-- Kutsuu Pariisiin.

-- No menettekös te?

-- Menen.

-- Milloinka?

-- Jo ... tuota ei: huomenna ... kunhan saan kaikki valmiiksi.

-- Miksi niin pian? -- kysyi tyttö. Oblomov ei vastannut.

-- Eikö teitä huvilanne miellytä tai... sanokaa mistä syystä te

tahdotte pois lähteä?

"Julkea? -- ja hän vielä tahtoo matkustaa pois!" ajatteli Olga.

-- Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua

polttelee, -- sopersi Oblomov katsomatta häneen.

Tyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen

sillä kasvonsa ja nenänsä.

-- Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! -- sanoi hän ja

ojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.

-- Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin --

huudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: -- ne tuoksuvat paremmalta,

niissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta.

Vaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät

ihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei

kaste vielä ole kuivunut, kieloissa.

Ja Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.

-- Mutta rakastattekos resedaa? -- kysyi tämä.

-- En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä

ruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä,

vaan en huoneessa kasvavia -- niistä on niin paljon touhua ... ja

niistä tulee niin pahaa siivoa...

-- Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? -- kysyi tyttö

viekkaasti katsahtaen häneen. -- Älkää sietäkö pahaa siivoa!

-- Niin, mutta minulla on palvelija sellainen ... -- mutisi Oblomov.

"Voi ilkeätä!" lisäsi hän itsekseen.

-- Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? -- kysyi Olga.

-- Niin, Stolz on minua jo kauvan odottanut.

-- Veisittekö kirjeen hänelle, niin minä kirjoittaisin, -- kysyi

tyttö.

-- Miksei, mutta antakaa se jo tänään -- minä muutan huomenna

kaupunkiin.

-- Huomenna? -- ihmetteli tyttö. -- Miksi niin pian? Aivanhan te

lähdette niinkuin joku teitä takaa ajaisi.

-- Niin ajaakin...

-- Kuka sitten?

-- Häpeä ... mutisi Oblomov.

-- Häpeä! -- toisti Olga koneellisesti. -- No nyt minä sanon hänelle

sen: "herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut".

-- Niin, Olga Sergejevna, -- sai toinen vihdoin itsensä pinnistetyksi

sanomaan: -- minä luulen että te kummastelette ... että olette

suuttunut...

"Nyt on aika ... nyt on oikea hetki", päätti tyttö ja hänen

sydämmensä tykytti kiihkeästi. "Mutta en voi, hyvä Jumala!"

Oblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä

hän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua

eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli... mitä hänen oli sanominen,

miten tekeminen. "Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti

tekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään

osaa ... tämä on kauhean kiusallista!" ajatteli hän.

-- Minä olen sen kokonaan unhoittanut... -- pääsi hänen huuliltaan

sitten.

-- Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani... minä en voinut

hillitä ... -- puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. -- Vaikka

ukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin

kuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla

pidättää... Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin... Minä olisin

itse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut

peruutetuksi varomattoman sanani...

Tyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen

kukkia.

-- Unhoittakaa se siis, -- jatkoi Oblomov: -- unhoittakaa varsinkin

siksi että se ei ollut totta...

-- Eikö se ollut totta? -- toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä

suoraksi ja pudotti kukkasensa.

Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät

kummastuksesta...

-- Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.

-- Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä

vakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä ...

laulun tähden.

-- Laulunko tähden vain?...

Tytön kasvot muuttuivat: nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua katosivat

ja silmät himmenivät.

"Ei se siis mitään ollutkaan! Siinä hän nyt peruutti varomattoman

sanansa eikä ole tarvis suuttua... Näin onkin hyvä ... nyt on

rauhallista olla... Voidaan niinkuin ennenkin puhella ja leikkiä

laskea..." ajatteli Olga ja kiskasi kiivaasti sivumennen oksan

puusta, repäsi huulillaan yhden lehden irti ja heitti sitten heti

sekä oksan että lehden tielle.

-- Ette siis enää ole suutuksissanne? Ja unhoitatte kaikki? -- puheli

Oblomov kallistuen hänen puoleensa.

-- Mitä te puhutte? Mistä te siinä minulta anteeksi pyytelette?

vastasi tyttö kuohuksissaan ja melkein harmistuneena kääntyen

poispäin hänestä. -- Tietysti minä olen kaikki unhoittanut... minä

olen niin huonomuistinen!

Oblomov vaikeni eikä tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi vain tytön

äkillisen harmin, mutta ei sen syytä.

"Hyvä Jumala!" ajatteli tämä. "Kaikki on taas järjestyksessä, on kuin

ei koko näytelmää olisi ollutkaan. Mutta mitähän... Ah hyvä Jumala

sentään! Mikä minun on? Voi, Sonitshka, Sonitshka! Kuinka onnellinen

sinä olet!"

-- Minä menen kotiin! -- sanoi hän yht'äkkiä jouduttaen askeleitaan

ja kääntyen toiselle käytävälle.

Tytön kurkussa tuntui karvaalta. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun.

Ei sinne, tämä tie on lyhempi, -- huomautti Oblomov. -- "Pöllö"

ajatteli hän itsekseen nolona: "mitä minä meninkin selittämään! Nyt

loukkasin häntä pahemmin. Ei olisi pitänyt siitä muistuttaa; se olisi

itsestään vähitellen haihtunut ja unehtunut. Nyt ei enää voi mitään

tehdä, täytyy uudestaan pyytää anteeksi."

"Minun tuli kentiesi sentähden harmi", ajatteli tyttö: "että en

ehtinyt hänelle sanoa: 'herra Oblomov, minä en mitenkään olisi

odottanut että te kehtasitte' ... sillä hän keskeytti minut... 'Se ei

ollut totta!' selitti hän -- en olisi uskonut että hän valehteli.

Vaan kuinka hän uskalsi?"

-- Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.

-- On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien

askeleitaan kotiinsa päin.

-- Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.

Katsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli

Oblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.

-- Ette siis ole leppynytkään! -- sanoi Oblomov huoahtaen. -- Kuinka

minä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä

ja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli?

Tietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne...

-- Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne

tarvitse ... -- virkkoi neito vilkkaasti. -- Minä en itseksenikään

aijo enää laulaa.

-- Hyvä, minä olen siis vaiti, -- sanoi Oblomov. -- mutta älkää

Jumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi

sellainen kivi...

Tyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen

sanojansa.

-- Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani

silloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt,

jos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta

ystävällisesti kättä, niin minä myös ... oi olkaa sääliväinen Olga

Sergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin

pysyn pystyssä...

-- Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.

-- En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt

mennyttä ... mutta minusta tuntuu että siinä...

Jälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen

tuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias

katse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja

odotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.

-- Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.

-- Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.

-- Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.

-- No?

-- Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä... Näettekös,

minussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni...

-- Miksikä itkeä? -- kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo

kaksi ruusunpunaista pilkkua.

-- Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne ... minä tunnen

jälleen...

-- Mitä niin? -- kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin

rinnasta; hän odotti jännityksellä.

He lähestyivät huvilan portaita.

-- Tunnen ... -- kiiruhti Oblomov sanoakseen loppuun, mutta pysähtyi

kesken.

Tyttö asteli hitaasti, ikäänkuin se olisi ollut vaikeata, ylös

porrasastuimia.

-- Samaa säveltä ... samaa ... mielenliikutusta ... samaa ...

tunn ... anteeksi, Jumalan nimessä, anteeksi, en voi selviytyä

itsestäni...

-- Herra Oblomov... -- alkoi neito ankarasti, mutta sitten äkkiä

valaisi hänen kasvojansa hymynsäde: -- minä en suutu teihin, annan

anteeksi, -- lisäsi hän pehmeästi: -- mutta älkää vain vasta...

Kääntymättä ojensi hän hänelle kätensä; Oblomov tarttui siihen

kiihkeästi ja suuteli kämmentä. Impi pusersi hiljaa hänen huuliansa

ja liehahti samalla silmänräpäyksessä lasiovelle, mutta Oblomov jäi

portaiden juurelle kuin maahankaivettuna seisomaan.

7.

Hän jäi kauvaksi aikaa tuijottamaan tytön jälkeen, silmät suurina,

suu ammollaan, ja seurasi kauvan katseellaan pitkin pensaita...

Vieraita ihmisiä kulki siitä ohitse, lintu lensi hänen ylitsensä,

muuan akka tuli ja kysyi sivumennen, eikö hän osta marjoja -- vaan

hän seisoi yhä enemmän tyrmistyneenä ja tuijotti...

Sitten läksi hän hiljalleen kävelemään samaa käytävää, jota olivat

yhdessä tulleet, ja päästyään sen puoliväliin rupesi kokoilemaan

lehmänkieloja, jotka Olga oli pudottanut ja otti ylös syreeninoksan,

jonka tämä oli taittanut ja harmissaan maahan viskannut.

"Miksi hän teki näin?" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan...

-- Minä pöllö ja hölmö! -- sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten

lehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa

hölkkäsemään pitkin puistokäytävää. -- Minä pyysin häneltä anteeksi,

mutta hän ... ah, olisiko se mahdollista?... Mikä ajatus!

Onnellisena, kasvot säteillen, aivankuin "kuu otsalla", kuten entinen

lapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan

nurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla

kirjaimilla: "Olga".

-- Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen

riemustaan. -- Sakariias! Sakariias! -- sai hän pitkän aikaa

huudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten

kanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.

-- Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan

tarttuen miestänsä hihasta. -- Herra on jo kauvan sinua huutanut

sisään!

-- Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei

ankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut

suuttua. -- Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin

kaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en

sitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa,

hän sanoi minulle tuonoinkin: "te rakastatte pahaa siivoa".

-- Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, --

huomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.

-- Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on

mahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään... Iljettäväähän

tämä on, tämä on sitä ... oblomovilaisuutta!

Sakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. "No nyt

on kummat!" ajatteli hän! "taas se on muutamanlaisen haukkumasanan

keksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!"

-- No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.

-- Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! --

vastasi Sakariias itsepäisesti.

-- Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne,

tuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!

-- Lakaissut oon, -- väitti Sakariias -- kuka tässä kymmeniä kertoja

rupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa... täällä on peltoja ja

huviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.

Samalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:

-- Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi

lattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä

jälleen tarttuukin... Pölyttäisit ensin...

-- Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena

eukolleen. -- Mene paikoillesi!

-- Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten

pöydiltä pölyttää?... Siksihän se herra sinulle onkin niin

vihoissaan...

-- Kä-kä-kä! -- huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä

rintaan.

Anisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään

Sakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti

päänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle

ja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. -- "Tämähän kuulostaa

vaaralliselta", sanoi hän itsekseen. "Mitä on tehtävä? Jos rupeaa

neuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää,

vielä lähettää Abessiniaan!" --

Niinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa

keskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta

toinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat

ja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun

lattiat pestiin.

Mutta häiden jälkeen oli hänellä vapaampi pääsy herran

sisähuoneisiin. Hän autteli Sakariiasta ja huoneissa rupesi

vallitsemaan suurempi siisteys; muutamia miehensä tehtävistä otti hän

omille niskoilleen, osaksi hyväntahtoisuudesta, osaksi sentähden että

Sakariias ne itsekkäästi hänen huolekseen heitti.

-- Kuule sinä, sinun pitää pieksää nuo matot, -- saattoi hän

käskevästi Anisjalle kähistä, taikka että: -- sinä saisit korjata

pois roskaläjän, mikä tuonne nurkkaan on kasautunut ja kantaa

jäännökset keittiöön.

Näin herrasteli hän kuukauden verran: huoneet pysyivät puhtaina eikä

Ilja Iljitsh murissut eikä muistuttanut, ja hän, Sakariias, sai olla

ihan joutilaana. Mutta tämä herrastelu loppui seuraavasta syystä.

Niin pian kun he Anisjan kanssa yhdessä ryhtyivät isännöimään

herransa sisähuoneissa, huomasi vaimo että Sakariias mitä tahansa

tekikin, teki sangen tyhmästi ja kömpelösti. Jokainen hänen

askeleensa meni miten sattui. Viisikymmentä-viisi vuotta oli hän

kulkenut tässä matoisessa mailmassa siinä vahvassa uskossa että

kaikki, mitä teki, ei voinut tulla toisin eikä paremmin tehdyksi.

Ja nyt yht'äkkiä, kahdessa viikossa, oli Anisja hänelle todistanut

että mies ei osannut ikinäs mitään, ja lisäksi oli hän sen sanonut

sellaisella loukkaavalla alamaisuudella ja niin sävyisästi ja

hiljaa kuin pikkulapselle, tai kuin suurelle hölmölle, vieläpä

naurahdellutkin katsahtaessaan häneen.

-- Sinä, Sakariias Trofimitsh, -- saattoi hän lempeästi huomauttaa:

-- teet vähän hupsusti kun ensin panet uuninpellit kiinni ja sitten

aukaiset ilmaruudut: sillä tavallahan uudelleen jäähdytät huoneet.

-- No kuinkas sinä sitten muka tekisit? -- kysyi Sakariias karkeasti:

-- milloinkas aukaisisit?

-- Samalla kun lämmittäisin, silloin käy veto ja tulee sisään kylmää

ilmaa, vaan sitten uuni taas lämmittää, -- vastasi Anisja hiljaa.

-- Kylläpä sinä olet koko pöllö! -- saattoi Sakariias vastata. --

Kaksikymmentä vuotta olen niin tehnyt, ja sinunko tähtesi tässä nyt

rupeaisin eri tavalla tekemään...

Sakariiaksella oli tapana pitää kaapinhyllyllä sikinsokin yhdessä

läjässä teet, sokerit, sitroonat, hopea-astiat, saapasmusteet, harjat

ja saippuat.

Kerran hän tulee ja yht'äkkiä näkee että saippua on nostettu

pesupöydälle, harjat ja saapasmuste keittiön ikkunalle, mutta tee ja

sokuri pantu erityiseen laatikkoon.

-- Sinäkö se täällä taas olet omin päisi käynyt myllistämässä, häh?

-- kysyi hän uhkaavasti. -- Minä kun vartavasten olen kaikki pannut

yhteen nurkkaan, jotta olisi tarvittaessa käsillä, niin mitä sinä

olet niitä mennyt hajoittamaan eri paikkoihin?

-- Siksi, ettei tee haisisi saippualle, -- huomautti Anisja suopeasti.

Toisella kertaa saattoi hän osoittaa Sakariiakselle pari kolme koin

syömää reikää herran vaatteissa ja sanoa että ne ovat välttämättä

pudistettavat ja puhdistettavat kerran viikossa.

-- Annas minä ne pieksän saunavihdalla! päätti hän sävyisästi.

Sakariias kiskasi hänen käsistään vihdan sekä hännystakin, jota

Anisja oli yrittänyt ottamaan, ja pani entiselle paikalleen.

Kun Sakariias lisäksi kerran tapansa mukaan alkoi sättiä herraansa

siitä "että tämä muka syyttä moittii häntä russakoista, ja ettei

suinkaan hän niitä ole mailmaan keksinyt", niin Anisja vaijeten alkoi

koota hyllyiltä niille muistamattomista ajoista asti kertyneitä

mustia leivänmurusia, pesi ja puhdisti kaapit ja ruoka-astiat -- ja

pian hävisivät russakat melkein tykkänään.

Sakariias ei vieläkään käsittänyt oikein mistä kaikki tämä riippui

ja piti sitä vain seurauksena vaimonsa uutteruudesta. Mutta kun

hän kerran kantoi tarjotinta, jolla oli kuppeja ja laseja, särkien

kaksi lasia ynnä alkoi tapansa mukaan kiroilla, tahtoen viskata

lattiaan koko tarjottimenkin, niin tuli Anisja, otti tarjottimen

hänen käsistään, asetti jälellä olevat lasit sekä sokuriastian ja

leipäkorin niin ettei yksikään kuppi päässyt liikahtamaan, ja sitten

näytti hänelle, kuinka tarjotinta on pideltävä käsissään, sekä kulki

pari kertaa läpi huoneen käännellen sitä vasemmalle ja oikealle, niin

ettei kuitenkaan yksikään lusikka tarjottimella tärähtänyt, niin

silloin kävi Sakariiakselle yht'äkkiä selväksi että Anisja on häntä

-- viisaampi!

Silloin tempasi hän Anisjalta tarjottimen, pudotteli lasit

sinne-tänne eikä siitä hetkestä alkaen voinut antaa vaimolleen tätä

anteeksi.

-- Siinä nyt näet, kuinka on tehtävä! -- lisäsi vaimo vielä hiljaa.

Sakariias katsahti häneen tylsällä ylenkatseella, mutta Anisja vain

naurahti.

-- Voi sinä sen akka, sotamiehen siippana, tahdotkos tässä vielä

viisastella! Luuletkos että meillä Oblomofkassa oli tällainen

resutalo? Meitä oli siellä viisitoista palvelijaa ja minä olin

pojista paras. Mutta mitäs teistä akoista. Sinä et siellä ... no voi

sinä sen...

-- Hyväähän minä vain tarkoitan, -- yritti Anisja puolustautumaan.

-- Kä-kä-kä! -- sähisi Sakariias tehden uhkaavan liikkeen

kyynärpäällään hänen rintaansa kohti. -- Laputa jalkoihisi

täältä herrashuoneista sinne keittiöösi... ja pysy omissa akkain

askareissasi!

Anisja naurahti ja läksi, mutta Sakariias katsoi hänen peräänsä

synkästi syrjäsilmällä.

Hänen ylpeytensä kärsi ja sentähden hän niin tylysti kohteli

vaimoansa. Mutta kun tapahtui että Ilja Iljitsh tiedusti jotakin

kapinetta eikä kapinetta löytynyt, tai löytyi se särjettynä, ja

ylipäänsä kun sattui! epäjärjestystä talossa ja Sakariiaksen pään

päälle kokoontui uhkaava ukkospilvi, joka ennusti "ilkeitä sanoja",

niin alkoi hän merkitsevästi räpytellä silmiään Anisjalle, nyökytellä

päätään päin herran makuuhuonetta ja osoittaen sinne keskisormellaan

sanoi käskevästi kuiskaten että:

-- Meneppäs sinä herran luo kysymään, mitähän se siellä taas

tarvitsee?

Ja Anisja meni sisään, ja niin ukkospilvi saatiin! hajoitetuksi aina

yksinkertaisella selityksellä. Vieläpä Sakariias itsekkin, heti kun

huomasi että Oblomovin puheesta alkoi singahdella uhkaavia sanoja,

ehdoitti hänelle että kutsuttaisiin Anisja sisään.

Sillä tavalla olisi kaikki joutunut hunningolle Oblomovin huoneissa,

jollei olisi ollut tätä Anisjaa, joka jo luki itsensä kuuluvaksi

Oblomovin taloon, lujittaen tietämättään miehensä katkeamattomia

yhdyssiteitä Ilja Iljitshin elämän, kodin ja koko olennon kanssa,

ja hänen naisellinen silmänsä ja huolehtiva kätensä olivat alati

valvomassa tätä rappiollista rauhaa.

Niin pian kun Sakariias jonnekkin poistuu, hiipii Anisja sisään,

pyyhkii pölyt pöydiltä ja puistelee sohvilta, aukaisee ikkunan,

oikaisee kaihtimet, korjaa paikoilleen keskelle huonetta heitetyt

saappaat tai paraadinojatuolille ripustetut housut, sijoittelee

vaatteet, vieläpä pöydällä-olevat paperit, hanhenkynät, lyijykynät

ja vuoluveitset -- kaikki asettaa hän järjestykseensä; pöyhöttelee

pehnatun vuoteen, kohentelee patjat, ja kaikki käy parissa kolmessa

tempussa: sitten heittää hän vielä pikaisen silmäyksen yli koko

huoneen, siirtää jonkun tuolin, lykkää sisään puoleksi aukivedetyn

pesupöydän laatikon, sieppaa salvetin kirjoituspöydältä -- ja

lennähtää sitä kyytiä keittiöön kuullessaan Sakariiaksen saappaiden

narinan.

Eloisa, sukkela eukko se oli, iältään neljänkymmenen seitsemän vanha;

hänellä oli huolehtiva hymy huulillaan, virkusti joka suunnalle

vilkkuvat silmät, paksu kaula ja rinta, sekä punaiset, sitkeät,

milloinkaan väsymättömät kädet.

Kasvoja ei hänellä ollut melkein lainkaan, siitä päättäen että

ainoastaan nenän niistä huomasi, ja vaikka tämä olikin pieni,

niin se ikäänkuin oli erillään kasvoista tai muuten siihen

kömpelösti liittynyt ja senlisäksi oli sen alaosa ylöspäin

kippurassa, jonkatähden lakastuneet kasvot sen takana jäivät aivan

huomaamatta, niin että nenästä vain sai heti selvän käsityksen.

Paljon on mailmassa sellaisia aviomiehiä kuin Sakariias. Toisinaan

valtiomieskin huolimattomasti kuuntelee vaimonsa neuvoa, kohauttaa

olkapäitään -- ja kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa sitten

hänen neuvonsa mukaan.

Toisinaan hallituksenjäsen vihellellen ja säälivällä irvistyksellä

vastaa vaimonsa lörpöttelyyn jossakin tärkeässä asiassa --

vaan huomenna jo itse vakavana selittelee tätä lörpötystä itse

ministerille.

Näinpä nämät herrat yhtä yrmeästi kohtelevat vaimojaan tai vastaavat

heidän neuvoihinsa niin keveästi kuin ei ne juuri mitään huomiota

ansaitseisi ja pitävät heitä, joskaan ei varsin akkoina, niinkuin

Sakariias, niin kuitenkin jonkunlaisina kukkasina, joista vakan

virkaelämän lomahetkinä on ainoastaan huvitusta.

Puolipäivän aurinko oli jo kotvan aikaa kirkkaasti paahtanut puiston

hiekkaisia käytäviä. Kaikki istuskelivat siimeksessä liinaisten

verhojen alla, ja ainoastaan lastenpiiat kulkivat rohkeasti ryhmissä

lasten kanssa istuskellen nurmella puolipäivän polttavassa helteessä.

Oblomov makasi yhä sohvalla hautoen aamullista keskusteluaan Olgan

kanssa, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen mitä siinä oli ilmikäynyt:

"Hän rakastaa minua, hänessä leikkii tunne minua kohtaan! Onko

se mahdollista? Hän haaveilee minusta, minua varten lauloi hän

silloin niin intohimoisesti, ja ne sävelet solmivat meidät molemmat

myötätunnon siteillä."

Oblomov tunsi ylpeyden riehahtavan rinnassaan, tunsi elämän

välkähtävän lumoavana edessään kaikkine väreineen ja sateineen, joita

ei pitkään aikaan enää ollut nähnyt. Hän oli jo näkevinään itsensä

ulkomaalla Olgan kanssa: Shweitsin järvien rannoilla, Italiassa

kulkemassa Rooman raunioilla tai keinumassa gondoolissa, sitten

Pariisin ihmisvilinässä, sitten Lontoossa, sitten ... niin, sitten

lopuksi omassa maallisessa paradiisissaan -- Oblomofkassa.

Hän, Olga -- on aivankuin herranenkeli, hän lepertelee niin

suloisesti, hänen pienet kasvonsa ovat niin kauniit ja valonhohtavat,

hänen hieno kaulansa on niin hempeä...

Talonpojat eivät ole ikinä nähneet hänen vertaistaan, he lankeavat

maahan asti tämän enkelin edessä. Hän sipsuttelee hiljaa pitkin

nurmikkoa, kulkee käsikynkässä hänen kanssaan koivikon siimekseen,

laulaa armaalleen, hänelle -- Oblomoville...

Ja hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen

suloisen suihkun ja polskutuksen ... ja hän vaipuu hautomaan näitä

tyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta...

Yht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. -- Ei, tämä ei voi olla

mahdollista! -- virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään

pitkin lattiaa. -- Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua,

unisilmäistä, kelmeäposkista... Hän kai vain yhä tekee pilaa

minusta...

Ja Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa

vastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän

hymyilikin itsekseen.

-- Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä

kaupungissa ollessani, -- sanoi hän, -- minun silmäni eivät ole enää

niin himmeät... Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka

yritti tulemaan... Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen

vaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei

tarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!

Samassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan

Oblomovia syömään päivällistä heille.

-- Tulen, tulen! sanoi Oblomov.

Palvelija kääntyi mennäkseen takaisin.

-- Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.

Ja Oblomov antoi hänelle rahaa.

Hänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa.

Kaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla

tavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan

Sakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa,

mutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.

"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira", päätti Oblomov: "tai

kissa ... kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä,

kehrätä murrittavat niin mukavasti."

Ja juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.

"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!" ajatteli hän tiellä. "Se

nuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna

mitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista,

sorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla

ilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla

väikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja

värähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen

pohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee

kuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa

nuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat

kauniisti ja ratsastavat hevosilla... Otaksukaamme ettei Olga ole

mikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa

liikuttaa miekan helinällä... Mutta silloinhan tarvitaan jotain

muuta -- esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista

taivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa...

Tai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija... Mutta mikäs minä olen?

-- Oblomov -- en mitään muuta. Stolz -- se on toista: Stolzilla on

älyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa.

Mihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu --

katsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin

soittimella... Mutta minä?... En minä edes tuota Sakariiasta osaa

hallita ... enkä itseänikään ... minä olen -- Oblomov! Niin,

Stolz: hyvä Jumala ... häntähän Olga rakastaakin!" ajatteli hän

kauhistuneena: "itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi;

vaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe... Ystävyyttä miehen ja

naisen välillä ei ole olemassa..."

Oblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.

"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?"

Hän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.

"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä... Ja mistä minä

sen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä

ole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta.

Andrei! Tokkohan? ... ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen,

sellainen... Kas tuollainen hän on!" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti

nähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.

Hilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.

"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi", päätti hän:

"petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole

noin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää... Mutta eihän

hän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!" ajatteli hän taas äkisti

säikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti... "Mutta

mistäs tuo harmi sitten tytössä? ... Herra Jumala, mihinkä kuljuun

minä olenkin joutunut!"

-- Mikä teillä on kädessä? -- kysyi Olga.

-- Oksa.

-- Mikä oksa?

-- Näettehän: syreenin oksa.

-- Mistä olette taittanut? Eihän siellä ole syreenejä. Missä olette

käynyt?

-- Tehän tämän tuonoin taitoitte ja heititte maahan.

-- Miksikäs otitte ylös?

-- Noin vain, minua miellyttää että te ... että te sen harmissanne

viskasitte.

-- Sepä koko uutinen että harmi -- miellyttää! Mistä syystä?

-- En sano.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, minä pyydän...

-- En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!

-- Mutta minä rukoilen teitä ... Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

-- Vaan entä jos laulan?

-- Silloin ... kenties...

-- Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? -- sanoi neito

rypistäen kulmakarvojaan. -- Onko se siis totta?

-- Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.

-- No, minä lupaan laulaa ... Casta diva, Casta di ... hyräytti neito

ja pysähtyi. -- No, sanokaapa nyt!

Oblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.

-- En sano, en! -- huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin

äsken. -- En millään mokomin ... en ikinä! Jos se ei ole tottakaan,

jos minusta niin vain näytti? ... En sano, en ikipäivinä!

-- Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, -- arveli tyttö

kiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan

silmäyksen Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen yhä älykkäämpi ilme, jokaiseen

piirteeseen tunkeutui ajatuksen ja aavistuksen säde, ja yht'äkkiä

valaisi tietoisuus koko hänen kasvonsa. Samoinpa toisinaan aurinko

pilvestä pujahtaen vähitellen valaisee ensin yhden, sitten toisen

pensaan, talon harjan, kunnes yht'äkkiä kietaisee valovaippaansa koko

maiseman. Olga tiesi jo Oblomovin ajatuksen.

-- En, enkä sano, minun kieleni ei siihen käänny ... -- väitti yhä

Oblomov: -- älkää kysykökään.

-- En minä teiltä kysykään, -- vastasi Olga välinpitämättömästi.

-- Kuinka? Äskenhän te juuri...

-- Mennään kotiin, -- sanoi neito totisena häntä kuulematta: -- täti

odottaa meitä.

Hän meni edellä sisään, jätti Oblomovin kahdenkesken tädin seuraan ja

kulki läpi salin suoraan omaan huoneeseensa.

8.

Koko tämä päivä oli Oblomoville asteettaisen pettymyksen päivä. Hän

sai viettää sen Olgan tädin seurassa, -- naisen, joka oli sangen

älykäs ja säädyllinen, joka kulki aina hyvästi puettuna, mustassa,

oivallisesti soveltuvassa silkkileningissään, jossa oli aina sama

soma pitsikaulus; myös päähine oli aistikasta kuosia ja sen nauhat

heilahtelivat keimailevasti noita jo lähes viisikymmenvuotiaita,

mutta vielä raikkaita kasvoja vasten. Ja hienossa kaulaketjussa

riippui kultainen lornjetti.

Hänen asentonsa ja liikkeensä olivat täynnänsä arvokkaisuutta,

hyvin sievästi verhoutui hän kalliiseen kaulavaippaansa, niin

osaavasti nojasi hän kyynäspäänsä kudottua tyynyä vasten, niin

majesteetillisesti heittäytyi hän pitkälleen sohvalle. Et koskaan

tapaa häntä työn ääressä, sillä kumartua ompelemaan tai näperrellä

pikkuaskareissa, se ei sovellu hänen persoonaansa, tähän tärkeään

olentoon. Käskyt palvelijoille ja piioille -- nekin toimittaa hän

huolimattomalla äänellä, lyhyesti ja kuivasti.

Väliin hän lueskeli, ei koskaan kirjoitellut, mutta puhella hän osasi

hyvin, mikä muuten tapahtui -- enimmäkseen ranskaksi. Kuitenkin oli

hän heti huomannut ettei Oblomov aivan vapaasti osannut ranskaa ja

vaihtoi sentähden toisesta päivästä alkaen puhekielensä venäjään.

Keskustelussaan, ei hän haaveksi eikä viisastele; nähtävästi on

hänellä aivoissaan ankara raja-aita, jonka yli hänen järkensä koskaan

ei kiipeä. Kaikesta oli havaittavana että tunne-elämä, sympatia,

lempikin siihen luettuna, sisältyvät tai olivat sisältyneet hänen

elämäänsä tasan, yhtärintaa toisten ainesten kanssa, kun sitä

vastoin muissa naisissa heti ensikerralla näkee että lempi, jos

ei toiminnassa, niin ainakin sanoissa ottaa osaa kaikkiin elämän

kysymyksiin ja että kaikki muu saa jäädä syrjään ja pääsee esille

ainoastaan sen verran, mikäli jää tilaa lemmeltä.

Tällä naisella kävi edellä kaikkea ymmärrys elää ja hallita

itseään, pitää tasapainossa ajatus aikeen kanssa ja aije sen

toimeenpanon kanssa. Mahdotonta oli hänet yllättää äkkiarvaamatta

valmistumattomana, vaan niinkuin valppaan vihollisen, jonka aina,

kuinka tahansa vahtiikin, kohtaa vastassaan tähtäävin, odottelevin

katsein.

Hänen elinaineensa oli suurmailma, ja sentähden ryhti ja varovaisuus

kulkivat hänessä edellä jokaista ajatusta, jokaista sanaa ja liikettä.

Hän ei koskaan kenellekkään paljasta sydämmensä peitettyjä väreitä,

ei kenellekkään usko hän sielunsa salaisuuksia; et näe hänen

läheisyydessään hyvää ystävätärtä, et edes vanhaa ämmää, jonka

kanssa hän lörpötteleisi kahvikupin ääressä. Ainoastaan parooni von

Langwagenin kanssa jää hän usein kahdenkesken, iltaisin istuskelee

hän toisinaan puoliyöhön saakka, mutta melkein aina Olgan seurassa,

ja silloinkin he enimmäkseen ovat ääneti, mutta ääneti jotenkuten

merkitsevällä tavalla ja järkevästi, ikäänkuin tietäisivät jotakin,

mitä muut eivät tiedä, paitsi he kaksi.

He, täti ja parooni, nähtävästi rakastavat olla yhdessä -- tämä

on ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä heitä katsellessaan, sillä

täti kohtelee paroonia aivan niinkuin muitakin: hyväntahtoisesti ja

suopeasti, mutta samalla niin tasaisesti ja levollisesti.

Pahat kielet olisivat käyttäneet hyväkseen tätä ja viitanneet

johonkin entiseen ystävyyden suhteeseen heidän välillään tai

ulkomailla-käyntiin yhdessä; mutta tädin suhteessa parooniin ei

ilmaantunut varjoakaan mistään salatusta erikoisesta välistä, sillä

tämän olisi kyllä päältäpäin nähnyt.

Mutta parooni oli Olgalle kuuluvan pienen omaisuuden holhooja, joka

omaisuus jotenkin oli joutunut pantiksi eräässä urakkakaupassa ja

siihen takertunut. Parooni oli ollut asianajajana, se on: oli pannut

jonkun virkamiehen kirjoittamaan paperit, lukenut ne lornjettinsa

läpi, kirjoittanut nimensä alle ja lähettänyt saman virkamiehen

papereineen oikeuspaikkoihin, sekä itse, tuttavuuksiensa nojalla,

saanut asiansa kulkemaan tyydyttävään suuntaan, niin että hän toivoi

sille pikaista ja onnellista ratkaisua. Tämä se ehkäisi kaikki pahat

huhut, ja paroonia totuttiin näkemään talossa kuin sukulaista.

Hän oli vähän vaille viidenkymmenen ikäinen mies, mutta oli

vielä sangen nuortea, vaikka värjäsikin viiksensä ja hiukan

nilkutti toisella jalallaan. Hän oli hienonkohtelias, ei koskaan

tupakoinut naisten läsnäollessa, ei nostanut toista jalkaa toisen

polven päälle, vaan moitti ankarasti niitä nuoria herroja,

jotka seurassa suvaitsivat käännähdellä nojatuolissa ja nostaa

polvensa ja saappaansa nenän tasalle. Sisälläkin ollessa istui

hän hansikas-kädessä ottaen ne pois ainoastaan istuutuessaan

päivällispöytään.

Puettu oli hän aina uusimman kuosin mukaan ja kantoi takkinsa

napinlävessä useita pieniä ritarikunnan nauhoja. Ajeli aina vaunuissa

ja erittäin säästi hevosia; ennenkuin nousi ajoneuvoihinsa, käveli

sen ympäri, tarkasteli valjaita, vieläpä hevosen kavioitakin, ja

joskus hän vetäsi taskustaan valkoisen nenäliinansa sekä pyyhki

sillä hevosten hartioita tai harjoja nähdäksensä, olivatko hyvin

puhdistetut.

Tuttavaa kohtasi hän suopean-kohteliaalla hymyllä, outoa henkilöä --

alussa kylmästi, kun se hänelle esiteltiin, mutta pian vaihtui tuo

kylmyys samanlaiseksi hymyksi, ja esitelty saattoi olla siitä varma

koko elinajakseen.

Keskustella osasi hän kaikesta: hyväntekeväisyydestä, rikkaudesta,

tieteistä, suurmailmasta -- kaikesta samalla tavalla ja yhtä

täsmällisesti, ja hän lausui mielipiteensä selvissä ja täydellisissä

lauselmissa ikäänkuin olisi esittänyt mietintöjä, jotka olivat jo

ennestään valmiit, muistiinkirjoitetut jollakin oppikurssilla ja

sitten lasketut mailman yleiseen käytäntöön.

Olgan suhteet tätiinsä olivat näihin asti olleet hyvin yksinkertaiset

ja levolliset eivätkä hellyydessä koskaan siirtyneet kohtuuden

rajojen yli, ei koskaan heidän välilleen langennut varjoakaan

tyytymättömyydestä.

Tämä johtui osaksi Olgan tädin, Maria Mihailovnan luonnonlaadusta,

osaksi siitä ettei kummallakaan koskaan ollutkaan aihetta käyttäytyä

toistansa kohtaan toisin. Tädin ei pistänyt päähän vaatia Olgalta

mitään sellaista, mikä jyrkästi olisi vastustanut tämän mielihaluja,

ja Olga taas ei unissaankaan olisi jättänyt täyttämättä tädin

toivomuksia tai noudattamatta hänen neuvojaan.

Ja missä ilmaantuivat nämät toivomukset? Puvun valitsemisessa, tukan

siromisessa ja esimerkiksi siinä, mennäkkö ranskalaiseen teatteriin

vai oopperaan.

Olga totteli tätiänsä ainoastaan senverran kuin tämän neuvo

välttämättä vaati, ei vähääkään siitä yli -- ja tämä lausui

toivomuksensa aina semmoisella kuivuudella kuin kohtuus ja oikeus

tätinä sen sallivat lausua, lisäämättä koskaan enempää.

Nämät suhteet olivat niin värittömät että oli kerrassaan mahdotonta

päättää, oliko tädin luonteessa mitään puoleensavetävää ominaisuutta,

joka sai Olgan noin kuuliaisuuteen ja oliko hänessä mitään erikoista

hellyyttä tyttöä kohtaan tai päinvastoin: oliko Olgan luonteessa

oikeastaan kuuliaisuutta ja erikoista hellyyttä tätiänsä kohtaan.

Mutta ensikertaa nähdessä heidät yhdessä voi kyllä tulla siihen

päätökseen että he ovat -- täti ja sisarenlapsi, vaan ei äiti ja

tytär.

-- Minä menen ostoksille; etkö sinä jotakin tarvitse? -- saattoi

esimerkiksi täti kysyä.

-- Niin, täti, minun täytyy saada sinipunerva leninki, -- vastaa

Olga, ja he lähtevät yhdessä; taikka: -- Ei, täti, sanoo Olga: --

minä olen äskettäin itse käynyt kaupungilla.

Täti ottaa häntä kahdella sormella molemmista poskista, suutelee

otsaan, ja Olga vuorostaan suutelee tädin kättä, ja niin toinen menee

ulos ja toinen jää kotiin.

-- Otammeko kesäksi taas saman huvilan kuin ennenkin? -- sanoo

täti, ei kysyväisesti eikä jäykästi, vaan niinkuin itsekseen asiaa

punnitseisi sitä vielä ratkaisematta.

-- Niin, siellä on niin hyvä, -- vastaa Olga.

Ja he ottavat huvilan.

Mutta jos Olga ehdoittaa:

-- Ah, täti, eikö teitä ikävystytä jo tämä metsä ja hiekka? Eikö ole

parempi että mennään toiselle suunnalle? -- niin vastaa täti että:

-- Mennään vain. -- Mennäänkö, Olga kulta, teatteriin? -- jo kauvan

ovat kehuneet tätä kappaletta.

-- Mieluusti minun puolestani -- vastasi Olga, mutta ilman mitään

riemastuvaa suostumusta ja ilman nöyryyden ilmettä kasvoillaan.

Toisinaan he hieman väittelivätkin.

-- Herranen aika, rakas lapsi, sopiiko sinulle nyt viheriät nauhat?

-- puhelee täti. -- Ota vaaleankeltaiset.

-- Voi, täti kulta, pitääkö minun kuudetta kertaa panna

vaaleankeltaiset nauhat, minä olen niihin jo ihan kyllästynyt!

-- No, ota sitten tummansinervät.

-- Mutta miellyttääkö se teitä? Täti katsahtaa häneen ja pudistaa

vitkaan päätään.

-- Kuten tahdot, rakas lapsi, mutta minä sinun sijassasi ottaisin

tummansinertävät tai vaaleankeltaiset.

-- Ei täti, minä otan mieluimmin nämät, -- sanoo Olga pehmeästi ja

valitsee mitä itse tahtoo.

Olga ei kysellyt neuvoja tädiltään niinkuin auktoriteetilta, jonka

lausunto olisi ollut lakina hänelle, vaan samoin kuin olisi kysynyt

neuvoa jokaiselta muultakin, häntä kokeneemmalta naiselta.

-- Täti hoi, oletteko lukenut tämän kirjan -- millainen se on?

kyselee hän häneltä.

-- Hyi, se on roskaa! -- vastaa vain täti siirtäen kirjan syrjään,

mutta panematta sitä piiloon tai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin

ettei Olga sitä saisi lukeakseen.

Eikä Olgalle koskaan olisi pälkähtänyt päähän sitä lukea sitten. Jos

he molemmat joutuivat pulaan, niin kumpikin suuntasi saman kysymyksen

parooni von Langewagenille tai Stolzille, jos tämä oli saapuvilla,

ja silloin kirja luettiin tai jätettiin lukematta heidän lausuntonsa

mukaan.

-- Rakas Olga! -- haastelee täti joskus. -- Siitä nuoresta herrasta,

joka sinua usein puhuttelee Savadskissa käydessäsi, kerrottiin

minulle eilen joku tuhma juttu.

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Olga sai sitten tehdä miten hän itse

tahtoi: puhella tai olla puhelematta sen nuoren herran kanssa.

Oblomovin ilmestyminen taloon ei herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä

eikä mitään erikoista huomiota, ei tädin, ei paroonin eipä edes

Stolzinkaan puolelta. Viimemainittu oli vain tahtonut tutustuttaa

ystävänsä sellaiseen taloon, missä kaikki oli hiukan tekosiistiä,

niissä ei ainoastaan oltu ehdottamatta nukkua päivällisen jälkeen,

mutta missä lisäksi pidettiin sopimattomana panna toista jalkaa

toisen jalan päälle, ja jossa täytyi aina olla siististi puettuna ja

muistaa mistä puhua -- sanalla sanoen, jossa oli mahdotonta torkkua,

koska siellä alituisesti kävi vilkas, päivänkysymyksiä pohtiva

keskustelu.

Sitten oli Stolz myös ajatellut että jos tuopi Oblomovin uniseen

elämään nuoren, läsnä-olevan naisen, joka on miellyttävä, älykäs,

vilkas ja osaksi pilaalaskeva -- niin tämä on samaa kuin tuoda

pimeään kolkkoon huoneeseen lampun, josta tasainen valo leviää

kaikkiin hämäriin nurkkiin, lisää lämpömäärää muutamilla asteilla

sekä ilostuttaa koko huoneen.

Kas siinä koko lopputulos, johon hän oli pyrkinyt tutustuttaessaan

ystävänsä Olgan kanssa. Hän ei aavistanut aikaansaavansa kokonaista

ilotulitusta Olgan ja Oblomovin välillä -- vieläpä pitkäksi

aikaa -- --

Ilja Iljitsh istui tädin seurassa pari tuntia sangen säädyllisesti,

nostamatta kertaakaan toista jalkaa toisen jalan päälle ja puhellen

sopivasti kaikesta; vieläpä hän sukkelasti kaksi kertaa siirsi

pallituolinkin tädin jalkain alle.

Saapui paroonikin kohteliaasti hymyillen ja hyvänsuovasti puristaen

Oblomovin kättä.

Oblomov käyttäytyi vielä säädyllisemmin, ja kaikki kolme olivat

erinomaisen tyytyväiset toisiinsa.

Täti ei ollut pitänyt Oblomovin ja Olgan puheluita nurkassa tai

heidän kävelyitään ulkona oikeastaan minään merkillepantavina asioina.

Kävellä nuoren keikariherran kanssa -- se olisi ollut toinen asia. Ei

hän silloinkaan olisi mitään sanonut, vaan olisi hänelle omituisella

ryhdillään asettanut asiat jotenkin toiseen järjestykseen: olisi

itse lyöttäytynyt heidän seuraansa kerran tai pari, lähettänyt

sitten jonkun kolmannen sijaansa, ja nuo kävelyt olisivat itsestään

loppuneet.

Mutta että Olga kävi kävelyillä "herra Oblomovin" kanssa, istuskeli

hänen kanssaan suuren salin nurkassa tai balkongilla ... mitäs

vaarallista siinä oli? Oblomovhan oli jo kolmenkymmenen korvissa

oleva mies: ei suinkaan hän nyt tule puhumaan joutavia tytön kanssa

eikä antamaan hänelle mitään kirjoja... Ei mitään tämmöistä saattanut

toki juolahtaakkaan kenenkään päähän.

Sitäpaitsi oli tätikin kuullut, kuinka Stolz päivää ennen lähtöään

oli Olgalle toimittanut, ettei tämä sallisi Oblomovin torkkua eikä

maata, vaan kiusaisi häntä, hallitseisi häntä kuin tyranni, antaisi

hänelle kaikenlaisia toimia -- sanalla sanoen: muokkaisi häntä oikein

aika tavalla. Ja häntä, itse tätiä, oli Stolz pyytänyt pitämään

Oblomovia silmällä, kutsumaan usein luokseen, raahaamaan kävelyille

ja retkille ja joka kerta häntä muistuttamaan, jos ei tämä puuhaisi

ulkomaille lähtöään. --

Olga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja

aika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt

hän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään,

miksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.

Edellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä

ja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta,

kähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja

sateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut

tämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan

aikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi

parantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta

vielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas

tolvana!

Hän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti

tuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin

varovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle:

syrjästä vain joku kahiseva ääni -- ja se lentää tiehensä.

Oblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee

päivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova

häneen...

Hän tuli -- ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan

häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot,

vieläpä äänikin oli vieras.

Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan

näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut

niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina

ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta,

aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään

tiedustettavaa tai ihmeteltävää!

Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen.

Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut

ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle

mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni -- sanalla sanoen

aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen

vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.

Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä

naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei

ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa

itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt.

Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki,

mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli

huvennutkin?

Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde

kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen

kysymyksellä:

-- Lähdemmekö _me_ kävelemään?

-- Kunhan ei kauvas, -- vastasi täti. -- Käske antaa minulle

päivänvarjostimeni.

Ja he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen

päin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin

balkongille.

-- Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, --

kysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys

jälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai

lopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä,

avomielisyydestä ja luottamuksesta.

-- On liian kuuma! huomautti täti.

-- Ei haittaa, minä koetan, -- sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.

Oblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.

Se oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?

Hän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin ...

niin ... kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään

laulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana

eikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.

Viekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan

vai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen

hyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin,

niinkuin kaikki muutkin... Mitä tämä merkitsee?

Oblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi

hyvästellä.

-- Käykää nyt useammin, -- sanoi täti: -- arkipäivinä olemme aina

yksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä

aina joku vieras -- silloin ette ikävysty.

Parooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.

Olga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja

kun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja

kuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.

Nämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot

tekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin.

Ainoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen

ja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.

Hän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan

tunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine

kokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän

editse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen

lentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa

häviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.

Siinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa

päällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen

ääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.

Miksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin

huolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä

laskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee?

Näyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko

ajatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko

elämän järjestelmä!

Serkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi,

lopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet

nyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella

häntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan

pitkin tuoleja ja sohvia ... yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä

kasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja

käsittää että hän itse on vielä -- pojan nulikka, mutta tyttö -- jo

täysi nainen.

Mistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava

mullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?

Ei suinkaan: ei "mamma", ei "onkkeli", ei "tantti", ei "lastenlikka",

ei sisäpiika -- ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään

tapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja

muutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei

ole oikein nukkunut yöllä...

Mutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin

on tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on

lakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään

kerrallaan, ei kertoile "millaista heillä on kasvatuslaitoksella"...

Sillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.

Niinkuin "serkku" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä

tuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli

häneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä

uteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.

"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?" repivät

kysymykset Oblomovia. "Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!"

Ja mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa

kehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä

vuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla,

mailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen

häviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella,

se on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä

astuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.

"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! -- päätti hän. -- Minä muutan pois

Viipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan

Oblomofkaan ... yksin!" -- lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena.

"Ilman häntä! -- Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen

elämän ihanteeni!"

Hän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei

kirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja

päätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.

"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!"

Sanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin,

heittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi

maannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen

käärekaihtimien takana.

Hän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi -- oli hänen edessään

katettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias

seisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa

huoneessa rämisyttää Anisja lautasia.

Oblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui

ikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä

eikä minnekkään mennä.

-- Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen;

ettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, -- puheli Anisja aikoen

häntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.

Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui

nyt niin ikävältä.

-- Sakariias! -- lausui hän sitten.

-- Mitä suvaitsette? -- virkkoi Sakariias vetelästi.

-- Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, -- sanoi Oblomov.

-- Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.

-- No sinne Viipurinpuolelle.

-- Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta

toiseen? -- vastasi Sakariias. -- Mitäs siellä kaupungissa on

nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?

-- Täällä näes tuntuu niin epämukavalta...

-- Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon!

Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee

joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei

vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että

ovat kadonneet.

Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin

raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.

-- Vaan mihinkäs nämät pannaan? -- kysyi hän potkaisten jalallaan

kapsäkkiä. -- Myödäänkö pois vai mitä?

-- Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä

päivinä ulkomaille! -- tiuskasi Oblomov.

-- Vai ulkomaille! -- virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi

naurahtaen. -- Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!

-- Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä...

Passikin minulla on valmiina, -- kehahti Oblomov.

-- Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti

Sakariias pilkallisesti. -- Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te

siellä joudutte ilman minua!

Hän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat

venähtivät syrjään.

-- Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! --

vastasi Oblomov harmistuneena.

Seuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt,

kertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään

leipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.

-- Minkä neidin? -- kysyi Oblomov.

-- Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.

-- No? -- kysyi Oblomov kärsimättömästi.

-- Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te

teette!

-- Mitäs sinä hänelle sanoit?

-- Sanoin että olette terve ja että "mitäpä hänellä muka olisi

tekemistä?"... -- vastasi Sakariias.

-- Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? -- huomautti

Oblomov. -- "Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!" Mistä sinä tiedät,

mitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?

-- Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?

-- No?

-- Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin,

kotona: "Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?" kysyi se neiti.

Minä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen

herra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.

-- Pöl-l-löpää! -- karjasi Oblomov vihoissaan.

-- Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? -- sanoi

Sakariias. -- Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin...

-- Suuri pöllöpää! -- uudisti Oblomov. -- No, mitäs neiti siihen

sanoi?

-- Naurahti vain ja virkkoi sitten että "mitenkäs hän niin vähän

syöpi?"

-- No voi sun toljaketta! -- tiuskui Oblomov. -- Olisit kai vielä

kertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.

-- Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä

selittänyt, -- vastasi Sakariias.

-- Kysyikö hän vielä mitä muuta?

-- Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.

-- No, mitäs sinä?

-- Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.

-- Ah hyvä-isä! ... huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti

nyrkkinsä vasten ohimoitaan. -- Mene ulos! -- lisäsi hän uhkaavasti.

-- Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia

tyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä -- mikä ihminen

sinä olet!

-- Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä?

-- puolustelihen Sakariias.

-- Suu kiinni ja mene ulos! -- toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei

ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä

sanoja".

-- Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa

Viipurinpuolelle, -- lopetti Sakariias.

-- Ulos! huusi Oblomov käskevästi.

Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi

juomaan teetä.

Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä

kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias

jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän

sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki

yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan

auki-leikkaamaton.

Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat

tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan

Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala

varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä

ja kaikki pikkukapineensa -- niin siinä järjestyksessä ne sitten

pysyivät.

Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut;

olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti

parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän

nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen

pitkälleen, astui Sakariias sisään.

-- Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne... No, mikä sen nimi

nyt olikaan ... kah! ... -- ilmoitti hän.

-- Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? -- kysyi

Oblomov hätäisesti.

-- Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua ... --

virkkoi Sakariias.

-- Sinä turmelet minut, Sakariias! -- kivahti Oblomov vimmastuneena.

"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen

vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään:

"samaa lajia kuin tuonoin ... kyllä sillä kieli kääntyy!"

-- Minnekkä tulemaan? -- kysyi Oblomov.

-- Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin

kai se oli...

-- Puistoon varmaan? -- kysyi Oblomov.

-- Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos -- niinkuin sopii:

"minä" sanoi hän: "olen siellä"...

-- Pue siis sukkelaan päälleni!

Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa,

lehtimajoihin, pensaisiin -- ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään

sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin

Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut

syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.

-- Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, -- sanoi Olga lempeästi.

-- Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, -- vastasi

Oblomov.

-- Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän

käytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.

Oblomov yritti kysyä: "miksi te niin ajattelitte?" mutta

katsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.

Sillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin

tuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin

hän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti

oli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin

pidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä,

ja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä

arvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan

että tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.

Siihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu,

siihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.

-- Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? -- kysyi Olga.

Oblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen

antaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli

kadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli

itsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan

itseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä

neitoa kohtaan.

Mutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää

Olgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa,

ehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa

niin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa

tuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan

tehtävä -- sitä hän todellakaan ei tiennyt.

Hän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että

tämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata

takaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän

edessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä

on ylipäästävä.

Mutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin

Oblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen

puolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt

kuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja

riehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu

-- nuot Sonitshkan aseet -- olisivat olleet turhat, sentähden ettei

edessä ollut mitään taistelua.

Hän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen

ja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että

Oblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia,

laiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa

jokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä,

ei mitään toimeenviepää ajatusta.

Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja

häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen

valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän

riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.

Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin,

esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko

ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.

Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin

tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja

itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään

nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa.

Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen

puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui

omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä

kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota

askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin

toinen hänet suvaitsee jättää.

-- Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan

siekaletta.

"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin

kurkussa.

-- Niin, olen vähän lueskellut, -- sanoi hän huolimattomasti.

-- Mitä niin, jotain romaaniako? -- kysyi Olga ja loi häneen silmänsä

nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.

-- En, minä en juuri lueskele romaaneja, -- vastasi Oblomov sangen

rauhallisesti: -- olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen

historiaa".

"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden

lehden kirjasta!"

-- Venäjän kielelläkö? -- kysyi neito.

-- Ei, englanninkielellä.

-- Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?

-- Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. -- Vaan ettekös te ole

käynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov

hämmentääkseen keskustelun kirjoista.

-- En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä,

tämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.

-- Ainako täällä?

-- Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen

teille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään

muita...

-- En minä tätä teille osoittanut, -- keskeytti Oblomov: -- mehän

kohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?

-- Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.

-- Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? -- kysyi

neito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.

Tämä karahti punaiseksi.

-- Niin on tällä kertaa... jumalankiitos, -- änkytti hän.

-- Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne

syhyä, -- jatkoi neito: -- silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon

on minulle hoitajatar ennen neuvonut.

"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?"

ajatteli Oblomov itsekseen.

-- Älkääkä syökö illallista, -- lisäsi neito totisesti. "Se

hirtehisen Sakariias!" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus

Sakariiakselle.

-- Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, -- jatkoi neito

kohottamatta silmiään ompeluksesta: -- ja maata kolmisen päivää,

varsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.

"Pöl-l-lö!" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.

-- Mitä te ompelette? -- kysyi hän katkaistakseen edellisen

keskustelun.

-- Soittokellon nauhaa, -- selitti neito kierittäen auki kanavakäärön

ja näyttäen hänelle kukkakaavaa: -- se tulee paroonille. Onko se

kaunis?

-- Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä

syreeninoksa?

-- Siltä näyttää... niin, -- vastasi neito huolimattomasti. -- Minä

valitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui...

Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.

"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton

saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen -- esimerkiksi

Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."

Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti

häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.

-- Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, -- sanoi hän antaen

kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa

ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. -- Miksi ette ole iloinen? --

kysyi hän.

-- En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla

iloinen? Ja millä tavalla?

-- Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.

-- Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä.

Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.

-- Tarkoitusperä on -- elää.

-- Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä

päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä

unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin

päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna...

Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä

kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli

kuni käärme -- jotain luottamatonta, jotain halveksivaa...

-- Mitä varten on elänyt! -- toisti hän. -- Voipikos _kenenkään_

ihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?

-- Voipi. Esimerkiksi minun, -- sanoi Oblomov.

-- Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne

tarkoitus on? -- kysyi neito pysähtyen. -- En usko teitä: te

panettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää...

-- Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla,

ja edessäpäin ei enää ole mitään.

Hän huokasi, vaan Olga hymähti.

-- Eikö mitään? -- uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti,

hilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä

oli jotakin edessäpäin.

-- Uskaltakaapas vielä kerran, -- jatkoi neito: -- vaan niin se on

kuin minä tiedän!

Hän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.

-- Mitä varten, ketä varten minä eläisin? -- puheli Oblomov kävellen

hänen perässään. -- Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni

ja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain

orjantappuran-okaat.

He hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi

sivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.

-- Mikä tämä? -- kysyi Oblomov kiiruusti.

-- Näettehän: oksa.

-- Mikä oksa? -- uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.

-- Syreeninoksa.

-- Tiedän ... mutta mitä se merkitsee?

-- Elämän kukoistusta ja ... Oblomov pysähtyi ja Olga myös.

-- Ja? ... -- uudisti Oblomov kysyväisesti.

-- Minun harmiani, -- sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin,

keskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi

mitä tekee.

Läpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen

katseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut

määrätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen

paikan.

-- Ehkä voin minä siis toivoa... -- sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.

-- Kaikkea! Mutta...

Olga ei sanonut enempää.

Oblomov elostui silmänräpäyksessä. Olgakaan vuorostaan ei ollut

enää tuntea häntä samaksi: niin äkisti olivat nuo utuiset, uniset

kasvot muuttuneet, silmät ikäänkuin nyt vasta auvenneet ja poskille

ilmaantunut leikkivä puna. Aatteet olivat ikäänkuin liikahtaneet

paikaltaan ja silmistä leimahteli toivoa ja tahtoa. Ja Olga luki

myös selvästi näistä mykkien kasvojen piirteistä sen että nyt oli

Oblomoville yht'äkkiä ilmestynyt elämän tarkoitusperä.

Elämä, elämä avautuu minulle jälleen, -- puheli Oblomov kuni

huumaavassa unessa: -- tuossa se on teidän silmissänne, teidän

hymyilyssänne, tässä "syreeninoksassa, Casta divassa ... se on kaikki

täällä"...

Neito pudisti päätään.

-- Ei, ei kaikki... toinen puoli vain.

-- Parempi puoli?

-- Olkoon, -- sanoi neito.

-- Missäs on toinen puoli? Mitä vielä tämän jälkeen?

-- Etsikää!

-- Miksikä?

-- Ettette kadottaisi toista puolta, -- lausui neito, tarjosi hänelle

kätensä ja he läksivät kotiin päin.

Vuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa

Olgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli

syreeninoksaa käsissään.

-- Tämä kaikki on minun! Minun! -- hoki hän haaveksivasti uskomatta

itsekään itseään.

-- Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? -- kysyi Olga, sitten kun he

erosivat.

Oblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan

pöllöpääksi.

9.

Näistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia.

Hän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä,

mutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei

enää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä

vedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.

Sitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen

eteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli

herkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin

havainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä

maaperää, jota hänen oli astuminen.

Keneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän

kosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti

ettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään

mietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako

siis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse

tuli olemaan Pygmalion.

Hänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien

merkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan

herättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja

ahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille

muille, mutta teki kaiken toisella tavalla.

Kävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta

kappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä

kanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä,

jotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita;

paikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja

silmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä

kirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri

hänen sydämmensä nykyisin tykytti.

Metsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa

ilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä

sopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet

niin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin

erikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki

vastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa,

niin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.

Hänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina

näkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli... ne

kertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään

ymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen

niiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin

käsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että

neiti oli usein unissaan puhunut.

Hän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle

sanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli

toisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena

tytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen.

Mutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt

vasta oli alkanut elää.

-- Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat

leikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te

saatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte

kuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa

soimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa.

Odottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! -- oli Stolz

uhkaillut.

Ja se oli nyt tullut.

"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön

elpymystä..." ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta

värinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman

uutta ilmausta.

Ei hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä

hemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai

salaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen

ylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.

-- Ne ovat vain hermot! -- hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten,

tuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa

taistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.

Ja neito nousee vuoteeltaan, juopi lasillisen vettä, avaa ikkunan,

kastelee kasvojansa pyyhkeellä ja havahtuu niin unelmistaan

valveille. --

Mutta Oblomov se herätessään näkee mielikuvituksessaan heti

ensimmäisenä Olgan kuvan koko vartaloineen ja syreeninoksa käsissään.

Hän on nukahtanut Olgaa ajatellen, käynyt kävelemässä ja lukenut...

yhä ja jokapaikassa muistellen vain Olgaa.

Hän on aatteissaan loppumattomassa keskustelussa Olgan kanssa

päivät ja yöt. "Suurten keksintöjen historiaa" lukiessaan on hän

huomaavinaan eräitä uusia ilmiöitä Olgan ulkomuodossa ja luonteessa,

löytää kirjasta mukavia sanoja odottamattomiin kohtauksiin

neidon kanssa tai tietoja, kuinka voi lähettää kirjan hänelle ja

hämmästyttää häntä.

Kun hän on saanut Olgan kanssa persoonallisesti puhella, jatkaa

hän sitä puheluaan vielä kotonaankin, niin että Sakariias väliin

tulee sisään, kun Oblomov erittäin hellällä ja pehmeällä äänellä,

samanlaisella, jolla keskustelee Olgan kanssa, lausuu tälle

esimerkiksi että:

-- Sinä kaljupää piru, taas olet tuonut minulle ihan

kiilloittamattomat kengät: katsohan etten anna sinulle kyytiä...

Mutta hänen huolimattomuutensa oli hänestä häipynyt siitä hetkestä

saakka kun Olga ensi kerran hänelle lauloi. Oblomov ei enää elänyt

entistä elämäänsä, jolloin hänelle oli yhdentekevää, makasiko

seljällään ja tuijotteli seinään, istuiko hänen luonaan Aleksejev vai

istuiko itse Ivan Gerasimovitshin tykönä -- ne olivat menneet nuo

ajat, jolloin hän ei ketään eikä mitään odottanut, ei päivältä eikä

yöltä.

Nyt oli päivällä ja yöllä, joka aamu- ja iltahetkellä oma muotonsa

täynnänsä riemuitsevaa loistetta tai värittömyyttä ja hämärää,

aina sen mukaan, täyttikö nämät hetket tunne Olgan läsnäolosta vai

vierivätkö ne ilman häntä ja siis hitaasti ja ikävästi.

Kaikki tämä kuvastui hänen olemuksessaan. Oblomovin aivoissa

oli verkko jokahetkellisiä harkintoja, arveluita, aavistuksia,

tietämättömyyden ahdistuksia, ja kaikki johtui siitä kysymyksestä,

näkeekö vai eikö hän näe tänään Olgaa? Ja jos hän hänet tapaa, niin

mitä Olga sanoo ja mitä Olga tekee? Kuinka tämä häntä katselee, mitä

toimitettavaa hänelle antaa, mitä häneltä kyselee ja onko sitten

tyytyväinen häneen vai ei? Kaikki nämät mietinnöt muodostuivat nyt

hänen elämänsä oleellisiksi kysymyksiksi.

"Ah, jos saisi tuntea ainoastaan tätä lemmen lämpöä eikä kokea sen

levottomuutta!" haaveksi hän. "Voi sentään, elämä repii sittenkin

ja polttaa, vaikka mihin pakeneisi! Kuinka paljon uutta liikettä ja

puuhaa on siihen yht'äkkiä tunkeutunutkaan. Rakkaus -- se on kaikista

vaikein elämän koulu."

Oblomov oli jo läpilukenut muutamia kokonaisia kirjoja ja Olga oli

pyytänyt hänet aina kertomaan niiden sisällyksen sekä kuunteli

uskomattomalla kärsivällisyydellä hänen selontekojaan niistä.

Oblomov sai myös kirjoittaneeksi joitakuita kirjeitä kotikyläänsä,

sai entisen tilanhoitajansa vaihdetuksi toiseen ja ryhtyi Stolzin

välityksellä asioihin erään naapurikyläläisen kanssa. Vieläpä

olisi hän itse matkustanut kotikyläänsä asti, jos olisi pitänyt

mahdollisena Olgan tähden lähteä pois.

Illallisen syönnin jätti hän pois, ja nyt hän ei kahteen viikkoon ole

tietänyt mitä merkitsee paneutua maata päivällä.

Parin-kolmen viikon aikana ajelivat ja katselivat he Pietarin kaikki

ympäristöt. Täti ja Olga, parooni ja Oblomov ilmestyivät kaupungin

ulkopuolella pidettäviin konsertteihin ja muihin suuriin juhliin.

Tuumiskeltiinpa jo matkustaa yhdessä Suomeenkin, Imatraa katsomaan.

Mitä koskee Oblomoviin, niin hän tosin ei milloinkaan olisi liikkunut

kauvemmaksi puiston rajoja, vaan Olga se kaiken keksi ja sai aikaan,

ja jos Oblomov ehdotukseen lähteä jonnekkin antoi vähäänkään

epäilyttävän vastauksen, niin silloin sitä vasta varmasti retki

pantiinkin toimeen. Ja silloin ei Olgan hymyilystä tahtonut loppua

tulla. Viiden virstan alueella ympäri huvilaa ei ollut sitä mäen

kumpuraa, jolle ei Oblomov jo muutamia kertoja olisi kiivennyt.

Sillävälin kasvoi ja kehittyi heidän keskinäinen välinsä. Olga alkoi

kukoistaa sitä myöten kuin tunteensa kypsyivät. Hänen silmiinsä tuli

lisää hohdetta ja hänen liikkeisiinsä enemmän suloa, hänen povensa

paisui täyteläiseksi ja sydän aaltoili ryhdikkäästi rinnassa.

-- Sinä olet kaunistunut täällä maalla, Olga, -- sanoi täti hänelle

ja parooninkin hymyssä ilmeni sama kohteliaisuuden lause.

Punastuen kallisti Olga päänsä tädin hartiolle, ja tämä taputti häntä

hyväillen poskelle. --

-- Olga, missä olet Olga? huusi Oblomov kerran varovaisesti ja miltei

kuiskaamalla erään vuoren alta, jonka juurella Olga oli määrännyt

yhtymäpaikan ennen kävelylle menoa.

Vastausta ei kuulunut. Oblomov katsoi kelloaan.

-- Olga Sergejevna? -- lisäsi hän sitten ääneensä.

Hiljaisuus.

Olga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli

vaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.

-- Olga Sergejevna! -- huutaa kajautti hän suurella äänellä

tunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen

katsoa ylöspäin. "Puoli-kuusihan hän määräsi", mutisi hän itsekseen.

Olga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.

-- Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? -- huudahti Oblomov iloisesti

ulvahtaen ja kiipesi vuorelle.

-- Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! --

läähätti hän ja istuutui Olgan viereen. -- Kiusataksenne minua te

itsekkin näin kiusaatte itseänne.

-- Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? -- kysyi neito.

-- En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo

lähtenyt.

-- Mitä olette tänään tehnyt? -- kysyi Olga.

-- Tänään olen...

-- Riidellyt Sakariiaksen kanssa? -- auttoi neito häntä sanomaan.

Oblomov naurahti tälle ikäänkuin aivan mahdottomalla asialle.

-- En suinkaan, minä olen lukenut erästä _Revue'_tä. Mutta kuulkaapa,

Olga...

Vaan ei hän mitään sanonutkaan, siirtyi ainoastaan likemmäksi Olgan

viereen ja syventyi tarkastamaan hänen kasvojaan sivultapäin ynnä

käsien liikuntaa edestakaisin, kun neito vuoroin työnsi neulan

kanavakankaaseen ja taas vetäsi sen siitä ulos. Hän suuntasi Olgaan

niin palavan katseen kuin olisi se ollut polttolasi, voimatta

irroittaa silmiään hänestä.

Itse ei hän hievahtanut paikaltaan, ainoastaan tuo katse se

käännähteli milloin oikealla, milloin vasemmalle, milloin alas,

riippuen siitä, miten neidon kätönen liikkui. Oblomov oli kuin

kovassa työssä: verenkierto oli kiihtynyt, valtimo löi kaksikertaa

kiivaammin, ja sydän tykytti -- kaikki tämä teki niin voimakkaan

vaikutuksen että hän hengitti ja huohotti hitaasti ja raskaasti

aivankuin hengitetään mestauksen edellä tai korkeimman henkisen

hekkuman silmänräpäyksinä.

Hän istui mykistyneenä eikä edes voinut liikahtaa, ja hänen

heltymyksestä kosteat silmänsä pysyivät torjumattomasti tähdättyinä

lemmittyyn naiseen.

Neito heitti silloin tällöin syvän katseen Oblomoviin lukien tämän

kasvojen piirteistä avomielisen tunnustuksen ja ajatteli itsekseen:

"Hyvä Jumala sentään, kuinka hän minua rakastaa! Kuinka hän on hellä,

kuinka hän on hyvä!" Ja ihaillen ylpeili hän tästä miehestä, joka oli

heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja oli hänen vaikutuksestaan

näin muuttunut!

Vertauksellisten vihjausten silmänräpäys, merkitsevien hymyilyjen

ja syreeninoksien aika se oli nyt takaisin palaamattomasti mennyt

menojaan. Lempi oli kehittynyt kiinteämmäksi ja vaativaisemmaksi, oli

ruvennut muuttumaan jollakin tavalla velvoittavaksi, ja keskinäisiä

oikeuksia alkoi jo ilmaantua. Molemmat puolet avautuivat yhä enemmin,

väärinkäsitykset ja epäilykset katoilivat väistyen selvempien ja

ratkaisevampien kysymysten tieltä.

Olga kohteli Oblomovia yhä entisellä keveällä ivalla, noiden

joutilaisuuteen tuhlattujen vuosien suhteen ilmilausuen kovia

tuomioita ja rangaisten Oblomovin henkiseen tylsyyteen heittäytymistä

paljon vaikuttavammin kuin Stolz ikinä oli tehnyt. Sitten hän, aina

sen mukaan kuin pääsi häntä lähemmäksi, siirtyi tuosta rappiotilasta

tarmokkaasti ja vakavasti muistuttamaan Oblomoville elämän

tarkoitusta ja velvollisuuksia, ankarasti vaatien häntä toimintaan

ja lakkaamatta herätellen hänen sielunsa nukkuvia voimia, milloin

takerruttamalla hänet johonkin hienon elämän kysymykseen, jonka hän

itse tunsi, milloin taas itse tekemällä hänelle kysymyksen jostakin,

mikä hänelle naisena oli epäselvä ja jonka perille hän ei päässyt.

Ja Oblomov pinnisteli, ponnisteli, vaivasi päätään. Väänsi itsensä

ihan nurin niskoin jottei suinkaan näyttäisi kömpelöltä Olgan

silmissä ja jotta voisi auttaa tätä jonkun sotkuisen solmun

selvittämisessä tai, jos niin tarvittiin, sankarillisesti leikata se

rikki.

Olgan koko naisellinen valloitustapa oli hellän myötätunteen

läpitunkema, kun sitä vastoin Oblomovin kaikki pyrkimykset kypsyä

mieheksi neidon älyn keksimillä keinoilla, huokuivat pelkkää lemmen

himoa.

Mutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden

sydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä

liikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.

"Kuinka hän minua rakastaa!" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen

häntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin

sielussa, -- ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa -- vähintäkään

väsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla

nuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen

pelkoa.

Ainoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa

suunsa -- hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja

silmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat

vastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa

toisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä

tekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.

Vielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus,

kun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin

väsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan.

Silloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi

jälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.

Mutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen

lumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua:

tosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen

kirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja

ajossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ -- se

jäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.

"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään

kelpaa?" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen

silmiään ettei nukahtaisi. "Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö

rakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse!

Joka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä

kaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan

saappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta -- ja kaikki tämä Olgan

armollisten kaupunki-asiain tähden!"

Kaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun

erikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin

professorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei

suinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta

saada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti

unohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin

sattui viehättämään.

-- Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? -- puheli hän silloin

miettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään

pidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana

naisten tietää.

Kerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä

ja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin

tähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja

oli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti

kunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.

Toisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta,

keskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista -- ja

taas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä

sitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä

oli lukenut.

Mitä tahansa Oblomov umpimähkää sanookin, sen neito heti huomaa ja

käypi kiinni asiaan.

Lisäksi piti hänen vielä toinen viikko ajella Pietarin

makasiinimyymälöissä etsimässä jäljennöksiä museon parhaista

tauluista.

Oblomov paran täytyi milloin kertoa uudestaan vanhoja juttuja,

milloin rientää kaupungin kirjakauppoihin ostamaan uusia teoksia,

eikä väliin saanut koko yönä nukkua, vaan oli pakko penkoa kirjoja ja

lukea voidakseen sitten aamulla, ikäänkuin valmistamattaan, vastata

edellisen päivän kysymyksiin asioista, jotka olivat kaivetut esiin

muiston säilöistä.

Olga ei esittänyt näitä kysymyksiä hajamielisesti niinkuin tavallinen

nainen eikä mistään hetkellisestä oikusta saadakseen tietää sitä tai

tätä, vaan teki sen järkähtämättömästä halusta, ja siinä tapauksessa

että Oblomov vaikeni, rankaisi tätä pitkään tarkastavalla, tutkivalla

katseella. Kuinka tuo mies vapisi tämän katseen edessä!

-- Miksi ette sano mitään, miksi olette vaiti? -- kysyi Olga. --

Voisi luulla että teidän on ikävä!

-- Ah! -- huudahti Oblomov ikäänkuin tointuen tainnoksista: -- Kuinka

minä teitä rakastan!

-- Todellako? Mutta jos en sitä olisi sattunut kysäisemään, niin ei

se varsin siltä näyttäisi, -- sanoi neito.

-- Ettekö te siis tunne, mitä minussa liikkuu? -- alkoi Oblomov. --

Tiedättekö että minun on oikein vaikea puhuakkin. Tässä näin ...

koettakaapa kädellänne, on jotakin, joka häiritsee, ikäänkuin olisi

siinä jotakin raskasta kuin kivi, niinkuin on syvässä surussa, ja

kuitenkin, kummallista se vain on, niin surussa kuin onnessakin on

sama ilmiö: tuntuu raskaalta, melkein kipeältä hengittää, tekee mieli

itkeä! Jos minä nyt alkaisin itkeä, niin tuottaisivat kyyneleet

minulle niinkuin surussakin huojennusta...

Olga katseli häneen ääneti ikäänkuin olisi tutkinut hänen sanojensa

todellisuutta, verrannut niitä niihin piirteisiin, mitkä ilmenivät

hänen kasvoillansa ja hymyili, kun huomasi että tutkimuksen tulokset

tyydyttivät häntä. Hänen kasvonsa huokuivat levollista onnea, jota

ei mikään näkynyt hämmästyttävän. Saattoi huomata ettei hänen

sydämmessään tuntunut raskaalta, vaan ainoastaan hyvältä niinkuin

ulkona luonnossakin tänä kauniina kesä-aamuna.

-- Mitenkä on minun laitani? -- kysyi Oblomov aatteissaan ikäänkuin

itseltään.

-- Pitääkö sanoa?

-- Sanokaa.

-- Te olette rakastunut.

-- Niin, tietysti, -- vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti

kanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet

huuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.

Olga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli

lujasti.

-- No, päästäkää, jo riittää, -- sanoi neito.

-- Entä te? -- kysyi Oblomov. -- Tekö ette... ole rakastunut...

-- Rakastunut ... minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä

itseänne! -- sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin

vakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.

-- Ra... kas... tan! -- virkkoi Oblomov. -- Mutta voihan rakastaa

äitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä

peitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä "rakastan"

aivankuin vanhalla...

-- Yönutulla? -- sanoi neito naurahtaen. -- A propos, missä teidän

yönuttunne on?

-- Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.

Olga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.

-- Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin

Oblomov. -- Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan

nääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne

pulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja,

mutta te vain... Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen

rakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa

rakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä

rakastetaan.

-- En tiedä, -- puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen

itseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. --

En tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian,

sen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä

hoitajattarestani...

-- Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? -- uteli Oblomov.

-- Vai haluatte te tietää? -- kysyi neito veitikkamaisesti.

-- Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se

ilmilausua?

-- Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?

-- Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön,

huomisen -- siihen asti että taas kohtaamme toisemme... Ainoastaan

sillä minä elänkin.

-- Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän

hellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan

välillä. Minä...

-- Te? ... -- odotti Oblomov kärsimättömänä.

-- Minä rakastan toisella tavalla, -- sanoi Olga nojaten selkäänsä

leponojaa vasten ja antaen silmiensä harhailla liitävissä pilvissä.

-- Minulla on ilman teitä ikävä, kun olen vähän aikaa teistä erilläni

-- on paha olla, jos en näe teitä pitkään aikaan, niin tuntuu

kipeältä. Kerran olen iäksi saanut tietää ja kokea, ja uskon että te

minua rakastatte -- ja olen onnellinen, vaikka ette milloinkaan enää

vakuuttaisi että rakastattekaan minua. Enemmän ja paremmin en osaa

rakastaa.

"Nämät sanat ... ovat kuni Cordelian sanat", ajatteli Oblomov katsoen

Olgaan himokkaasti...

-- Jos te kuolisitte ... -- sanoi Olga katkonaisesti: -- niin olen

kantava ikuista surua teistä enkä koskaan enää hymyile elämässäni:

Jos rakastutte toiseen -- en nurise enkä kiroa, vaan toivotan

puolestani teille onnea. Minulle on tämä rakkaus sama kuin -- elämä,

niin, elämä...

Hän etsi sanoja miten ilmilausua tunteensa.

-- Mitäs on elämä teidän mielestänne? -- kysyi Oblomov.

-- Elämä -- se on velvollisuutta, vastuunalaisuutta, siis on myös

rakkaus velvollisuutta, sen on minulle aivankuin Jumala lähettänyt,

-- lausui Olga kohottaen silmänsä taivasta kohti: -- ja käskenyt

minun rakastaa.

-- Cordelia! -- virkkoi Oblomov ääneen. -- Ja hän on

kahdenkymmenenyhden vuotias! Vai niin, se se siis on rakkaus teidän

mielestänne! -- lisäsi hän miettiväisesti.

-- Niin, minullakin riittänee voimia elää ja rakastaa läpi koko

elämän...

"Kukahan hänen mieleensä tämän on kylvänyt!" ajatteli Oblomov

katsahtaen neitoon miltei hartaalla kunnioituksella. "Ihan luulisi

että hän tähän valoisaan ja yksinkertaiseen elämänkäsitykseen on

tullut kokemuksen ja kidutuksen, tulen ja savun tietä."

-- Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? -- kysyi

Oblomov.

-- En tiedä, -- vastasi neito: -- minä en ole kokenut enkä käsitä,

mitä ne ovat.

-- Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!

-- Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin

syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan

kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni...

Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! -- lisäsi hän iloisesti.

-- Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen

että tätinikin huomaa.

-- Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? -- kysyi Oblomov. -- Jos ei

teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin...

-- Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! -- puheli Olga osoittaen

kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. --

Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen

en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa,

ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun

miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei

tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin... Mutta nyt... nyt

tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi

silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne

sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette

poislähdössä täältä? -- lisäsi hän. -- Enkö riennä mitä kiireimmin

vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä?

Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö...

Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä

enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän: -- minä myöskin odotan päivän

valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä

palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni

ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa

ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja

tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet...

Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti.

Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla

vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin

tätiä, kuin...

-- kuin koiranpenikkaa, -- auttoi neito naurahtaen.

-- Uskokaa minua, -- lisäsi Olga: -- niinkuin minäkin teitä uskon,

älkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea,

muuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni,

en enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä

tiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta... Uskotteko, --

sanoi hän vakuuttavalla äänellä: -- yhdessä kuukaudessa, siitä asti

kuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin

läpilukenut suuren kirjan... Miksi te siis epäilette...?

-- En voi olla epäilemättä, -- keskeytti Oblomov: -- älkää vaatiko

sitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta:

-- teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te

katsotte minuun ikäänkuin kertoen: "minä en tarvitse sanoja, minä

osaan lukea teidän katseistanne". Mutta kun olette poissa, alkaa

minussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja

minun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa

teihin, ilman minä en usko. Mitä se on?

-- Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? -- kysyi Olga.

-- Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen

himon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne

niinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias:

voipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä ...

jos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla,

katsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä -- ah, ihan järjen se

mieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen,

jos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa

"rakastan", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus...

Hän osoitti sydäntään.

-- Rakastan, rakastan, rakastan -- siinä teille kolmeksi

vuorokaudeksi varastoon! -- virkkoi Olga nousten penkiltä.

-- Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu!

-- huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas

vuorelta.

Näin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset,

keskustelut -- kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui

yhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja

eristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin

tummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä

ilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia

säveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina

kaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.

Ja Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni

lennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa

pelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä,

singahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä,

millainen laulu oli soinut edellisenä iltana.

Olga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen

mielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja

piti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että

esiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.

Oblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan

valoon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä

varustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden

loiston ja voiman.

He eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen,

mitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko

olemuksensa.

Oblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana

jääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta

polkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä

väreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan

vain tämän oli hyvä olla.

Eikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama

ystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran

kidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut

hänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän

lemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena

miehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli

heräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa

hymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut

näkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.

Ja sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin

lemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen

rakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen

hekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä

yhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi...

10.

Oblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on

seurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen

punertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä

takaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna

jälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.

Hän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon

muistoista. "Rakastan, rakastan, rakastan", värähteli vielä hänen

korvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän

silmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä.

Siitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea

Olgan lemmen asteen... Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja

unohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä...

Seuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä.

Hänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä,

silmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse,

maltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä --

kaikki se oli nyt kadoksissa...

Veltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei

istahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti

miettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt

oli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt

houkutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä

vastaan -- se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.

Hän oli kolkolla mielellä, väliin hän huoahteli, väliin äkkiä puisti

hartioitaan, ja liikahutti murheellisesti päätään.

Hänen sisässään on voimakasta toimintaa, mutta se ei ole rakkautta.

Olgan kuva on hänen edessään, mutta se häipyy ikäänkuin sumuiseen

kaukaisuuteen ja on sateeton, aivankuin vieras hänelle. Oblomov

tuijottaa sitä sairaaloisin katsein ja huokaa.

"Elä niinkuin Jumala käskee äläkä niinkuin mieli tekee -- on viisas

sääntö, mutta..."

Ja hän rupesi miettimään.