"Niin, mahdotonta on elää niinkuin mieli tekee -- se on selvä

asia", alkoi hänessä puhella uppiniskainen ääni: "sinä lankeat

ristiriitaisuuksien sekasortoon, joita ei selvitä yksikään

inhimillinen äly, kuinka syvä ja rohkea tahansa se lieneekin! Eilen

toivotit itsellesi kiihkeästi jotakin, tänään sen saavutat aina

siinä määrin että ihan väsyt, mutta jo ylihuomenna punastut sitä

mitä toivotit ja kiroot elämää, miksi se menikin täytäntöön --

kas, siinä se mitä lähtee itsenäisestä ja rohkeasta elämän tiestä,

tuosta omapäisestä: _minä tahdon_. Täytyy astua umpimähkää, ummistaa

silmänsä niin monelle asialle ja olla uneksimatta onnesta eikä

rohjeta nurista sitä vastaan, kun se livahtaa tiehensä -- siinä on

elämä! Sillä kuka sen on keksinyt että elämä muka olisi onnea ja

nautintoa? Mielettömät ihmiset! 'Elämä on elämää, velvollisuutta',

sanoo Olga, 'vastuunalaisuutta, mutta vastuunalaisuus saattaa olla

raskasta. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme...'"

Oblomov huokasi syvään.

"Me, minä ja Olga, emme enää saa tavata toisiamme ... Hyvä

Jumala! Sinä olet avannut minun silmäni ja osoittanut minulle

velvollisuuteni," -- puheli hän katsellen kohti taivasta: "mistä

saan minä voimaa? Täytyykö meidän erota? Vielä on mahdollisuus

siihen, vaikka se koskisikin kipeästi, vaan sitten perästä päin

ei tarvitseisi kirota itseään, miksei ole ennemmin eronnut. Mutta

kohta tulevat hänen luotaan kysymään, hänhän aikoi lähettää

palvelijattaren... Hän ei voi aavistaa että..."

Mikä oli nyt syynä tähän? Mikä tuuli oli näin yht'äkkiä puhaltanut

Oblomovin päälle? Mitä pilviä oli se tuonut mukanaan? Ja miksikä

täytyy hänen nyt kantaa niin surullista iestä? Mutta vielä eilenhän

sai hän kurkistaa Olgan sieluun, näki siellä valoisan mailman ja

valoisan kohtalon, luki sieltä oman ja hänen tulevaisuutensa. Mitä

olikaan siis tapahtunut?

Ehkä oli hän syönyt illalliseksi kaksi kananpoikaa tai maannut

seljällään taikka oli runollinen mieliala nuljahtanut jonkunlaiseksi

kauhuksi?

Useinhan sattuu että hiljaisena, pilvettömänä kesäiltana tähtien

vienosti vilkuttaessa ihminen nukahtaa uneen, ajatellen, kuinka

ihanalta on vainio näyttävä aamuruskon kirkkaissa väreissä. Ja kuinka

hauskalta on tuntuva painua tiheän metsän peittoon ja piiloutua

päivän helteiseltä paisteelta! ... Vaan sitten yht'äkkiä herääkin

sateen ropinaan harmaista, murheellisista pilvistä. Ja tuntuu niin

kylmältä ja kostealta...

Oblomov oli illalla tapansa mukaan kuunnellut sydämmensä tykytystä,

oli sitten hapuillut sitä käsillään tunnustellakseen, oliko tuo

kovettunut kohta siellä laajentunut, oli vihdoin syventynyt tutkimaan

onneansa sekä yht'äkkiä langennut murheen mutavesiin, niellen

myrkkyjä sisäänsä.

Se myrkky oli vaikuttanut voimakkaasti ja nopeasti. Hän oli

läpikäynyt aatteissaan koko elämänsä. Satoja kertoja ennenkin oli

katumus ja myöhäinen menneisyyden surkuttelu ahdistanut hänen

sydäntään. Hän kuvaili itselleen, mitä hän nyt voisi olla, jos olisi

kulkenut reippaasti eteenpäin, kuinka hän eläisi täyteläisemmin ja

monipuolisemmin, jos olisi ollut toimelias, ja siirtyi kysymykseen,

mitä hän nyt on ja kuinka Olga on voinut ja kuinka yhä voipi häntä

rakastaa sekä onko hän sitä ansainnut?

Eikö tämä ole erehdys? välähti yht'äkkiä hänen aivoissaan niinkuin

salama ja tämä salama singahti suoraan sydämmeen ja löi sen

pirstaksi. Hän alkoi ähkyä. "Erehdys! niin juuri!" pyöri hänen

päässään.

"Rakastan, rakastan, rakastan!" -- kaikui taas äkkiä hänen

muistossaan, ja hänen sydämmensä alkoi lämmetä, mutta yht'äkkiä

se jälleen kylmeni: Ja tämä Olgan kolmikertainen "rakastan" --

mitä se on? Hänen silmiensä petos ja vielä huikentelevan sydämmen

veitikkamainen kuiske, eihän se ole rakkautta, vaan ainoastaan

rakkauden esitunnetta.

Kerran tämä ääni on syntyvä, mutta niin voimakkaasti on se kajahtava,

sellaisella soinnulla on se jyrähtävä että koko mailma vavahtaa!

Tätikin ja parooni saavat sen tietää ja kauvas helähtää kumina tästä

äänestä! Ei purkaudu sellainen tunne niin hiljaa kuin puro, joka

tuskin kuuluvalla lirinällä ruohossa sukeltelee.

Olga lempii nyt samoin kuin hän ompelee kanavakangastaan: hiljaa

ja verkalleen täyttyy siinä kukkakaava, vielä verkallisemmin hän

sitä käsissään kääntelee, ihailee, panee sitten pois ja unhoittaa.

Vaan tämä on ainoastaan valmistus lempeen, tämä on vasta koe, jonka

ensimmäiseksi esineeksi sattumalta on joutunut hän, Oblomov, joka

niin vähän kestää...

Sattumahan näet oli vienyt ja lähestyttänyt heidät.

Olga ei olisi häntä huomannutkaan, jos ei Stolz olisi häntä

näyttänyt ja tartuttanut tuohon nuoreen herkkään sydämmeen oman

osanottavaisuutensa, ja niin oli ilmaantunut myötäkärsimys hänen

asemansa suhteen, kunnianhimoinen huolehtivaisuus että saisi karistaa

uneliaisuuden pois tästä laiskasta sielusta -- ja sitten jättää sen.

"Siinä on totuus!" ajatteli hän kauhistuksella nousten vuoteeltaan

ja sytyttäen vapisevin käsin kynttilän. "Mitään enempää ei siinä

ole eikä ole ollutkaan! Hän on vain ollut valmis ottamaan rakkauden

vastaan, hänen sydämmensä on sitä herkästi odotellut, ja hän kohtaa

aavistamattaan Oblomovin, joka siihen sattuu erehdyksestä... Heti

kun toinen ilmestyy -- niin on hän kauhistuksella repäisevä itsensä

irti erehdyksestään! Kuinka on Olga silloin katsahtava häneen, kuinka

hänestä pois kääntyvä ... kauheaa! Minä ryöstän toisen oman! Minä

olen -- rosvo. Mitä minä teen, mitä minä teen? Kuinka sokaistu minä

olen, hyvä Jumala!"

Hän katsahti peiliin: sieltä näkyi vastaan kalpea, keltainen,

himmeäsilmäinen olento. Hän muisti niitä onnekkaita nuoria miehiä,

joiden katseissa niinkuin Olgankin silmissä oli säihkyviä kipinöitä,

hymyssä voiton vakaumusta, käynnissä uljuutta, äänessä sointua. Ja

Oblomov odottelee, milloin edes yksi näistä ominaisuuksista häneenkin

ilmaantuu. Yht'äkkiä on Olga punastuen katsahtavinaan häneen,

Oblomoviin ja ... purskahtaa nauruun.

Oblomov kurkistaa jälleen peiliin.

-- Tällaisia kuin minä ei rakasteta! -- sanoo hän ääneen.

Niin pani hän maata ja tuuskahti kasvoilleen vasten tyynyä.

"Jää hyvästi, Olga, ole onnellinen!" mutisi hän.

-- Sakariias! -- huusi hän aamulla. -- Jos Iljinskiltä tulee tänään

palvelija minua kysymään, niin sano etten ole kotona, vaan että olen

mennyt kaupunkiin.

-- Ymmärrän.

"Tai ei, parempi että kirjoitan hänelle", sanoi hän itsekseen:

"muuten näyttää hänestä julmalta että niin äkkiä olen kadonnut.

Selitys on välttämätön."

Ja hän istahti pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa nopeasti,

innokkaasti, kuumeentapaisella kiireellä, mutta ei niin kuin

toukokuun alussa oli kirjoittanut talonisännälle kaupungissa; sanat

_joka_ ja _että_ eivät nyt sotkeutuneet.

"Teistä lienee kummallista, Olga Sergejevna (kirjoitti hän) minun

itseni asemesta saada tämä kirje, vaikka niin usein näemme toisemme.

Lukekaa loppuun ja te saatte nähdä että minun on mahdoton menetellä

toisin. Olisi ollut parasta aloittaa tästä kirjeestä, sillä silloin

me molemmat olisimme pelastuneet monista omantunnon vaivoista

vastaisuudessa; mutta ei nytkään ole myöhäistä. Me rakastuimme

toinen-toiseemme niin äkkiarvaamatta, niin nopeasti ikäänkuin

kumpikin yht'äkkiä olisimme tulleet kipeiksi. Sen lisäksi katsellessa

ja kuunnellessaan teitä tuntikausia, kukapa hyväntahtoisesti haluaisi

ottaa niskoillensa raskasta velvollisuutta irroittua lumouksestaan?

Mistäpä saisi joka silmänräpäykseksi tahdonvoimaa katsoakseen

taakseen ja pysähtyäkseen jokaisen jyrkänteen reunalle sekä ollakseen

ihastumatta sen rinteeseen? Minäkin joka päivä ajattelin: 'kauvemmas

en anna itseäni houkutella, minä pysähdyn, minusta se riippuu' ja

kuitenkin annoin itseäni houkutella, nyt alkaa taistelu, jossa pyydän

teidän apuanne. Vasta tänään, viime yönä, minä ymmärsin, kuinka

nopeasti minun jalkani luiskahtelevat, ja vasta eilen onnistui minun

kurkistaa syvemmälle kuiluun, jonne olen putoamaisillani, ja minä

päätin pysähtyä ajoissa.

"Minä puhun ainoastaan itsestäni -- en itsekkäisyydestä, vaan

sentähden että silloin kun itse olen makaava tämän kuilun pohjalla,

te, kuni puhdas enkeli, olette lentävä korkealla enkä minä tiedä,

halunnetteko heittää silmäystänne alas. Kuulkaas, muitta mutkitta

sanon teille suoraan ja yksinkertaisesti: te ette minua rakasta

ettekä voikkaan rakastaa. Kallistakaa korvanne minun kokemukselleni

ja uskokaa minua ehdottomasti. Minun sydämmenihän on alkanut jo aikaa

sitten tykyttää: otaksukaamme että se on tykyttänyt valheellisesti ja

sopimattomaan aikaan, mutta tämä juuri on opettanut minut eroittamaan

sen säännöllisen tykytyksen satunnaisesta. Teidän on mahdoton, mutta

minä voin ja minun on velvollisuus tietää, missä on totuus ja missä

on hairahdus, ja minun on velvollisuus varjella ja varoittaa sitä,

joka vielä ei ole ehtinyt oppia sitä tuntemaan. Ja nyt minä täten

teitä varoitan: te olette eksymäisillänne, katsokaa ympärillenne!

"Niin kauvan kun lempi meidän välillämme ilmeni keveänä, hymyilevänä

haamuna, niin kauvan kun se kaikui Casta divassa, tuulahteli

syreeninoksan tuoksussa, sanoin selittämättömässä osanotossa ja

ujostelevassa katseessa, niin kauvan minä en sitä uskonut, vaan pidin

sitä mielikuvituksen leikkinä ja itserakkauden kuiskutuksena. Mutta

vallattomat leikit menivät menojaan, minä tulin kipeäksi rakkaudesta

ja tunsin himon hiveleviä oireita. Te tulitte miettiväiseksi ja

totiseksi, annoitte minulle joutoaikanne, teissä rupesivat hermot

haastamaan omaa kieltänsä, teissä alkoivat mielenliikutukset, ja

silloin, se on: nyt vasta minä peljästyin ja tunsin että minun

velvollisuuteni on pysähtyä ja sanoa teille, mitä tämä on.

"Minä sanoin teille että rakastan teitä, te vastasitte minulle

samalla sanalla -- kuuletteko, mikä epäsointu niissä sorahtelee?

Ettekö kuule? Siis saatte sen kuulla myöhemmin, sitten kun minä jo

olen pohjattomassa syvyydessä. Katsahtakaa minuun, sisältäkää itsenne

minun olemukseeni; voitteko te minunlaistani rakastaa, rakastatteko

te minua? 'Rakastan, rakastan, rakastan!' sanoitte te eilen. Ette,

ette, ette! väitän minä jyrkästi vastaan."

"Te ette rakasta minua, vaan te valhettelette -- kiiruhdan

lisäämään -- te ette petä minua, te ette saata sanoa _kyllä_, kun

teille kerran sanotaan _ei_. Minä tahdon teille sanoa ainoastaan:

nykyinen lempenne ei ole teidän _todellinen rakkautenne_, vaan se

on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve,

joka todellisen ravinnon puutteessa, todellista tulta vailla

palaa petollisella, lämmittämättömällä valolla ilmeten joskus

naisissa hyväilyjen muodossa, lasta tai toista naista kohtaan

vieläpä vain kyynelissä tai hysteerillisissä kohtauksissa. Minun

olisi pitänyt jo heti alussa ankarasti sanoa teille: 'te olette

erehtynyt, teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut,

josta olette haaveillut. Odottakaa: hän saapuu, ja silloin te

heräätte ja teitä on harmittava ja hävettävä oma erehdyksenne, ja

minuun tämä harmi ja häpeä koskee kipeästi!' -- tämä juuri olisi

minun pitänyt teille sanoa, jos minä luonnoltani ja järjeltäni

olisin ollut tarkkanäköisempi sekä sielultani rohkeampi ja,

ennenkaikkea, jos olisin ollut vilpittömämpi... Puhuinkinhan minä

siitä, mutta muistatteko miten: sanoin edeltäpäin kaiken mitä muut

voivat myöhemmin sanoa, valmistaakseni teitä olemaan kuulematta ja

uskomatta, mutta itse riensin teitä kohtaamaan, vaikka ajattelinkin:

'kerran vielä tulee toinen -- siihen asti nautin minä onnestani'.

Siinä se nyt on, viehtymyksen ja himojen logiikka."

"Nyt vasta ajattelen minä toisin. Mitä siitä seuraa että minä

näin riipun kiinni hänessä, sillä rakkaus imeytyy sydämmeeni

(en minä suotta tunne siinä kovennusta)? Mitenkä silloin päästä

erilleen? Kestänkö tätä kipua? Huonosti minun käy. Minä en nytkään

kauhistuksetta voi olla tätä ajattelematta. Jos te olisitte

kokeneempi ja vanhempi, silloin minä siunaisin onneani ja antaisin

teille käteni iäksi. Vaan te..."

"Mutta miksi minä kirjoitan? Miksi en tullut itse suoraan sanomaan

että haluni nähdä teitä kasvaa päivä päivältä, mutta etten _saa_

teitä tavata? Sanoa tämä teille vasten kasvoja -- kuka sitä

hennoisi, päättäkää itse. Toisinaan minä koetan sanoa jotakin

tämäntapaista, mutta sanonkin tykkänään toista. Ehkäpä olisi teidän

kasvoillanne ilmaantunut surua (jos on totta ettei teidän ole

ollut ikävä minun kanssani), taikka olisitte ymmärtämättä hyviä

aikeitani loukkaantunut: en yhtä enkä toista näistä minä kestä, tulen

sanoneeksi jälleen jotakin muuta, ja minun rehelliset aikomukseni

lentävät pirstaleiksi ja loppuvat sopimukseen tavata toisiamme taas

seuraavana päivänä. Nyt kun en teitä näe, olen kokonaan toisellainen:

teidän leppeät silmänne, teidän suopeat, kaunoiset kasvonne eivät ole

edessäni; paperi kestää ja vaikenee, ja minä kirjoitan rauhallisesti

(valehtelen): _me emme enää näe toisiamme_ (en valehtele)."

"Joku toinen lisäisi: kirjoitan ja kyynelet tulvivat silmistäni,

mutta minä en keimaile edessänne, en peitä suruani, sentähden etten

tahdo koventaa kipua enkä ärsyttää sääliä enkä murhetta. Kaikki

tuollainen peitteleminen estää aikomusten juuria tunkeutumasta

syvemmälle tunteen maaperään, mutta minä en tahdo hävittää en tässä

enkä itsessäni sen siemeniä. Ja itkeminen sopii joko viettelijöille,

jotka korulauseilla koettavat kutkuttaa naisten herkkää itserakkautta

tahi nääntyneille haaveksijoille. Minä puhun tätä hyvästiä heittäen,

niinkuin heitetään hyvästit hyvälle ystävälle laskiessa hänet

pitkälle taipalelle. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua olisi

ollut jo myöhäistä ja vaikeata, sillä lempi edistyy uskomattoman

nopeasti, se on sielun syöpä ja kytevä tuli. Ja nyt en minä enää ole

vähääkään entisenlainen, en laske tunteja enkä minuutteja, en tiedä

auringonnousuja tai laskuja, vaan lasken näin: olen nähnyt -- en ole

nähnyt, saan nähdä -- en saa nähdä, hän tuli -- hän ei tullut, hän

tulee... Kaikki tämä kuuluu nuoruudelle, joka helposti kestää sekä

suloiset että surkeat sielunliikutukset, vaan minun olemukselleni

kuuluu lepo, joskin ikävä ja uninen, mutta se on minulle tuttu, sillä

myrskyjä en minä hallitse."

"Monet kai kummasteleisivat minun menettelyäni. Miksi näin pakenen?

sanovat he; toiset minulle nauravat: naurakoot vain, minä siedän

senkin! Jos minä kerran päätän olla näkemättä teitä, niin se

merkitsee että päätän kestää kaikkea sen tähden."

"Syvässä tuskassani lohduttaudun hiukan sillä että tämä lyhyt

episoodi meidän elämässämme jättää minuun iäksi sellaisen puhtaan,

hyväntuoksuisen muiston että yksistään jo se riittää estämään minut

vaipumasta entiseen sielununeeni ja on oleva myös teille, tuottamatta

vahinkoa, ohjeena vastaisessa, säännöllisessä elämässänne.

Jääkää hyvästi, enkelini, lentäkää pois mitä pikimmin niinkuin

säikähtynyt lintunen lennähtää samalta oksalta, jolle erehdyksestä,

yhtä keveästi, ripeästi ja hilpeästi on sattunut toinenkin lintu

istahtamaan..."

Näin kirjoitteli Oblomov sielunsa innostuksella ja hänen kynänsä

lenteli pitkin sivuja. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa

hehkuivat. Kirjeestä sukeutui pitkä niinkuin kaikista lemmenkirjeistä

-- on aivan kauheata, kuinka paljon nuo rakastuneet miehet jaksavat

lörpötellä.

"Kummallista! Minusta ei enää tunnu niin ikävältä eikä raskaalta!"

ajatteli hän. "Tunnen itseni melkeinpä onnelliseksi... Mistä

tämä johtuu? Ehkä siitä että olen purkanut sieluni painolastin

kirjeeseeni."

Hän luki kirjeensä läpi, sulki sen ja painoi sinettinsä.

-- Sakariias! -- huusi hän. -- Kun palvelija tulee, niin anna tämä

kirje hänelle vietäväksi neidille.

-- Ymmärrän, -- mutisi Sakariias.

Todellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti

jalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: "eikö ole mitään syötävää

aamiaiseksi?" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää

tuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili

itselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja

kuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa

sitten?...

Hän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman

uutuudesta... Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen

ovi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole

saanut kirjettä ja paraikaa sitä lue... Ei, etehisessä vallitsee

hiljaisuus.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli hän rauhattomasti: "miksikähän ei

ketään ole käynytkään?"

Salainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! "miksi olet

rauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät

suhteet särkyisi?" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.

Puolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä

istui ajurin kanssa.

-- Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.

-- Käyneet ovat, -- vastasi Sakariias.

-- Mitäs sinä?

-- Sanoin ettette ole kotosalla: että olette muka kaupunkiin menneet.

Oblomov muljautti silmiänsä hänelle.

-- Mitä varten sinä sitä menit sanomaan? -- tiuskasi hän. -- Etkö

muista, mitä sinulle määräsin, kun mies tulee?

-- Eipä se mies ollutkaan, joka tuli, vaan sisäpiika, -- virkkoi

Sakariias häikäilemättömällä kylmäverisyydellä.

-- No, annoitkos kirjeen?

-- E-enhän minä ... tehän alussa käskitte sanoa ettette ole kotona,

vaan myöhemmin vasta antaa kirjeen. Jahka mies tulee, niin annan

kyllä...

-- Voi sen pöllöpää, sinä olet suoraan sanoen murhaaja! Missä on

kirje? Hae se joutuin tänne! -- huusi Oblomov.

Sakariias toi kirjeen, joka jo aikalailla oli tahraantunut.

-- Katso että peset kätesi! -- sanoi Oblomov vihaisesti osoittaen

suurta tahraa.

-- Minun käteni ovat puhtaat, -- virkkoi Sakariias tuijottaen syrjään.

-- Anisja hoi, Anisja! -- alkoi Oblomov huutaa. Anisja kurkisti

puolittain etehisestä.

-- Katso tarkkaan mitä tämä Sakariias tekee? -- kanteli Oblomov

hänelle. -- Muista antaa tämä kirje miehelle tai sisäpiialle, kuka

sattuu tulemaan Iljinskiltä ja käske jättää neidille -- kuuletko?

-- Kuulen, armollinen herra. Antakaahan tänne, kyllä minä toimitan.

Mutta heti kun Anisja oli mennyt ulos etehiseen, kiskoi Sakariias

kirjeen hänen käsistään.

-- Mene tiehesi siitä! -- huusi hän: -- ja pysy akkaväen tehtävissäsi!

Pian tuli taas Iljinskin sisäpiika juosten takaisin. Sakariias rupesi

tälle ovea aukaisemaan, mutta kun Anisja yritti lähestyä piikaa, niin

Sakariias katsahti julmasti häneen.

Mitä sinä siinä? -- kysyi hän käheästi.

-- Minä tulin vain kuulemaan, kuinka sinä...

-- Kä, kä, kä! -- alkoi Sakariias jätkyttää mäiskyttäen häntä

kyynäspäällään. -- Mene paikoillesi!

Anisja nauraa kikahutti ja meni, mutta tirkisti oven raosta, tekikö

Sakariias niin kuin herra oli käskenyt.

Ilja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse

katsomaan.

-- Kas Katja, mitä sinä täällä teet? -- kysyi hän.

-- Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te

olekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen

heti sanomaan, -- toimitti hän ja yritti lähteä.

-- Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, -- sanoi

Oblomov. -- Tässä on kirje, anna se neidille.

-- Kyllä minä annan!

-- Missäs neiti nyt on?

-- Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette

lukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon

kahta käydessä.

Piika läksi.

"Ei, en mene ... miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä

olla lopussa?..." ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.

Hän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet

saavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi

seisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään

Katjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.

Oblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä

samalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten

nurmikolle pensasten väliin ja odotti. "Hän kulkee tästä sivu",

ajatteli hän: "minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä

hän näyttää, vaan sitten poistun iäksi."

Hän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään,

oli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä

kihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän

juhlallisessa rauhassa.

Ja kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee.

Tuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa

ja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat -- se on

aivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset

joukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja

kihisee siinä rahvasta.

Tuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua

pitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on

pulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä

piiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai

ystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä

liitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu

väkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä...

"Mikä hälinä tässä käypi!" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja

kuunnellen luonnon hienoa huminaa: "mutta päältäpäin on kaikki niin

hiljaista ja rauhallista..."

Mutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt... "Oh!"

huokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. "Hän se on,

se on hän... Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!"

Olga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan;

mutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan.

Häntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös

puilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan

kyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat

häntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.

Kiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.

-- Olga! Olga! -- huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.

Neito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena,

pyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.

Oblomov ehti hänen rinnalleen.

-- Te itkette? -- sanoi hän.

Olgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut

niitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti

huikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.

-- Mitä olenkaan minä tehnyt! -- sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen

Olgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.

-- Jättäkää minut rauhaan! -- nyyhkytti neito. -- Menkää pois! Miksi

olettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä

sitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.

-- Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov

asettuen neidon eteen polvilleen. -- Sanokaa, käskekää: minä olen

valmis kaikkeen...

-- Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä

ei ole teidän vallassanne... Te ette ole niin voimakas! Päästäkää

minut! -- puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.

Oblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.

-- Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.

Olga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle:

-- Ottakaa se takaisin, -- sanoi hän: -- ja viekää mukananne etten

tarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.

Sanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä

neidon vieressä silmät maahan luotuina.

-- Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? -- sanoi hän

hiljaa. -- Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän

onnenne.

-- Kallis, kyllä vain! -- huoahti Olga. -- Ei, Ilja Iljitsh, teidän

kai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te

kiiruhditte onneani häiritsemään.

-- Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä

kerron teille sen sisällön...

-- En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät

kyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut

jäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä...

Ja kyyneleitä tipahteli jälleen.

-- Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, -- aloitti hän: --

että näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? ...

Luuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun

sisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?

-- Miksikö? -- toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen

Oblomovin puoleen. -- Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin

nähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken -- siksi vain! Jos

te vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu

kirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy

erota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan

kohdata minua enää kertaakaan.

-- Kuinka te voitte noin ajatella! ... -- alkoi Oblomov nuhtelevasti,

mutta ei saanut loppuun sanotuksi.

Häntä hämmästytti tämä arvostelu sentähden että hänelle äkkiä kävi

selväksi että se oli -- totta.

-- Niin, -- toisteli neito: -- eilen tarvitsitte te kuulla minun

vakuuttavan rakkauttani, tänään oli tarvis nähdä minun kyyneleitäni,

vaan huomenna tahdotte te ehkä nähdä, kuinka minä kuolen.

-- Olga, kuinka voitte minua noin loukata? Ettekö usko että minä nyt

antaisin puolet elämästäni kuullakseni teidän entistä nauruanne ja

ollakseni näkemättä noita kyyneleitä...

-- Niin, kyllä kai nyt, kun kerran saitte nähdä, kuinka nainen teidän

tähtenne itkee... Ei, -- lisäsi hän: -- teillä ei ole sydäntä. Jos

ette olisi tahtonut minun kyyneleitäni, kuten sanotte, niin ette myös

olisi niitä aikaansaanut, ellette olisi tahtonut...

-- Mutta mistäs minä tiesin? ... huudahti Oblomov kysyvällä äänellä,

painaen molemmat kämmenensä rintaansa vasten.

-- Rakastavalla sydämmellä on oma älynsä, -- virkkoi Olga: -- se

tietää, mitä se tahtoo, ja se tietää edellepäin, mitä on tulossa.

Minun oli eilen mahdotonta päästä tänne, sillä meille sattui äkkiä

tulemaan vieraita, mutta minä tiesin että te olisitte kiusaantunut

odottaessanne minua ja ehkä huonosti nukkunut -- ja minä tulin

kuitenkin sentähden etten tahtonut että te kärsisitte... Mutta

te ... teistä on hauska että minä itken. Katsokaa siis, katsokaa ja

nauttikaa!...

Ja jälleen alkoi hän itkeä.

-- Sangen huonosti minä nukuinkin, Olga, oikein olin kovassa vaivassa

koko yön...

-- Ja teidän kai kävi sääli että minä niin hyvin nukuin enkä kärsinyt

-- eikö totta? keskeytti neito. -- Ja jos en minä nyt olisi itkenyt,

niin olisitte kai ensi yönäkin huonosti nukkunut.

-- Mitäs minun nyt on tekeminen: anteeksiko pyytäminen? -- sanoi

Oblomov nöyrällä hellyydellä. -- Anteeksi pyytävät vain lapset tai

ne, jotka joukossa sattuvat vahingoissa astumaan toistensa varpaille,

vaan tässä ei anteeksipyyntö auta, -- vastasi Olga leyhytellen

jälleen nenäliinalla kasvojaan.

-- Mutta Olga, jos se kuitenkin on totta? Jos minun ajatukseni on

oikea ja teidän rakkautenne on -- erehdys? Jos te rakastutte toiseen,

ja katsahtaessanne silloin minuun, punastutte häpeästä...

-- Niin mitäs sitten? -- kysyi neito luoden Oblomoviin niin

pilkallisen-syvän ja läpitunkevan katseen että tämä ihan ällistyi.

"Hän tahtoo saada urkituksi minusta jotakin!" ajatteli Oblomov.

"Oleppa nyt varuillasi, Ilja Iljitsh!"

-- Mistäkö sitten? sanotte te! -- toisti hän koneellisesti,

silmäillen rauhattomasti neitoon ja osaamatta arvata, millainen

ajatus oli muodostumassa tämän aivoissa ja kuinka tämä korjaisi nuo

sanansa _mitäs sitten_, kun silminnähtävästi oli mahdoton oikaista

johtopäätöksiä tästä rakkaudesta, jos se kerran oli erehdystä.

Olga katsoi häneen hyvin itsetietoisesti ja varmasti ja hallitsi

nähtävästi ajatustaan.

-- Te pelkäätte, -- virkkoi hän pisteliäästi: -- pudota "kuilun

pohjaan", teitä pelottaa tuleva loukkaus että minä mahdollisesti

lakkaan teitä rakastamasta! ... "Minun käy huonosti", kirjoitatte

te...

Oblomov ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

-- Minullehan tulee silloin hyvä olla, jos minä rakastun toiseen, se

merkitsee: minä tulen onnelliseksi! Vaan te lausutte että "näette

edeltäpäin minun onneni tulevaisuudessa ja olette valmis uhraamaan

minun tähteni kaikki, vieläpä elämännekin?"

Oblomov katsoi neitoa tutkivasti ja räpytteli silmäripsiään harvaan

ja leveästi.

-- Kas, millainen logiikka siitä on syntynyt! -- sopersi hän. --

Täytyy tunnustaa etten ensinkään odottanut...

Vaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.

-- Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti

hän. -- Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun

vakuutukseni _rakastan_ -- eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta,

eikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?

"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!" ajatteli Oblomov, tuntien

sisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus

hänelle täydellisesti rupesi selvenemään.

-- Mutta jos te puolestanne -- alkoi Olga tulisesti kysyen:

-- vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt

kirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman

kilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin

läheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa

teitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei

myös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee

teille kaikkea muuta kalliimmaksi?...

-- Olga, se on mahdotonta! -- keskeytti Oblomov tyytymättömänä,

siirtyen hänestä hiukan edemmäs.

-- Miksi se olisi mahdotonta? -- kysyi neito. -- Te sanotte että

minä "erehdyn ja rakastun toiseen", mutta itsehän minä toisinaan

ajattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä

silloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen?

Jos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?... Ja

joskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä

tulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla

voittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan

minä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat

loistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä,

unhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin

kukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan

teidät hymyilemään ja harrastamaan elämää... Minä odotan ja etsin

vain yhtä -- onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos

on totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen

minä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen

syypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on

päättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä

turhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni "olen minä ostanut jotakin...

Minun on ollut ... niin hyvä olla!..." -- lisäsi hän.

-- Olkoon teidän jälleen hyvä olla! -- rukoili Oblomov.

-- Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni

tunnu miltään... Se on kiittämättömyyttä, -- jatkoi neito: -- se ei

ole rakkautta, vaan se on...

-- Itsekkäisyyttä! -- lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan

Olgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.

-- Menkää, -- sanoi tämä hiljaa: -- sinne, minne olitte menossakin.

Nyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat

kuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja

piirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.

-- Pankaa taas maata seljällenne, -- lisäsi hän sitten: -- niin ette

erehdy ettekä "putoa pohjattomaan syvyyteen."

-- Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut -- sen

sijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä ... -- jupisi Oblomov

katuvaisesti.

-- Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, -- pisteli yhä neito.

-- Olga! Tämä ei ole jalomielistä! -- sanoi Oblomov. -- Senjälkeen

kun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että...

-- Niin, _sanoissa_ te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun,

annatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja

unettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te

tulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!...

"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!" ajatteli Oblomov,

mutta häpesi sitä ääneensä sanoa.

Miksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen

teki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka

nopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä

sellaisena lapsena. -- Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa,

-- päätti Olga nousten penkiltä. -- Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja

olkaa... rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.

-- Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on

käynyt selväksi, älkää ajako minua pois ... -- hätääntyi Oblomov

tarttuen neitoa kädestä.

-- Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni

teihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä

ehkä onkin se erehdys -- enhän tiedä...

Oblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.

-- Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? -- kysyi hän ja hänen

kasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. -- Epäilettekö sitten todella

että...?

-- En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä

tunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä -- sitä en tiedä.

Vaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja

samallainen? -- kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. --

Sanokaa te, joka olette minua kokeneempi.

Mutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa

ja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.

-- Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! -- saneli hän

sitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.

-- Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, -- lisäsi neito. -- Jos

ei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä

erehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella

eroamme! ... Mutta rakastaa pari-kolme kertaa ... ei, ei... Minä en

tahdo sitä uskoa!

Oblomov huoahti. Tämä luulo pyöri _mahdollisesti_ hänen mielessään ja

miettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli

hänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut _erehdys_

tuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa... "Eihän tämä ole mikään

ohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista..." pälkähti

yht'äkkiä hänen päähänsä: "ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen

pitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi

minua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu..."

-- Olga, -- sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan

neidon vartaloa (tämä pysähtyi): -- te olette viisaampi kuin minä!

Olga pudisti päätään.

-- En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te

pelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata

rakastamasta? -- kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.

-- Tällä hetkellä en minäkään pelkää! -- huudahti Oblomov reippaasti.

-- Teidän kanssanne ei kohtalo ole julma!

-- Nuot sanat olen minä äskettäin lukenut... muistaakseni jostakin

ranskalaisesta romaanista, -- virkkoi Olga yht'äkkiä ivallisesti

kääntyen Oblomoviin: -- mutta siinä nainen sanoo ne miehelle...

Puna lensi Oblomovin kasvoille.

-- Olga! Eikö kaikki saata olla entisellään, -- rukoili hän: -- minä

en ole vasta pelkäävä _erehdyksiä_.

Olga ei vastannut.

-- Eikö niin? -- kysyi Oblomov arasti.

Neito pysyi yhä vaiti.

-- No, jos ette tahdo sanoa, niin antakaa joku merkki... esimerkiksi

oksa...

-- Syreenin ... niitä ei enää ole! -- vastasi Olga. -- Katsokaa

tuonne, millaisia on jäljellä: aivan surkastuneita!

-- Niin, ne ovat aivan surkastuneita! -- toisti Oblomov katsellen

syreenipuita. -- Ja kirje on myös lakastunut! -- sanoi hän äkisti.

"Todentotta; syreeninkukat lakastuvat!" ajatteli Oblomov. "Miksi

kirjoitinkin koko tämän kirjeen? Miksi en nukkunut yötäni rauhassa

ja miksi kirjoitin aamun tullen? Kas kuinka nyt sieluni taas tuli

levolliseksi... (hän haukotteli) ... haluttaisi panna maata. Vaan jos

ei kirjettä olisi ollut, niin ei myös mitään tästä kaikesta olisi

tapahtunut: Olga ei olisi itkenyt ja kaikki olisi niinkuin eilen;

-- hiljaa istuisimme tuolla samassa paikassa käytävän varrella,

katsoisimme toinen-toistamme silmiin ja puhelisimme onnestamme.

Näin tänään ja huomenna taas samoin..." Oblomov haukotteli kitansa

täydeltä.

Yht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä että mitenkähän olisi, jos tämä

kirje olisi saavuttanut tarkoituksensa, jos Olga olisi hyväksynyt

hänen mielipiteensä, säihkähtynyt niinkuin hänkin erehdyksiä ja

kaukaisia tulevaisuuden uhkauksia, ja kuunnellut hänen niinsanottua

kokemustaan, tervejärkisyyttään sekä suostunut siihen että he eroavat

ja unhoittavat toinen-toisensa?

Jumala varjelkoon! Heittää hyvästit, lähteä kaupunkiin, uuteen

asuntoon... Sitten seuraisi pitkänpitkä yö, ikävä huomen, sietämätön

ylihuomen ja sarja yhä surkeampia ja surkeampia päiviä...

Kuinka olisi mahdollista sitä kestää? Sehän olisi kuolema! Niin

juuri. Hän sairastuisi. Sillä eihän hän ole tahtonutkaan eroa, ei

hän sitä kestäisi, vaan tulisi rukoilemaan yhä saada tavata Olgaa?

"Miksikähän minä sen kirjeen kirjoitinkin?" kysyi hän itseltään.

-- Olga Sergejevna! lausui hän.

-- Mitä?

-- Kaikkiin minun tunnustuksiini olen minä velvollinen lisäämään

vielä yhden.

-- Mikä se on?

-- Se kirje oli aivan tarpeeton...

-- Se ei ole totta, se oli välttämätön, -- päätti neito.

Hän katsahti ylös ja naurahti nähdessään, miten Oblomovin kasvot

muuttuivat, kuinka tältä yht'äkkiä katosi uni ja silmänsä remahtivat

auki kummastuksesta.

-- Välttämätönkö? toisti hän verkkaan kiinnittäen ihmettelevän

katseensa neidon niskaan.

Mutta siinä kohtasi häntä ainoastaan mantillin kaksi tupsua.

"Mitä merkitsevät sitten kyynelet ja nuhteet? Onkohan kaikki

viekkautta?" Mutta eihän Olga ole viekas, sen oli hän selvästi

huomannut. Viekkautta harjoittavat ja viekkauteen kuluttavat aikaansa

ainoastaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköiset naiset. Selvän älyn

puutteessa liikkuvat he pienessä arkielämässään viekkauden vieterein

avulla, kutovat kuni pitsiä kotoista valtioviisauttansa, huomaamatta

kuinka heidän ympärillään elämän valta-urat leviävät, minne ne

suuntautuvat ja missä ne yhtyvät.

Viekkaus on samaa kuin pieni raha, jolla ei paljoa osteta.

Niinkuin pienellä rahalla voi elää ainoastaan tunnin-pari, niin

viekkaudellakin voidaan salata itseltään, pettää ja muuttaa toiseen

muotoon jotakin, mutta se ei riitä kantamaan katsetta kaukaiseen

näköpiiriin eikä rajoittamaan suuren päätapauksen alkua ja loppua.

Viekkaus on likinäköinen, sillä voi nähdä hyvin nenänsä alle, mutta

ei etemmäksi ja sentähden se usein lipsahtaa samaan satimeen, minkä

se on virittänyt muille.

Olga on luonnostaan älykäs ja ratkaisee helposti ja selvästi kaikki

kysymykset. Heti näkee hän tapauksen pää-aatteen ja lähestyy sitä

suorinta tietä.

Mutta viekkaus on kuin hiiri: se juosta kipittää ympäri lattiaa ja

menee piiloon... Mitä se siis merkitsi? Mitä uutta oli vielä tulossa?

-- Minkästähden se kirje oli välttämätön? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö tähden? -- uudisti neito ja käännähti ripeästi Oblomoviin

päin kasvot iloisina ja nauttien siitä että joka askeleella tiesi

osaavansa saattaa miesparan ihan ymmälle. -- Sentähden tietysti, --

sanoi hän sitten verkalleen: -- ettette ollut nukkunut yöllä, ja

kirjoititte vain minun tähteni, minä olen myös itsekäs! Se on nyt

ensimmäinen syy...

-- Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani

samaa mieltä? -- keskeytti Oblomov.

-- Siksi että tämä kiusanteko alkoi teidän puoleltanne. Minä siihen

en puuttunut, se tapahtui itsestään, ja minä nautin siitä että se

nyt on mennyttä, mutta te sen valmistitte ja nautitte siitä jo

edeltäpäin. Te olette -- ilkeä, ja siitä minä teitä soimasinkin!

Ja sitten ... teidän kirjeessänne leikkii ajatus ja tunne ... te

ette elänyt tätä yötä ja aamua omalla tavallanne, vaan niinkuin on

tahtonut teidän elävän teidän ystävänne ja minä -- se nyt on toinen

syy ja sitten lopuksi, kolmanneksi...

-- Kolmanneksi sentähden että siinä kirjeessä aivankuin kuvastimessa

näkyy teidän hellyytenne, teidän varovaisuutenne, teidän pelkonne

minun onneni suhteen, teidän puhdas omatuntonne ... kaikki se, minkä

minulle teissä on osoittanut Andrei Ivanitsh ja mihin minä olen

rakastunut, ja minkä tähden unhoitan teidän laiskuutenne... teidän

henkisen turtumuksenne... Te olette tässä; kirjeessä lausunut itsenne

ilmi tahtomattanne: te ette ole itsekäs, Ilja Iljitsh, te ette

kirjoittanut laisinkaan sentähden että erottaisiin -- tätä ette te

tahtonut, vaan sentähden te kirjoititte että pelkäsitte pettävänne

minut... sen sanoi teille rehellisyys, muuten olisi kirje minua

loukannut, enkä silloin olisikaan itkenyt -- ylpeydestä en olisi

itkenyt! Nyt näette että tiedän, mistä syystä minä teitä rakastan

enkä pelkää erehdyksiä: teidän suhteenne en minä erehdy...

Ja tätä puhuessaan hän aivan loisti. Hänen silmänsä säteilivät suurta

lemmenriemua ja oman voiman tuntoa; hänen poskillaan heloitti kaksi

ruusunpunaista pilkkua. Ja Oblomov, Oblomov oli kaiken tämän aiheena!

Rehellisestä sydämmestään oli hän viskannut neidon sieluun tämän

tulen, tämän liekkien leikin, tämän loisteen.

-- Olga! Te olette ... parempi kaikkia muita, te olette paras nainen

koko mailmassa! -- huudahti Oblomov riemuissaan, ja muistamatta

itseään ojensi kätensä ja kallistui neidon puoleen. -- Jumalan

tähden ... yksi suudelma tämän sanoin lausumattoman onnemme

vakuudeksi, --kuiskahti hän kuni unenhoureessa.

Neito kimmahti silmänräpäyksessä askelen taapäin, riemukas säteily

ja poskienpunat lensivät tipotiehensä kasvoilta, ja nuot äsken niin

leppeät silmät säihkyivät uhkaa.

-- Ei ikinä! Ei ikinä! Älkää tulko likelle! -- huudahti hän

säikähtyneenä, miltei kauhussaan työntäen molemmat kätensä ja

päivänvarjostimensa hänen ynnä itsensä väliin sekä seisahtui

syrjittäin kuni patsaaksi kivettynyt, hengittämättä, uhkaavaan

asentoon, uhkaavin katsein.

Oblomov lauhtui tuossa tuokiossa: hänen edessään ei ollutkaan lempeä

Olga, vaan loukkaantunut ylpeyden ja vihan jumalatar, jonka huulet

olivat yhteenpuristetut ja jonka silmistä singahti salama.

Suokaa anteeksi! ... -- sopersi hän, tuo hämmästynyt ja masentunut

Oblomov.

Olga käännähti verkalleen ja läksi kävelemään pelokkaasti katsoen

viistoon yli olkapäänsä että mitä Oblomov... Vaan tämä käppelehti

hiljaa ikäänkuin koira raahaten häntäänsä, jonka päälle on polkaistu.

Neito koetti jouduttaa askeleitansa, vaan nähdessään Oblomovin

kasvot, hymyili ja vaimensi vauhtiaan, tuontuostakin vavahtaen.

Ruusunpunainen pilkku leimahteli vuoroin kummallekkin poskelle.

Sitä mukaa kuin hän kulki, kirkastuivat hänen kasvonsa, hänen

hengityksensä kävi harvemmaksi ja rauhallisemmaksi ja askelet

luontuivat jälleen tasaisiksi. Hän oli nähnyt, kuinka pyhä hänen "ei

ikinä" oli Oblomoville ja vihan puuska asettui vähitellen antaen

sijaa säälille. Hän rupesi kävelemään yhä hiljemmin.

Teki mieli lieventää kiivastustaan ja hän mietti tekosyytä jotakin

sanoakseen.

"Kaikki on hukassa! Kaikki on erehdystä! Ei ikinä! Hyvä Jumala!

Syreenit ovat lakastuneet", ajatteli Oblomov katsellen retkottavia

syreeninoksia: "eilen ovat ne kuihtuneet, kirje on myös kuihtunut,

ja tämä silmänräpäys, parhain elämässäni, jolloin nainen ensi kerran

sanoi minulle kuni enkeli taivaasta, mitä minussa on hyvää -- sekin

on kuihtunut!..."

Hän katsahti Olgaan -- tämä seisoi odottaen häntä, silmät maahan

luotuina.

-- Antakaa kirje minulle! ... -- lausui neito hiljaa.

-- Se on kuihtunut! -- vastasi Oblomov surullisesti ojentaen kirjeen.

Olga oli jälleen siirtynyt Oblomovin likelle ja taivutti vielä

päätään tämän puoleen; silmäripset olivat kokonaan alaslasketut...

Hän melkein värisi. Kun Oblomov ojensi kirjeen, ei tyttö kohottanut

päätään eikä siirtynyt kauvemmas.

-- Te säikäytitte minua, -- lisäsi hän pehmeästi.

-- Antakaa anteeksi, Olga, -- sopersi Oblomov. Neito oli vaiti.

-- Se oli julma tuo "ei ikinä"! ... -- lausui Oblomov surullisesti ja

huokasi.

-- Se on kuihtuvainen! -- kuiskasi neito tuskin kuultavasti ja

punastui.

Ja hän heitti Oblomoviin häveliään, hyväilevän katseen, otti tätä

molemmista käsistä kiinni, puristeli niitä omissaan ja painoi ne

sitten sydäntänsä vasten.

-- Kuuletteko, kuinka se tykyttää! -- virkkoi hän. -- Te olette

peljästyttänyt minua. Päästäkää!

Ja katsahtamatta Oblomoviin pyörähti neito äkkiä irti ja läksi

juoksemaan pitkin käytävää hiukan nostaen edestäpäin hameensa helmoja.

-- Mihinkä te sellaista vauhtia? -- huusi Oblomov perään. -- Minä

olen väsynyt, en jaksa juosta teidän perässänne...

-- Jättäkää minut. Minä juoksen laulamaan, laulamaan, laulamaan!...

-- huusi neito vastaan palavin kasvoin. -- Rintaani ahdistaa, koskee

melkein kipeästi...

Oblomov jäi paikoilleen ja tuijotti kauvan neidon jälkeen ikäänkuin

poislentävää enkeliä.

"Kuihtuukohan tämäkin hetki?" ajatteli hän miltei alakuloisesti,

tuntematta itsekään, kävelikö eteenpäin vai seisoiko yhdessä kohti.

"Syreenit ovat surkastuneet", mietti hän jälleen: "eilispäivä on

kadonnut ja yö näkyineen ja painostuksineen on myös kadonnut... Niin!

Ja tämä silmänräpäys kuihtuu myös niinkuin syreeni. Mutta kun yö on

mennyt, niin sijalle taas tuulahtaa aamu..."

-- Mitä kummaa tämä on? -- sanoi hän ääneensä syventyen itseensä.

-- Lempikin on myös ... niin juuri, lempi? Ja minä kun luulin että

se niinkuin helteinen puolipäivä riippuu rakastavaisten päällä eikä

mikään silloin liikahda eikä tuulenhenkäystä tunnu sen ilmapiirissä.

Vaan rakkaudessa ei olekkaan rauhaa, näen mä, se liikkuu aina

jonnekkin eteenpäin ... "niinkuin koko elämä", kuten Stolz sanoo.

Eikä ole vielä syntynyt sitä Jeesus Natsarealaista, joka sille

sanoisi: "seis äläkä liikahda!" Mitähän huomispäivä tuopi mukanaan?

-- kysyi hän huolestuneesti itseltään ja lähti mietteissään ja

laiskasti kotiinsa päin astumaan.

Kulkiessaan sivu Olgan ikkunain kuuli hän kuinka neidon täyteläinen

rinta huojensihen Schubertin säveliin ikäänkuin olisi se itkenyt omaa

onneaan...

Hyvä Jumala! Kuinka suloiselta sentään tuntui elää mailmassa!

11.

Kotiin tultuaan löysi Oblomov entisten lisäksi kirjeen Stolzilta,

joka kirje alkoi ja loppui sanoilla: "nyt tai ei koskaan!" se oli

täyteen sullottu nuhteita siitä ettei Oblomovia vieläkään kuulunut

eikä näkynyt ja miksi ei hän lähde liikkeelle, sitten oli kehoitus

välttämättä saapumaan Shweitsiin, jonne Stolz oli jo menossa, ja

lopuksi että ainakin tavattaisiin Italiassa.

Jos ei näin, niin pyysi hän Oblomovia matkustamaan maakyläänsä,

järjestämään asiansa, pudistamaan hereille talonpoikien sikseen

jätetyn elämän, tarkastamaan ja määräämään tulonsa sekä ryhtymään

uusien huoneiden rakennuspuuhiin.

"Muista meidän sopimustamme: nyt tai ei koskaan!" lopetti Stolz

kirjeensä.

-- Nyt, nyt, nyt! -- hoki Oblomov. -- Andrei ei tiedä, mikä

romaani täällä paraikaa riehuu minun elämässäni. Kaikesta hän

sitten puhuukin kuin mokomista asioista! Voinkos minä semmoisiin

seikkoihin milloinkaan ryhtyä? Koettaisippas itse, minun asemassani.

Kyllähän ranskalaisista ja englantilaisista saa lukea, kuinka he

muka aina tekevät työtä ja muka kaikki asiat ymmärtävät. Mutta

nehän matkustelevat, maleksivat pitkin koko Eurooppaa, muutamat

halki Aasian ja Afrikankin noin vain huvikseen: mikä piirtääkseen

maisema-albumin, mikä kaivellakseen muinaisjäännöksiä, mikä taas

ampuakseen leijonia tai pyytääkseen käärmeitä. Tai istuskelevat

he kotosalla ylhäisessä joutilaisuudessa, einehtivät ja syövät

päivällisiä ystäväinsä kanssa ja naisten seurassa -- siinä niiden

koko työ. Mutta mikä pakko työn tekijä minä tässä olen? Se on vain

Andrein keksintöjä tuo: Minulla on vatsa täynnä ja vaatteet päällä.

Tosinhan Olga tuonoin taas tiedusti, onko minulla aikomus matkustaa

Oblomofkaan.

Oblomov kiiruhti kuitenkin kirjoittelemaan ja sovittelemaan, ajoipa

arkkitehtinkin luo ja pian oli hänen pienellä pöydällään leviteltyinä

uuden rakennuksen ja puutarhan piirustukset. Talo oli suunniteltu

perhettä varten, se oli tilava ja siinä oli kaksi parveketta.

"Tuo on minun kamarini, tuo on Olgan, tuossa on makuuhuone, tuossa

lastenkamari"... ajatteli hän hymyillen. "Mutta talonpojat,

talonpojat" ... ja hymy hävisi hänen huuliltaan, huoli rypisti

hänen otsaansa. "Se naapuri se kirjoittaa ihan yksityisseikkoja

myöten, puhuu pellon hoidosta, riihenpuinnista ja sensemmoisista...

Ats kuinka ikävää! Ja vielä ehdottaa hän yleiseen laskuun tieni

pidennettäväksi suureen kauppalaan asti, sillan rakennettavaksi

joen yli sekä pyytää sitä varten kolmetuhatta ruplaa rahaa, tahtoo

että minä panttaisin Oblomofkan... Vaan mistäs minä tiedän, onko

tämä tarpeen? ... Kuka siitä selvän saanee? Ehkä hän minut peijaa?...

Otaksukaamme että hän on rehellinen ihminen ja että Stolz hänet

tuntee, mutta voihan hänkin pettyä ja silloin ovat minun rahani

mennyttä kalua. Kolme tuhatta -- se on paljon rahaa. Mistä ne ottaa?

Ei, se on hirmuista! Lisäksi kirjoittaa hän että muutamia talonpoikia

lähetettäisiin erämaata asustamaan ja vaatii pikimmiten vastausta

-- kaikkea mitä pikimmin. Hän on aikeessa lähettää kaikki asiakirjat

omaisuuden panttausta varten virastoon. 'Jos siis minä hänet tahdon

valita uskotuksi mieheksi, niin on minun mentävä oikeusvirastoon

todistamaan' -- kas sitä on hän tahtonut! Mutta minä en tiedä, missä

koko virasto sijaitseekaan tai kuinka sinne edes ovet aukaistaan."

Jo on toinen viikko kulumassa eikä Oblomov ole vastannut tähän

kirjeeseen, ja sillävälin kyselee Olgakin, onko hän jo käynyt

virastossa. Myös Stolz on äskettäin lähettänyt kirjeen sekä

Oblomoville että Olgalle ja tiedustelee tältäkin että: "mitä se mies

siellä tekee?"

Mutta Olgahan saattoi ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa ystävänsä

toimia ja niitäkin vain siinä piirissä, johon hänellä oli pääsy. Hän

sai nähdä ainoastaan, oliko Oblomovin katse iloinen vai suruinen,

ajoiko tämä mieluusti kaikilla hänen asioillaan, ilmestyikö hän

sovittuna hetkenä lehtoon, ja missä määrin häntä huvittivat kaupungin

uutiset sekä seuraelämän keskustelut. Kaikista luulevaisimmin piti

Olga silmällä ettei Oblomov suinkaan päästänyt näkyvistään elämänsä

päätarkoitusta. Jos hän kyselikin Oblomovilta tämän asioista, niin

teki hän sen ainoastaan vastatakseen jotakin Stolzille, joka niistä

tiedusteli.

Kesä on täydessä kukoistuksessaan, heinäkuu on loppumassa ja ilmat

ovat erinomaiset. Kirkkaana päivänä tepastelee Oblomov puistossa,

polttavan puolipäivän aikaan lymyää hän Olgan kanssa lehtoon mäntyjen

väliin, istuu neidon jalkojen juuressa ja lukee hänelle jotakin

kirjaa: Olga ompelee jo toista kanavakankaan kappaletta -- herra

Oblomovia varten.

Heidänkin sisässään vallitsee kuuma kesä: toisinaan nousee pilviä,

mutta ne liitävät tiehensä.

Joskohta Oblomov näkeekin raskaita unia ja hänen sydäntään

jyskyttävät epäilykset, niin Olga seisoo kuni enkeli häntä

vartioimassa, katselee hänen kasvoihinsa kirkkailla silmillään,

oivaltaa, mikä milloinkin painaa hänen sydäntään -- ja kaikki on,

jälleen hiljaista ja tunne virtailee taas tasaisesti kuni joen

suvanto, jossa heijastelee yhä uusia taivaan värejä.

Olgan katse elämään, rakkauteen ja ylipäänsä kaikkeen kävi yhä

selvemmäksi ja määrätymmäksi. Varmemmin kuin ennen silmäili hän

ympärillensä hämmästymättä tulevaisuutta, hänessä nousi esiin uusia

henkisiä puolia, uusia luonteen piirteitä. Ne ilmenivät milloin

runollisen vaihtelevaisina ja syvinä, milloin säännöllisinä, selvinä,

asteettaisina ja luonnonomaisina...

Se oli jonkunlaista itsepäisyyttä, jolla hän piti kurissa ei

ainoastaan kohtalon kaikkia uhkauksia, vaan vieläpä Oblomovin

laiskuutta ja henkistä velttouttakin. Mikä tahansa aije hänessä

ilmaantuikin, heti ryhtyi hän sen toimeenpanemiseen ja siitä asiasta

sai nyt kuulla yhtenään. Jos ei kuulla saanut, niin sai ainakin nähdä

että hänen aivoissaan liikkuu yhä se yksi, ettei hän sitä unhoita, ei

jätä eikä hukkaa, vaan yhä harkitsee ja hakee sitä, mitä etsii.

Oblomov ei voinut ymmärtää, mistä hänelle tuli tämä voima ja tämä

ryhti -- tuntemaan ja käsittämään, miten ja mitä kulloinkin on

tehtävä, sattuipa mikä tapaus tahansa.

"Se tulee kai siitä", ajatteli Oblomov, "ettei hänellä koskaan

nuo toiset kulmakarvat ole toisten tasalla, vaan ovat aina hieman

ylempänä, ja niissä on sellainen hienohko, tuskin huomattava poimu...

Siihen poimuun on hänellä tuo hellittämättömyys pesiytynyt."

Laskeutukoonpa kuinka rauhallinen ja valoisa ilme tahansa hänen

kasvoilleen, niin tuo poimu se ei koskaan silene ja kulmakarvat eivät

tasaannu. Mutta ulkonaista voimaa, äkkinäisiä temppuja tai oikkuja

ei hänellä ole. Mielen jäntevyys ja tuo hellittämättömyys eivät

viekoittele häntä askeltakaan pois naisellisuudesta.

Hän ei tahdo olla seuraelämän leijonatar eikä vallata sattuvilla

sanoilla kömpelöä ihailijaansa tai hämmästyttää terävällä järjellään

koko vierassalonkia, jotta joku nurkasta huudahtaisi: "bravo! bravo!

mainiota!"

Vaan onpa hänessä tuota arkuuttakin, mikä on ominaista naisille:

tosin ei hän rupea vapisemaan nähdessään hiirenpojan eikä lankea

pyörryksiin, jos tuoli sattuu rymähtämään kumoon, mutta hän pelkää

mennä kauvas kotoa, kääntyy takaisin nähdessänsä talonpojan, joka

hänestä näyttää epäilyttävältä, sulkee yöksi ikkunansa etteivät

varkaat kiipeäisi sisään -- kaiken tämän tehden naisen tavalla...

Ja sitten on hän niin altis säälin ja myötäkärsimyksen tunteelle!

Ei ole vaikeata saada häntä kyyneltymään, niin herkkä on hänen

sydämmensä. Rakkaudessaan on hän niin hellä ja suhteissaan kaikkia

kohtaan on hän niin pehmeä ja hyväilevän-tarkkaavainen -- sanalla

sanoen: hän on nainen!...

Jos hänen puheensa joskus välähteleekin ivan kipinöitä, niin säteilee

hänestä samalla sellaista suloa, sekistä suopeata ja leppeätä älyä

että jokainen ilolla paljastaa otsansa hänen työtavakseen.

Mutta vastatuulta ei hän pelkää, kulkee keveästi puettuna

iltahämärissä -- ei ole millänsäkään kylmästä. Terveys uhkuu hänestä,

ja hän syö hyvällä ruokahalulla, hänellä ovat omat lempiruokansa, ja

hän tietää kuinka niitä on valmistettava.

Niin tämän kaiken tietävät monet muutkin, mutta monet eivät tiedä,

mitä tehdä siinä tai toisessa tapauksessa, tai jos tietävätkin, niin

on se vain opittua ja kuultua, eivätkä tiedä, miksi he tekevät juuri

niin eivätkä toisin tahi vetoavat heti tädin tai serkun kokemuksiin...

Monet taas eivät tiedä itsekään, mitä tahtovat ja jos sen

ratkaisevatkin, niin tekevät sen veltosti, niin että asian

tarpeellisuus tai tarpeettomuus on sattuman varassa. Tämä kai

johtunee siitä että heillä kulmakarvat ovat luokkina samalla tasalla,

sormin siroiksi hypisteltyinä ja -- ettei ole tuota poimua otsalla.

Oblomovin ja Olgan välille muodostui salaisia, muille näkymättömiä

suhteita: jokaisella silmäniskulla, jokaisella vähäpätöisellä

sanalla, mikä lausuttiin toisten läsnäollessa, oli heihin nähden

oma merkityksensä. Kaikessa huomasivat he lemmen vihjauksia. Joskus

Olgakin, vaikka on niin varma itsestään, säpsähtää ja punastuu, kun

pöydässä istuttaessa satutaan kertomaan jonkun rakkauden tarina, mikä

muistuttaa hänen omastaan; ja koska kaikki lemmenkertomukset ovat

toistensa kaltaisia, niin tulee hän useinkin punastuneeksi.

Mutta Oblomov se vasta hämmentyy, kun vähääkään sinnepäin viitataan,

hämmentyy niin pahanpäiväisesti että teetä tarjottaessa yht'äkkiä

kouraisee nenänsä eteen sellaisen läjän korppuja että välttämättä

joku seurasta purskahtaa nauramaan.

He alkavat tulla tarkkaavaisiksi ja varovaisiksi. Toisinaan jättää

Olga sanomatta tädilleen että on tavannut Oblomovin, ja tämä taas

selittää kotonaan menevänsä muka kaupunkiin, vaikka pujahtaakin

puistoon.

Mutta vaikka Olga olikin niin selväjärkinen ja niin itsetietoisesti

katseli ympärilleen, vaikka olikin niin pirteä ja terve, niin alkoi

hänessä kuitenkin ilmaantua jonkunlaisia uusia sairaaloisuuden

oireita. Hänet valtasi aika-ajoittain rauhattomuus, jota hän hautoi

tietämättä kuinka selittää se itselleen.

Joskus hän kuuman puolipäivän helteessä kävellessään käsikynkässä

Oblomovin kanssa nojautuu hervottomasti tämän olkapäätä vastaan,

astuu koneellisesti, ikäänkuin näännyksissään ja on itsepäisesti

vaiti. Silloin raukeaa hänen reippautensa, hänen katseensa on

uupunut, ilman eloisuutta, käy liikkumattomaksi, tähtää jonnekkin

yhteen ainoaan pisteeseen eikä viitsi hän sitä kääntää toiseen

esineeseen.

Hänen tulee raskasta olla, hänen rintaansa ahdistaa, hän on niin

levoton. Hän riistää mantillin hartioiltaan, huivin kaulaltaan, mutta

ei tämäkään auta -- yhä painostaa, yhä ahdistaa. Hänen tekisi mieli

heittäytyä puun alle ja levätä siinä tuntikausia...

Oblomov joutuu ymmälle, leyhyttelee lepänoksalla ilmaa hänen

kasvoillensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä torjuu neito hänen

kohteliaisuutensa ja näyttää riutuneelta.

Sitten hän yht'äkkiä huoahtaa, katsahtaa havahtuen ympärilleen,

katsahtaa Oblomoviin, puristaa hänen kättään, hymyilee ja jälleen

ilmaantuu entinen reippaus, nauru, ja hän hallitsee jo itseään.

Erittäinkin erään kerran illalla vaipui hän tällaiseen levottomuuden

tilaan, jonkunlaiseen rakkauden unikävelyyn, esiintyen Oblomoville

ihan uudessa valossa.

Oli tukahduttavan kuuma ilma ja metsästä suhisi kumeasti lämmin

tuuli, taivas pilveili raskaissa pilvissä, ja ilta hämärtyi

hämärtymistään.

-- Tulee sade, -- virkkoi parooni ja läksi ajamaan kotiinsa.

Täti poistui omaan huoneeseensa. Olga soitteli kauvan ja

miettiväisesti pianoa, vaan lakkasi sitten äkisti.

-- En jaksa, sormeni vapisevat, minusta on niin painostavaa, -- sanoi

hän Oblomoville. -- Menkäämme vähän kävelemään tuonne puutarhaan.

Kauvan kävelivät he pitkin käytäviä, käsi-kädessä. Neidon kätöset

olivat kosteat ja pehmeät. He poikkesivat puistoon.

Puut ja pensaat olivat siellä sekautuneet synkäksi parveksi, kahden

askelen päähän ei voinut mitään nähdä, ja ainoastaan vaaleahkoina

juovina kiemurtelivat hiekkaiset polut.

Olga katsahteli lakkaamatta pimeyteen ja likistyi Oblomovia vasten.

Ääneti vaelsivat he eteenpäin.

-- Minua hirvittää! -- virkkoi neito yht'äkkiä vavahtaen, kun he

melkein hapuilemalla tunkeutuivat pitkin ahdasta käytävää, kahden

mustan, läpipääsemättömän metsänseinän lomitse.

-- Mikä niin? -- kysyi Oblomov. -- Älä pelkää, Olga, minä olen sinun

kanssasi.

-- Sinäkin minua kauhistutat! -- kuiskasi Olga. -- Mutta se on

jonkinlaista suloista kauhistusta... Sydän tyrmistyy... anna kätesi

ja tunnustele, kuinka se tykyttää...

Ja samalla hän taas vavahti sekä siristeli silmiään.

-- Näetkö, näetkö? -- kuiskahti hän värähtäen ja tarttui lujasti

molemmin käsin Oblomovin olkapäähän. -- Etkö näe, kuinka joku

vilkuttaa hämärässä?...

Ja neito puristautui kiinteämmin Oblomovia vasten.

-- Ei täällä ole ketään ... -- sopersi Oblomov, vaikka pitkin

hänenkin selkäydintään tuntui ryömivän kuin muurahaisia.

-- Peitä minun silmäni pikimmiten jollakin ... paina kovemmin,

kovemmin! -- saneli neito kuiskaamalla ... -- No, nyt on hyvä... Ne

ovat vain hermot, -- lisäsi hän mielenliikutuksessa. -- Kas tuossa se

on taas! Katso, kuka se on? Istahtakaamme jollekkin penkille...

Oblomov haki hapuilemalla penkin ja istutti hänet siihen.

-- Mennään kotiin, Olga, -- kehoitteli Oblomov: -- sinä olet sairas.

Olga painoi päänsä Oblomovin hartioita vasten.

-- Ei, täällä on ilma raittiimpi, -- sanoi hän: -- minua niin

ahdistaa tästä sydämmen kohdalta.

Neito hengitti tulisesti vasten Oblomovin poskea.

Tämä kosketti kädellään hänen päätään -- ja pääkin tuntui ihan

kuumalta. Povi huohotti raskaasti ja purkihen tiheisiin huokauksiin.

-- Eikö ole parempi että mennään kotiin? -- hoki Oblomov yhä

neuvottomana: -- täytyy panna maata.

-- Ei, ei anna minun olla, älä koske ... puheli Olga uupuneesti,

tuskin kuuluvalla äänellä. -- Minulla tuntuu tässä sellainen

poltto... -- ja hän painoi rintaansa.

-- Tosiaankin, eikö mennä kotiin ... -- kiirehti Oblomov.

-- Ei, odota, tämä kyllä selviää...

Neito puristi Oblomovin kättä, katsahti häntä tuontuostakin likeltä

silmiin ja oli kauvan vaiti, alkoi sitten itkeä nyyhkyttää, aluksi

hiljalleen, sitten ääneen. Oblomov ei tiennyt mitä tehdä.

-- Jumalan nimessä, Olga, pian kotiin! -- toimitti hän rauhattomasti.

-- Ei tämä ole vaarallista, -- vastasi neito itkeä nyyhkyttäen: --

älä häiritse, salli itkeä loppuun asti... tuli sammuu kyyneliin,

minun tulee helpompi olla, tämä kaikki on vain hermojen leikkiä...

Oblomov kuunteli tässä pimeydessä Olgan raskasta hengitystä,

tuntien kuinka tämän kuumat kyynelet tipahtelivat hänen kädelleen

ja kuinka suonenvetoisesti tämä puristeli hänen kättään. Oblomov

ei liikauttanut sormeaankaan, vaan istui henkeään pidättäen. Mutta

neidon pää lepäsi hänen olkapäällään ja tuo kuuma hengitys pani

hänenkin poskensa hehkumaan... Hänkin vavahti, mutta ei uskaltanut

koskettaa huulillaan tytön poskia.

Sitten tyyntyi Olga tyyntymistään ja hänen hengityksensä kävi

tasaisemmaksi... Hän vaikeni kokonaan niin että Oblomov jo luuli

hänen nukahtaneen siihen ja pelkäsi liikahtaa.

-- Olga! -- huudahti hän kuiskaten.

-- Mitä? -- vastasi neito niinikään kuiskaamalla ja huokasi ääneen.

-- No nyt se on ohi... -- sanoi hän väsyneesti: -- minun on jo

helpompi olla, minä hengitän vapaasti.

-- Mennäänkö siis? -- sanoi Oblomov.

-- Mennään! -- toisti Olga väkinäisesti. -- Sinä, minun armaani! --

kuiskasi hän sitten hempeästi, likistäen Oblomovin kättä ja nojautuen

tämän olkapäähän asteli epävarmoin askelin kotiin asti.

Saliin tultua katsahti Oblomov Olgaan: neito näytti heikolta, mutta

hymyili kummallista itsetajutonta hymyä ikäänkuin oudon unelman

vallassa.

Oblomov vei hänet sohvaan istumaan, asettui hänen viereensä

polvilleen ja suuteli syvästi liikutettuna muutamia kertoja hänen

kättään.

Olga katseli häntä yhä samalla tavalla hymyillen, tarjoten hänelle

molemmat kätensä, sekä seurasi häntä silmillään ovelle saakka.

Oblomov kääntyi ovessa ympäri ja huomasi että Olga yhä katsoo hänen

jälkeensä ja että hänen kasvoillaan on yhä sama voipumus, sama

hehkuva hymy, ikäänkuin ei hän voisi siitä päästä erilleen...

Mietteissään läksi Oblomov talosta. Hän oli jossakin nähnyt tämän

hymyn, muisteli jotakin taulua, jossa oli kuvattuna nainen sellainen

hymy huulillaan ... ei kuitenkaan Cordelia...

Seuraavana päivänä lähetti hän tiedustamaan Olgan terveyden tilaa, ja

vastauksen tuojan oli käsketty sanomaan:

-- Jumalan kiitos, neiti voi hyvin, ja rouva pyytää herra Oblomovia

tänään ruualle, mutta illalla suvaitsevat kaikki ajaa viiden virstan

päähän ilotulitusta katsomaan.

Oblomov ei ottanut oikein uskoakseen ja kiiruhti itse Iljinskille.

Todentotta: Olga oli pirteä kuin kukka, silmissä oli loistetta ja

rohkeutta, poskilla heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua ja ääni

oli niin sointuisa! Mutta kun Oblomov lähestyi häntä, niin hän äkkiä

hämmentyi, melkeinpä huudahti ja punastui kokonaan, kun tämä kysyi:

"kuinka voitte eilisen jälkeen?"

-- Se oli vain vähäinen hermohäiriö, -- sanoi neito kiireesti. --

Tätini sanoo että pitää varemmin panna maata. Se tapahtui minulle

vasta äsken...

Hän ei sanonut loppuun, vaan kääntyi pois ikäänkuin olisi pyytänyt

armoa. Mutta miksi hän hämmästyi -- sitä hän ei itsekään tiennyt.

Miksi kalvoi ja poltteli häntä muisto eilisillasta ja tuosta

hermohäiriöstä?

Hän oli samalla häpeissään jostakin ja harmissaan jollekkin, vuoroin

itselleen, vuoroin Oblomoville. Mutta toisella hetkellä näytti

hänestä kuin olisi Oblomov tullut hänelle lempeämmäksi, likemmäksi

ja että hän puolestaan tuntee Oblomovia kohtaan myötätunnetta aina

kyyneliin saakka, ikäänkuin olisi päässyt hänen kanssaan eilisillasta

lähtien jonkinlaiseen salaiseen sukulaisuuden suhteeseen...

Hän ei ollut saanut paljon unta yöllä ja oli jo varhain

aamulla kävellyt kauvan yksikseen puistokäytävällä, kovassa

mielenliikutuksessa, puistosta kotiin ja sieltä taas takaisin, yhä

hautoen ja arvuutellen mielessään, milloin rypistäen kulmiaan,

milloin äkkiä heleästi punastuen ja hymyillen jollekkin, voimatta

päästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen.

"Ah, Sonitshka!" oli hän harmissaan ajatellut. "Kuinka onnellinen

sinä olet. Heti saisit tämänkin asian selväksi!"

Mutta mitenkäs oli Oblomovin laita? Miksi oli hän ollut niin mykkä ja

liikkumaton eilisiltana, eihän olisi ollut tarvis joutua hämilleen

siitä että Olgan hengitys pani hänen poskensa hehkumaan, että neidon

kuumat kyyneleet tipahtelivat hänen kädelleen, että hän melkein sai

kantaa hänet kotiin ja kuunnella hänen sydämmensä ujostelematonta

kuisketta? ... Mitä olisi toinen hänen sijassaan tehnyt? Toiset ne

katsovat kaikkea niin julkeasti...

Vaikka Oblomov olikin elänyt tuon kaikkitietävän, kaikki elämän

kysymykset aikaisin ratkaisevan, mihinkään uskomattoman sekä

kaikkea kylmästi ja oppineesti arvostelevan nuorison piirissä, niin

hänen sielussaan kuitenkin paloi usko ystävyyteen, rakkauteen,

inhimilliseen kunniaan, ja kuinka paljon tahansa hän olikin erehtynyt

ihmisten suhteen, kuinka paljon tahansa hän yhä vieläkin erehtyi ja

sydämmessään kärsi, niin ei hänessä kuitenkaan kertaakaan horjahtanut

hyvyyden perustus eikä usko siihen. Hän kunnioitti salaisuudessa

naisen puhtautta, tunnusti naisen vaikutusvallan ja oikeuden ja

kantoi hänelle uhreja.

Mutta häneltä puuttui luonnetta selvästi tuntemaan hyvän opettavaa

vaikutusta ja kunnioitusta viattomuuteen. Hiljalleen huumaantui hän

sen tuoksusta, mutta myös väliin yhtyi noiden siveyteen uskomattomien

kyynikkojen kuoroon, jonka hurjaan lauluun hänkin osasi lisätä

kevytmielisen sanansa.

Oblomov ei koskaan perinpohjin käsittänyt, kuinka paljon painaa

hyveen, totuuden ja puhtauden sana, joka heitetään ihmispuheiden

puroon ja kuinka syvän uran se itselleen uurtaa. Hän ei ajatellut

että se, mikä sanottiin ripeästi ja äänekkäästi, ilman valheellisen

häveliäisyyden väritystä ja miehekkäästi, se ei huku mailmallisen

ivan mielettömiin huutoihin, vaan uppoaa kuni helmi yhteiskunnallisen

elämän syvänteeseen, ja aina löytyy sitä varten suojeleva

simpukankuori.

Monet kompastuvat hyvän sanan kohdalla punehtuen häpeästä, kun sitä

vastoin rohkeasti ja äänekkäästi päästävät suustaan kevytmielisen

sanan, ymmärtämättä epäillä ettei myöskään se onnettomuudeksi

putoa turhaan, vaan jättää itsestään pitkän jäljen, mikä joskus on

häviämätön.

Sitävastoin oli Oblomov teoissaan puhdas eikä yhtään ainoata

tahraa tuossa kylmässä sieluttomassa aistillisuudessa, mihin muut

antautuivat ilman henkistä viehtymystä ja taistelua, ollut hänen

omalla-tunnollaan. Hän ei sietänyt kuulla jokapäiväisiä kertomuksia

siitä, kuinka yksi oli vaihtanut hevosia ja huonekaluja, toinen

-- naista ... ja kuinka suuria rahakulunkeja vaihdokset olivat

tuottaneet...

Usein kärsi hän miehen menetetystä arvosta ja kunniasta itkien

itsekseen jonkun, hänelle tuntemattoman naisen kurjaa lankeemusta,

vaan oli vaiti peljäten mailmaa.

Täytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne

arvasikin.

Miehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset

ymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset

rakastavat heitä -- myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat

päästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan -- saadakseen

sielunylennystä.

Kesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi

ja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös

niinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga

tapasivat toinen-toisensa joka päivä.

Oblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut

jälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt,

miksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä

englantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin

huvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan.

Mutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän

välittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta

todistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta

Stolzin kirjeisiin.

Hän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin

Olgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä

seurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden,

uutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa

lemmen leikkipiiriin.

Huolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena

tässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys.

Jos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja

omasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta

aikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki

kysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin

päässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin

tai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi

vain liikkumattoman himokkaalla katseella -- niin vaipui Olga

raskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli

hänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin,

satumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi,

jolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.

Hän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys

aiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä

kohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden

että Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden

että Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen

ollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.

Mitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan

käsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi

jotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai

valveilla... Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs

niistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?

Ja lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta --

niin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on

jo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään

niinkuin vaate -- se on mahdotonta. "Ei rakasteta kahta kertaa

elämässä", ajatteli neito: "sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi

siveetöntä..." Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on

ja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen

sitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme,

jonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin

peljästytti Oblomovia.

Mutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan

Oblomoville.

Oblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui

siinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä

haaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän

alinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka

oli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa

mietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä

ja onnesta.

Nytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä

pari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän

viivähtänyttä tuloa ... mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi

hänen taivaalleen.

Kerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja

juuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä

vastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui

Sonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen...

-- Olga! Olga! Olga Sergejevna! -- alettiin huutaa.

Vaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä

alas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä

puhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut

Oblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista

läpi lornjetin.

-- Kuka hän on? -- kysyi Sonitshka hiljaa.

-- Ilja Iljitsh Oblomov! -- esitteli Olga hänet tuttavilleen.

Kaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi

tämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan

toisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta

kotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään

olisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin

kummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä.

Samalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että

hänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin

huolimattomasti puettu.

Mutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät

saman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän

epäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän;

sitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan

pakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.

Eivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet

seuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin

kysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän

antoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden

kopeikan edestä hajuvettä.

Vaan sitten kolmantena päivänä senjälkeen, kun he myöhään palasivat

kotiin, katsahti täti heihin ylen viisaasti, varsinkin Oblomoviin,

ummisti sitten suuret, hiukan turvoksissa olevat silmäluomensa, mutta

nuot silmät ne yhä ikäänkuin katselivat silmäluomienkin lävitse...

Sitten veti täti miettiväisenä sieramiinsa spriinhöyryä.

Oblomovista tuntui kiusalliselta, mutta hän oli vaiti. Hän ei

rohjennut uskoa epäilyksiänsä Olgalle peljäten saattavansa hänet

häiriöön ja säikäyttävänsä hänet pahanpäiväisesti sekä, totta

puhuen, pelkäsi myös omasta puolestaan, pelkäsi hämmentää tätä

häiritsemätöntä, pilvetöntä rauhaa niin törkeällä ja ankaralla

kysymyksellä.

Tämä kysymys ei enää koskenut sitä, rakastiko Olga häntä erehdyksestä

vai ei, vaan sitä, eikö heidän koko rakkautensa ollut erehdystä;

nämät kohtaukset metsässä kahdenkesken, joskus myöhään illallakin...

"Minä olen tehnyt väärin kun yritin kerran suudella Olgaa", ajatteli

Oblomov kauhistuksissaan: "tämähän on hengenrikos siveellisyyden

lakikirjassa, sitä pahinta ja raskauttavinta laatua! Ennen sitä on

jo monta astetta: kädenpuristuksia, tunnustus, kirje... Kaiken tämän

olemme läpikäyneet." "Mutta" ajatteli hän edelleen kohottaen päätään:

"minun aikomukseni ovat sentään rehelliset, minä..."

Ja yht'äkkiä hävisi huolen pilvi ja hänen edessään leimahti sellainen

valkeus kuni juhlasunnuntaina. -- Oblomofka kokonaan auringon

säteiden häikäisevässä loisteessa, viheriäisine kumpuineen ja

hopeanhohtavine virtoineen ja hän itse kävelemässä uneksien Olgan

kanssa pitkää lehtokäytävää ja sitten istumassa lehtimajassa tai

terassilla pidellen rakasta vaimoaan uumilta...

Jumaloiden kumartavat kaikki Olgaa -- lyhyesti sanoen, siinä kuvassa

on kaikkea, mistä hän oli puhunut Stolzille.

"Niin, niin, mutta tällähän täytyi alkaa!" ajatteli Oblomov jälleen

peloissaan. "Kolminkertainen 'rakastan', syreeninoksa, tunnustus --

kaiken tämänhän täytyi olla koko elämänonnen takeena eikä se voinut

toista kertaa tapahtua puhtaalle naiselle. Mikäs minä olen? Kuka minä

olen?" jyskytti kuin moukarilla hänen päässänsä.

"Minä olen viettelijä, naisten raiskaaja! Puuttuu ainoastaan että

minä, kuten tuo ilkeä, imelä, vanha liehakko, jolla on ihraiset

silmät ja punainen nenä, pistäisin naiselta varastetun ruusun

napinläpeeni ja kuiskuttaisin ystäväni korvaan voitostani, ja että...

että... ah, hyvä Jumala, mihin minä olen joutunutkin! Edessäni on nyt

se hirveä syvyys. Eikä Olga lennäkkään korkealta sen yli, vaan lepää

sen pohjalla ... siksi että, siksi että minä..."

Hän ponnisteli ajatuksiaan ihan väsyksiinsä asti, itki kuin lapsi

sitä että yht'äkkiä olivat vaalenneet hänen elämänsä hilpeät värit ja

sitä että näin nyt Olga joutuu uhriksi. Koko tämä hänen rakkautensa

oli rikos ja tahra omalla-tunnolla.

Sitten nuot sekaisin menneet aivot hetkeksi selvenivät, kun Oblomov

tajusi että kaikki tämä voi mennä laillista tietä: tarvitsee vain

ojentaa Olgalle kätensä ja sormuksen...

"Niin, minä" -- hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi

tulee ujostelevan myöntymyksen katse... Olga ei vastaa sanaakaan, hän

punastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä

täyttyvät kyynelillä...

Kyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä

riemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä

keskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen

kuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!

Silloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään

epäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön

rakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan...

Oblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.

"Niin", sanoi hän itsekseen: "Siinä on se, tuo suoran, jalon ja

yksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut

nämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika,

etsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen

sydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia... Hyvä Jumala

sentään!"

Hän punastui korviaan myöten.

"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia

vaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken,

tänä iltana..."

Oblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta

tasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä.

Mutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan

Olga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis

tavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa,

mutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen

hämmästyksestään, ja sitten...

Sitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja

kyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja

syleilyä koko mailman nähden.

12.

Oblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen

ulos, Oblomov riensi kylälle -- vaan ei sielläkään tyttöä tavannut.

Sitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle -- niin kuin

enkelin taivaaseen -- näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja

vartalon nuorteasti notkahtelevan.

Oblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa

jaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois.

Puoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.

Tämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on

tavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä,

silloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan

itsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.

Vihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito

häntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien

askelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.

He astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga

nenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan

leyhytellä hänen kasvoihinsa.

Olga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai

yht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui

syviin ajatuksiin.

-- Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? -- kysyi hän, kun olivat

istuutuneet siimekseen.

-- Luit kai?

Neito pudisti päätään.

-- Kirjoitit?

-- En.

-- Lauloit?

-- En sitäkään. Minä -- annoin ennustaa! -- selitti Olga. --

Kreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella

korteista, ja minä pyysin.

-- No, miten kävi?

-- Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko

ja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla... Punastuin

kokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua

parastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä

puolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois.

Oletko sinä ajatellut minua? -- kysyi Olga yht'äkkiä.

-- Ah! pääsi Oblomovin suusta. -- Jospa tässä olisikin voinut olla

vähemmin ajattelematta!

-- Entäs minä sitten! -- puheli neito haaveksivasti: -- Minä olen jo

kokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime

viikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään -- muistatko kuinka

julma olit -- niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin

Katjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka

hän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli.

En vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en

tehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit,

muutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan

leninkini...

-- Se on totisesti rakkautta! -- virkkoi Oblomov intohimoisesti.

-- Mikä niin? Leninkikö?

-- Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei

minullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen

unta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen -- olen hyvä ja

toimelias, jos en näe -- niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa,

haluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään... Rakasta minua,

älä häpeä rakkauttasi...

Oblomov vaikeni. "Mitä minä puhun? enhän minä tätä varten tullut!"

ajatteli hän, alkoi yskähdellä ja koetti rypistää kulmakarvojaan.

-- Mutta jos minä äkkiä satunkin kuolemaan? -- kysyi Olga.

-- Kaikkia sinun päähäsi pälkähtääkin! -- sanoi Oblomov

huolimattomasti.

-- Niin, -- jatkoi neito: -- satun vilustumaan ja saan kuumetaudin,

sinä tulet tänne -- minua ei olekkaan, menet meille -- sinulle

sanotaan että olen sairas, samoin seuraavana päivänä, kaihtimet ovat

makuuhuoneessani alaslasketut, tohtori käy ja pudistaa päätään, Katja

tulee sinun luoksesi kyyneleet silmissä, varpaisillaan ja kuiskuttaa:

neiti on sairas, neiti kuolee...

-- Ah, ... parahti Oblomov yht'äkkiä.

Olga naurahti.

-- Mitenkäs sinun silloin käy? -- kysyi hän katsoen Oblomovia

kasvoihin.

-- Mitenkäkö? Hulluksi minä tulen tai ammun itseni, vaan sitten sinä

yht'äkkiä tuletkin terveeksi!

-- Ei, ei, herkeä jo! -- huudahti Olga pelokkaasti. -- Nyt olemme

puhuneet liian pitkälle. Kunhan sinä vain et tule minun luokseni

kuolleena, se on pääasia, sillä minä niin pelkään vainajia...

Oblomov naurahti ja Olga myös.

-- Taivas sentään, millaisia lapsia me olemme! -- sanoi neito

selviten tästä lörpöttelystä.

Oblomov yskähti jälleen.

-- Kuules... minä tahdoin sinulle sanoa että tuota...

-- Mitä niin? -- kysyi Olga vilkkaasti kääntyen hänen puoleensa.

Oblomov peljästyi ja jäi sanattomaksi.

-- No, puhuhan, -- kehoitti neito nykäisten häntä keveästi hihasta.

-- Ei se ole mitään, minä ilman vain... -- sopersi Oblomov

aristuneena.

-- Älä peittele, sinulla on jotakin mielessäsi?

Toinen pysyi yhä vaiti.

-- Jos se on jotakin hirveätä, niin parempi ettet puhukkaan, -- sanoi

Olga. -- Tai ei, puhu vain suoraan! -- lisäsi hän jälleen äkkiä.

-- Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.

-- Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! -- ahdisti

neito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista,

ja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi

kääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen

suutelemasta häntä.

Ei Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen

korvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava "ei ikinä".

-- Sano se siis! -- ahdisti neito.

-- En voi, ei ole tarvis... -- esteli Oblomov.

-- Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että "luottamus toinen-toiseensa

on keskinäisen onnen perustus", että "ei tarvitse olla yhtä ainoata

sopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä." Kenenkäs

sanoja ne ovat?

-- Minä tahdoin ainoastaan sanoa, -- aloitti Oblomov hitaasti: --

että minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos...

Hän vitkasteli sanomasta loppuun.

-- Jatka! -- sanoi Olga maltittomasti.

-- Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi

kykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä... ääneti nielisin

suruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.

Olga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.

-- Mistä syystä? -- kysyi hän ihmetyksellä. -- Minä en tätä ymmärrä.

Minä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä

tulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian

viisasta, jota minä en käsitä.

Hänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.

-- Sinä siis et rakasta minua? -- kysyi neito sitten.

-- Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka...

-- Mutta miksi? kuka sinua pyytää?

-- Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.

-- Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua

rakastan? Vai rakastatko itse toista?

-- Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä

tässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä

aikonut ollenkaan sanoakkaan...

-- Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?

-- Minä aijoin sanoa että olen syyllinen sinun edessäsi, jo kauvan

sitten syyllinen...

-- Missä asiassa? Miten? -- uteli neito. -- Etkö rakasta minua? Olet

ehkä laskenut vain leikkiä? Sano sukkelaan!

-- Ei, ei, ei se sitä ole nytkään! -- änkytti Oblomov tuskastuneesta

-- Vaan huomaatkos että tuota... -- alotti hän epävarmasti: -- että

me tapaamme toinen-toisemme ... näin kaikessa hiljaisuudessa...

-- Kaikessa hiljaisuudessako? Salaako? Melkein joka kertahan minä

kerron tädilleni että olen sinut tavannut...

-- Tokkohan joka kerta? -- kysyi Oblomov rauhattomana.

-- Mitäs pahaa siinä on?

-- Niin, minä olen syyllinen: minun olisi jo aikaa sitten pitänyt

sanoa sinulle ... ettei se sovi...

-- Olethan tuota sanonutkin, -- huomautti Olga.

-- Sanonutko? Ai, olenhan todellakin tainnut siihen viitata. Siispä

olen tehnyt tehtäväni.

Oblomov rohkastui ja oli iloissaan että Olga niin keveästi oli

ottanut hänen hartioiltaan vastuunalaisuuden taakan.

-- Mitä muuta vielä? -- kysyi neito.

-- Ei muuta... siinä oli kaikki, -- vastasi Oblomov.

-- Se ei ole totta! -- huomautti Olga päättäväisesti: -- vielä on

jotain, et sinä vielä ole kaikkea sanonut.

-- Niin, minä olen ajatellut... -- yritti Oblomov koettaen panna

sanoihinsa huolimattoman nuotin: -- että tuota...

Hän keskeytti, vaan neito jäi odottamaan jatkoa.

-- Että meidän on tapaaminen toisiamme harvemmin...

Oblomov katsahti arasti neitoon. Tämä pysyi vaiti.

-- Miksikä? -- kysyi tyttö sitten, vähän mietittyään.

-- Minua kalvaa käärme: ne ovat nämät omantunnon vaivat... Me viivymme

niin kauvan kahdenkesken, minä tulen siitä mielenliikutuksiini ja

sydämmeni tyrmistyy, sinä olet myöskin levoton ... minä pelkään

että... -- sopersi Oblomov väkinäisesti.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On

tapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu

asumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys,

ja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja

kunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska,

ihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta

oma herransa -- ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.

Oblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.

-- No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! -- virkkoi Olga katsoen hyvin

tarkasti Oblomovia silmiin.

Tämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi

ettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.

Neito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin

kirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa,

jokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko

kulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan

muistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.

-- Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! -- huomautti hän pikaisesti, katsoen

syrjään. -- En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt...

sinä katsot minuun tavallisesti kuin ... kuin minun entinen

hoitajattareni Kusjminitsha! -- lisäsi hän naurahtaen.

-- Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti...

enkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.

-- Mitäs vielä? -- kysyi Olga. -- Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä

on kertomatta?

Oblomov huokasi raskaasti.

-- Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme ... näin kahdenkesken...

-- Miksei?

-- Se ei ole hyvä... Neito mietti hetkisen:

-- Niinhän sanotaan ettei se ole hyvä, mutta miksei se ole hyvä?

-- Siksi, että kun ihmiset saavat tietää, että me ... niin mitä

sanovat?

-- Kuka sanoisi mitään? Ei minulla ole äitiä: hän se yksin voisi

minulta kysyä, miksi minulla on kohtauksia sinun kanssasi, ja

yksistään hänen edessään minä itkien vastaisin ja selittäisin etten

ole millään huonoilla jäljillä, etkä sinä myöskään. Ja hän uskoisi

minua. Kukapa muu voisi näihin minun asioihini sekaantua? -- kysyi

hän.

-- Sinun tätisi, -- huomautti Oblomov.

-- Minun tätinikö?

Olga pudisti surullisesti ja kieltävästi päätänsä.

-- Täti ei tällaista koskaan kysele. Vaikka menisin kokonaan pois

kotoa, niin hän ei lähettäisi minua etsimään tai tiedustamaan, enkä

minäkään sen enempää menisi hänelle selittämään, missä olen ollut ja

mitä olen tehnyt. Kukas vielä?

-- Kaikki muut... Muutamia päiviä sitten katsoi Sonitshka sinua ja

minua niin kummallisesti hymyillen, ja kaikki ne herrat ja rouvat,

jotka olivat hänen kanssaan -- ne katsoivat myös.

Ja Oblomov kertoi nyt Olgalle kaiken sen ahdistuksen, jossa hän oli

elänyt siitä päivästä asti.

-- Niin kauvan kun Sonitshka katsoi ainoastaan minuun, -- lisäsi hän:

-- pysyin vielä rauhallisena, mutta kun samallainen katse kohtasi

myös sinut, silloin minulla kädet ja jalat kylmenivät...

-- No, ja sitten? -- kysyi Olga kylmäkiskoisesti.

-- No, siitä asti se minua kiusaa yötä-päivää, mietin pääni puhki,

mitenkä välttää julkista huomiota, olen ollut kovasti huolissani

etten sinua säikäyttäisi... Minä olen jo kauvan sitten tahtonut

puhella sinun kanssasi...

-- Turhaa huolehtimista! -- virkkoi neito. -- Tuon kaiken tiesin jo

sanomattasikin...

-- Kuinka on se mahdollista? -- kysyi Oblomov ihmetyksissään.

-- Onpahan vain. Sonitshka puheli minun kanssani, koetti pakottaa

minut tunnustamaan, pisteli minua, ja sitten neuvoi, kuinka minun on

käyttäytyminen sinua kohtaan...

-- Ja sinä et ole minulle puhunut sanaakaan tästä, Olga! -- nuhteli

Oblomov.

-- Ethän sinäkään ole minulle tähän asti puhunut mitään tuosta

huolehtivaisuudestasi!

-- Mitäs sinä hänelle vastasit? -- kysyi Oblomov.

-- En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä

ainoastaan punastuin.

-- Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut!

-- huudahti Oblomov kauhistuneena. -- Kuinka varomattomat me olemme.

Mitä tästä vielä tulee?

Ja hän katsahti kysyvästi Olgaan.

-- En tiedä, -- virkkoi neito leppeästi.

Oblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle

huolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa

neidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun

ei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui

mieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen

katseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui

vilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli

näkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja

kuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.

Vastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli

kylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa "en tiedä".

Eikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä

salattuun ajatukseen näissä sanoissa "en tiedä". Ja hän pysyi ääneti,

sillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa

koskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota

itsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.

Olga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin

hartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä

kaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.

-- Mihin nyt? Näin varhain! -- kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.

-- Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut,

-- lausui neito mietteliään-alakuloisesti: -- me olemme menneet

liian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä

pikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi!

-- lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi

astumaan pitkin polkua.

-- Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa

toisiamme nähdä. Minähän ... kuule Olga!

Neito ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti käyntiään, niin että hiekka

kuivasti narskahteli hänen keveäin kesäkenkiensä alla.

-- Olga Sergejevna! -- huusi Oblomov.

Tämä ei kuule, kulkee vain eteenpäin.

-- Jumalantähden, käänny takaisin: -- huusi Oblomov ihan itkien. --

Täytyyhän pahantekijääkin kuulla... Hyvä-isä nähköön! Onko hänellä

sydäntä?... Kuinka julma voi nainen olla!

Hän istahti ja peitti molemmin käsin silmänsä. Neidon askelia ei enää

kuulunut...

-- Hän on poissa! -- huokasi Oblomov miltei kauhussaan ja koetti

päätänsä.

Olga seisoi aivan hänen edessään.

Oblomov tempasi riemastuneena hänen kätensä.

-- Sinä et olekkaan mennyt pois etkä mene? ... -- puheli hän. --

Muista että jos sinä menet pois ja jätät minut yksin -- niin minä

olen kuollut mies!

-- Mutta jos en minä mene pois, niin olen rikoksentekijä, ja sinä

myös. Muista se, Ilja!

-- Ah, ei suinkaan...

-- Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran

yhdessä -- niin olen minä huutavassa hukassa.

Oblomov vavahti.

-- Kuule, -- sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: -- minä en vielä

ole puhunut kaikkea loppuun ... -- vaan pitemmälle ei hän taaskaan

päässyt.

Se, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta,

luonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt

ja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas

ammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut

astua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias

harppaus.

-- Joku lähestyy! -- sanoi samalla Olga.

-- Eihän vain liene Sonitshka? -- arveli Oblomov kauhistuksesta

liikkumattomin silmin.

Kaksi herraa naisen seurassa kulki ohi -- tuntemattomia ne olivat, ja

Oblomovilla helpoitti sydäntä.

-- Olga, -- virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: --

menkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.

Ja Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen

viereensä.

-- Olga, sinä jouduit mielenkuohuksiin ja läksit pois ennenkuin minä

ehdin kaikkea sinulle, sanoa.

-- Ja minä menen vieläkin pois enkä palaa enää takaisin, jos sinä

taas aijot ilveillä minun kanssani, -- alkoi neito. -- Kerran

sinua miellyttivät minun kyyneleeni, nyt sinä ehkä tahtoisit nähdä

minut jalkojesi juuressa ja vähitellen tehdä minut orjattareksesi,

oikutella, saarnata moraalia, sitten taas itkeä, katua ja peljästyä,

peljästyttää minutkin sekä kaiken lopuksi sitten kysyä, mitä meidän

on tekeminen? Muistakaa, Ilja Iljitsh, -- lisäsi hän yht'äkkiä

ylpeästi nousten penkiltä: -- että minä olen paljon kehittynyt

siitä asti kun opin teidät tuntemaan, ja tiedän kuinka nimitetään

sitä leikkiä, jota te leikitte ... mutta minun kyyneleitäni ette te

tästälähtien saa nähdä...

-- Jumala tietää etten minä teidän kanssanne leiki! -- sanoi Oblomov

vakuuttavasti.

-- Sitä pahempi teille, -- huomautti neito kuivasti. -- Kaikkiin

teidän varomisiinne, varoituksiinne ja arvuutuksiinne sanon minä

yhden asian: aina tähän kohtaukseemme saakka olen minä teitä

rakastanut enkä ole tiennyt mitä minun on tekeminen. Mutta nyt minä

sen tiedän, -- lopetti hän päättäväisesti, valmistuen menemään: --

enkä rupea teidän kanssanne tässä neuvottelemaan.

-- Minä myös tiedän jotakin, -- äänsi Oblomov pidättäen Olgaa kädestä

ja istuttaen hänet penkille sekä hetkeksi vaijeten rohkaistaksensa

mieltänsä. -- Herkeä, hyvä Olga, -- alkoi hän: -- minun sydämmeni

on täpötäynnä yhtä ainoata kaipausta, minun aivoni yhtä ainoata

ajatusta, mutta minun tahtoni, minun kieleni eivät tottele minua,

minä tahdon puhua, mutta sanat eivät irtaudu kieleltäni. Ja onhan se

kuitenkin niin yksinkertaista, onhan se... Auta minua, Olga!

-- Enhän minä tiedä, mitä teidän mielessänne liikkuu?...

-- Oi Jumalan tähden, älä sano _teiksi_. Sinun ylpeä katseesi tappaa

minut, jokainen sana _jäätää_, kuin pakkanen...

Olga purskahti nauramaan:

-- Sinä olet hullu! -- huudahti hän laskien kätensä Oblomovin pään

päälle.

-- Kas näin olen minä nyt saanut ajatukseni ja puheenlahjan! Olga,

-- lausui Oblomov langeten polvilleen neidon eteen: -- tule minun

vaimokseni!

Olga oli vaiti ja kääntyi hänestä poispäin...

-- Olga, anna minulle kätesi! -- pitkitti Oblomov.

Neito ei antanut. Oblomov otti itse ja painoi sen huulilleen. Olga ei

riuhtaissut sitä pois. Käsi oli lämpöinen, pehmoinen, hieman kostea.

Oblomov koetti katsoa neitoa kasvoihin -- tämä kääntyi hänestä yhä

enemmän poispäin.

-- Äänettömyys? -- virkkoi Oblomov ahdistuksissaan ja kysyväisesti,

suudellen neidon pientä kättä.

-- Suostumuksen merkki! -- äänteli Olga hiljaa vieläkään katsomatta

Oblomovin silmiin.

-- Mitä sinä nyt tunnet? Mitä ajattelet? -- kyseli Oblomov muistellen

omaa haavettansa ujostelevasta myöntymisestä ja kyynelistä.

-- Samaa kuin sinäkin, -- vastasi Olga yhä katsoen jonnekkin, päin

metsää. Ainoastaan hänen povensa nousu ja lasku osoitti että hän

hillitsi itseänsä.

"Lieneeköhän hänellä kyyneleet silmissään?" ajatteli Oblomov, mutta

Olga katsoi itsepäisesti alas.

-- Sinä olet välinpitämätön, sinä olet levollinen? -- puheli Oblomov

koettaen vetää neitoa kädestä likemmäksi itseään.

-- En ole välinpitämätön, vaan kyllä levollinen.

-- Mutta miksikä?

-- Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja

tottunut tähän ajatukseen.

-- Aikaa-sitten? -- toisti Oblomov ihmetellen.

-- Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen

syreeninoksan ... olen minä aatteissani kutsunut sinua...

Hän ei saanut sanotuksi loppuun.

-- Siitä hetkestä?

Oblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan

Olgan kuumaan syleilyynsä.

-- Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat... ole varovaisempi: -- sanoi

neito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja

syrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.

Oblomov muisti samassa uhkaavat sanat "ei ikinä" ja asettui.

-- Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä

ilmaissut... -- sanoi hän.

-- Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai

meidät viedään.

-- Siitäkö hetkestä alkaen siis ... niinkö? ... toisteli Oblomov

haaveksivasti.

-- Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin;

muuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut,

istuskellut iltaisin huvimajassa? -- lausui Olga ylpeästi.

-- Se on siis ... -- sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja

päästäen neidon käden irti.

Hänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen

rauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä

hetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä,

vaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain

silmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata

häiritsemättömässä rauhassa.

Vaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään

äkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä

myöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?

Epäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään...

"Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?"

-- Mutta on toinenkin tie onneen, -- lausui Oblomov.

-- Mikä? -- kysyi neito.

-- Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään... Nainen

värähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja

sellaista riemua, jollaista...

-- Sitä tietä en minä tunne.

-- Se on se tie, jolla nainen uhraa kaikki: rauhansa, maineensa,

kunniansa ja löytää palkinnon lemmessä ... siihen vaihtaa hän kaikki.

-- Mutta tarvitsemmeko me tätä tietä?

-- Emme.

-- Vaan sinähän tahtoisit tällä tiellä etsiä onnea ja minun rauhani

uhrauksella kadottaa kunniani? Eikö niin?

-- Oi, ei suinkaan! Vannon kautta Jumalan etten tätä tarkoittanut! --

huudahti Oblomov tulisesti.

-- Miksikäs sinä sitten aloit siitä puhua?

-- Todentotta, en itsekkään tiedä...

-- Mutta minäpä tiedän: sinä tahdoit kai saada tietää, uhraisinko

minä sinulle oman rauhani, kulkisinko minä sinun kanssasi tätä tietä?

Eikös niin?

-- Niin, sinä taisit arvata oikein... No tekisitkö sen?

-- En ikinä, en missään tapauksessa? -- vastasi neito lujasti.

Oblomov rupesi miettimään, sitten hän huokasi ja sanoi:

-- Niin, se on kauhea tie, ja paljon vaaditaan rakkautta, jos mieli

naisen kulkea sitä myöten miehen mukana, joutua perikatoon -- ja

kuitenkin yhä rakastaa.

Hän katsahti kysyväisesti Olgan kasvoihin. Tässä ei näkynyt mitään

mielenliikutusta, ainoastaan poimu silmäkulman yläpuolella vähän

värähti, mutta kasvot olivat tyynet.

-- Kuvaile mielessäsi, -- virkkoi Oblomov: että Sonitshka, joka ei

ole sinun pikkusormesikaan arvoinen, nyt yht'äkkiä tapaisi sinut eikä

sinua tuntisi!

Olga hymähti ja hänen katseensa oli niin kirkas. Vaan Oblomovia

kutkutti yhä itserakkaus kerjäämään uhria Olgan sydämmeltä ja

nauttimaan tästä.

-- Kuvaile mielessäsi että miehet lähestyessään sinua eivät

loisikkaan silmiään aran-kunnioittavasti alas, vaan tirkistäisivät

sinuun julkeasti ja viekkaasti hymyillen...

Oblomov katsahti Olgaan: tämä siirteli uutterasti päivänvarjostimensa

kärjellä pieniä kiviä, joita oli hiekassa.

-- Heti kun astuisit sisään johonkin salonkiin, liikahtaisivat

muutamien naisten päät inhosta ja joku heistä siirtyisi ehkä pois

sinun vierestäsi... mutta sinä pysyisit yhä yhtä ylpeänä ja tuntisit

selvästi olevasi heitä kaikkia ylempi ja parempi.

-- Mitä varten sinä puhut minulle näitä kauheuksia? -- sanoi neito

rauhallisesti. -- Minä en ikinä aijo kulkea sitä tietä.

-- Et ikinä? -- kysyi Oblomov alakuloisesti.

-- En ikinä! -- toisti Olga.

-- Hm, -- mutisi Oblomov miettiväisesti: -- sinultako puuttuisi

voimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä

ei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi

jokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken -- niinkö?

Ja hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä

puhe tekee.

Vaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt.

Hänen huulillaan väikkyi keveä hymy.

-- En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. -- Voipi olla

kulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä

voimakkaammin...

-- Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, --

kysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: -- jos se

sinusta ei ole hirveätä?...

-- Sentähden että sillä tiellä lopuksi... aina erotaan, vastasi Olga:

-- vaan minä en tahdo erota...

Hän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan

häntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään,

kietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli

häntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa

vasten ja lisäsi hiljaa: -- En ikinä!

Oblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon

jalkoihin.