asti ei hän vielä ollut ehtinyt tutustua emännän "herra

veljeen". Hän oli ainoastaan nähnyt joskus vuoteeltaan, kuinka

ristikko-aidan takaa vilahti miestä, jolla oli suuri paperimytty

kainalon alla ja joka katosi näkyvistä poikkikadulle ja sitten

kello viiden aikaan taas vilahti sama paperimytty kainalossaan sivu

ikkunain sekä katosi porrasten taa. Kotona ei hänestä kuulunut mitään.

Kuitenkin saattoi huomata siellä ihmisiä elävän, varsinkin aamuisin,

keittiössä kalisivat pöytäveitset, ikkunaan kuului kuinka ämmä

asetti jotakin nurkkaan, kuinka talonmies pilkkoi halkoja, kuljetti

kärryillä vesitynnyriä; seinän takaa kuului väliin lasten itkua

taikka mummon hellittämätöntä kuivaa yskimistä.

Oblomovilla oli vallassaan neljä huonetta, se on: koko paraadipuoli

rakennuksesta. Emäntä perheineen oli asettunut kahteen takahuoneeseen

ja veli asui ylhäällä niinsanotussa "svetjolkassa", pienessä,

suuri-ikkunaisessa ullakkokamarissa.

Oblomovin kabinetti ja makuuhuoneen ikkunat olivat pihalle päin,

vierashuone pienen puutarhan puolelle, sali taas kohti suurta

kaali- ja perunamaata. Vierashuoneen ikkunoissa heloittivat vaaleat

karttuuniverhot.

Seinävierillä kyyristelihen yksinkertaisia pähkinänvärisiä tuoleja,

peilin alla seisoi viheriä pelipöytä, ikkunalaudoilla pukkelehtihen

pieniä ruukkuja geranium-kukkineen ja katosta riippui neljä häkkiä

keltasirkkuineen ja kanarialintuineen.

Veli astui sisään varpaisillaan ja vastasi Oblomovin tervehdykseen

kolminkertaisella kumarruksella. Hänen arki-univormunsa oli tiukasti

napitettu kaikkiin nappeihinsa niin että oli mahdoton tietää, oliko

hänellä paitaa päällään vai ei; huivi oli yksinkertaiseen solmuun

sidottu ja sen päät tukitut piiloon kauluksen alle.

Hän oli neljänkymmenen rinnassa oleva mies, otsallaan pystysuora

hiustöyhtö ja ohimoillaan myös kaksi samanlaista ikäänkuin tuulen

valtaan viskattua töyhtöä, jotka olivat näöltään aivankuin

keskikokoiset koirankorvat. Hänen harmaat silmänsä eivät yhtäkkiä

iskeneet esineeseen, johon hän tahtoi katsoa, vaan tirkistivät siihen

alussa vain salavihkaa ja vasta toisella kertaa pysähtyivät.

Käsiänsä hän ikäänkuin häpesi ja silloin kun puhui, koetti piilottaa

joko molemmat selkänsä taa, tai toisen poveen ja toisen selkänsä taa.

Kun virastossa antoi johtajalle jonkun paperin, joka vaati selitystä,

niin piti hän toisen käden selkänsä takana, vaan toisen käden

keskisormella alaspäin käännetyin kynsin osoitti varovaisesti jotakin

riviä tai sanaa ja osoitettuaan piiloitti käden heti taaksensa --

kentiesi siitä syystä että sormet olivat paksuhkot, punaisehkot ja

hiukan vapisivat eikä hänestä tuntunut aivan sopivalta ilman pätevää

syytä asettaa niitä liian usein näytteille.

-- Te olette suvainnut, -- alkoi hän, luotuaan kaksinkertaisen

katseensa Oblomoviin: -- käskeä minun tulla luoksenne.

-- Niin, minä tahdoin puhella teidän kanssanne asunnon suhteen. Olkaa

hyvä ja istukaa! -- vastasi Oblomov kohteliaasti.

Hän sai pyytää kahdesti ennenkuin Ivan Matveitsh suostui istuutumaan

ruumis eteenpäin kumarruksissa ja kädet hihoihin pistettyinä.

-- Asianhaarat ovat nyt sellaiset että minun täytyy etsiä itselleni

toinen asunto, -- lausui Oblomov: -- sentähden haluaisin minä tämän

huoneuston siirrettäväksi toiselle...

-- Nyt on vaikea siirtää, -- virkahti Ivan Matveitsh yskähtäen

sormiinsa ja sukkelasti kätkien ne taas hihojensa sisään: --

jos olisitte loppukesällä ilmoittanut, silloin kävi paljon

huoneenkatsojia.

-- Kyllä minä täällä kävin, mutta te ette ollut kotona, -- keskeytti

Oblomov.

-- Sisar siitä mainitsi, -- lisäsi virkamies. -- Vaan älkää

huolehtiko asunnon suhteen, kyllä teillä täällä tulee mukava elää.

Ehkä linnut teitä häiritsevät, vai miten?

-- Mitkä linnut?

-- Nuo kanat.

Vaikka Oblomov olikin varhaisesta aamusta alkaen alituisesti kuullut

hautovan kanan närkästynyttä kaakatusta ja kananpoikain piipitystä

ikkunainsa alta, niin ei siihen ollut huomiotaan kääntänyt. Hänen

edessään oli heijaillut vain Olgan kuva ja hän oli tuskin huomannut,

mitä ympärillä tapahtui.

-- Ei, se ei ole vaarallista, -- sanoi hän: -- minä luulin teidän

puhuvan kanarialinnuista, jotka jo aamusta asti alkavat viserrellä.

-- Me viemme ne pois, -- ehdotti Ivan Matveitsh.

-- Ei sekään ole niin vaarallista, -- huomautti Oblomov: -- mutta

asianhaaroihin nähden on minun mahdotonta jäädä tänne asumaan.

-- Kuten suvaitsette, -- vastasi Ivan Matveitsh. -- Mutta jos ette

löydä tänne toista asukasta, niin kuinkasta silloin kontrahdin

suhteen? suostutteko antamaan korvausta...? Tappiota teille siitä

tulee.

-- Paljonkos pitää maksaa? -- kysyi Oblomov.

-- Heti paikalla tuon teille laskun. Hän toi sitoumuskirjan ja tilit.

-- Niinkuin tästä näette, maksaa asunto kahdeksansataa seteliruplaa,

sataruplaa on saatu etukäteen, jäännös tekee siis seitsemän sataa

ruplaa, -- sanoi hän.

-- Mutta ette suinkaan tahtone minulta ottaa maksua koko vuodelta,

kun en ole elänyt teillä edes kahta viikkoakaan? -- keskeytti hänet

Oblomov.

-- Kuinkas muuten? -- virkkoi Ivan Matveitsh leppeästi ja omantunnon

mukaisesti. -- Väärinhän olisi, jos sisar saisi kärsiä tappiota.

Hän on köyhä leski, joka elää ainoastaan sillä, mitä talon vuokra

tuottaa; ei suinkaan kananpojilla ja munien myönnillä ansaitse

senkään vertaa mitä menee lasten vaatteisiin.

-- Suokaa anteeksi, mutta minä en voi, -- puuttui puheeseen

Oblomov: -- ajatelkaa nyt itse: enhän minä ole täällä elänyt kahta

viikkoakaan. Miksi pitäisi minun niin paljon maksaa?

-- Niinkuin näette, on se sitoumuksessa määrätty, -- puhui Ivan

Matveitsh osoittaen keskisormellaan kahta riviä ja piiloittaen

sormen sitten hihaansa: -- suvaitkaa lukea läpi: "Jos sattuu että

minä, Oblomov, haluan ennen määrä-aikaa muuttaa asunnosta, niin

olen minä velvollinen siirtämään sen toiselle henkilölle samoilla

ehdoilla, taikka päinvastaisessa tapauksessa, korvaamaan koko vuoden

vuokramaksun tulevan vuoden ensimmäiseen päivään kesäkuuta rouva

Pshenitsinalle", -- luki Oblomov.

-- Kuinka tämä on mahdollista? -- kysyi hän. -- Ei tämä ole oikein.

-- Se on laillinen paperi, -- huomautti Ivan Matveitsh. -- Itse

olette suvainnut allekirjoittaa, katsokaa tuohon!

Jälleen ilmestyi sormi allekirjoituksen päälle ja heti se taas katosi.

-- Kuinka paljon tekikään summa? -- kysyi Oblomov.

-- Seitsemän sataa ruplaa, -- sanoi Ivan Matveitsh alkaen näpähytellä

samalla sormellaan paperia puristaen joka kerralla kätensä nopeasti

nyrkiksi: -- ja tallista ja liiteristä sataviisikymmentä ruplaa.

Ja hän näpähytti vielä kerran paperia.

-- Mutta kuulkaa, eihän minulla hevosia edes olekkaan, enkähän minä

tarvitse mitään tallia enkä liiteriä! -- huudahti Oblomov vilkkaasti.

-- Kontrahdissa on niin sanottu, -- huomautti Ivan Matveitsh taas

työntäen sormensa kohti erästä riviä. -- Mihei Andreitsh kertoi että

teillä tulee olemaan omat hevoset.

-- Mihei Andreitsh valehtelee! -- sanoi Oblomov harmistuneena. --

Antakaa tänne sitoumuskirja!

-- Tuoss' on, suvaitkaa ottaa jäljennös, vaan sitoumuskirja kuuluu

sisarelle, -- virkkoi Ivan Matveitsh pehmeästi ja otti sitoumuskirjan

käteensä. -- "Sitäpaitsi ryytimaasta ja kaalista, nauriista ynnä

muista vihanneksista laskien yhtä henkeä kohti", luki Ivan Matveitsh:

-- "maksettakoon arviolta kaksisataa-viisikymmentä ruplaa..."

Ja hän yritti taas koskettamaan sormellaan tilejä.

-- Mistä ryytimaasta? Mistä kaalista? Minä en vähän vähääkään

ymmärrä, mitä te tarkoitatte? -- huudahti Oblomov miltei uhkaavasti.

-- Niin seisoo sitoumuksessa ja niin sanoi Mihei Andreitsh että te

vuokraatte talon niiden kanssa...

-- Mitä tämä merkitsee ja mitä kummaa teillä on tekemistä minun

ruokapöytäni kanssa? Minä en tahdo teidän kaalejanne enkä

nauriitanne ... -- puhkui Oblomov nousten seisaalleen.

Myös Ivan Matveitsh nousi tuolilta: -- Suokaa anteeksi, mutta

tässähän on teidän omakätinen allekirjoituksenne! -- virkkoi hän.

Ja jälleen töykkäsi paksu sormi vapisten allekirjoituksen kohdalle ja

koko paperi vavahteli hänen kädessään.

-- Paljoksiko laskette koko summan? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.

-- Vielä katon ja ovien maalauttamisesta, keittiön ikkunain uudestaan

laittamisesta sekä uusista linkkulukoista oviin -- karttuu lisäksi

sataviisikymmentä ruplaa, kaksikymmentäkahdeksan kopeikkaa.

-- Kuinka, pannaanko tämäkin minun laskuuni? -- kysyi Oblomov

kummastellen. -- Isännän kustannuksellahan semmoista aina tehdään.

Kuka hullu muuttaa rappiossa olevaan asuntoon...?

-- Sitoumuksessa seisoo, mikä tulee teidän laskuunne, -- sanoi Ivan

Matveitsh kaukaa osoittaen sormellaan sitä kohtaa paperissa, jossa

tämä oli kirjoitettu.

-- Tuhat kolmesataa viisikymmentäneljä seteliruplaa, kaksikymmentä

kahdeksan kopeikkaa kaikkiaan! -- lopetti hän leppeällä äänellä

piiloittaen molemmat kätensä sitoumuskirjoineen taaksensa.

-- Mistä minä otan? Ei minulla ole rahaa! -- virkkoi Oblomov hölkäten

edestakaisin huoneessa. -- Luuletteko minun teidän nauriitanne ja

kaalejanne tässä tarvitsevan?

-- Kuten suvaitsette! -- sanoi Ivan Matveitsh hiljaa. -- Vaan älkää

huolehtiko, kyllä teidän tulee täällä mukava asua, -- lisäsi hän. --

Mitä rahoihin tulee ... niin kyllä sisar odottaa.

-- Se on mahdotonta, minun on ihan mahdotonta jäädä, koska

asianhaarat ovat sellaiset. Kuuletteko te?

-- Kyllä minä kuulen. Tehkää niinkuin haluatte, -- vastasi Ivan

Matveitsh nöyrästi, ottaen askeleen poispäin.

-- Hyvä siis, minä ajattelen asiaa ja koetan siirtää asunnon

toiselle, -- sanoi Oblomov nyökäyttäen päätänsä virkamiehelle.

-- Vaikeaksi se teille käy, vaan voittehan muuten koettaa: -- lopetti

Ivan Matveitsh ja, kumartaen kolme kertaa, poistui huoneesta.

Oblomov vetäsi esiin lompakkonsa ja luki rahansa: niitä oli kaikkiaan

kolmesataa viisi ruplaa. Hänen päätään pyörrytti.

"Mihinkäs minun kaikki rahani ovat joutuneet?" kysyi itseltään

Oblomov hämmästyksissään, milteipä kauhistuksissaan. "Alussa kesäähän

lähetettiin minulle maalta tuhat-kaksisataa ruplaa, vaan nyt on

jäljellä kaikkiaan ainoastaan kolmesataa!"

Hän alkoi laskea ja muistella kaikkia menojaan, vaan saattoi muistaa

ainoastaan kaksisataa-viisikymmentä ruplaa.

-- Mihin kummaan ne rahat ovat menneet? -- huudahti hän. --

Sakariias! Sakariias!

-- Mitä suvaitsette?

-- Mihinkä meidän kaikki rahamme ovat joutuneet, koska ei meillä

niitä enää ole? kysyi Oblomov.

Sakariias alkoi kaivella taskujansa ja veti esiin puolenruplan ja

kymmenenkopeikan rahan laskien ne pöydälle.

-- Siin' on! unohdin antaa takaisin jäännökset muutosta, -- sanoi hän.

-- Mitä sinä minun eteeni työnnät noista pikkurahoista! Sano heti,

mihin on joutunut kahdeksansataa ruplaa?

-- Mistä minä sen tiedän! Vai onko se minun asiani ottaa selkoa,

mihin itse tuhlaatte rahanne? Ja mikä sen tietää mitä te tuolla

kaupungilla makselette ajureille vaunuista?

-- Niin, ajoihin on mennyt paljon rahaa, -- muisti Oblomov katsoen

Sakariiakseen. -- Etkö muista, paljonko siellä huvilassa asuessamme

annoimme ajureille?

-- Mikä hänet muistaisi! -- murahti Sakariias: -- sen minä vain

muistan että te kerran käskitte minun antaa ajurille kolmekymmentä

ruplaa.

-- Mikset sinä kirjoita muistiin kaikkia menoja? -- nuhteli häntä

Oblomov. -- Semmoista se on kun ei osaa kirjoittaa!

-- Kaiken ikäni olen elänyt ilman luku- ja kirjoitustaitoa ja,

jumalankiitos, en ole huonompi kuin muutkaan! -- virkahti Sakariias

katsoen syrjään.

"Oikeassa on Stolz että pitäisi toimittaa kouluja sinne maalle!"

ajatteli Oblomov.

-- Noilla Iljinskeillä oli ollut muuan kirjataitoinen palvelija,

-- jatkoi Sakariias: -- vaan hopea-astioitapa kuului varastelleen

kaapista.

"Siinä sen nyt kuulee!" ajatteli Oblomov pelkurimaisesti. "Todellakin

ovat nuot kirjataitoiset talonpojat kaikki sellaista epäsiveellistä

kansaa. Ravintoloissa he vain viruvat, harmonikat käsissä ja... Ei,

varhaista on vielä perustaa kouluja!"

-- No, mihin muualle on rahoja vielä mennyt? -- kysyi Oblomov.

-- Mistä minä tiedän! Vaan annoittehan siellä huvilassa tuolle Mihei

Andreitshille...

-- Tosiaankin, -- ilahtui Oblomov muistaessaan nämätkin rahat. --

Siis ajurille annettiin kolmekymmentä ja Tarantjeville luullakseni

kaksikymmentäviisi ruplaa... Vieläkös muualle?

Ja hän katsoi miettiväisesti ja kysyväisesti Sakariiakseen. Tämä

katsoi yrmeästi vastaan:

-- Eiköhän Anisja muistaisi? -- kysyi Oblomov.

-- Mitäs se hupsu muistaisi? Mistä ne akat tietävät? -- sanoi

Sakariias halveksivasti.

-- En voi itse muistaa! -- lopetti Oblomov ahdistuksissaan: -- eihän

meillä vain liene varkaita käynyt.

-- Jos varkaita olisi käynyt, niin kaikki ne toki olisivat ottaneet,

-- mutisi Sakariias ulos mennessään.

Oblomov istahti nojatuoliin ja rupesi miettimään. "Mistä minä saan

rahoja?" ajatteli hän kylmä hiki otsallaan. "Milloinka mahtavat

lähettää maalta ja kuinka paljon?"

Hän katsahti kelloansa. Se näytti kahta ja oli siis aika lähteä Olgan

luo. Tänäänhän oli määrätty päivä mennä päivälliselle sinne. Ja

vähitellen tuli hän iloisemmalle mielelle, käski hankkia ajurin ja

ajoi Morskàja-kadun varrelle.

4.

Hän kertoi Olgalle jo puhelleensa emännän veljen kanssa ja lisäsi

pikaisesti omasta päästään että oli toivo tällä viikolla saada asunto

toiselle siirretyksi.

Olga ajoi tätinsä kanssa vieraisiin päivällisiin asti ja Oblomov

läksi sillä aikaa katsomaan huoneita lähistössä. Hän poikkesi kahteen

taloon, joista ensimmäisessä löysi nelihuoneisen asunnon neljästä

tuhannesta ruplasta, toisessa taas pyydettiin viidestä huoneesta

kuusituhatta ruplaa.

-- Kauheata! kauheata! -- hoki hän pusertaen korvansa umpeen ja

paeten pois kummastuneiden talonmiesten luota. Hän ei kauhistuksesta

osannut eikä ennättänyt edes laskea, kuinka paljon siitä karttuukaan

toi näihin summiin lisää nuot toistatuhatta ruplaa, jotka olivat

maksettavat Pshenitsinalle -- ja kiiruhti vain askeleitaan

päästäksensä takaisin Olgan turviin Siellä oli vieraita Olga oli

hilpeällä tuulella, puheli, lauloi ja herätti hurjaa mieltymystä

seurassa. Oblomov yksin kuunteli hajamielisesti, vaikka Olga juuri

hänen tähtensä näin puheli ja lauloi jottei toinen istuisi nurpalla

nenin ja silmät alas luotuina, vaan että kaikki hänessä itsessäänkin

vastaisi neidon lauluun ja puheluun.

-- Tule huomenna teatteriin, meillä on looshi, -- sanoi Olga.

"Kuka sinne illalla, likaisessa syyssateessa niin kauvas!" ajatteli

Oblomov, mutta katsahdettuaan neidon silmiin, vastasi hänen

hymyilyynsä samallaisella suostumuksen hymyllä.

-- Tilaa itsellesi nojatuoli, -- lisäsi neito: -- tulevalla viikolla

saapuvat Majevskilaisetkin, täti on pyytänyt heidät meidän looshiimme.

Ja hän katsahti Oblomovin silmiin nähdäksensä, kuinka iloiseksi tämä

tulee.

"Jumal'auta!" ajatteli Oblomov kauhistuksissaan. "Eihän minulla ole

rahaakaan enempi kuin kolmesataa ruplaa."

-- Kuules, pyydä tuota paroonia, hän tuntee siellä kaikki ja lähettää

huomenna tilaamaan nojatuoleja.

Ja Olga hymyili jälleen ja Oblomov hymyillen vastaan kääntyi

hymyhuulin paroonin puoleen pyytämään ja tämä myöskin hymyili ja

lupasi toimittaa piletit.

-- Toistaiseksi saat istua nojatuolissa, vaan sitten kun olet

toimittanut asiasi kuntoon, -- lisäsi Olga: -- saat oikeuden tulla

istumaan meidän looshiimme.

Ja näin sanoen hymyili hän niinkuin oli hymyillyt silloin, kun oli

tuntenut olevansa täynnänsä onnea.

Oi mitä autuasta tunnetta tuulahtikaan yhtäkkiä Oblomovin rintaan,

kun Olga hiukan kohotti lumoavan tulevaisuuden verhoa, tuon

tulevaisuuden, jota hymyilyt peittivät kuni kukkaset!

Oblomov unhoitti jo rahaseikkansakin ja vasta seuraavana aamuna

nähtyään ikkunainsa ohi vilahtavan veljen paperimytyn, muisti hän

valtakirjan ja pyysi Ivan Matveitshia todistuttamaan sen virastossa.

Tämä luki läpi valtakirjan, selitti että siinä oli yksi epäselvä

kohta ja ryhtyi sitä korjaamaan.

Valtakirja kirjoitettiin siis uudestaan ja vihdoinkin lähetettiin se

todistettuna postiin. Juhlallisesti ilmoitti Oblomov tästä Olgalle ja

rauhoittui pitkäksi aikaa.

Hän oli iloissaan ettei siihen asti kunnes vastaus joutuisi,

tarvinnutkaan etsiä toista asuntoa, ja siihen saakka ehtisi rahojakin

taas jonkunverran karttua.

"Kyllähän sitä tässäkin voisi elää" arveli hän: "kaukana tämä tosin

on kaikesta, mutta ankaran hyvä järjestys vallitsee heillä talossa ja

taloudenhoito käy mainiosti."

Totta se olikin että taloudenhoito kävi oivallisesti. Vaikka

Oblomov olikin omissa ruuissaan, niin valvoi emännän silmä hänenkin

keittiötänsä.

Kun Ilja Iljitsh kerran sattui pistäytymään keittiöön, tapasi hän

emännän ja Anisjan melkein toinen-toistensa sylissä.

Jos on olemassa sielujen sympatiiaa tässä mailmassa ja jos

sukua-olevat sydämmet vainuavat jo kaukaa toinen-toisensa, niin eipä

tämä koskaan liene tullut niin silminnähtävästi todistetuksi kuin

hellässä suhteessa emäntä Agata Matvejevnan ja piika Anisjan välillä!

Jo ensi näkemältä, ensimmäisestä sanasta ja liikahduksesta olivat he

ymmärtäneet toinen-toisensa sisällisen arvon.

Niistä monista taloudellisista tempuista, joita Anisja näytti, kun

hän, hiilihanko ja pesuriepu käsissään, käärityin hihoin viidessä

minuutissa laittoi puoli vuotta lämmittämättömänä olleen keittiön

kuntoon tai kun hän kerralla pyyhkäistä pöyhäsi varstallaan

pölyt pöydiltä, seiniltä ja katoista sekä luudalla heilautti

tavattoman leveitä huiskauksia pitkin lattiaa ja penkkejä tai kun

hän silmänräpäyksessä kaivaa koppasi uunista tuhkaläjän -- niistä

kaikista työnnäytteistä ymmärsi Agata Matvejevna, minkä arvoinen

olento Anisja oikeastaan oli, ja kuinka suuren auttajattaren hän

hänestä oli saanut. Ja siitä ajasta lähtien antoi emäntä Oblomovin

piialle lämpimän sijan sydämmessään.

Ja kun taas Anisja vuorostaan katsahdettuaan ainoastaan kerran,

mitenkä Agata Matvejevna hallitsee keittiötä, mitenkä tämä noilla

haukansilmillään, joilla ei ollut kulmakarvoja, huomaa töykeän

Akuliinan jokaisen kömpelön liikkeen, kuinka tämä heläyttelee

käskyään milloin mitäkin tekemään ja kuinka hän torilla yhdellä

silmäyksellä ja hieman vain sormellaan koskettaen erehtymättä

ratkaisee, kuinka monen kuukauden vanha on kana, onko kauvan siitä

kun kala on kuollut ja milloinka persilja tai salaatti on irti

nyhdetty kasvilavasta -- niin hän ihmetyksellä ja kunnioituksen

sekaisella pelvolla loi silmänsä emäntään ja käsitti että hän,

Anisja, oli tähän asti elänyt ulkopuolella kutsumustaan, ja että

hänen elämänsä työtantereena -- ei ollut Oblomovin keittiö, jossa

hänen kiirehtiväisyytensä, alati riehuva, hermostunut työkuumeensa

oli suunnattu ainoastaan tempaisemaan lennosta Sakariiakselta

putoavia lautasia ja laseja, ja jossa hänen kokemuksensa ja hieno

harkitsemiskykynsä sai kärsiä tukahduttavaa sortoa miehen synkeän

kateuden ja karkean ynseyden tähden. Nämät kaksi naista ymmärsivät

toinen-toisensa ja tulivat eroamattomiksi ystäviksi.

Silloin kun ei Oblomov syönyt päivällistä kotonaan, oli Anisja läsnä

emännän keittiössä ja työn innosta pyrähteli nurkasta nurkkaan,

työnteli sisään ja veteli ulos uunista paistinpannuja ja melkein

samalla silmänräpäyksellä aukoili kaapin ovia, lennätteli esiin mitä

tarvittiin ja lupsahutteli kaapit kiinni ennenkuin Akuliina kerkesi

käsittää, mistä oli kysymyskään.

Senpätähden saikin Anisja palkinnokseen päivällisen, kuutisen

kupposta kahvea aamuisin ja yhtä monta iltaisin, minkä ohessa hän oli

vilpittömässä, pitkälle venyvässä keskustelussa emäntänsä kanssa,

joka toisinaan hänelle uskoen kuiskutteli salaisuuksiaankin.

Kun Oblomov söi päivällistä kotonaan, silloin taas autteli emäntä

Anisjaa, se merkitsee: antoi viittauksia sanoin tai sormin, milloin

oli aika tai milloin oli liian varhaista ottaa paisti ulos uunista,

pitikö kastikkeeseen lisätä hiukan punaviiniä tai kermapiimää, tai

milloin kala oli keitettävä näin eikä noin...

Hyvä-jumala sentään, millaisia tietoja he vaihtoivatkaan keskenään

taloudellisissa asioissa, ei ainoastaan keittiö-salaisuuksien alalla,

vaan myös muillakin aloilla, mitkä koskivat palttinan kutomista,

lankojen kehräämistä, ompelutaitoa, paitojen ja vaatteiden pesua,

silkkipitsien ja hansikkaiden puhdistusta, tahrojen poisottamista

erilaisista kankaista vieläpä kaikenlaisten kotilääkkeiden ja

ruohojen käyttämistä -- sanalla sanoen kaikkea, minkä tutkisteleva

ihmisäly ja vuosituhansien kokemukset olivat vieneet määrättyyn

elämän kehitykseen!

Ilja Iljitsh nouseskelee aamuisin kello yhdeksän vaiheilla, näkee

ensin ristikko-aidan takaa vilahtelevan veljen, joka paperimytty

kainalossa on menossa virastoonsa, sitten ryhtyy hän juomaan kahvea.

Kahvi on yhä sitä samaa mainiota kahvea, kerma on sakeaa, ja rasvassa

paistetut leivokset ovat hauskasti mureita.

Sitten ryhtyy hän polttamaan sikaaria ja kuuntelee tarkkaavaisesti,

kuinka raskaasti emäkana siellä ulkona kaakattaa, kuinka sen poikaset

piipittävät ja kuinka kanarialinnut ja keltasirkut visertelevät

salissa. Hän ei ole käskenyt viedä niitä pois, vaan on sanonut että:

"antaahan olla -- se muistuttaa niin Oblomofkaa siellä maalla!"

Sitten istahtaa hän lukeakseen loppuun huvilassa alotettuja kirjoja,

väliin heittäiksen hän kirjoineen huolimattomasti pitkälleen sohvalle

ja lukee...

Ihanteellinen hiljaisuus vallitsee ympärillä: kadulla kulkee sivu

korkeintaan joku sotamies tai parvi talonpoikia kirveet vyöllä.

Aniharvoin eksyy tänne laitakaupungille joku kulkuri-kaupustelija,

joka pysähtyy ristikko-aidan eteen ja puolen tuntia siinä huutaa

hoilottaa kurkkunsa täydeltä: "Ostakaa omenia ja astrakanilaisia

arbuuseja!" -- niin että tahtomattaankin tulee häneltä jotakin

ostaneeksi.

Toisinaan tulee hänen luoksensa Màsha, emännän pikku tyttö, äitinsä

lähettämänä sanomaan että siellä on myötävänä milloin pippurisieniä,

milloin suolasieniä: että eikö hänkin, Oblomov, käske ottaa itseään

varten pienen tynnyrin -- tai houkuttelee hän luoksensa emännän

pojan, Vanjan, ja kyselee tältä, mitä tämä on oppinut, panee hänet

lukemaan tai kirjoittamaan sekä katsoo ja kuuntelee, hyvästikkinkö

poika jo osaa lukea ja kirjoittaa.

Jos eivät lapset nykäse ovea kiinni perässään, näkee hän emännän

paljaan kaulan, kumartuvan seljän ja nuot valkoisen vilahtelevaiset,

alati liikkuvat kyynäspäät.

Emäntä näet on aina vain työssä, aina silittämässä, survomassa

tai hieromassa jotakin, eikä hän enää ujostele eikä viskaa saalia

hartioilleen, kun huomaa että Oblomov hänet näkee puoleksi avatusta

ovesta, hän ainoastaan naurahtaa ja alkaa jälleen huolellisesti

silittää, survoa ja hieroa suuren pöytänsä ääressä.

Joskus menee Oblomov kirja kädessä ovelle, kurkistaa sisään ja

antautuu puheluun emännän kanssa.

-- Te sitä olette alati puuhassa! -- sanoi Oblomov kerrankin hänelle.

Emäntä naurahti ja ryhtyi jälleen huolellisesti vääntämään

kahvimyllyn veiviä ja hänen kätensä tekivät niin sukkelasti ympyriä

että Oblomovilla aivan vilisi silmissä.

-- Ihanhan te väsytätte itsenne, -- jatkoi hän.

-- Eikö mitä, minä olen niin tottunut, -- vastasi emäntä huristaen

kahvimyllyänsä.

-- Mutta kun ei satu olemaan työtä, mitäs te silloin teette?

-- Satukko olemaan työtä? Työtähän riittää aina -- vastasi emäntä: --

aamuisin täytyy puuhata päivällistä, päivällisen jälkeen ommella ja

illaksi on illallinen valmistettava.

-- Syöttekö sitten illallista?

-- Kuinkas muuten -- syömmepä hyvinkin. Juhla-aattona käymme

iltakirkossa.

-- Se on mukavaa, -- kiitteli Oblomov. -- Missä kirkossa te käytte?

-- Syntymisen kirkossa: se kuuluu meidän seurakuntaamme.

-- Lueskelettekos jotakin kotona?

Emäntä katsahti Oblomoviin tylsästi vaijeten.

-- Onko teillä kirjoja? -- kysyi tämä.

-- Veljelläni on, mutta se ei niitä lue. Sanomalehtiä otamme

ravintolasta, niin niitä se veli väliin ääneen lukee ... ja

Vanja-poikasella on paljon kirjoja.

-- Ettekö todellakaan milloinkaan levähdä?

-- Jumaliste, totta minä puhun!

-- Ettekö teatterissakaan käy?

-- Veli käy joulunpyhinä.

-- Entä te itse?

-- Milloinka minulla olisi aikaa? Kukas silloin illallisen laittaisi?

-- huudahti emäntä syrjittäin katsahtaen Oblomoviin.

-- No eikö keittäjä-piika voisi ilman teitä...

-- Tuo Akuliinako? -- virkkoi emäntä. -- Kuinka se olisi mahdollista?

Mitä hän ilman minua osaa tehdä? Silloin ei illallinen joutuisi

aamuksikaan valmiiksi. Ja minulla ovat kaikki avaimet.

Seurasi äänettömyys. Oblomov ihaili emännän täyteläisiä, pyöreitä

käsivarsia.

-- Kuinka teillä on kauniit käsivarret! -- virkahti Oblomov yhtäkkiä:

-- ne voisi vaikka heti piirtää paperille.

Emäntä naurahti ja joutui hiukan häpeisiinsä.

-- On epämukavaa tehdä työtä hihasillaan, -- puolustelihen hän: --

tiedättehän, millaisia vaatteita nykyään käytetään, niissä pian

hihansa kokonaan sotkee.

Ja hän vaikeni. Oblomov oli myös vaiti.

-- Kunhan tässä jauhan kahvipavut loppuun, -- supatti emäntä

itsekseen: -- niin rupean hakkaamaan sokuria. Sitten en saa unhoittaa

lähettää ostamaan kaneelia.

-- Teidän pitäisi ottaa mies! -- lausui Oblomov: -- te olette

erinomainen emäntä.

Emäntä nauraa tirskahti ja alkoi varistaa kahvijauhoja isoon

lasimaljaan.

-- Tosiaankin, -- lisäsi Oblomov.

-- Kukapa minut tässä lasten kanssa ottaa? -- vastasi emäntä ruveten

jotakin päässänsä laskemaan. -- Kaksikymmentä ... -- sanoi hän

miettiväisesti: -- no kunhan se vain ei menisi panemaan niitä kaikkia!

Ja työntäen lasimaljan kaappiin, kiiruhti keittiöön. Vaan Oblomov

palasi huoneeseensa ja alkoi lukea kirjaansa...

-- Kuinka tuores ja terve nainen hän vielä onkaan ja millainen

emäntä! Todentotta hänen pitäisi saada mies ... -- puhui hän

itsekseen ja syventyi ajattelemaan ... Olgaa.

Jos ulkona sattuu olemaan kaunis sää, painaa Oblomov lakin päähänsä

ja lähtee kävelylle ympäristöön; siellä tulee hän milloin astuneeksi

vesirapakkoon, milloin joutuu tekemisiin vihaisten koirain kanssa ja

palaa läähättäen kotiin.

Vaan kotona kohtaa häntä jo valmiiksi katettu pöytä ja ruoka on niin

puhdasta ja maistuu niin hyvälle. Väliin pistää ovesta sisään paljas

käsivarsi ojentaen lautasen -- emäntä se sieltä pyytää maistamaan

paistamaansa piirakkaa.

-- Tällä puolella kaupunkia on niin hiljaista, täällä on hyvä asua,

mutta ikävä! -- saattoi Oblomov lausua joskus ajaessaan oopperaan.

Kerran, palatessaan myöhään teatterista, sai hän ajurin kanssa

kolkuttaa tuntikauden ennenkuin portti avattiin; sinä yönä kadotti

kartanokoira ketjun riuhtomisesta ja haukunnasta kokonaan äänensä.

Oblomov vilustui ja vihastui niin että uhkasi jo seuraavana päivänä

muuttavansa pois talosta. Mutta meni viikkokin -- eikä hän vieläkään

muuttanut.

Hänestä tuntui kovin ikävältä kun ei saanut nähdä Olgaa muulloin kuin

määrättyinä päivinä, kun ei saanut kuulla hänen ääntänsä eikä lukea

hänen silmistään yhä sitä samaa muuttumatonta hyväilyä, lempeä ja

onnea.

Määrättyinä päivinä hän sitävastoin eli kuin kesällä, kuunteli Olgan

laulua tai katseli tämän silmiin, ja kun muita oli läsnä, oli hänelle

kylliksi ainoastaan neidon katse, joka oli välinpitämätön kaikille

muille, mutta hänelle syvä ja paljonmerkitsevä.

Vaan kuta enemmän talvi lähestyi, sitä harvemmiksi kävivät heidän

kohtauksensa kahdenkesken. Iljinskeillä alkoi käydä niin paljon

vieraita että Oblomov moneen päivään ei ollut tilaisuudessa

vaihtamaan edes kahta sanaa Olgan kanssa. He vaihtoivat vain

silmäyksiä ja neidon katseet ilmaisivat toisinaan väsymystä ja

kärsimättömyyttä, ja rypistetyin kulmakarvoin katseli hän kaikkia

vieraita. Sattuipa niinkin että Oblomov pari kertaa niin ikävystyi

että kerrankin päivällisen jälkeen tarttui hattuunsa yrittäen

lähtemään pois.

-- Mihinkä nyt? -- kysyi silloin Olga kummastuneena, äkisti ilmestyen

hänen viereensä ja siepaten hatun hänen käsistään.

-- Antakaa minun mennä kotiin...

-- Minkätähden? -- kysyi neito ja hänen toinen silmäkulmansa vetäysi

ylemmäksi toista. -- Mitä te siellä kotona teette?

-- Minä vain ... -- mutisi Oblomov väkisin haristaen unta silmistään.

-- Kuka teidän lupaa? Kunhan vain ette liene aikeissa mennä

makaamaan? -- kyseli Olga ankarasti katsahtaen Oblomovia vuoronperään

kumpaankin silmään.

-- Mitä te nyt! virkkoi Oblomov vilkkaasti. -- Kuka nyt päivällä

makaa? Minun tuli täällä ainoastaan ikävä.

Ja hän antoi pois hattunsa.

-- Muistakaa tulla tänään teatteriin, -- sanoi Olga.

-- Mutta enkö saa tulla looshiin yhdessä teidän kanssanne? -- lisäsi

Oblomov huoaten.

-- Vai sieltäkö nyt tuulee! Eikö se muka ole minkään arvoista, että

saamme nähdä toinen-toisemme ja että saatte tavata minua siellä

väliaikoina ja poislähtiessä saattaa vaunuihin asti sekä puristaa

kättä? ... Suvaitkaa vain saapua koreasti! -- lisäsi hän käskevästi.

-- Mitä uutisia nämät nyt ovat?

Mikäs auttoi, Oblomov ajoi teatteriin ja haukotteli siellä aivankuin

olisi tahtonut äkisti nielaista kitaansa koko näyttämön, raaviskeli

niskaansa ja heitti toisen polven ristiin toisen yli.

"Ah, kunpa se pian loppuisi että pääsisi hänen viereensä istumaan

eikä tarvitseisi näin kaukana tässä vetelehtiä!" ajatteli Oblomov.

"Semmoisen kesän jälkeenkö tässä vielä täytyy tavata toisensa

lomahetkinä salaa ja näytellä pikiintyneen koulupojan osaa...

Todentotta; minä en tänään olisi tullut koko teatteriin, jos olisin

jo nainut mies -- jo kuudetta kertaa kuulen tätä samaa oopperaa..."

Kun väliaika tuli, läksi Oblomov looshiin Olgan luo töintuskin

raivaten itselleen läpipääsyn kahden keikarin välitse. Viiden

minuutin kuluttua luiskahti hän sieltä taas ulos ja pysähtyi

parterri-sisäänkäytävän luo väkijoukkoon. Näytös alkoi ja kaikki

kiiruhtivat paikoilleen. Keikarit, jotka olivat olleet Olgan

looshissa, sattuivat myös siinä seisomaan eivätkä huomanneet

Oblomovin läsnäoloa.

-- Mikähän herra sekin lienee ollut, joka äskettäin oli Iljinskien

looshissa? -- kysyi toinen heistä toiselta.

-- Se on muuan Oblomov, -- vastasi toinen huolimattomasti.

-- Kuka on Oblomov?

-- Se on eräs maatilanomistaja, Stolzin ystävä.

-- Ahaa! huudahti toinen merkitsevästi. -- Vai Stolzin ystävä. Mitäs

tekemistä sillä oli tuolla looshissa?

-- _Dieu sait!_ -- vastasi toinen ranskaksi ja kaikki hajaantuivat

paikoilleen. Mutta Oblomov hämmentyi tästä vähäpätöisestä

keskustelusta, jonka oli kuullut.

"Mikähän _herra? ... muuan Oblomov_ ... mitä tekemistä sillä oli

tuolla ... _Dieu sait_" -- kaikki tämä alkoi vaivata hänen päätänsä.

"Muuan! Mitä tekemistä minulla on tuolla! Mitäkö? Rakastan Olgaa,

olen hänen... Mutta jopas on mailman hampaissa kysymys, mitä minulla

on tekemistä Olgan looshissa? Ovat siis huomanneet... Voi hyväjumala,

kuinkas nyt käy ... täytyy ryhtyä johonkin..."

Hän ei enää nähnyt mitä näyttämöllä tapahtui, millaisia ritareita ja

prinsessoja siellä esiintyi, eikä kuullut kuinka orkesteri jylisi.

Hän vain silmäili sivuilleen ja luki montako tuttua oli teatterissa:

tuolla on yksi, tuolla toinen -- niitä istuu kaikkialla ja kaikki

kyselevät heiltä että "mikähän herra se oli tuo, joka kävi Olgan

looshissa?" -- "Se on muuan Oblomov!" vastaavat kaikki "Niin, minä

olen 'muuan'!" ajatteli hän arkana ja alakuloisesti: "Minut tunnetaan

sentähden että olen Stolzin ystävä. Miksi käyn minä Olgan luona? --

'Dieu sait! -- Jumalatiesi!' Kas, kas, nyt katsovat keikarit minuun

ja sitten Olgan looshiin!"

Hän katsahti looshiin ja huomasi että Olgan teatterikiikari oli

suunnattu juuri häntä itseään kohti. "Voi hyvä-isä!" ajatteli

Oblomov. "Miksi hän noin katsoo minuun? Mitä hän on minussa keksinyt?

Mikä tähtäyspiste minä tässä olen! Kas, nyt näyttää hän viittaavan

näyttämölle päin ... minusta näyttää että keikarit nauravat ja

katsovat suoraan minuun ... hyväjumala sentään!"

Ja raivokkaasti raappasi Oblomov hämillään jälleen niskaansa ja

heitti taas toisen polven ristiin toisen yli.

Olga kutsui keikarit teatterista juomaan teetä kotiinsa, lupasi

toistaa aarian oopperasta ja käski Oblomovinkin tulla.

"Ei, tänään en enää mene, asia täytyy pian ratkaista, ja sitten...

Miksikähän se asiamieskään ei lähetä vastausta sieltä maalta?

Minä olisin jo aikoja sitten sinne matkustanut ja ennen lähtöäni

julkaissut kihlaukseni Olgan kanssa... Voi hyväjumala: Olga yhä

katsoo minuun -- tämä on viheliäistä!"

Ja jaksamatta kuunnella oopperaa loppuun, läksi hän kotiin.

Vähitellen tyyntyi hänen mielenkuohunsa ja onnen väristys rinnassaan

katseli hän jälleen Olgaa kahdenkesken, kuunteli riemun puristamin

kyynelin hänen lauluansa kaikkien läsnäollessa ja palattuaan kotiinsa

paneutui, ilman että Olgalla oli siitä tietoa, pitkälleen sohvalle,

mutta ei nukkuakseen eikä maatakseen kuin hengetön pölkky, vaan

haaveillakseen armaastaan, leikkiäkseen aatteissaan onneansa ja

tunteakseen riemun liikutusta kurkistaessaan tuohon rauhallisen

kotielämänsä tulevaisuuteen, missä oli säteilevä Olgan haamu sekä

kaikki muu hänen ympärillään. Ja kurkistaessaan näin tulevaisuuteensa

tuli hän väliin tahtomattaan, väliin tahallisesti myös kurkistaneeksi

puoleksi avattuun oveen sekä sieltä emännän vilahteleviin valkoisiin

kyynäspäihin...

Kerrankin vallitsi luonnossa ja talossa aivan ihanteellinen

hiljaisuus: ei kuulunut rattaiden räminää kadulta, ei ovien

kiinnilupsahduksia huoneista; tasaisesti naksutti seinäkellon

heiluri etehisessä ja kanarialinnut lauloivat salissa, mutta ei tämä

häirinnyt hiljaisuutta, vaan loi siihen ainoastaan jonkinlaisen varjo

vivahduksen elävästä elämästä.

Ilja Iljitsh lepäsi huolettomassa asennossa sohvalla leikkien

tohvelillaan milloin antaen sen pudota lattiaan, milloin nostaen

sen ilmaan, koukistaen polvensa siinä missä se lähti putoamaan ja

sipaisten sen taas jalallaan ylös lattiasta... Silloin astui sisään

Sakariias ja seisahtui oven suuhun.

-- Mitä sinulla on asiaa? -- kysyi Oblomov välinpitämättömästi.

Sakariias oli vaiti ja katsoi häneen melkein suoraan silmiin eikä

syrjäsilmin niinkuin tavallisesti.

-- Häh? -- kysyi Oblomov katsahtaen kummastuneena häneen: -- onko

piirakka valmis vai mitä sinulla on sanomista?

-- Oletteko löytänyt jo toisen asunnon? -- kysyi vuorostaan Sakariias.

-- En vielä. -- Vaan miksi sitä kysyit?

-- Ka kun minä en ole vielä kaikkia tavaroita purkanut:

astialaatikoita, vaatearkkuja ja muuta, mitä on ullakolla vuoren

kokoinen läjä. Käskettekö purkaa vai mitä?

-- Älä huoli pitää kiirettä, -- sanoi Oblomov hajamielisesti: -- minä

odotan tässä ensin vastausta maalta.

-- Häät taitavat tulla pidettäväksi vasta joulun jälkeen? -- lisäsi

Sakariias.

-- Mitkä häät? -- kysyi Oblomov äkisti nousten seisaalleen.

-- Tiedetäänhän tuo, mitkä: teidän omat häänne! -- vastasi Sakariias

varmasti aivankuin asia aikoja sitten olisi päätetty. -- Tehän

menette naimisiin?

-- Mi-mi-nä-kö me-me-nen nai-misiin! Kenen kanssa -- huudahti Oblomov

kauhistuneena ahmien Sakariiasta kummastuksesta muljottavin silmin.

-- No sen Iljinskin ryökk ... -- Sakariias ei ehtinyt vielä

loppuunkaan sanoa, kun Oblomov samalla oli melkein kiinni hänen

nenässään.

-- Si-sinä viheliäinen, ku-kuka sinun päähäsi on pannut tämän

ajatuksen? -- parahti Oblomov intohimoisesti koettaen hillitä

ääntänsä ja työntyen Sakariiaksen päälle.

-- Mikä viheliäinen minä olen? Jumalalle olkoon kunnia! -- puhui

Sakariias vetäytyen ovea kohti. -- Kukako on sanonut? Iljinskin

palvelusväki puhui siitä jo kesällä...

-- Tssss! ... -- sihahti Oblomov nostaen sormensa ylös ja uhaten

Sakariiasta: -- ei sanaakaan enää!

-- Luuletteko että minä sen olen keksinyt? -- jatkoi Sakariias.

-- Suu kiinni! -- toisti Oblomov uhkaavasti katsahtaen häneen ja

viitaten häntä menemään ulos ovesta.

Sakariias lähti ja huoahteli mennessään huoneiden täydeltä.

Oblomov ei tahtonut toipua tuntoihinsa, vaan jäi liikkumattomana

seisomaan samaan asentoon, kauhistuneena tuijottamaan siilien

paikkaan, jossa Sakariias oli seisonut. Sitten hän epätoivoisesti

nosti kädet päänsä päälle ja istahti raskaasti nojatuoliin.

"Ihmiset tietävät!" pyöri hänen päässään ajatus: "juorut kulkevat

jo pitkin keittiöitä ja palvelustupia! Vai niinkö pitkälle on jo

jouduttu että tuokin Sakariias uskalsi kysäistä, milloinka häät

pidetään. Vaan täti ei vielä mitään epäile, tai jos epäilee, niin

kentiesi jotakin muuta, pahaa... Voi herranenaika, mitä mahtaakaan

hän arvella! Ja minä sitten? Ja Olga?"

-- Voi minua onnetonta, mitä olenkaan tehnyt! -- valitti hän

vyörähtäen vatsalleen sohvalle ja painaen kasvonsa tyynyn sisään.

-- Häät? Tämä runollinen silmänräpäys rakastuvaisten elämässä,

tämä onnen ihana seppele -- siitäkö nyt ovat puhelleet palvelijat

ja rengit, vaikka ei vielä mitään ole päätetty, vaikka ei mitään

vastausta maalta ole saapunut, vaikka miehellä on tyhjä kukkaro,

vaikka ei toista asuntoa vielä ole löydetty...

Hän alkoi selvittää itselleen tuota runollista silmänräpäystä,

joka, niinpian kun Sakariias siihen oli koskenut, äkkiä kadotti

entisen värinsä, ja hän alkoi nyt nähdä mitallin toistakin puolta.

Kiusautuneena pyörähteli hän kyljeltä toiselle, vääntäytyi

seljälleen, hypähti yhtäkkiä ylös harpaten pari askelta pitkin

lattiaa, ja taas pyllähti takaisin sohvalle.

"No nyt sen vältti!" päivitteli peljästyksissään myös Sakariias

etehisessä. "Mikä lempo minut yllyttikin sitä sanomaan!"

-- Ja mistä ovat he saaneetkin tietää? -- tuskitteli Oblomov. --

Olgahan ei ole hiiskunut kenellekkään ja minä en ole tohtinut ääneen

ajatella, ja kuitenkin on porstuassa kaikki valmiiksi päätetty. Siinä

ne nyt ovat nuo kahdenkeskiset kohtaukset, aamu- ja iltaruskojen

runollisuudet, tuliset silmäniskut ja huumaavat laulut! Ah, eiväthän

nämät lemmenseikkailut koskaan hyvällä lopu! Viisainta olisi heti

alussa astua vihille ja sitten uiskennella mielinmäärin lemmen

ruusu-aalloissa...! Hyväjumala, hyväjumala! Parasta on rientää

heti tädin luo, ottaa Olgaa kädestä ja sanoa: "kas tässä minun

morsiameni!" Vaan eihän mikään vielä ole valmista, vastausta maalta

ei kuulu, ei ole rahoja, ei ole asuntoa! Ei, ensin on Sakariiaksen

päästä kiskottava pois tuo tuhma ajatus, juorut ovat tukahdutettavat

kuin liekki ettei ne pääsisi leviämään, ettei missään näkyisi tulta

eikä savua... Hm -- häät! Mitä ovat häät...?

Hän yritti hymyilemään muistaessaan entisen runollisen ihanteensa

häistä, pitkän morsiushunnun, pomeranssin-lehvän ja väkijoukon

kuiskeet...

Mutta värit eivät enää esiintyneet samoina: siinä oli nyt seassa tuo

karkea, ruokoton Sakariias ja koko Iljinskein palvelusväki, jono

vaunuja ja outoja, kylmänuteliaita kasvoja. Ja kaikki kangasti niin

ikävänä ja hirveänä...

-- Niin, Sakariiaksen kallosta täytyy kiskoa pois tuo ajatus ja saada

hänet vakuutetuksi että se oli suuri tyhmyys, -- päätti hän milloin

puistattavasti riehahtaen, milloin kiusautuneena ruveten hautomaan

asioitaan.

Tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta sisään. Sakariias ei ollut

ensin kuulevinaan ja yritti salavihkaa pujahtamaan keittiöön. Hän

osasi näet jo avata oven ilman että se narahti, eikä töykännyt

kupeellaan toiseen puoliskoon, hartiallaan toiseen, niin että

molemmat remahtivat auki.

-- Sakariias! -- huusi Oblomov käskevästi.

-- Mitä tahdotte? -- murahti Sakariias etehisestä.

-- Tule tänne! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Pitääkö tuoda jotakin, vai mitä? Sanokaa, niin kyllä tuon! --

vastasi Sakariias.

-- Tule heti tänne! -- komensi Oblomov painavasti ja tiukasti.

-- Jessiunatkoon, kunpa kuolema korjaisi! -- kähisi Sakariias kömpien

huoneeseen, -- No, mitä käskette? -- kysyi hän kyhnien ovessa.

-- Tule likemmäksi! -- lausui Oblomov juhlallisen salaperäisellä

äänellä osoittaen Sakariiakselle paikan, mihin asettua ja osoitti sen

niin likelle itseään että tämä olisi tullut istuutuneeksi melkein

herransa polville.

-- Mihinkä minä tässä asetun? Siinä on ahdasta, kyllä minä täältäkin

kuulen, -- epäsi Sakariias pysähtyen itsepäisesti ovensuuhun.

-- Etkö tule, kun käsketään! -- huudahti Oblomov uhkaavasti.

Sakariias otti askeleen ja seisahtui kuin patsas paikalleen

tuijottaen ikkunaan sivuvaeltavaa kanaparvea ja kurottaen harjamaisen

poskipartansa päin herraansa. Yhdessä tunnissa oli Ilja Iljitsh

mielenliikutuksesta muuttunut ja ikäänkuin laihtunut kasvoiltaan ja

hänen katseensa harhaili levottomasti ympäri.

"No nyt saan kuuman löylyn!" ajatteli Sakariias synkistyen

synkistymistään.

-- Kuinka sinä saatoit tehdä sellaisen törkeän kysymyksen herrallesi?

-- kysyi Oblomov.

"Nyt se alkaa!" mietti Sakariias räpytellen tiheästi silmiään

tuskallisesti odottaen "ilkeitä sanoja".

-- Minä kysyn sinulta, kuinka sinä saatoit laskea päähäsi mokoman

tyhmyyden? -- uudisti Oblomov.

Sakariias oli vaiti.

-- Kuuletko sinä Sakariias? Miksi sallit sinä itses ei ainoastaan

ajatella, vaan myös puhua sellaista...?

-- Odottakaahan, Ilja Iljitsh, jahka käyn kutsumassa Anisjan

tänne ... -- vastasi Sakariias yrittäen astumaan ovelle.

-- Minä tahdon puhua sinun kanssasi enkä Anisjan, -- virkkoi Oblomov.

-- Kuinka sinä olet keksinyt sellaisen tyhmyyden?

-- En minä sitä ole keksinyt, -- sanoi Sakariias:

-- Iljinskein väki sitä kertoi.

-- Kukas se heille sitten kertoi?

-- Mistä sen minä tiedän! Katja oli sanonut Siimonille, Siimon oli

sanonut Nikitalle, Nikita sanoi Vasilisalle, Vasilisa Anisjalle ja

Anisja minulle ... -- selitti Sakariias.

-- Herra jumala teitä kaikkia! -- huudahti Oblomov kauhistuksissaan.

-- Kaikki tämä on roskaa, tyhmyyttä, valhetta ja panettelua --

kuuletko sinä? -- sanoi Oblomov lyöden nyrkkinsä pöytään. --

Semmoinen ei ole mahdollistakaan.

-- Miksei se voisi olla mahdollista? -- keskeytti Sakariias

välinpitämättömästi. -- Häät -- onhan se tavallinen asia! Ettehän

yksistään te, vaan kaikkihan menevät naimisiin.

-- Kaikki! -- huudahti Oblomov. -- Sinä olet mestari vertaamaan minua

kaikkiin muihin! Häät -- sanon minä -- eivät ole mahdolliset. Eivät

ole, eivät tule, eivätkä ole olleet. Vai ovat sinusta häät tavallinen

asia vain. Jo minä jotakin kuulen! Tiedätkö, mitä se tahtoo sanoa --

häät?

Sakariias yritti katsahtamaan Oblomoviin, vaan nähtyään tämän silmät

raivokkaasti itseensä suunnattuina, siirsi katseensa heti oikealle

kohti nurkkaa.

-- Kuule, minä siis selitän sinulle, mitä se merkitsee. "Häät ovat

tulossa! Häät ovat tulossa!" niin alkavat huutaa turhamieliset

ihmiset, kaikellaiset naiset, akat ja lapset palvelijahuoneissa,

puotiloissa ja toreilla. Miestä ei enää nimitetä Ilja Iljitshiksi

tai Pjotr Petrovitshiksi, vaan kutsutaan "sulhasmieheksi". Eilen ei

häneen kukaan tahtonut katsoakkaan, vaan huomenna kaikki, silmät

seljällään, muljottavat häneen kaikki kuin mihinkin lurjukseen.

Teatterissa ja kadulla ei hänen sallita vapaasti kulkea läpi

väkijoukon. "Katsokaa, tuossa on sulhasmies!" kuiskailevat kaikki. Ja

kuinka monta ihmistä juokseekaan hänen luonaan päivässä ja jokainen

koettaa tehdä naamansa niin tyhmännäköiseksi kuin mahdollista,

juuri semmoiseksi kuin sinulla nyt on, (Sakariias siirsi nopeasti

katseensa taas pihaan päin) ja koettaa sanoa jotakin vielä tyhmempää,

-- jatkoi Oblomov. -- Semmoista se on alku. Ja sinä saat ajaa kuin

riivattu joka päivä jo aamusta pitäen morsiamen luo käsissäsi

vaaleankeltaiset hansikkaat, ylläsi vaatteet kuin vormussa valetut,

katseesi ei saa ilmaista ikävää, sinä et saa syödä etkä juoda

niinkuin pitää perusteellisesti, vaan sinun täytyy elää kukkasista ja

auringonpaisteesta. Ja tätä kestää kolme-neljä kuukautta! Käsitätkös

nyt? Kuinka siis minä semmoista elämää jaksaisin?

Oblomov pysähtyi ja jäi tarkastamaan, vaikuttaako Sakariiakseen tämä

kuvaus naimisiinmenon epämukavuuksista.

-- Pitääkö minun jo mennä vai mitä? -- kysyi Sakariias kääntyen ovea

kohti.

-- Ei, seiso alallasi! Sinä olet mestari päästämään liikkeelle vääriä

huhuja, siis tiedä, miksi ne ovat vääriä...

-- Mitä minun pitää tietää? -- virkkoi Sakariias tarkastellen huoneen

seiniä.

-- Sinä olet unhoittanut, kuinka paljon puuhaa ja juoksua on sekä

sulhasella että morsiamella. Kuka se minun luonani, sinäkö vai kuka

tulee tässä laukkaamaan räätäleissä, suutareissa ja kalustokaupoissa?

Yksin en minä joka suunnalle repeä. Kaikki kaupungissa tietävät ja

lörpöttelevät että "oletteko kuulleet -- Oblomov menee naimisiin?" --

"Todellako? Kenenkä kanssa? Kuka on morsian? Milloinka ovat häät?"

-- matki Oblomov eri äänillä. -- Ja kaikki tämä on vain juorua!

Yksistään tämän tähden minä kiusaudun ihan kuoliaaksi, kuinka sinä

siis uskallat tulla puhumaan häistä?

Ja Oblomov katsahti jälleen Sakariiakseen.

-- Menenkö kutsumaan Anisjan tänne, vai mitä? -- kysyi Sakariias.

-- Mitä minä hänellä täällä teen? Ei Anisja, vaan sinä se olet

laskenut liikkeelle tämän järjettömän juorun.

-- Hyväjumala, mistä syystä minua tänään näin rangaistaan? -- äänsi

Sakariias huoaten niin että hartiatkin hytkähtivät.

-- Ja millaisia kulunkeja siitä on? -- pitkitti Oblomov. --

Mistä rahat niihin kaikkiin? Tiedätkö minkä verran minulla on

rahaa? -- kysyi hän melkein julmistuneena. -- Ja mistä saadaan

asunto? Täällä täytyy maksaa tuhannen ruplaa ja toisen huoneuston

vuokraamiseen menne kolmetuhatta ja kuinka paljon tarvittaneekaan

loppuvalmistuksiin! Ja sitäpaitsi ajurit, kokit ja ruokavarat. Mistä

kummasta minä rahat otan?

-- Mitenkäs sitten muut kolmella sadalla sielulla naimisiin menevät?

-- virkahti Sakariias, vaan katui heti samassa sanojaan sentähden

että hänen herransa melkein hyppäämällä syöksähti nojatuolista

suoraan hänen päällensä.

-- Taasko sinä mainitsit "muista"? Varo itseäsi! -- huusi Oblomov

sormellaan uhaten. -- Muut asuvat kahdessa, korkeintaan kolmessa

huoneessa, heillä on ruokasali ja vierashuone samassa, muutamat

nukkuvatkin samassa huoneessa yhdessä lasten kanssa ja yksi

piikatyttö hoitaa koko taloutta. Muilla käy rouva itse torilla! Vaan

luuletkos että Olga Sergejevna käy torilla? Hä?

-- Saatan sitä minäkin torilla käydä, -- huomautti Sakariias.

-- Tiedätkö, paljonko tuloja me saamme Oblomofkasta? -- kysyi

Oblomov. -- Kuuletko, mitä tilanhoitaja kirjoittaa? Tuloja lähtee

pari tuhatta vähemmän kuin ennen! Ja siellä täytyy raivauttaa teitä,

rakennuttaa kouluja ja minun täytyy itseni sinne matkustaa. Ei siellä

vielä ole taloakaan, missä asua... Miten mailmassa siis häät voisivat

tulla kysymykseen! Mistä sinä ne olet saanut päähäsi?

Oblomov vaikeni. Häntä itseäänkin kauhistutti tämä hirveä ja lohduton

tulevaisuuden näköala. Ruusut ja pomeranssinkukat, hää-kemujen kiilto

ja väkijoukon ihmettelevät kuiskeet -- kaikki tuo pimeni yhtäkkiä

hänen sielussaan.

Hänen kasvonsa muuttuivat ja hän vaipui miettimään. Sitten hän

vähitellen toipui entiselleen, katsahti ylös ja huomasi Sakariiaksen

läsnäolon.

-- Mitä sinä siinä teet? -- kysyi hän yrmeästi.

-- Tehän minun käskitte tässä seisoa! -- sanoi Sakariias.

-- Saat mennä! viittasi Oblomov hänelle kärsimättömästi.

Sakariias astahti nopeasti ovelle.

-- Ei, seis paikallasi! -- pysähdytti hänet Oblomov äkisti.

-- Toisinaan te käskette, toisinaan taas kiellätte! -- murisi

Sakariias pidellen kädellään kiinni ovesta.

-- Kuinkas sinä uskalsitkin mennä levittämään minusta niin tuiki

perättömiä huhuja? -- suhahti Oblomov levottomasti.

-- Milloinkas minä niitä, Ilja Iljitsh, olen levittänyt? Enhän se

minä olen, vaan nuo Iljinskein palvelijathan ne kertoivat että herra

muka on käynyt kosimassa...

-- Tsss ... -- sihahti Oblomov uhkaavasti heilauttaen kättään: -- ei

sanaakaan enää, ei ikinä! Kuuletko?

-- Kuulen, -- vastasi Sakariias arasti.

-- Lupaatko ettet vasta levitä tätä järjetöntä juttua?

-- En levitä, -- vastasi Sakariias hiljaa ymmärtämättä puoliakaan

sanoista, tietäen ainoastaan että ne olivat niitä "ilkeitä".

-- Lupaatko että heti, kun satut kuulemaan koskettavankaan tähän

asiaan ja sinultakin sitä kysytään, että sanot: se on juorua, se ei

ikipäivinä voi olla totta? -- lisäsi Oblomov kuiskaten.

-- Lupaan ... -- äänsi Sakariias tuskin kuuluvasti.

Oblomov silmähti häneen tutkivasti sormi uhkaavasti pystyssä.

Säikähtyneenä räpytteli Sakariias silmiään ja yritti varpaisillaan

hiipiä ulos ovesta.

-- Kuka ensimmäisenä tästä puhui? -- kysyi taas Oblomov tavottaen

hänet.

-- Katja sanoi Siimonille, Siimon Nikitalle, -- sopersi Sakariias: --

Nikita Vasilisalle...

-- Ja sinä sitten menit kaikille lörpöttämään! Minä sinulle annan

kyytiä! -- kähisi Oblomov: -- mennä päästämään juoruja herrastaan?

Hyi huuti!

-- Mitä te minua rääkkäätte noilla ilkeillä sanoilla? -- pyysi

Sakariias: -- minä kutsun tänne Anisjan, hän se kaikki tietää...

-- Mitä hän tietää? Puhu, puhu paikalla!

Sakariias murtautui silmänräpäyksessä ulos ovesta ja harppasi

harvinaisen vikkelästi keittiöön.

-- Pois paistinpannu kouristasi ja hiidenhamppua herran luo! -- huusi

hän Anisjalle viitaten suur-sormellaan ovea kohti. Anisja lennätti

paistinpannun Akuliinalle, nyhtäsi hameenhelmansa alas vyötäreiltään,

läpsähytti kämmenillään vasten lonkkiansa ja hieraisten etusormellaan

nenäänsä, kiiruhti herran kamariin.

Viidessä minuutissa sai hän Ilja Iljitshin rauhoittumaan vakuuttaen

tälle ettei kukaan ole häistä luotuista sanaakaan puhunut, että se

nyt olisi yhtä suuri synti kuin repiä pyhänkuva alas seinältä, ja

että hän ensikertaa elämässään kuulee koko asiasta, että päinvastoin

ovat ihmiset puhuneet ihan toista että muka parooni on kosaissut

ryökkynää...

-- Ettäkö parooni? -- huudahti Oblomov äkisti hypähtäen seisaalleen

ja sekä hänen sydämmensä että kätensä ja jalkansa melkein

jähmettyivät.

-- Vaan se on tietysti myöskin lorua! -- kiirehti Anisja sanomaan

huomatessaan että oli räiskäyttänyt öljyä tuleen: -- sitä sanoi

ainoastaan Katja Siimonille, Siimon Martalle, Martta juorusi kaiken

Nikitalle ja Nikita sanoi että: "hyväpä olisi, jos tuo teidän

herranne Ilja Iljitsh, kosisi ryökkynää..."

-- Kylläpä se on koko pöllö se Nikita! -- huomautti Oblomov.

-- Pöllöhän se on, -- vahvisti Anisja: -- vaunujakin ajaessa se

aivan nukkuu. Vaan ei se Vasilisa toki uskonutkaan, -- lisäsi Anisja

vikkelästi: -- jo Maarian-päivän aikaan se sille oli puhunut, vaan

Vasilisalle oli kertonut itse lastenhoitajatar että neiti ei edes

ajattelekkaan naimisiinmenoa, että onkos nyt mahdollinen asia, ettei

teidän herranne olisi jo aikoja sitten löytänyt itselleen morsianta,

jos olisi mieli tehnyt mennä naimisiin, ja että hän tuonoin oli

tavannut Samulin, niin tämä myös oli nauranut koko jutulle ja

sanonut että tässä nyt ei häät tule kysymykseenkään. Eikä mikään

ole häiden näköistäkään, vaan pikemminkin hautajaisten, koskapa

ryökkynän tädilläkin päätä aina porottaa ja ryökkynä tuhertaa itkua

ja on vaiti, eikä talossa myötäjäisiäkään valmisteta: ryökkynällä on

suunnaton paljous parsimattomia sukkia eikä niitä ole yritettykään

parsimaan ja että viime viikolla vietiin panttilaitokseen

hopeakalujakin...

"Hopeakaluja? Siis ei heilläkään ole rahaa!" ajatteli Oblomov

kauhistunein silmin katsellen pitkin seiniä ja pysähdyttäen ne

vihdoin Anisjan nenän päähän, koska ei niitä mihinkään muualle voinut

pysähdyttää. Anisja oli puhunut kaikki ikäänkuin nenällään eikä

suullaan.

-- Varohan vain ettet lörpöttele joutavia! -- muistutti Oblomov sormi

uhkaavasti pystyssä.

-- Mitäs minä tässä lörpöttäisin! En toki ajatuksissanikaan

lörpöttele, -- puhui rätisten Anisja ikäänkuin olisi päreitä

kiskonut: -- todentotta ei siinä ole pontta ei perää, ensi kertaa

iässäni kuulen koko asiasta, sen vannon Herran Jumalan edessä ja jos

valehtelen, niin hornan syvyys minut nielköön! Oikein ihmettelin,

kun herra sitä minulle mainitsi ja säikähdin niin että ihan vapisin.

Kuinkas se nyt olisi mahdollistakaan että tässä häitä hommattaisiin,

sitä ei ole kukaan unissaankaan nähnyt. Enkä sanaakaan kenenkään

kanssa puhu, minä kun aina häärin keittiössä. Iljinskein väkeä en ole

nähnyt yhteen kuukauteen, kaikki nimetkin ovat unohtuneet. Ja kenenkä

kanssa minä täällä voisinkaan lörpötellä? Emännän kanssa keskustelen

vain talonpidosta, mummon kanssa on mahdoton puhella: se kun yskii ja

huonosti kuuleekin, Akuliina on pähkäpöllö ja talonmies juoppolallu,

jää jäljelle vain lapsikakarat -- ja mitäs niiden kanssa osaisi

haastella! Ja aivan olen unohtanut, minkä näköiset kasvot Iljinskin

neidillä ovatkaan...

-- No, no, jo piisaa! -- virkkoi Oblomov viitaten kärsimättömästi

kädellään häntä menemään.

-- Kuinka voisi puhua semmoisesta, mitä ei ole olemasskaan? --

lopetti Anisja poistuessaan. -- Vaan mitä Nikita lie sanonutkaan,

niin tiedättehän te että laki ei ole pöllöjä varten kirjoitettu.

Minulle itselleni se ei toki päähänkään pälkähtäisi, päivät

pääksyttäin tässä hyörin ja pyörin enkä semmoisiin joudu. Jumala

tietää, miten on asianlaita. Tuossa sen on kuvansakin seinällä...

-- Ja näin sanoen katosi puhuva nenä oven taakse, vaan vielä kotvan

aikaa kuului sen ääni oven takaa.

-- Siinä se nyt oli! sopersi Oblomov pannen kämmenensä yhteen. --

Anisjakin väittää kivenkovaa että: olisiko se mahdollistakaan...?

-- Ah onni, onni! -- lausui hän sitten katkerasti. -- Kuinka helposti

särkyvä, kuinka vähän lupaava sinä olet! Morsiushuntu, seppele,

rakkaus, rakkaus! Mistä otan minä rahat? Millä elän minä, kun

sinutkin, sinä puhdas, laillisesti siunattu rakkaus, täytyy ostaa?

Tästä hetkestä alkaen luopuivat haaveet ja sielunrauha Oblomovista.

Hän alkoi maata huonosti, syödä niukasti ja katsella kaikkea

hajamielisesti ja nurjasti.

Hän oli tahtonut säikäyttää Sakariiasta ja olikin itse peljästynyt

pahemmin häntä, kajotessaan häidenvietto kysymyksen käytännölliseen

puoleen ja huomatessaan kuinka tämä oli, jos kohta runollinen, vaan

samassa liiaksi järjestämis-kykyä kysyvä julkinen askel ankaraan

todellisuuteen ja vakaviin velvollisuuksiin.

Sellaiseksi ei hän ollut kuvitellut mielessään keskustelun tuloksia

Sakariiaksen kanssa. Hän muisti, kuinka juhlallisesti hän oli aikonut

ilmaista salaisuutensa Sakariiakselle, kuinka Sakariias oli ulvova

ilosta ja lankeava hänen jalkoihinsa ja kuinka hän oli antava tälle

kaksikymmentäviisi ruplaa ja Anisjalle kymmenen...

Kaikki tämä muistui nyt mieleen ja silloinen onnen väristys, Olgan

lämmin käsi ja kuuma syleily...

Oblomov tyrmistyi kauhusta: "kaikki on kuihtunut, kaikki on

surkastunut!" kaikui ääni hänen sisässään ja hän kysyi itseltään: --

mitä, mitä nyt on tehtävä...?

5.

Oblomov ei tiennyt, millaisin silmin hänen nyt oli meneminen Olgan

eteen, mitä tälle puhuminen, ja päätti sentähden olla menemättä hänen

luokseen keskiviikkona ja lykätä kohtauksen sunnuntaiksi, jolloin

siellä tavallisesti oli paljon vieraita, eikä heidän siis onnistu

puhella kahdenkesken.

Hän ei tahtonut mainita Olgalle ihmisten typeristä juoruista, mutta

olla puhumatta ei myöskään ollut viisasta, sillä Olgan edessä ei hän

osaa teeskennellä, vaan tämä on häneltä urkkiva kaikki, salatkoonpa

hän sen kuinka lujasti tahansa sydämmensä syvimpään soppeen. Tehtyään

yllämainitun päätöksen, tuli hän jo hiukan rauhallisemmaksi sekä

kirjoitti asiamiehellensä, naapurillensa maalla, toisen kirjeen

vakavasti pyytäen häntä jouduttamaan vastausta ja, jos mahdollista,

tyydyttävää vastausta.

Sitten rupesi hän harkitsemaan, miten käyttäisi tuon sietämättömän

pitkän ylihuomispäivän, joka, jos sen viettäisi Olgan kanssa,

olisi täynnänsä tämän läsnäoloa ja laulua ja heidän sielujensa

äänetöntä keskustelua. Tuo Sakariias pahus se oli tehnyt tyhjäksi

koko ohjelman! Hän päätti ajaa Ivan Gerasimovitshin luo ja syödä

päivällistä hänen kanssaan, jotta niin vähän kuin mahdollista

huomaisi tätä ikävää päivää. Senjälkeen hän kyllä hyvin ehtii

valmistautua sunnuntaiksi ja ehkäpä siihen asti vastauskin kerkeää

kylästä.

Ylihuomispäivä koitti. Hän heräsi koiran haukuntaan ja sen vimmattuun

ketjujen riuhdontaan. Joku oli astunut pihaan ja kuului tiedustavan

jotakin. Talonmies kutsui ulos Sakariiaksen ja kohta toi tämä

Oblomoville kirjeen, joka oli lähetetty kaupungin postissa.

-- Se on Iljinskin neidiltä, -- virkkoi Sakariias.

-- Mistä sen sinä muka tiedät? -- kysyi Oblomov vihaisesti. --

Valehtelet!

-- Kun kesällä huvilassa asuttiin, niin aina tuotiin tämännäköisiä

kirjeitä häneltä, -- väitti Sakariias itsepäisesti.

"Lieneekö hän terve? Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli Oblomov

reväisten kirjeen auki:

"En tahdo odottaa keskiviikkoon asti (kirjoitti Olga): minun on

niin ikävä, kun en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan, niin

että välttämättömästä odotan teitä huomenna kello 3 kaupungin

Kesäpuistoon."

Siinä kaikki.

Jälleen kiehahtivat kapinalliset tunteet Oblomovin sielussa, jälleen

alkoi hän rauhattomasti pohtia kysymystä, mitenkä puhua Olgan kanssa

ja millaisin kasvoin hänen eteensä mennä.

-- En osaa, en voi! -- päivitteli hän. -- Voi kunpa Stolz nyt olisi

neuvomassa minua!

Mutta hän lohdutti itseänsä sillä että luultavasti Olga saapuu

kohtauspaikalle yhdessä joko tätinsä tai jonkun muun naisen kanssa

-- esimerkiksi Maria Semjonovnan, joka niin rajattomasti Olgaa

rakastaa. Heidän läsnäollessaan toivoi hän mitenkuten voivansa

salata hämminkinsä ja valmistautui olemaan puhelias ja miellyttävä

käytökseltään.

"No onpa se keksinytkin ajan -- juuri päivällisaikaan!" ajatteli

Oblomov suunnaten kulkunsa laiskansekaisesti kohti Kesäpuistoa.

Tuskin oli hän astunut pitkän lehtokäytävän päähän, kun hän näki,

kuinka eräältä penkiltä nousi ja läksi häntä vastaan tulemaan nainen,

joka oli harsolla peitetty.

Oblomov ei tahtonut uskoa häntä Olgaksi: "kuinka hän voi olla yksin?"

Sitä hän ei uskaltaisi, eikä hän millään tekosyyllä saattaisi poistua

yksikseen kotoa.

Mutta kuitenkin ... käynti on aivankuin hänen: yhtä keveästi ja

nopsasti liukahtelevat jalat ikäänkuin eivät astuisi maahan, vaan

ainoastaan liikkuisivat; yhtäläinen, hiukan eteenpäin taivutettu

kaula ja pää on tälläkin juurikuin jotakin etsisi silmillään

jalkainsa alta.

Toinen olisi tässä asemassa heti tuntenut naisen hatusta ja puvusta,

mutta Oblomov, vaikka usein viettikin koko päivän Olgan kanssa, ei

koskaan perästäpäin voinut tehdä selkoa, millainen hattu ja puku

hänellä oli ollut. Kaupungin puistossa ei tähän aikaan ollut juuri

ketään muita; ainoastaan eräs vanhanpuoleinen herrasmies käyskenteli

siellä kiirein askelin, nähtävästi terveytensä tähden, sekä

kaksi ... ei naista, vaan naispuolta, ja lapsenpiika kahden palelevan,

sinikasvoisen pienokaisen kanssa.

Lehtiä lenteli alas puista, joiden läpi hyvästi saattoi nähdä kaikki

ja joiden latvoissa varikset niin ilkeästi rääkyivät. Muuten oli

päivä kirkas ja kaunis eikä olisi tuntunut kylmältäkään, jos olisi

ollut paksummin puettu.

Nainen, jolla oli harso kasvoillaan, läheni lähenemistään...

-- Hän se on! -- sanoi Oblomov ääneensä ja pysähtyi kauhistuneena

uskomatta omia silmiään. -- Sinäkö se olet? Kuinka sinä tänne...? --

kysyi hän tarttuen naista kädestä.

-- Voi kuinka iloinen olen ettäs tulit, -- puhui Olga vastaamatta

Oblomovin kysymykseen: -- minä jo luulin ettet tulekkaan ja rupesin

pelkäämään!

-- Mutta millä ihmeen lailla sinä tänne olet päässyt? -- tinkasi

Oblomov ällistyksissään.

-- Ole vaiti, mitä sinä minusta noin tutkit? Se on ikävää! Minä

tahdoin vain nähdä sinut ja tulin -- Siinä kaikki. Hän puristi

lujasti Oblomovin kättä, katsoi häntä iloisesti ja huolettomasti

silmiin sekä nautti niin viattomasti ja avomielisesti tästä

varastamastaan silmänräpäyksestä että Oblomovin kävi melkein kateiksi

ettei itse voinut olla yhtä leikillisellä tuulella. Mutta vaikka

hän, miesparka, olikin kovasti huolissaan, ei hän sentään voinut

olla hetkeksi riemastumatta nähdessään Olgan kasvot nyt vapaina

siitä erityisestä ilmeestä, mikä aina ennen oli väikkynyt hänen

kulmakarvoillaan ja uurtanut poimun hänen otsaansa. Nyt esiintyi hän

siitä vapaana hämmästyttäen Oblomovia piirteidensä ihmeellisellä

kypsyydellä.

Tällaisena hetkenä tuulahti neidon kasvoista suurta lapsellista

luottamusta kohtaloon, onneen ja häneen, Oblomoviin... Hän oli sangen

suloinen.

-- Voi kuinka iloinen minä olen! Kuinka iloinen, kuinka iloinen olen!

-- toisteli hän hymyillen ja katsellen Oblomoviin. -- Luulin etten

saa sinua nähdä koko päivänä. Minulle tuli eilen yhtäkkiä sellainen

tuska -- en tiedä, mistä syystä -- etten voinut olla kirjoittamatta.

Oletko iloinen että tulin?

Ja hän katsahti Oblomovin kasvoihin.

-- Kuules, miksi sinä olet tänään niin murrutuulella? Miksi olet

vaiti? Etkö ole iloinen? Minä luulin sinun tulevan ihan hulluksi

riemusta, vaan sinähän mökötät kuin nukkuisit. Herätkää, hyvä herra,

Olga on teidän kanssanne! Ja hän työnsi hänet nuhdellen keveästi

luotaan.

-- Etkö ole terve? Mikä sinua vaivaa? -- ahdisti Olga.

-- Ei, kyllä minä olen terve ja onnellinen, -- kiiruhti Oblomov

sanomaan, jottei suinkaan Olga rupeaisi urkkimaan hänen sielunsa

salaisuuksia. -- Minä vain sentähden olen levoton, että kuinka sinä

yksiksesi...

-- Se on minun asiani se, -- sanoi neito kärsimättömästi. -- Vai

olisikko sinusta parempi, jos olisin saapunut tänne tätini kanssa?

-- Olisi, Olga...

-- Jos sen olisin tiennyt, niin olisin pyytänyt hänet mukaani, --

keskeytti Olga loukkaantuneella äänellä irroittaen Oblomovin käden

omastaan. -- Minä luulin ettei sinulla ole suurempaa onnea kuin saada

olla minun kanssani...

-- Ei olekkaan eikä toki voikkaan olla! -- virkkoi Oblomov. -- Vaan

tuota, kuinka sinä yksiksesi...

-- Siitä nyt ei kannata kauvan jankuttaa, puhelkaamme mieluummin

muusta, -- sanoi Olga huolettomasti. -- Vaan kuulehan... No voi

minua, olin aikonut jotakin sanoa, vaan nyt olen sen unhoittanut...

-- Eikö se koskenut sitä, kuinka sinä yksin tänne pääsit? -- tyrkytti

Oblomov katsellen rauhattomasti sivuilleen.

-- Eikä koskenut! Mitä sinä yhä sitä samaa jankutat niin että aivan

tympäisee! Mitä ihmettä minun pitikään sanoa...? No, jääköön sitten,

perästäpäin kai muistan. Oi kuinka täällä on kaunista! Kaikki lehdet

ovat varisseet puista; _feuilles d'automne_ -- muistatko Victor

Hugo'ta? Kas tuolla on aurinko ja tuolla Neva virtaa... Voi mennään

soutelemaan Nevalle...

-- Mitä sinä? Jumala siunatkoon! Tällainen kylmä ilma ja minä olen

vain pumpulipalttoossa...

-- Minulla on myös pumpulipuku. Mikäs hätänä, mennään, voi mennään!

Olga läksi juoksujalassa menemään retuuttaen Oblomovinkin perässään.

Tämä pani vastaan ja murisi, mutta oli pakoitettu kuitenkin

istuutumaan venheeseen ja niin he läksivät.

-- Kuinka sinä todella yksin tänne pääsit? -- tinki yhä Oblomov

rauhattomana.

-- Sanonkos kuinka? -- ärsytti Olga veitikkamaisesti, kun he olivat

joutuneet keskelle jokea. -- Nyt sen voinkin sanoa; nyt et pääse

pakoon, vaan tuolla maalla olisit paennut...

-- Kuinka se siis tapahtui? -- kysyi Oblomov pelokkaasti.

-- Lupaatkos tulla huomenna meille? -- kysyi Olga vastauksen asemasta.

"Ah, hyväjumala!" ajatteli Oblomov. "Hän on aavistanut minun

ajatukseni etten ole aikonut tulla."

-- Lupaan, -- vastasi hän ääneen.

-- Jo aamusta päivin koko päiväksi?

-- No, en siis sanokkaan, -- virkkoi Olga.

-- Lupaan tulla koko päiväksi.

-- Kuule nyt siis... -- alkoi Olga totisesti: -- minä kutsuin sinut

tänne tänään siitä syystä että saisin sinulle sanoa...

-- Mitä niin? -- kysyi Oblomov säikähtyneesti.

-- Että sinä ... huomenna tulisit meille...

-- No voi sun siunatkoon -- keskeytti Oblomov kärsimättömästi. --

Vaan kuinkas sinä tänne jouduit?

-- Kuinkako minä tänne jouduin? -- uudisti Olga hajamielisesti. --

Tulla tupsahdin vain ... mitäs sinä sitä nyt utelet!

Ja hän koppasi kourallisen vettä ja räiskäytti vasten Oblomovin

kasvoja. Tämä ummisti silmänsä ja vavahti, mutta Olga vain rupesi

nauramaan.

-- Sepä raitista vettä, kun ihan kättä paleltaa! Taivas, kuinka

täällä on hauskaa ja kaunista! -- jatkoi neito silmäillen

ympärilleen. -- Tullaan taas huomenna uudestaan ja silloin

lähdetäänkin suoraapäätä kotoa...

-- Eikös sitten tämä ole tarpeeksi suoraapäätä? Mistä sinä oikeastaan

tulit? -- kysyi Oblomov kiireesti.

-- Kauppamakasiinista, -- vastasi Olga.

-- Mistä kauppamakasiinista?

-- No johan minä tuolla puistossa sanoin, mistä...

-- Etpähän sanonut... -- virkkoi Oblomov kärsimättömästi.

-- Enkö sanonut? Sepä kumma! Unhoitin siis kertoa! Minä läksin kotoa

palvelijan kanssa kultaseppään...