Vai ei ollut! Appelsiineistahan annettii_Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

-- Olette kai sitten antanut pois jollekkin ettekä itsekään muista,

-- arveli Sakariias vääntäytyen ovea kohti.

Stolz naurahti.

-- Voi teitä oblomovilaisia! nuhteli hän. -- Eivät tiedä, kuinka

paljon heillä on rahaa taskuissaan.

-- Kuulkaa, mitä rahoja te äskettäin annoitte Mihei Andreitshi'lle?

muistutti Sakariias.

-- Jaa, tosiaankin, Tarantjev taisi ottaa vielä kymmenen ruplaa, --

sanoi Oblomov vilkkaasti kääntyen Stolziin: -- minä sen aivan unohdin.

-- Miksi sinä päästätkin luoksesi sen elukan? huomautti Stolz.

-- Mitäs siinä on päästämistä: -- sekaantui Sakariias puhumaan. --

Se tulee aina kuin omaan taloonsa tai kuin kapakkaan. Herran paidan

ja liivin se on siepannut ja siellä ne nyt ovat -- kierrä hännästä,

jos saat takaisin! Äskettäin se tässä hännystakkiakin kärkkyi: "annas

koetan päälleni!" Jospa te, herra-kulta Andrei Ivanitsh, sille kyydin

antaisitte...

-- Se ei ole sinun asiasi, Sakariias. Mene paikoillesi siitä!

huomautti isäntä Oblomov ankarasti.

-- Anna minulle arkki postipaperia, pyysi Stolz: -- pyyhkäisen tässä

muutaman afäärikirjeen.

-- Hoi Sakariias, tule antamaan paperia: Andrei Ivanitsh

tarvitsee ... huusi Oblomov.

-- Eihän sitä ole! Vastahan sitä etsittiin, -- kuului Sakariiaksen

ääni etehisestä eikä hän tullut huoneeseenkaan.

-- Anna joku palanenkaan! lisäsi Stolz. Oblomov haeskeli pöydältä,

vaan ei palastakaan löytynyt.

-- No, anna sitten edes nimikorttikaan!

-- Ei ole minulla pitkiin aikoihin ollut mitään nimikortteja, sanoi

Oblomov.

-- No, mutta sinäpäs olet, virkkoi Stolz ivallisesti. -- Ja kuitenkin

aijot asioita toimitella ja kirjoitat muka suunnitelmaasi. Ole hyvä

ja sano minulle, käytkö sinä missään? Kenen kanssa sinä seurustelet?

-- Missäpäs minä kävisin! Eihän minulla ole missä käydä, minä

istuskelen aina kotosalla: se on tämä suunnitelma, joka minua

ahdistaa ja sitten vielä tämä asuntoseikka ... Hyvä sentään että se

Tarantjev lupasi koettaa hakea...

-- Käykö sinun luonasi ketään?

-- Käyhän niitä ... tuo Tarantjev ja vielä Aleksejev. Äsken pistäysi

tohtorikin... Ja pistäysi myös Pjonkin, Sudbinski, Volkov...

-- En minä näe sinulla mitään kirjojakaan, -- sanoi Stolz.

-- Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä

viruvaa kirjaa.

-- Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: -- "Matkustus

Afrikaan". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei

sinulla näy täällä sanomalehtiäkään... Luetko sinä sanomalehtiä?

-- Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät ... enkä

minä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä

koko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.

-- No voi hyvänen, veli Ilja! -- huudahti Stolz kääntäen

kummastelevan katseensa Oblomoviin. -- Mitä sinä itse sitten

oikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!

-- Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo... -- virkkoi Oblomov

surullisesti.

-- Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?

-- Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä

puolustaudu, -- huomautti huokaisten Oblomov.

-- Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!

-- Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta

nyt ... mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei

irtaudu, järki nukkuu syvää untansa ... lopetti hän tuskin

huomattavalla katkeruudella. -- Vaan mitäs siitä enää puhuu...

Kerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?

-- Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde

mukaan...

-- Sopiihan se, miksei ... taipui Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita passi-anomus; huomenna jätät

sisään...

-- Huomennako jo? -- äkkäsi Oblomov. -- Mikä tulinen kiire ja hoppu

teillä kaikilla on, aivankuin joku ajaisi takaa! Tuumiskellaanhan

asiaa ja neuvotellaan ensin, ja päätetään sitten, jos Jumala niin

tahtoo. Eikö se sovi paremmin että ensin matkustan maatilalleni ja

perästäpäin sitten sinne ... ulkomaille...

-- Miksikä perästäpäin? Eikös tohtorikin määrännyt? Sinun pitää ensin

heittää päältäsi kaikki rasva ja raskaus ruumiistasi, sitten lentää

sielunkin uni pois. Sinä tarvitset sekä ruumiillista että sielullista

voimistelua.

-- Ei, Andrei, kaikki tuo minua rasittaa: minulla on tämä terveys

niin huono. Ei, ei, matkusta sinä vain yksiksesi ja jätä minut

mieluimmin rauhaan...

Stolz katsahti makaavaa Oblomovia silmiin, ja Oblomov katsahti häntä

vastaan.

Stolz pudisti päätään, vaan Oblomov huokasi.

-- Sinä nähtävästi olet laiska elämiseenkin? kysyi Stolz.

-- Minkäs sille tekee veli, Andrei: -- laiskahan minä olen...

Andrei pyöritteli päässään kysymystä, millä saisi häneen elävää

henkeä ja missä paikassa hänellä se on, sekä katseli häneen samalla

pitkään ja vaijeten. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan:

-- Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka

-- toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. -- Ja

paitakin on nurinpäin päälläsi?

Oblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.

-- Niin näkyy olevan, -- myönsi hän hieman hämillään. -- Tuo

Sakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka

paljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä

puhettakaan asiain toimittamisesta!

-- Ah Ilja Iljitsh! -- sanoi Stolz. -- Minä en voi jättää sinua näin.

Viikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle

laadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä

itseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla

päällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen.

Sakariias! -- huusi hän. -- Tule pian auttamaan vaatteita Ilja

Iljitshin päälle!

-- Mitä sinä ... mihin sinä ... älähän nyt toki ... kohta tulee

Tarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus...

-- Sakariias, -- komensi Stolz kuuntelematta häntä: -- auta häntä

pukeutumaan.

-- Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, -- heti paikalla puen,

kunhan ensin sen kengät kiilloitan, -- puheli Sakariias mielissään.

-- Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä

kiilloitetuksi?

-- Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra

ole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet...

-- No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa

vieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset

vaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me

käväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä

vieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten...

-- Älähän tuota ... kuinkas tässä niin yht'äkkiä ... odotahan ...

annahan mietintöaikaa ... partanikin on ajelematta...

-- Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia... Tiellä vien

sinut parturiin ja sillä hyvä!

-- Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? -- huudahti Oblomov

surkeasti. -- Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen

mieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole

siellä käynyt.

-- Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?

-- Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani

-- Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, -- mitä hyvää sinä sieltä

olet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan

seurassa?

-- Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että

taivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan

hollanninpaidoissa...

-- Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella?

tutki Stolz.

-- Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta.

Huoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että

kun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko

miestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa,

kanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin

ystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin

perheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran

on tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä

istua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on

lähelläsi mies ... ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa

toki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen,

hyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista

silmään.

-- Mitäs te sitten teette?

-- Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme

toinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän

polttelee piippuaan...

-- No, ja sinä?

-- Minä myös polttelen ... ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset

visertelevät... Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.

-- Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! -- virkkoi

Stolz pudistaen hartioitaan. -- No, pane päällesi sukkelammin, --

kiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: -- Kun se Tarantjev

tulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja

Iljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että

syksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että

on mahdoton häntä tavata.

-- Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, -- vastasi

Sakariias: -- vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?

-- Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.

-- Ymmärrän herra.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta

siistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä

istui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa

rintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen

edessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen

kiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään,

valmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra

lopettaa pinnistämästä rintaansa.

-- Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti

Stolz kummastuksissaan. -- No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!

-- Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. --

Mitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin

vieraantunutkin kaikesta, ei haluta...

-- Joudu, joudu! -- kiirehti Stolz.

Vaikka jo oli myöhäistä, ehtivät he kuitenkin ajella

asioilla, kaupungilla, sitten tempasi Stolz mukaansa erään

kultateollisuuden-harjoittajan päivällistä syömään, sitten ajoivat he

kolmessa miehin viimemainitun luo huvilaan teetä juomaan, tapasivat

siellä suuren seuran, ja näin tupsahti Oblomov täydellisestä

yksinäisyydestään yht'äkkiä keskelle ihmisjoukkoa. Vasta myöhään

yöllä palasivat he kotiin.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä olivat he samoin liikkeellä,

ja niin koko viikko livahti huomaamatta loppuun. Oblomov tosin

vastusteli, valitteli ja riiteli vastaan, mutta oli kuitenkin

mielissään ja seurasi ystäväänsä joka paikkaan mukana.

Varsinkin kerran, kun he taas myöhään palasivat kotiin, nousi Oblomov

kovasti tätä vieraissa käyntiä vastaan:

-- Päivät pääksyttäin, -- murisi hän, kiskoen niskaansa yönuttuaan:

-- täytyy tässä käydä koppasta kenkäjalassa: varpaitani kovin syyhyy.

Ei minua miellytä tämä teidän pietarilainen elämänne! pitkitti hän

heittäytyen seljälleen sohvalle.

-- Minkäslainen elämä sinua sitten miellyttää? kysäsi Stolz.

-- Toisellainen kuin tämä.

-- Mikä sinua ei varsinaisesti täällä miellytä?

-- Kaikki tyyni: tämä ikuinen kilpajuoksu, ikuinen viheliäisten

rakkausseikkain leikki ja varsinkin ahnaus, toinen-toisensa sorto,

panettelut, juorupuheet, nenännäppäykset, tämä toinen-toisensa

tarkastelu päästä jalkoihin; kun rupeat kuuntelemaan, mistä on puhe,

niin ihan päätäsi pyörryttää, menet sekaisin. Ensi katsahdukselta

näyttävät ihmiset niin älykkäiltä ja arvokkailta, mutta ei niiden

suusta kuule muuta kuin että: "Tälle on annettu sitä ja sitä, tuo on

saanut prenikan". "Todellako, mistä hyvästä?" huutaa siihen toinen.

"Tämä on eilen pelissä hävinnyt klubilla, tuo taas on siepannut

kolmesataatuhatta!" Hyi, se on ikävää, ikävää, ikävää! ... Missä

siinä on se oikea ihminen? Missä siinä näkyy hänen eheytensä? Mihinkä

hän on piiloutunut ja mitenkä noin alentunutkin kaikenlaisiin

pikku-asioihin?

-- Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti

Stolz: -- jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan

elämä...

-- Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei,

viet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta

viimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä

minä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa?

Etsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä

pyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään.

Ne ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin

minä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä

johdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset

edestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän

saliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat

ovat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä

siellä istutaan -- korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon

minä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät

sitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat

koko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä

syyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani

pata-ässillä ja pamppukorteilla?

-- Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia

kertoja, huomautti Stolz. -- Eikö sinulla ole mitään uudempaa?

-- No, meidän kultainen nuorisomme -- mitä se sitten toimittaa?

Eikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai

tanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta

ja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla

arvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka

ei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai

sukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka

ylempänä kaikkea muuta kansaa: "me sitä tässä muka palvelemme

semmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme

ensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan

tanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!"...

Ja kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja

tappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä,

nukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: -- katso myös

aikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa,

mutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä

myötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen

kuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa

keittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa

ja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä

en tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä,

kun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: "Se on tyhmä, tuo on

halpa, toinen on varas, kolmas koomillinen" -- oikein jänisjahtia!

Ja näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla

silmillä että: "menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi

kuulla!" ... Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa,

koska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat

toinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua -- ei välähdystäkään

todellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa

ja komeilla nimillänsä. "Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä,

minäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona." Mitäs elämää se on? En

minä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen

itseeni?

-- Tiedätkös mitä, Ilja? -- sanoi Stolz. -- Sinä filosofoit aivankuin

joku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin.

Mutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda

nukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!

-- Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä,

terveitä kasvoja.

-- Se johtuu ilmanalasta, -- keskeytti Stolz. -- Sinulla itselläsikin

ovat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.

-- Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov:

-- kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta

ja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se

sitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä:

he kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla

on tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa

venytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle,

ja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä

ainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan

rakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen,

istuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa -- siinä elämän

ihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta

täytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta

toinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista

armoa...

-- Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, -- Kaikki tekevät

työtä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!

-- Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään,

-- jatkoi Oblomov: -- ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä

lukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään

minuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja

hän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen

oma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen

että miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä

Roomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja

jännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia

niin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt

laivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä

kysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä

on Don-Carlokselle sattunut joku tappio -- ja tämäkös on kauheassa

hädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä

lähetetty Itään: -- hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa!

huutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen

itsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat

asioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin

ikävää -- ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi

tuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille

syrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole

omaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa,

kohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden

alla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta

valitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista

itsellensä syvä ura -- se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa,

siinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole

kenenkä silmiin hiekkaa viskata...

-- No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille

suunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen

polkumme? -- kysyi Stolz.

Oblomov vaikeni äkisti.

-- Annas kunhan ensin lopetan ... suunnitelmani ... -- änkytti hän.

-- No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. --

En minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe

normaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän

oikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt

ihmisen tarkoitukseksi...

-- Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?

Oblomov ei vastannut.

-- No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet

suunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.

-- Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.

-- Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?

-- Kuinkako? -- äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen

kattoon. -- Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä ...

maakylääni.

-- Mutta mikä estää?

-- Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en

matkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa...

-- Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat?

Kolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli...

-- Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. -- Minun

taloudellinen asemani ei salli...

-- No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!

-- Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?

-- Milläkö kahden elää?

-- Mutta kun tulee lapsia?

-- Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain

ymmärrät taivuttaa heitä niin että...

-- Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti

Oblomov kuivasti. -- Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden?

Se on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta

todellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin,

sinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä.

Katsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä,

taloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin

käyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä...

Miten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen

ämmäkodin?

-- No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin

kolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz

suuresti uteliaana.

-- Heti paikalla panisin pankkiin, -- sanoi Oblomov: -- ja eläisin

koroilla.

-- Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin

yhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?

-- Ei, Andrei, minua et petkuta!

-- Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?

-- En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan

saattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö

ja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?

-- No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?

-- Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni... Siinä

ympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä... Vaan ei,

sinähän et istu koskaan yhdellä paikalla...

-- Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?

-- En ikinä!

-- Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja

höyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua

paikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että

työt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.

-- Kyllä niitä on muita liikkujoita tarpeeksi! Kuinka paljon onkaan

pehtoreita, puotipalvelijoita, kauppiaita, virkamiehiä, joutilaita

matkustavaisia, jotka eivät tarvitse nukkuma-nurkkaa? Matkustakoot ne

miten ikinä mielensä tekee!

-- Mikäs sinä sitten olet?

Oblomov ei vastannut mitään.

-- Mihinkä yhteiskunnan luokkaan sinä itsesi luet?

-- Kysy Sakariiakselta -- mutisi Oblomov.

Stolz täytti täsmälleen Oblomovin toivomuksen.

-- Sakariias! huusi hän. Sakariias astui sisään silmät unisina.

-- Kuka se tuo on, joka tuossa makaa? kysyi Stolz häneltä.

Sakariias heräsi yht'äkkiä pöpperöstään ja silmäsi syrjästä

epäluuloisesti Stolzia, sitten Oblomovia.

-- Kukako? Ettekö sitten näe?

-- En näe -- sanoi Stolz.

-- Mitä ihmettä? -- Sehän on herra, Ilja Iljitsh.

Ja hän nauraa hytkähti.

-- Hyvä on, saat mennä...

-- "Herra"! toisteli Stolz ja oli katketa nauruunsa.

-- No, tietysti gentlemanni -- oikaisi Oblomov harmistuksissaan.

-- Ei, ei, sinä olet -- herra! jatkoi Stolz nauraen.

-- Mikä sitten on eroitus? virkkoi Oblomov. -- Gentlemanni on

samallainen herra.

-- Gentlemanni on sellainen herra -- määritteli Stolz: -- joka itse

vetää sukat jalkaansa ja itse myös kenkänsä riisuu.

-- Niin, mitäs englantilainen, nehän ne kyllä itse ... sentähden

ettei heillä ole juuri paljon palvelijoita, mutta venäläinen...

-- Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta... No, hyviä

ystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit

päiväsi?

-- No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet

niskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli

ajatuksissaan jo maatilallaan. -- Ilma on erinomaisen ihana, taivas

on siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: --

toinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää

kohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi,

toinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin

minä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään

keuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin,

jonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme

marjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani

varten... Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan;

kun palaan takaisin -- ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu

hienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se

lentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa... Hän on minua jo odottanut.

"Tee on valmis" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä

maukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen

päällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita...

-- Ja sitten?

-- Sitten ... puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen

kurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon

ympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan

pimeänvarjoisaan lehtokäytävään... Me käyskentelemme hiljalleen

miettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme

laskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka

sydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me

etsimme luonnossa myötätunnetta ... ja huomaamatta tulemme me ulos

joelle, vainiolle... Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät

aaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle ... me istahdamme

venheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa...

-- Sinähän olet runoilija, Ilja! -- keskeytti Stolz.

-- Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta.

Mutta ihmiset sen pilaavat! ... Sitten voimme pistäytyä oransheriaa

katsomaan, -- jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa

onnen ihanteesta.

Hän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi

piirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.

-- Katsomaan persikoita ja viinimarjoja -- jatkoi hän: -- määräämään

mitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään

keveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita... Vaan sinne

on sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua

seuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet

lahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen

iso arbuusi -- se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi

ja mennään itse sinne perästä... Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa

kihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa

esiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle,

ottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa

vehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos ... veitset kalisevat niin

hauskasti ... paloitellaan vihanneksia ... tuolla sotketaan

jäähyytelöä,... Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne

keittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka

piirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy...

Sitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin

uutta; me pysähdymme vähän väittelemään... Mutta samalla tulee

vieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi...

-- Pah, vai naitat sinä minutkin?

-- Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää

ystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä

keskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai

syntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin

vaipumus -- mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei

minkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten

yltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus... Et

tarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto

huulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin

heitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos

ovesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi

leipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet

sinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole

ilkeyttä... Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä

ja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan

mokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja...

-- Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja

esi-isillä.

-- Ei se ole sitä, -- äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; -- se on

ollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja

sienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi

kylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja

piikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista,

pianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?

-- No, ja sinä itse?

-- Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä

enkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en

söisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini

englantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.

-- No, ja sitten?

-- Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä

viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka

myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen

väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti

nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta

viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa

koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin

talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa

parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa

heläyttelevät... Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja

kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula,

paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on

vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin

sanomattoman onnellinen ... tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain

saisi nähdä!

Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.

-- Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, -- lopetti Oblomov: -- ja

hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset

väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä

kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä

kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee

sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa ... salista

kuuluu pianonsoittoa... _Casta diva!_ -- _Casta diva:_ ... --

alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. -- En voi välinpitämättömyydellä

muistella _casta divaa_, -- sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon

pieneen ooppera-aariaan: -- kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo

nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä... Eikä kukaan hänen

ympäristössään mitään ymmärrä ... hän on yksin... Salaisuus ahdistaa

häntä: hän uskoo sen illan kuulle...

-- Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga

Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi

hänen kanssansa -- kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi

hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä:

minä olen hänen suhteensa hieman herkkä... Mutta, älä häiriydy älä

häiriydy hyvä ystävä, -- lisäsi Stolz: -- kerro edelleen.

-- No, pitkitti Oblomov: -- mitä vielä? ... Siinähän onkin kaikki...

Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta

seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee

rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain

muuten itsekseen istuskelee...

-- Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? -- kysyi Stolz.

-- Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi

nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä?

-- kysyi Oblomov. -- Häh? Eikö tämä ole elämää?

-- Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.

-- Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!

-- Ei, se ei ole elämä!

-- Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet

silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia

kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä

senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien

vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä ... Vaan kaikki

keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi

muuttaa pois asunnostasi -- jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi.

Ettäkö tämä siis ei ole elämää?

-- Ei se ole elämä! -- uudisti Stolz jyrkästi.

-- Mitäs se sitten sinusta on?

-- Se on... (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista

elämää). Se on jonkunlaista ... oblomovilaisuutta, -- sanoi hän

vihdoin.

-- Ob-lo-movilaisuutta! -- jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen

tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: --

Ob-loo-mo-vi-laisuutta!

Ja hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.

-- Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei

oblomovilaisuus kelpaa? -- kysyi hän kuivasti ja arasti. -- Eivätkö

kaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas!

-- lisäsi hän rohkeammin. -- Eikös kaikki teidän juoksunne ja

kiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää

tähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin

ihanteeseen?

-- Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi

Stolz.

-- Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, -- puolustelihen Oblomov.

-- Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä

etsinyt elämässä.

-- Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? -- tiedusteli Oblomov

neuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.

-- Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?

-- Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, -- vastasi Oblomov: --

ne viruvat tuolla jossakin nurkassa.

-- Nurkassa! -- sanoi Stolz nuhtelevasti. -- Siinä nurkassa viruvat

myös sinun silloiset aatteesi "palvella isänmaata, niin kauvan

kun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä

ja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi

nämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja

levähtää -- se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten,

taiteilijain ja ruonoilijain elämää". Kaikkiko nämät aikomukset on

myös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista

päästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin

tuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? "Koko elämä on aatetta ja

työtä" teroitit sinä silloin mieleesi: "jos kohtakin tuloksiltaan

tuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä

itsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä". -- No? missä nurkassa

tämä sinulla viruu?

-- Hm ... niin ... -- sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista

Stolzin sanaa: -- muistan olleeni ikäänkuin ... tuollainen...

Kuinkas tuota olikaan, -- rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: --

mehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja

poikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä

Vesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin

melkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!...

-- Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. -- Etkös se sinä

ollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä,

"Corregiolaisia öitä" ja "Belvederiläistä Apollonia" kyynelsilmin

puhkesit puhelemaan että: "Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan

elämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä

kauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä

ja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää

koko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja

kasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä

Italian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka

runsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi!

-- Olivatko ne tyhmyyksiä?"

-- Niin, niin, kyllä muistan! -- äänteli Oblomov vaipuen syviin

menneisyyden muisteluihin. -- Sinä puristit vielä minun kättäni ja

sanoit: "tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet

jotakin näistä".

-- Muistan senkin, -- pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle

käännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös

on vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit

matematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä

hyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit

puolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella

englanninkieltä ... etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä

tein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani

katsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani,

syleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: "minä olen

sinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!" -- ne ovat kaikki

sinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on

käynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen

yksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa,

Jenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin

oman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä

eivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään

hyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan

pitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa...

-- Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, -- huomautti Oblomov.

-- En koskaan lakkaa. Minkätähden?

-- Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.

-- Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.

-- Minkäs vuoksi sinä sitten -- puheli Oblomov: -- noin riehut, jos

ei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja

vetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?...

-- Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! -- virkkoi Stolz.

-- Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja

yhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa

toimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa...

-- Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! -- tuomitsi

Stolz.

-- Mutta milloinkas sitten ehtii elää? -- huudahti Oblomov

harmistuneena Stolzin huomautuksista. -- Minkä tähden pitäisi kiusata

itseään koko elämänsä ajan?

-- Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ -- se on elämän

muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni.

Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi

se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa.

Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja

Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi

omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! -- päätti hän.

Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin.

Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun

tunsi siinä oman itsensä.

-- Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua!

-- alkoi hän huoaten. -- Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani,

ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka

minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja

lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän,

mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi

ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi

tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt

tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin -- niin on jo myöhäistä.

-- Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. -- Ja muistan minä sinut

sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit

Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha ... et kai ole unhoittanut

kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä

ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit

heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen

edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?...

Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.

-- Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä

haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista,

tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja ... tunteita, kaikessa

hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se

sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä

onkin kaikki häipynyt -- miksi se on sammunut? Pelastamattomasti...

Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole

mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on

puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani,

ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!

Hän huokasi.

-- Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt

leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut

aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen

aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla,

ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu

liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan

laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen

iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän

lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä,

jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä

aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten

tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla

en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni

seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta,

pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja

nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella

ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista

tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän

kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa;

sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin

prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, --

ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle

ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista

tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani

kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni

osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni

määrättyihin päiviin, kesäni -- huvikävelyihin, ja koko elämäni

-- laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin... Myöskin

kunnianhimoni -- mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että

piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä

kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P.

puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo -- sehän on elämän suola.

Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi

se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä

tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt

ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti

välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja

sammunut...

Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin

puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.

-- Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja

rypistyneet, -- jatkoi Oblomov: -- ja että minä olen kuin vanha,

resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta

ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni

kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä

ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole

väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä

siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä

minun enää haluttanutkaan unestani herätä.

-- Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut

jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz

kärsimättömästi.

-- Mihinkäpä minä olisin mennyt?

-- Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin

on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä

sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.

-- Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov

nolosti. -- Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi:

Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov ... ei kaikkia jaksa

toki luetellakkaan: -- meitä on legioona samallaisia!

Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi

äänettömänä. Sitten hän huokasi.

-- Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! -- sanoi hän. -- Minä en

jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille,

sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten

haemme sinulle tointakin...

-- Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! -- pääsi Oblomovinkin

suusta.

-- Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme

hankkiutumaan... Minä en jätä sinua -- kuuletko, Ilja?

-- Sinä yhä puhut huomisesta! -- säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä

pudonneena.

-- "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä

sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, -- lisäsi Stolz: --

kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!...

-- Mitä sinä sanot, veli hyvä, -- kahden viikon perästä, älähän toki

niin yht'äkkiä! ... -- hätäili Oblomov -- Annahhan perinpohjaisesti

mietitään ja valmistellaan tässä... Pitää kai hankkia jonkunlaiset

matkavaunut ... ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä...

-- Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella

postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain

mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.

-- Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin

tässä perinpohjin järjestää? -- puolustelihen Oblomov.

-- Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! --

nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä

ja lähti nukkumahuoneeseensa. -- Nyt, tai ei koskaan -- muista se!

lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni

perässänsä.

"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat

heti kun hän aamulla heräsi.

Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli

kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu

ja kirjoittaa.

-- Sakariias! -- huusi hän.

Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä -- ei tullut koko

Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.

Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän,

tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten

hän etsi paperia -- ei ollut sitäkään.

Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän

pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä

seisoi _Oblomovilaisuutta_.

Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän

sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni

Balthasarin pidoissa.

Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä,

katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli

jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin

kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"

"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka ...

myrkyllinen!..."

Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan

sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.

-- Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena

lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse

ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.

-- Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.

-- Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne...

-- Tuo minulle mustetta ja paperia! -- tiuskasi Oblomov.

Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan

siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta,

rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli

säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää

tämän niukan jäännöksen.

Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi

nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa

valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut,

kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.

Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä

oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin

Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin -- se merkitsee: yht'äkkiä viskata

väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja

hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä

lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!

Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en

jaksa ... ei ... nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja... Tuolla on

myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.

Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on

annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään

panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan

rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry,

otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille,

heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa

hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili,

oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta

ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse

kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki

muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten...

Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä

on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että

talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla,

ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin

myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä,

kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat

lähettäneet jonkun laivan Itään..."

Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin... Ja niin

koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on

jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin

möyke, hiostava kuumuus, melu ... milloinka ehtii elää? Eikö ole

parempi jäädä paikoilleen?

Jäädä -- se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla

Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä

Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman

asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja

rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.

"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"-- Oblomov yritti nousta ylös

nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan

tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.

* * * * *

Kahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan

Oblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja

Iljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut

itselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat

asiat edistyneet.

Tolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää

tässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin

on laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen

ihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen --

eväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei

siellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.

Sakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla

kovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan

lanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa,

niin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia,

jotka olivat keksineet koko matkustuksen.

-- Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? -- puheli hän

eräässäkin puodissa: -- siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja

palvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? "Ja

mitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?..."

Hän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle

syrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan

yhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin.

Huonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville

kuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne

lukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes

Oblomov palaisi ulkomailta.

Jopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset

naureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että:

-- "matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov

lähtee liikkeelle mailmalle!"

Mutta Oblomov ei matkustanut -- ei kuukauden eikä kolmenkaan

kuukauden perästä.

Vuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli

sattunut ajettumaan turvoksiin.

-- Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle!

sanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.

Jo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa,

kirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään

vastausta.

Mistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon

ja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa

kirjoitustyylissä sanat "joka" ja "että" niin usein sotkeutuvat, vai

siksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: _nyt_ tai _ei koskaan_,

Ilja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää

kätensä päänsä alle -- niin että siis Sakariias saa turhaan häntä

ravistella hereille?

Ei, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta,

pöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen

lisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.

Kirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti

peräkkäin "joka", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja

paikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä

päivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä

elämästä ja matkustuksesta.

Hän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee

kirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä

eikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden

punaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen

rohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei

hänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana

tätinsä luo.

Oblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä

kotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on

käännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi.

Ulosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään

keikarimainen hattu... Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee... Mitä

ihmettä tämä merkitsee?...

Tuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu

eräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään

on kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla

kun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja

jälleen tarttuu kynään.

Yht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: -- Oblomov

viskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:

-- Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla!

huudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos

pikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen

kanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen...

Samalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa

perään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.

-- Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.

-- Tuleekohan päivälliseksi takaisin?

-- Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä

entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta,

sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta -- hän

oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako

ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on

velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta

ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että

"joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".

Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen

tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin

luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui

tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.

"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään"

ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen

vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka

istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen

selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä

ympärillä tapahtui.

Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä

ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet

punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen,

rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.

Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä

koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan

ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi

hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli

siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa:

tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla

häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä

kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja

ikänsä välillä.

Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin

ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja

puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen

sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon

toivoa.

Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin

muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti,

kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän

onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta

ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan,

tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä,

huultensa ja kättensä liikettä.

Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä

tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä

varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti,

tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.

Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi

kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden

katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan

ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani

ja tekeydyn miettiväiseksi -- minä näytän sillä tavoin niin

kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan

hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni... Istahdan

pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain

hipaisee poljinta..."

Ei teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa

eikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein

yksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun

masurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista

miellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät

harvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua...

Toiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä,

vähäsisältöisenä -- siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut

mitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään

kiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja

tai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta.

Hän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta -- nuo viisaat

ja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi

hänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi

viisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka

puheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.

Soitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen

hiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären

kuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään

muu laulajatar voi laulaa.

Heti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa

helähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja

mukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä

itsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.

Mutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin

kuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja

kaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin,

mutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava -- että

olisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.

"Mitähän ne puhelevat minusta?" ajatteli hän katsoen levottomasti

viistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti

kutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain

katseiden ristitulen alle.

Pelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia -- mutta tätä ei enää

ollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen

kiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.

"Yhä katselee!" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas

vaatteisiinsa.

Vieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain

nenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se

vain ollut irroittunut -- semmoista oli hänelle väliin tapahtunut --

ei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!

Samalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi

päästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä

ujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän

korppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva

vieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti

vehnäisläjään.

"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!" säpsähti Oblomov. "Mitäs minä

tällä nisuläjällä nyt teen?"

Katsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen

nurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.

Mutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli

tekevä korpuillansa.

"Syön sukkelasti suuhuni" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti

valikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi

jäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen

ja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt...

"Hyvä Jumala!" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa

vasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut

nurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa ...

varmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.

Illallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli,

söi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen

huomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi

katsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan

vastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta,

vaikka samalla niin suopean...

Illallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä

kutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen

toimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta

silmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon

takana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä -- pianon toisella puolen

istui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista

näytti että neito hymyili.

"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen

parittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!"

päätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta

vieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän

oli vastannut kumartamalla: se merkitsi -- suostumalla.

Tästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin

mielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan

hän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin -- ei

nukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt

vastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly

ja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia

kehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet

oli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen,

mikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän

pestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui

sitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan -- Olgaa.

Aluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet

itselleen selviksi.

Ankaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se

on: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä

poskissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan

tulen säteitä; huulilla ei ollut "koralleja" eikä suu ollut

"helmisimpukka", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin

viisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin

"viinimarjat".

Mutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän

ollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi

komeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon -- kasvojen soikeus

ja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen

hartioiden kanssa, ja hartiat taas -- solevan vartalon kanssa...

Kuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa,

sekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin

taiteellisesti luotua olentoa.

Nenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren,

huulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut -- merkki siitä että

ajatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys

ilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina

rohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen

kauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet

silmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla -- ei, vaan

nämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa,

jotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä

toista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui

puhuvainen aatos.

Olga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi

niin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän

liikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa...

"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua

katsellut?" mietti Oblomov: "Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä

mitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään

minua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua

käyneet -- kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi)

kuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu

sentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka

heikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka..."

"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?" jatkoi Oblomov ajatuksiaan.

"Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan

vuotaa verta säälistä, mutta hän vain ... no, jääköön Jumalan

nimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä

päivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan."

Kului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine

jalkoineen että käsineen ja päineen.

Eräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa

tätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov

sai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut

viettänyt -- vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä

Olgan tädin luona.

Sitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa

on toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse

katsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa

aamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia,

kuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille ...

hän, Oblomov!

Kaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli

voinut tapahtua? No, saattepa kuulla.

Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona,

niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa

kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa

saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse

polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa,

liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella

sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän,

tähtäävän katseen edestä.

"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä

kaikkiin suuntiin. -- "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei

keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi

muita, niin miksikä hän sitten... Minun täytyy puhutella häntä!" --

päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä

minun sielustani noin näykkii..."

Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov

tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.

-- Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö

häneltä.

-- Totta se on, vastasi Oblomov: -- mutta en nyt sentään niin

paljon... Minulla on työtä.

-- Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin

suunnitelmaa.

-- Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän

valmistaudun...

-- Matkustatteko myös ulkomaille?

-- Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.

-- Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.

-- Niin, hyvin mielellänihän minä...

Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten

silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat

puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella

levollisesti loppuun.

-- Minä olen hiukan ... laiska ... sanoi hän: -- mutta...

Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin

vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden

tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen

suhteensa?" ajatteli hän.

-- Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella.

-- Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska -- sitäpä minä en

käsitä!

"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta

se on selvää".

-- Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että

minä...

-- No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: --

ja luette. -- Oletteko te lukenut...?

Neito katsoi häneen niin tutkivasti.

-- En ... tuota ... että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen

huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.

-- Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.

-- Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista:

en minä niitä lue.

-- Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista...

Oblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät

kauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa...

"Kylläpäs hän osaa ... hänen kanssaan täytyy olla varovainen..."

ajatteli Oblomov.

-- Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.

-- Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän -- matkakertomuksista...

-- Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.

Oblomov punastui. Hän arvasi nyt -- eikä suinkaan aiheettomasti --

että tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös,

_miten_ hän lukee.

-- Harrastattekos soitantoa? -- kysyi neito päästääkseen hänet

hämmennyksestä.

Samalla tuli Stolz siihen.

-- Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat

intohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin ...

esimerkiksi tuon _Casta diva_.

-- Minkätähden sinä aina minusta kerrot? -- vastasi Oblomov? -- Enhän

minä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia...

-- Mitä kummaa? keskeytti Stolz. -- Hän on ikäänkuin loukkautunut!

Minä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa

itse sotkemaan ansioluettelonsa!

-- En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!

-- Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.

-- Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus

minä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä,

että kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen

oopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä

italialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan

sellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa

pidellä...

-- Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.

-- Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.

-- Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa

mielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.

-- Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, -- vastasi

Oblomov. -- Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin

päättäisin olla sanomatta...

-- Miksikä?

-- No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov

avomielisesti. -- Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta...

-- Niinkuin eilen korppujen ääressä ... pääsi yht'äkkiä tytön suusta

ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos

ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. -- Suokaa anteeksi -- minä

olin häijy! ... lisäsi hän.

Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja

joutui hämilleen.

-- Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.

-- Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa

tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta

minulle.

-- Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.

-- Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.

-- En minä, se on hän, joka tahtoo, -- vastasi Oblomov osoittaen

Stolziin.

-- Mutta te itse?

Oblomov pudisti kieltävästi päätään:

-- En voi tahtoa, mitä en tunne.

-- Sinä olet tölppänä, Ilja! -- huomautti Stolz. -- Siitä nyt näkee

mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet

sukat jal...

-- Herran nimessä, Andrei, -- keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta

hänen puhua loppuun: -- ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi!

minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte

mainiosti..." jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle

suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?

-- Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin ...

vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.

-- En uskalla, vastasi Oblomov: -- te ette ole näyttelijätär...

-- No, minä laulan sitten teille, -- sanoi Olga kääntyen Stolziin.

-- Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi

Stolz.

Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun

hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen

piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson

hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä,

mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.

Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa

niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa

riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.

Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen

ääni -- ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät

säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä

teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja

heti taas sydän jälleen janosi elämää...

Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai

vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen

riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa.

Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista

voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen

sankaritöihin.

Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille,

jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.

Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun

riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset,

jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin -- kaikki

tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.

-- Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta

lakaten laulamasta.

-- Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? -- vastasi Stolz.

-- Ah! -- pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan

Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti

hämillään.

-- Antakaa minulle anteeksi... -- sopersi hän.

-- Kuuletteko? -- huudahti Stolz Olgalle. -- Sano minulle omantuntosi

mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole

tapahtunut?

-- Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on

sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi ... -- sekaantui Olga

sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki

ivassa tuntunut.

Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.

-- Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta,

ei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.

Oblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.

-- En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin

ette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en

minä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun

kohteliaisuuteni! -- sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.

Stolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga

pidättivät häntä.

-- Minulla on asioita, -- huomautti Stolz: -- vaan mitä sinä sinne

kotiin menet makaamaan ... näin varhain...?

-- Andrei! No kuule Andrei! -- hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä.

-- Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! -- lisäsi hän,

heitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.

Hän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä

edestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos

kotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties

mitä tuntien ja mitä ajatellen...

Kolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat

illalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä

jääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä

istui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.

-- Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei

Ivanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. -- Eikö hän teille

ole niitä näyttänyt?

-- Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla

minua? kysyi Oblomov. -- Se on turhaa!

-- Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että

te olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta,

vapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois ... makaamaan.

"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!" ajatteli Oblomov ihaillen vasten

tahtoansa jokaista hänen liikettään.

-- Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja

ettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.

-- Tahdon, -- vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta

vielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.

-- Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja

niinkuin muutamia päiviä sitten...

Kaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.

-- Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava...

Mihinkä minä lakkini paninkaan?

-- Tukala -- miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme

katosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.

-- En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne

kaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän,

en varsinkaan teidän...

-- Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun

ystäväni, siis...

-- Siis -- ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä

Andrei Ivanitsh tietää, -- lausui Oblomov suoraan.

-- Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus...

-- Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä -- huono palvelus

muuten hänen puoleltaan!...

-- Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. -- Kentiesi

rikoksiakin? -- lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.

-- Kentiesi, -- vastasi Oblomov huoahtaen.

-- Niin, onhan se hirveä rikos, -- virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: --

vetää eripariset sukat jalkaansa!

Oblomov tempasi lakkinsa.

-- En kestä enempää! huudahti hän. -- Ja te muka tahdotte että

minulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa...

Tämänkinkö hän teille on kertonut?

-- Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: -- hän

naurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen

asiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin...

Hänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.

-- No siis, ensiksikin, -- jatkoi hän: -- minä en katso teihin

nyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla.

Toiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?

Oblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.

-- Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti... -- sanoi

Olga.

Oblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin

silmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin

magnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta...

"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin

mailmassa!" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen

katseen.

"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta

häämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen

hymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit

hampaat ja koko pää ... kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen

aivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua..."

"Niin, minä saan hänestä jotakin", tunsi hän: "hänestä siirtyy minuun

jotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää...

Minä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole

ennen ollut... Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja

samalla niin raskasta hengittää..."

Nämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän

katsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai

pohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.

-- Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta

minuun! -- puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta

uteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen

kasvoistaan.

Oblomov ei kuullut mitään.

Hän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen

sanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui.

Hän kosketti päätään -- siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja

huimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia

ajatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen

kohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää

pakotusta...

-- Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! -- pääsi

taas tytön huulilta. -- Minun on myös tukala olla... Tekin varmaan

koetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani...

-- Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.

-- Minulla on myöskin _suunnitelmia_, alotettuja, ja lopettamattomia,

-- vastasi tyttö.

Oblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.

-- Kummallista! huomautti hän. -- Te olette häijy, vaikka teidän

katseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei

pidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa --

kielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä

pyörtymyksellänsä.

Tyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen

Oblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.

-- Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti.

-- En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei

se ollut pilkkaa! -- lausui hän miltei laulamalla, ja tässä

lauselaulussa värähteli tunnetta.

Oblomov rauhoittui.

-- Tuo Andrei se nyt vasta on koko ... -- mutisi hän moittivasti.

-- No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä

täällä olisi ikävä? kysyi Olga.

-- Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.

-- Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut!

huudahti tyttö iloisesti punastuen. -- Uskottekos, -- jatkoi hän

sitten vilkkaasti: -- että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut

tuota "ah" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan

olisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.

-- Mistä syystä? -- kysyi Oblomov ihmetellen.

Tyttö koetti miettiä.

-- En itsekään tiedä, -- sanoi hän sitten.

-- Te olette itserakas, siinä syy.

-- Niin, tietysti siitä syystä, -- puheli tyttö miettiväisesti

sivellen toisella kädellään pianon koskettimia: -- mutta

itserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että

se on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa.

Teillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain...

Hän ei sanonut loppuun.

-- Mitä? kysyi Oblomov.

-- Ei mitään, -- sopersi tyttö. -- Minä rakastan Andrei Ivanovitshia,

-- jatkoi hän: -- ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee

minua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden

että hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden ... että hän ...

pitää minusta enemmän kuin muista... Tästä siis huomaatte, mihin

itserakkauteni on pujahtanut.

-- Oikeinko te rakastatte Andreita? -- kysyi Oblomov jännityksellä

upottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.

-- Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita,

niin minäkin sitä enemmän häntä, -- vastasi neito totisesti.

Oblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa

yksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.

Andrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta

ei samalla tavalla, -- jatkoi hän sitten: -- hän ei heidän kanssaan

koskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä

puhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista

ja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen ... ei;

niinkuin tyttärelleen, -- lisäsi hän kiireesti: -- joskus hän vielä

toruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele

ja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä

vielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän

miettiväisesti: -- mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun

lauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan

te ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten

teidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois

sanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi

huomannut mitään ... niin olisin kai ihan sairastunut ... niin, kyllä

kai tämä on itserakkautta! -- lopetti hän päättäväisesti.

-- Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? --

kysyi Oblomov.

-- Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre

miehissä -- hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta,

vaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään,

joka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs

sydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että

olin oikeassa. Mutta te?

-- Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! -- pääsi Oblomovin

suusta.

-- Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen... Tyttö sekausi

sanoissaan.

-- Typerä! Sitä kai te tarkoititte! -- lisäsi Oblomov laskematta

silmiään hänestä.

Tyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.

-- Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä

laulamaan... Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja

jotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön

yhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin

silloin...

-- Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin

ollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan... Älkää

pyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla... Ei,

vartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan ... -- sanoi hän, ja

samalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät

säteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme

sointua ja alkoi laulaa.

Hyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan

pelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta -- kaikkea tätä soinnahteli, ei

laulussa, vaan hänen äänessään.

Kauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa

lapsellisesti kysyen:

-- Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä -- ja alkoi jälleen laulaa.

Hänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin

hänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat,

leimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään

jo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja

yht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni

soinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.

Ja Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä

tuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän -- ei hetkessä eikä

kahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa...

Molemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen

riehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi

saman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden

intohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa

näytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien

hetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.

Hän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi

ja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa

päälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin:

että mitä hän...? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun

pohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä

täyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.

Ja nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen

kättänsä.

-- Mikä teidän on? -- kysyi hän. -- Kuinka teidän kasvonne ovat

muuttuneet! Mistä syystä?

Mutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset

ja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta

vaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.

-- Katsokaa peiliin, -- jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen

kasvojensa kuvaa peilissä: -- teidän silmänne välkkyvät, hyvä

Jumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun

vaikutuksen!...

-- Ei, en minä tunne laulun vaikutusta ... vaan ... rakkauden! --

sanoi Oblomov hiljaa.

Tyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa

muuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty

häneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi --

ei Oblomov -- vaan lemmen himo.

Olga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta

vahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli --

totta.

Oblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi

ulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan

seisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi

jäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen

povensa...

Kesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan

tai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle

asettanut naisen vaimona, ja toisinaan -- lempityttönä.

Haaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta,

korkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti

rinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka

suloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä,

keveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi

hennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja

haaveileva ilme kasvoissaan -- niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä

täynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi

muuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.

Hän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä,

vihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen

patjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena

äitinä lapsiparven keskessä.

Hän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei

ilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät

kostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa

miestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse

olisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.

Hän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä

tulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia,

ja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut

tarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä

langeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia...

-- Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, -- päätteli

hän: -- ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan

lääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen

sekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!

Mutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä

nukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla

hyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman

myötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen

vuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä

saman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina

hautaan saakka...

"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä -- löytää

elämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen

tunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin

poikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee -- ja me saamme kärsiä,

siispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?" ajatteli hän.

"Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien

sukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?"

Antaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen

kululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi

-- tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu,

johonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät

syrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää

mitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen,

onnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen

elämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.

On olemassa esimerkkejä sellaisesta onnesta, mutta harvassa, niihin

viitataan ikäänkuin harvinaisiin luonnonilmiöihin. Sanotaan että

siihen täytyy syntyä. Mutta jumalaties eikö siihen voi kasvaa ja

astua itsetietoisesti?...

Himo? Kaikki tämä sopii runoissa ja näyttämöllä, missä näyttelijät,

viitat hartioillaan ja tikarit kourissaan temmeltävät, vaan sitten

menevät sekä murhatut että murhaajat yhdessä syömään illallista...

Hyvähän olisi, jos himot sillä olisivat tyydytetyt, vaan niistä jääpi

ainoastaan savua ja saastaa, ja onni on poissa. Niitä muistellessa --

häpeää vain ja repii hiuksiaan.

Ja jos lopuksi tämä onneton himo tukehtuukin, niin se on samaa kuin

joutua huonolle, röykkiöiselle tielle, jossa hevosetkin lankeilevat

ja harmaapää-vanhus nääntyy, mutta jo on kotoinen kylä näkyvissä,

sitä ei saa päästää silmistään, vaan täytyy mitä pikimmin, mitä

pikimmin suoriutua vaarallisesta paikasta...

Niin, himonsa täytyy rajoittaa, tukahduttaa ja upottaa avioliittoon...

Oblomov olisi kauhistuksella paennut naista, jos tämä yht'äkkiä olisi

pusertanut häntä silmillään, itse voihkaisten viskautunut hänen

rintaansa vasten silmät ummessa, sitten säpsähtänyt ja kiertänyt

kätensä hänen kaulaansa sammuttaaksensa... Tämä olisi ollut vain

kurjaa ilotulitusta, ruutitynnyrin pamaus; mutta mitä sitten olisi

seurannut? Kuurous, sokaistus, kärvennetyt hiukset...

Mutta katsokaamme, millainen nainen oli Olga.

Pitkään aikaan sen jälkeen kun Oblomovilta oli päässyt tuo

lemmentunnustus, eivät he tavanneet toinen toistaan kahdenkesken.

Oblomov piiloutui kuni koulupoika heti, kun vilahdukseltakaan näki

Olgan. Molemmat olivat muuttuneet, mutta tyttö ei paennut häntä eikä

ollut kylmä, vaan tuli ainoastaan miettiväisemmäksi.

Hänen nähtävästi oli surku että oli tapahtunut sellaista, mikä esti

häntä kiusaamasta Oblomovia uteliaalla katseellaan ja hyvänsuovasti

pistelemästä häntä pienillä pilapuheilla tuosta paljosta

makaamisesta, laiskuudesta ja kömpelyydestä...

Hänessä leikitsi veikeä vallattomuus, mutta se oli sellaista

vallattomuutta kuin on äidillä, joka ei voi olla hymyilemättä

nähdessään poikansa hullunkurisia vehkeitä. Stolz oli matkustanut

pois ja Olgalla oli ikävä ettei ollut kenelle laulaa ja että oli

täytynyt sulkea pianonsa -- sanalla sanoen: heihin molempiin oli

tullut väkinäisyyttä ja kahleita eikä kummallakaan ollut mukava olla.

Ja kuinka hyvä oli ollutkaan ennen! Kuinka yksinkertaisesti

olivatkaan he tutustuneet toisiinsa! Kuinka vapaasti seurustelleet

toistensa kanssa. Oblomov oli yksinkertaisempi Stolzia ja häntä

hyväsydämmisempi, vaikka ei osannut huvittaakkaan Olgaa samalla

tavalla tahi huvitti vain omaa itseään ja antoi niin helposti

anteeksi kaikki pilapuheet.

Vielä lähtiessään oli Stolz ottanut lupauksen Olgalta Oblomovin

suhteen, pyytänyt tyttöä pitämään hänestä huolta ja häiritsemään

häntä istumasta kotona. Ja tytön älykkäässä, kauniissa pääkkösessä

oli kehkeytynyt jo kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka hän vieroittaa

Oblomovin makaamisesta päivällisen jälkeen, eikä ainoastaan

makaamisesta, vaan hänpä ei salli tämän heittäytyä edes sohvaan

päiväsaikaan, vaan kiristää häneltä pyhän lupauksen.

Neito oli haaveksinut myös, kuinka hän "komentaa Oblomovin

läpilukemaan kirjoja", ne kirjat, jotka Stolz oli jättänyt, sitten

lukemaan joka päivä sanomalehtiä ja kertomaan hänelle uutisia,

kirjoittamaan kirjeitä kylään, valmistamaan korjaussuunnitelmansa ja

varustautumaan ulkomaan-matkalle -- sanalla sanoen: Oblomov ei saa

torkkua hänen luonaan; tyttö näyttää hänelle päämaalin, saattaa hänet

jälleen rakastamaan kaikkea sitä, mihinkä on kyllästynyt, niin että

kun Stolz palaa, tämä ei häntä enää tunne samaksi mieheksikään!

Ja koko tämän ihmeen oli tekevä hän, tuo kaino, vaitelias impi, jota

ei kukaan tähän asti ollut totellut ja joka ei vielä ollut ruvennut

elämäänkään! Hän se oli alkuun paneva moisen mullistavan muutoksen!

Sehän olikin jo alkanut: siitä asti kun hän ensi kerran oli laulanut,

ei Oblomov enää ollut sama...

Mies oli heräävä elämään, toimimaan ja tuottamaan siunausta sekä

omaan että hänen elämäänsä. Palauttaa ihminen henkiin -- kuinka

paljon kunniaa lääkärille, joka pelastaa toivottoman sairaan! Ja se

vasta mainetta: pelastaa siveellisesti turmeltuvassa tilassa olevan

potilaan henki ja sielu?...

Tyttö oli oikein vavahdellut riemusta ja ylpeydestä, oli

pitänyt itseänsä korkeamman voiman käskystä kutsutuksi ylevään

opettajatoimeen. Hän oli aatteissaan tehnyt Oblomovin omaksi

kirjurikseen ja kirjastonhoitajakseen.

Ja yht'äkkiä täytyi tämän kaiken loppua! Nyt ei hän tietänyt, kuinka

käyttäytyä, ja sentähden vaikeni kohdatessaan Oblomovin.

Oblomovia taas kiusasi se että oli säikäyttänyt ja loukannut tyttöä

ja odotti hänen puoleltaan salaman leimahtavia silmäyksiä ja kylmää

ankaruutta niin että ylen vapisi hänet nähdessään ja väistyi syrjään.

Sillävälin hän kuitenkin siirtyi huvilaan asumaan ja kuljeskeli

kolmisen päivää yksikseen kummuilla ja metsässä, rämpi yli suon

tai käveli kylään ja istuskeli joutilaana talonpoikien veräjillä,

katsellen, kuinka lapset ja vasikat juoksentelivat tai kuinka ankat

pulikoivat lammikossa.

Huvilan läheisyydessä oli järvi ja mahtavan suuri puisto: sinne

pelkäsi hän mennä ettei suinkaan kohtaisi Olgaa yksin.

"Kyllä olin pöhkö, kun mokomat rötökset tein!" ajatteli hän eikä edes

tehnyt itsellensä selväksi, oliko hänen suustaan todella totuuden

sana livahtanut, vai oliko tämä ainoastaan ollut laulun ja soiton

hetkellinen vaikutus hermoihin.

Tukaluuden, häpeän tai "häväistyksen" tunne, kuten hän sitä arvosteli

mitä oli tehnyt, hämmensi häntä ratkaisemasta mikä intohimon puuska

se oli ollut ja ylipäänsä, mitä tämä Olga oikeastaan hänelle oli?

Hän ei enää tutkistellut, mitä liikanaista hänen sydämmensä kohdalle

oli paisunut, oliko siellä joku möhkäle, jota ei ennen ollut ollut.

Kaikki tunteet olivat siellä keräytyneet kuin yhdeksi keräksi --

häpeän keräksi.

Kun impi hetkellisesti ilmausi hänen mielikuvitukseensa, niin nousi

sieltä myös hänen eteensä tuo lihaksi ja vereksi ajatellun rauhan ja

elämän onnen ihannekuva ja tämä ihannekuva oli piirre piirteeltä: --

Olga. Molemmat kuvat sattuivat yhteen ja sulivat samaksi.

"Voi mitä olenkaan tehnyt!" puheli hän itsekseen. "Turmellut

kaikki! Jumalankiitos että Stolz matkusti pois jottei tyttö ehtinyt

hänelle tätä kertoa, muuten olisin vaikka maan alle painunut.

Lemmenseikkailut ja kyyneleet -- kuuluvatko ne _minulle? Ja Olgan

täti ei lähetä hakemaan eikä kutsu luokseen: varmaan on tyttö hänelle

kertonut... Hyvä Jumala sentään!..."

Näin hän ajatteli pujottautuen kauvemmas puistoon eräälle

syrjäkäytävälle.

Olgaa taas vaivasi ainoastaan se, kuinka menetellä jos sattuisi

kohtaamaan Oblomovin ja kuinka tästä pulasta selvitään: eikö hän

siitä hiisku sanaakaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan

heidän välillään, vai pitääkö sanoa hänelle jotakin?

Ja mitä on sanominen? Nyrpistääkkö kasvojansa, katsoa häneen ylpeästi

tai olla kokonaan katsomattakaan, ja kopeasti ja kuivasti huomauttaa

että "ei mitenkään olisi häneltä odottanut sellaista käytöstä:

minkälaiseksi ihmiseksi hän häntä luuleekaan, kun kehtasi olla niin

julkea?..." Niin oli Sonitshka tanssiaisissa vastannut jollekkin

kornetille, vaikka itse oli kaikin voimin liehakoinut pannakseen

luutnantin pään pyörälle.

"Mutta mitäs tässä on julkeaa?" kysyi hän itseltään. "Jos hän

todellakin niin tuntee, niin miksei sitten sitä ilmilausuisi? ...

Vaan kuinka sentään niin yht'äkkiä, kun tuskin vielä oli tutustuttu

toisiinsa? ... Tätä ei kukaan muu millään ehdolla olisi sanonut

nähdessään naista vasta toista tai kolmatta kertaa; eikä kukaan muu

olisi tuntenutkaan niin pian lempeä. Sitä voi tuntea ainoastaan

Oblomov..."

Mutta samalla muisti tyttö kuulleensa ja lukeneensa, kuinka rakkaus

toisinaan tulee aivan yht'äkkiä.

"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä

silmiäänkään: häntä ujostuttaa, -- ei kai se siis ole mitään

julkeutta. Mutta kuka on syypää?" ajatteli hän: "Andrei Ivanovitsh,

luonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan

silloin..."

Mutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan -- Olgaa oli

harmittanut se ja hän oli... koettanut... Niin, hän oli kovasti

punastunut -- ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin

jäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut

mies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut...

Juuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella

kaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut...

niinkuin ei milloinkaan ennen...

"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä

anteeksi... Mutta mistä?" kysyi hän sitten: "Jos minä hänelle

sanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen

houkutellut teidät... Mikä häpeä! Se ei ole totta!" huudahti hän

itsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. "Kuka uskaltaa näin

ajatella? ... Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä

olisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt... niin

mitäs silloin?" kysyi tyttö. "En tiedä..." ajatteli hän.

Siitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin

kummalliselta ... ehkä oli hän hyvin loukattu ... myöskin kuumetta

oli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua...

-- Kiihtymystä ... lievää kuumetautia, -- oli lääkäri selittänyt.

"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika

läksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään

häntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että...

Kuinka hän uskalsikin!" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja

hänen silmänsä paloivat...

Yht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.

"Joku tulee..." ajatteli myös Oblomov.

Ja samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.

-- Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.

-- Ilja Iljitsh! -- äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.

-- Hyvää päivää, -- sanoi Oblomov.

-- Hyvää päivää, -- äänsi myös tyttö.

-- Mihinkä te olette menossa? -- kysyi Oblomov.

-- Ilman vain ... -- sopersi impi nostamatta silmiään maasta.

-- Häiritsenkö minä teitä?

-- Oi, ette vähintäkään ... vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin

pikaisesti ja uteliaasti.

-- Sopiiko minun tehdä teille seuraa? -- kysyi Oblomov, äkisti

heittäen häneen tutkivan silmäyksen.

He läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin,

ei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin

sydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin

sanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet

kieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren

hädän edellä.

-- Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? -- kysyi Olga.

-- Olen, vastasi Oblomov.

-- Mitä hän kirjoittaa?

Vai ei ollut! Appelsiineistahan annettiin takaisin