1.
Stolz oli saksalainen ainoastaan isänsä puolelta, sillä äiti oli
puhdas venäläinen, ja pravoslavni-uskontoon oli lapsi kastettu. Hänen
äidinkielensä oli siis venäjä, jota hän oli oppinut sekä äidiltään
että kirjoista kuullut sitä yliopiston opetussalissa, leikeissä kylän
poikien kanssa, keskusteluissa näiden vanhempien kanssa ynnä Moskovan
suurissa kauppapaikoissa. Saksankielen taitonsa taas oli hän perinyt
isältään ja oppinut sitä myös kirjallisuudesta.
Verhljovon kylässä, jossa isä oli pehtorina, oli Stolz kasvanut ja
kasvatuksensa saanut. Jo kahdeksanvuotiaana istui hän isänsä kanssa
maantieteellisen kartan ääressä, tavaili Herderiä ja Wielandia
ja Raamatun lauseita sekä oikoeli kirjoitusta-taitamattomien
talonpoikien, kauppiasten ja tehtaantyömiesten tilejä, vaan äitinsä
kanssa lueskeli Raamatun historiaa, opettelihen Krylovin eläinsatuja,
tavailipa Telemachustakin.
Päästyään erilleen lukupuikosta, juoksenteli hän taas poika-vekkulien
kanssa linnun pesiä särkemässä, ja useinpa keskellä tuntia tai
rukousten alussa saattoi hänen taskustaan kuulua naakanpoikasten
piipitystä.
Saattoi myös sattua niinkin että, kun isä jonakin päivällistuntina
istui ryytimaassa puun alla piippuaan poltellen ja äiti kutoi jotakin
aluspuseroa tai ompeli kanavaa -- yht'äkkiä alkoi kuulua melua ja
huutoa kadulta ja aikamoinen parvi ihmisiä ryntäsi sisään pihalle.
-- Mitähän siellä on tapahtunut? kysyy silloin säikähtynyt äiti.
-- Varmaan tuodaan taas Andreita, -- lausuu isä kylmäverisesti.
Portin ovet remahtavat auki, ja joukko talonpoikia, akkoja ja
pojankakaroita syöksyy puutarhaan. Todentotta: Andreitahan siinä
kuljetetaan kotiin, mutta voi hyvä isä minkänäköisenä: ilman
saappaita, vaatteet rikkirevittyinä ja nenä verisenä -- jos ei
itsellään, niin jollakin toisella pojalla.
Äiti huomasi aina levottomuudekseen, kuinka Andrjusha näin katosi
kotoa puolen vuorokauden ajaksi, ja jos ei vain isän ponteva
puolustus olisi ollut esteenä, olisi hän pidättänyt pojan aina
luonaan kotona.
Hän hänet pesi ja pyykkäsi, muutti puhtaat liinaset ja toiset
vaatteet ylle, ja Andrjusha kulkea tepasteli nyt puolen vuorokautta
niin ihmeen puhtaana, kilttinä ja hyvinkasvatettuna poikana, mutta
illan tullen, joskus aamullakin, laahasi hänet taas joku kotiin
ryvettyneenä, rikkirevittynä, tuntemattomana -- milloin talonpoika
heinäkuormansa päällä, milloin joku kalastaja venheessään, johon
poika oli verkkomatkalla nukahtanut.
Äiti vastaanotti hänet vesissä silmin, mutta isä ei ollut
millänsäkään, vieläpä nauroikin pojan seikkailuille.
-- Hyvä on poika, siitä se vasta mies paisuu! saattoi hän toisinaan
sanoa.
-- Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin
äiti: -- eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä
mustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri
tippuu.
-- Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai
toisen nenää! puheli isä nauraen.
Äiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja
koettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa
koskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka
hänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin
elävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja
sitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut
lukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa
nelikätisesti pianoa.
Kerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti
itki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään --
kävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.
-- Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika -- vastasi hän
vaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: -- niin nostattaisinpa
koko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan
tämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin
itsestäänkin. Se on hyvä poika!
Seuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa
vuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan
paketti ruutia ja hauleja.
-- Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet
saanut? -- ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. -- Miksi et kerro
mitään?
-- Ilman vain! kuului vastaus.
Isä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?
-- Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään
kauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä
ja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi
istualleen maahan:
-- Mene sinne, mistä olet tullutkin; lisäsi hän: ja palaa vasta
sitten kun olet saanut valmiiksi käännöksesi, vaan äitiä varten
opettele ulkoa osasi ranskalaisesta komediasta, jonka hän on
luettavaksesi antanut. Jos et tätä kaikkea tee, niin parasta että
pysyt kokonaan poissa.
Andrei läksi ja palasi kotiin viikon kuluttua tuoden mukanaan sekä
käännöksen että muistiinluetun roolin.
Kun hän oli kasvanut isommaksi, istutti isä hänet viereensä
linjaalirattaille, antoi ohjakset hänen käteensä ja käski ajaa
milloin tehtaalle, milloin vainioille, milloin kaupunkiin,
kauppiaihin, virastoihin tai sitten katsomaan jotakin savi-ainetta,
jota otti sormeensa, haisteli, väliin nuolaisikin ja antoi pojankin
haistella sekä selitti mitä aineksia siinä on ja mihin se kelpaa.
Yhdessä he noin isän kanssa läksivät myös joskus tutkimaan, mitenkä
esimerkiksi valmistetaan potaskaa tai tervaa tai mitenkä talia
tömistetään jaloilla.
Neljän-viidentoista vuoden ikäisenä ajeli poika useinkin yksikseen
rattailla tai ratsain, laukku satulassa, isän asioilla kaupungissa
eikä koskaan tapahtunut että hän olisi unhoittanut jotakin,
toimittanut jotakin väärin tai muuten hairahtunut.
-- Recht gut, mein lieber Junge! puheli isä silloin kuunneltuaan
hänen tilintekonsa loppuun ja lyödä taputellen häntä leveällä
kämmenellään hartioille, antoi sitten vaivoista pari kolme ruplaa,
aina sen mukaan, kuinka tärkeä toimitettava asia kulloinkin oli
ollut. Ja äiti sai pitkästä ajasta taas siivota Andrjushan puhtaaksi
kaikesta siitä karstasta, ravasta, savesta ja talista, mitä näillä
matkoilla poikaan oli tarttunut.
Äitiä ei oikein miellyttänyt tämä työhönkiihoittava,
käytännöllisyyttä tarkoittava kasvatustapa. Hän pelkäsi että pojasta
tulee samallainen saksalainen porvari kuin ne, jollaisista isä oli
lähtenyt. Hän katseli koko saksalaista kansanainesta ikäänkuin
jonkunlaista patentinsaanutta poroporvari-laumaa eikä rakastanut sitä
raakuutta, sitä itsenäisyyttä, sitä pöyhkeyttä, joilla saksalainen
ainesjoukko joka paikassa edustaa tuhatvuosien työllä hankittuja
kansallisoikeuksiaan.
Hänen silmissään ei koko saksalaisessa kansakunnassa ollut eikä
voinutkaan olla yhtään ainoata oikeata hienonmailmanmiestä.
Saksalaisessa luonteessa ei hän huomannut minkäänlaista pehmeyttä,
hienotunteisuutta tai suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee
elämän mailmassa miellyttäväksi tai jonka kautta voisi kiertää
jotakin sääntöä ja poiketa yleisestä tavasta.
Ei, nämät raakalaiset poistavat edestänsä kaikki esteet, pysyvät
jäykästi kiinni kaikessa, mitä kerran ovat päähänsä saaneet, he
ovat valmiit otsallaan puhkaisemaan vaikka seinän, ainoastaan
menetelläksensä sääntöjen mukaisesti.
Hän oli elänyt kotiopettajattarena rikkaassa talossa ja ollut
tilaisuudessa oleskelemaan ulkomailla, matkustanut läpi koko Saksan
valtakunnan ja mielessään sekoittanut kaikki saksalaiset yhdeksi
ainoaksi laumaksi tuollaisia piipunnysää polttelevia ja hampaittensa
läpi syljeskeleviä puotipalvelijoita, ammatti-mestareita, kauppiaita,
seivässuoria upseereja ja sotilaita sekä virkamiehiä, sellaisia
arkipäiväisiä ihmisiä, jotka pystyvät ainoastaan halpaan työhön,
tuollaiseen alituista touhua vaativaan rahojen keräämiseen, mistä
sitten syntyy tuo typerä järjestys, tuo ikävä elämän säännöllisyys
ja turhantarkka velvollisuuksien noudattaminen. Sangen epämieluisia
olentoja olivat hänelle kaikki nämät porvarit kulmikkaine
käytöksineen, isoine, karkeine käsineen, tuoreenpunertavine
kauppias-kasvoineen ja karkeine puhetapoineen!
"Pukekoon saksalainen itsensä kuinka koreaksi tahansa", ajatteli
hän: "vetäköön yllensä kuinka hienon ja valkoisen paidan hyvänsä
ja kulkekoonpa vaikka keltaiset hansikkaat käsissään, yhä on hän
ikäänkuin saapasnahkasta leikattu, yhä pistää valkoisten mansettien
alta esiin karkeat ja punertavat kädet ja tuon soman pukimen sisästä
kurkistaa -- jollei leipuri, niin ainakin kapakka-viinuri. Ja nämät
karkeat kädet ne eivät pysty tarttumaan muuhun kuin naskaliin tai
korkeintaan -- viulunjouseen orkesterissa."
Mutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos
kohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta
ruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään
syntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika,
jolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas,
uljas katse -- samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan
venäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti
saksalaisissa.
Ja yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään
jauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta
aivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina
ja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!
Vaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen
milloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen
kihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia
-- tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet
kuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista
ja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin
runoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan
korkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu...
Ja koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä
syrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen
laskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.
Äiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki
kaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle
oli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita -- mitkä kaikki
hänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.
Mutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen
poika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen
kasvatuskouluunsa.
Se ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä
määräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan
aito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä
hänet pitämään siitä kirjaakin.
Rauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä
maaperässä -- ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo
porvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä
pyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se
ikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka
hartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa
eikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja
vieterien ääressä.
Onpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se
suurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin
pujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja
ja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota
raakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, --
ei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja
hiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja
sinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina
kiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti
hekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa,
sametissa ja pitseissä.
Näitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden
aikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä
muinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa
syljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä,
elämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan
piirissä...
Kolmena vuotena peräkkäin oli tämä autio linna yht'äkkiä täyttynyt
ihmisillä, kiehuen eloa, juhlia, tanssiaisia, ja pitkiltä
parvekkeilta oli silloin läpi öiden välkähdellyt tulia.
Saapuneet olivat näet ruhtinas ja ruhtinatar perheinensä: ruhtinas,
harmaapäinen ukko, jonka kasvot olivat kuin pergamentti, jonka
himmeäkatseiset silmät olivat ulospäin pullistuksissa ja otsa
korkea ja kalju, jolla oli kolme tähteä, kultainen nuuskarasia,
keppi, jonka ponnessa paistoi jalokivi, ja jolla oli jaloissaan
samettikengät. Ruhtinatar -- kauneudeltaan majesteetillinen,
ryhdiltään ja käytökseltään nainen, jota varmaankaan ei kukaan
koskaan päässyt lähelle syleilläkseen tai suudellakseen, hädintuskin
itse ruhtinaskaan, vaikka heillä olikin viisi lasta.
Hän näytti olevan ylempänä sitä mailmaa, johon hän alentui astumaan
kolmena vuotena peräkkäin. Ei kenenkään kanssa hän puhellut, ei
millekkään retkille hän lähtenyt, vaan istuskeli viheriäisessä
kulmahuoneessa kolmen vanhan ämmän seurassa, käyskenteli jalkaisin
puutarhan läpi pitkin umpinaista parveketta tai meni joskus kirkkoon
istuutuen tuoliin verhojen taakse.
Sitävastoin oli talossa, paitsi ruhtinasta ja ruhtinatarta,
kokonainen muu mailma, niin iloinen, niin elävä, että Andrjusha
lapsellisine viheriäänvivahtavine silmineen yht'äkkiä sai tilaisuuden
katsahtaa kolmeen tai neljään eri ihmispiiriin sekä terävällä
älyllään ahnaasti ja tajuttomasti tarkastella niiden eri tyyppejä
ikäänkuin kirjavia ilmiöitä naamiohuveissa.
Niiden joukossa kohtasivat häntä ensiksikin nuoret ruhtinaat Pierre
ja Mikael, joista edellinen heti paikalla opetti Andrjushalle,
kuinka puhalletaan tai rummutetaan ilta- ja aamusoittoa ratsuväessä
ja jalkaväessä, millaisia ovat husaarien miekat ja kannukset tai
millaisia ovat rakuunain, minkäkarvaisia ovat hevoset kussakin
rykmentissä, sekä mihinkä välttämättä on koulusta päästyä pyrittävä
jottei joutuisi häpeään.
Toinen, Mikael, asetti heti tutustuttuaan Andrjushaan hänet
erityiseen asentoon ja alkoi tehdä kummallisia temppuja nyrkeillään
iskien niillä Andrjushaa milloin nenään, milloin vatsaan sekä selitti
sitten että tämä nyt on sitä englantilaista tappelutapaa.
Kului kolmisen päivää, niin jopa Andrei, ainoastaan maalaisvapauden
perustuksella ja jäntereisten käsivarsiensa oikeudella lyödä läppäsi
hänen nenänsä rikki niin hyvin englantilaisella kuin venäläisellä
tavalla, ilman minkäänlaista tieteellistä metoodia sekä saavutti
siten auktoriteetin molempien ruhtinasten edessä.
Oli myös kaksi ruhtinatarta, yhdentoista ja kahdentoista vuotiaita
tyttöjä, jotka olivat korkeahkot vartaloltaan, solakat ja upeasti
puetut, jotka eivät puhelleet kenenkään kanssa eivätkä tervehtineet
ketään ihmistä ja pelkäsivät kovasti talonpoikia.
Oli näiden kotiopettajatarkin, _mademoiselle Ernestine_, joka kävi
juomassa kahvia Andrjushan äidin luona ja opetti tämän kähertämään
Andrjushan hiuksia. Toisinaan hän itsekkin veti pojan pään polviensa
väliin ja kähersi paperikääreillä niin kovasti että ihan koski
kipeästi, otti sitten valkoisilla käsillään kiinni pojan molemmista
poskista ja suuteli niin ihmeen hellästi!
Sitten oli myös eräs saksalainen, joka sorvasi nuuskarasioita ja
nappeja, sitten musiikinopettaja, joka juopotteli sunnuntaista
sunnuntaihin, sitten kokonainen parvi sisäpiikoja sekä kaiken lopuksi
iso lauma koiria ja koiranpenikoita.
Koko tämä joukko täytti talon ja kylän melulla ja pauhulla,
kolinalla, huudoilla ja soitonsävelillä.
Toisaalta päin Oblomofka, toisaalta taas tämä ruhtinaallinen
kesälinna ylellisine herras-elämineen sattuivat siis yhteen
saksalaisen elinaineksen kanssa, ja vaikuttivat sen ettei Andreista
tullut mitään "bursch'ia" eikä "poroporvaria".
Andrein isä oli agronoomi, teknoloogi ja pedagoogi. Agronomian
käytännöllisen opin oli hän saanut isältään, joka oli ollut
talonvuokraaja, teknologian taidon oli hän oppinut sachsenilaisissa
tehtaissa, ja lähimmässä yliopistossa, jossa oli nelisenkymmentä
professoria, oli hän saanut kutsumuksensa opettamaan sitä, mitä nuo
neljäkymmentä viisasta olivat ehtineet hänen päähänsä päntätä.
Pitemmälle ei hän opintojaan jatkanut, vaan kääntyi itsepäisesti
niistä pois päätettyään että hänen on ryhdyttävä asioihin sekä palasi
isänsä luo. Tämä antoi hänelle sata taaleria, uuden matkalaukun ja
päästi näin menemään neljän tuulen mailmaan.
Siitä ajasta alkaen Johannes Bogdanin poika ei nähnyt syntymämaatansa
eikä isäänsä. Kuusi vuotta vaelteli hän Sveitsissä ja Itävallassa ja
kaksitoista vuotta on hän sitten asuskellut Venäjällä ja siunaa nyt
kohtaloaan.
Koska hän itse oli opiskellut yliopistossa, niin päätti hän että
kai pojankin on semmoisessa oltava -- viisi siitä, vaikka se nyt
ei ollutkaan saksalainen yliopisto, viisi siitä, jos venäläinen
yliopisto oli vaikuttava käänteen hänen poikansa elämässä ja vievä
hänet kauvaksi siltä uralta, jonka isä aatteissaan oli häntä varten
viitoittanut.
Ja hän oli tehnyt sen sangen yksinkertaisesti: oli ottanut uran
valmiina isoisältä ja jatkanut sitä ikäänkuin viivoittimella vetäen
tulevaan pojanpoikaan saakka, ja pysyi levollisena vähääkään
epäilemättä että Herzin variatsioonit, äidin unelmat ja tarinat tai
balkongi ja budoaari ruhtinaan kesälinnassa kääntäisivät Andreissa
tuon kaitaloisen saksalaisen ladun niin leveälle tielle, ettei
sellaista ollut unissakaan nähnyt ei hänen isoisänsä eikä isänsä,
eipä edes hän itsekään.
Muuten ei isä suinkaan ollut niin ahdasmielinen, että olisi ruvennut
tyrkyttämään pojalleen omia toivomuksiaan tässä asiassa; hän vain ei
osannut aivoissaan suunnitella pojalleen mitään muuta uraa kuin tämän
vanhan.
Eikä hän siitä niin paljon huolehtinut. Kun poika oli palannut
yliopistosta ja jäi kolmiseksi kuukaudeksi kotiin, niin sanoi isä
vain että mitäs hän täällä Verhljovossa enää tekee, että tuon
Oblomovinkin pojan ovat jo lähettäneet Pietariin, ja että siis kai
hänenkin jo oli aika.
Mutta miksikä oli pojan lähteminen Pietariin, miksei hän yhtähyvin
voinut jäädä Verhljovoon auttamaan maatilanhoidossa -- sillä
kysymyksellä ei vanhus itseään vaivannut, hän vain muisti että
silloin kun hän itse päätti oppikurssinsa, oli isä lähettänyt hänet
pois luotansa.
Ja hän vain lähetti poikansa pois -- semmoinen on tapa Saksanmaassa.
Äitiä ei enää ollut elossa eikä kukaan ollut vastaansanomassa.
Lähtöpäivänä antoi isä Ivan Bogdanovitsh pojalleen sata ruplaa
seteleissä.
-- Sinä matkustat nyt ratsain maaherran-kaupunkiin asti, puheli
hän: -- siellä saat ottaa Kalinnikovilta kolmesataa viisikymmentä
ruplaa lisää, mutta hevosen saat jättää hänen luokseen. Jos ei
hän sattuisi olemaan kaupungissa, niin saat myödä hevosen; siellä
on kohta markkinat: maksavat tinkimättä neljäsataa ruplaa. Matka
Moskovaan maksaa sinulle nelisenkymmentä ruplaa, sieltä Pietariin
-- seitsemänkymmentä viisi; rahaa jääpi kylliksi. Perille päästyäsi
tee miten tahdot. Sinä olet ollut minun asioissani ja tiedät siis
luultavasti että minulla on jonkunlainen pääoma. Mutta ennen minun
kuolemaani ei sinun siihen tarvitse turvautua, ja minä luultavasti
elän vielä noin kaksitoista vuotta, jollei vain kivi satu päähän
putoamaan. Minun elämäni lamppu palaa kirkkaasti ja siinä on vielä
paljon öljyä. Sinä olet saanut hyvän sivistyksen: kaikki kunnia-urat
ovat edessäsi avoinna. Voit ruveta virkamieheksi, voit harjoittaa
liikettä, voit kehittyä vaikka kirjailijaksi, mitä ikinä -- enhän
minä tiedä minkä alan itse valitset, mihin tunnet enin vetoa...
-- Kylläpähän sitten näen, mahdotonta kai on tässä näin yht'äkkiä
kaikille aloille ... vastasi Andrei.
Isä alkoi nauraa hahattaa minkä jaksoi ja pudisteli poikaa hartioista
niin ettei sitä hevonenkaan olisi sietänyt. Mutta Andrei ei ollut
milläänkään.
-- No, vaan jos et itse pääse selville, minkä uran valitseisit, niin
pitää sinun neuvotella ihmisten kanssa ja kysellä -- mene esimerkiksi
Reinholdin luo: hän kyllä neuvoo. Oo! -- lisäsi ukko nostaen sormensa
pystyyn ja puistellen päätään: -- se on ... se on:... (hän tahtoi
ylistellä, vaan ei keksinyt sanoja). Me tulimme yhdessä sen kanssa
Sachsenista. Hänellä on nelikerroksinen talo. Minä sanon sinulle
osoitteen...
-- Älä sano, en tarvitse! virkkoi Andrei: -- Minä menen hänen
luokseen sitten kun minulla itsellänikin on nelikerroksinen talo,
vaan toistaiseksi tulen toimeen ilman häntä...
Isä pudisti poikaa jälleen hartioista.
Andrei hyppäsi hevosen selkään. Satulaan oli sidottu kaksi laukkua:
toisen sisässä oli vahakankainen sadetakki ja sieltä pisti myös
esiin paksut, naulapohjaiset saappaat, joukko paitoja Verhljovon
palttinasta sekä muutamia isän neuvosta ostettuja ja mukaanotettuja
kapineita. Toisessa laukussa oli hienosta verasta tehty, soma
hännystakki, karvapäällinen palttoo, tusina hienoja rinta-paitoja
ynnä batiinit, äidin ohjeesta otetut ja muistoksi Moskovasta tilatut.
-- Niinpä siis! lausui isä.
-- Niinpä siis! virkkoi poika.
-- Onko kaikki valmista? kysyi isä.
-- Kaikki on valmista! vastasi poika.
He katsoivat vaijeten toinen-toistaan silmiin ikäänkuin lävistäen
toisensa katseillaan.
Sillävälin oli siihen ympärille keräytynyt joukko uteliaita
naapureita suu-auki katsomaan, mitenkä pehtori laskee poikansa
mailmalle.
Isä ja poika puristivat toinen-toisensa kättä ja Andrei läksi
ripeästi ajamaan.
-- Sepäs koko koiranpenikka: ei kyynelen pisaraakaan! -- ihmettelivät
naapurit. -- Katsokaas: tuolla jo kaksi varista on rapistelemassa
aidan seipäässä, hänelle ne raakkuu pahan edellä, haa -- saapas nähdä
poika...
-- Mitäs ne varikset tuollaisille, jotka kuljeksivat yksikseen
metsissä juhannus-öinäkin: ei ne noille saksalaisille toki mitään
pysty tekemään. Vaan venäläistä eivät silmänräpäystäkään kynsistään
päästä.
-- Kyllä on pakana tuo vanhuskin! huomautti eräs äiti. -- Aivan kuin
kissanpojan paiskasi kadulle: ei syleillyt, ei itkenyt!
-- Seis! Seis Andrei! huusi vanhus poikansa perään.
Andrei pysäytti hevosensa.
-- Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta
hyväksyvästi.
-- Mikäs nyt? kysyi Andrei.
-- Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!
-- Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa
tuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.
-- Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.
-- Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä
hiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.
-- Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat
naapurit.
Mutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei
kestänyt nähdä moista eroa.
-- Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla
silmiään. -- Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan
sinua siunaa matkalle lähtiessäsi... Salli edes minun nyt sinua
siunata, kaunokaiseni kallis...!
Andrei hyppäsi alas hevosen seljästä, syleili vanhaa vaimoa ja
tahtoi heti ajaa tiehensä -- mutta purskahtikin yht'äkkiä itkuun,
kun vaimo häntä ristitsi ja suuteli. Vaimon palavissa sanoissa oli
hän kuulevinaan ikäänkuin äiti-vainajansa äänen ja tämän hellä kuva
välähti hetkeksi hänen sielussansa.
Hän syleili vielä lujasti puristaen naista, pyyhkäisi äkkiä kyyneleet
silmistään ja hypähti hevosen selkään. Sivalsi sitten molemmille
kupeille ja katosi pois pölypilvessä -- ja hänen peräänsä ryntäsi
kahdelta taholta kolme kylän koiraa yhtyen vimmattuun haukuntaan.
2.
Stolz oli yhdenikäinen kuin Oblomov ja siis nyt, niinkuin tämäkin,
kolmenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli palvellut ja ottanut eron
virastaan, toiminut liikeasioissa ja hankkinut itselleen todellakin
oman talon ja rahaa. Hän on osakkaana jossakin yhtiössä, joka
lähettelee tavaroita ulkomaille.
Lakkaamatta on hän liikkeessä: kun yhtiön on tarvis lähettää asiamies
Belgiaan tai Englantiin -- niin hänet lähetetään; kun on tarvis
laatia joku ehdotelma tai sovittaa joku uusi aate asioihin -- niin
hänet siihen valitaan. Sitä tehden matkustelee hän mailmaa, opiskelee
ja lueskelee: milloin hän kaikkea ehtiikin -- ties jumala.
Hän on koko mies pelkkiä luita, jäntereitä ja hermoja, ikäänkuin
puhdasrotuinen englantilainen hevonen. Laihahko hän on, poskia
hänellä ei ole juuri lainkaan, s.o. on kyllä poskiluut sekä lihakset,
mutta ei merkkiäkään mihinkään rasvamaiseen pyöreyteen; kasvojen
väri on tasainen, mustaverinen ilman minkäänlaista punaa, silmät
vivahtavat tosin hieman viheriään, mutta ilmaisevat älyä.
Mitään liikanaisia ruumiin-liikkeitä ei hänellä ollut. Kun hän istui,
niin istui hän levollisesti; kun hän teki jotakin työtä, muuttuivat
hänen kasvonpiirteensä vain sen verran kuin oli tarvis. Samoinkuin
hänen ulkonainen elimistönsä oli vapaa kaikesta liikanaisuudesta,
samoin hän elämänsä siveellisissäkin suhteissa etsi tasapainoa
käytännöllisyyden ja hengen hienojen tarpeiden välillä. Nämät kaksi
puolta kulkivat hänessä yhdensuuntaisesti risteytyen ja sulautuen
tiellä toisiinsa, mutta sotkeutumatta milloinkaan paksuiksi,
selvittämättömiksi solmuiksi.
Hän astui tietänsä varmoin ja reippain askelin, eli kulunkiarvioiden
mukaan ja koetti kuluttaa jokaisen päivänsä, jokaisen ruplansa
tarkasti pitämällä silmällä menetettyä aikaa, työtä sekä sielun- ja
sydämmen voimaa.
Suruja ja iloja näytti hän hallitsevan ikäänkuin käsien liikkeillä,
ikäänkuin jalkojensa askeleilla tai samoin kuin hän menetteli pahan
ja hyvän sään vallitessa.
Sateisella säällä hylkäsi hän käyttämästä sateensuojaa. Se on: kärsi
niin kauvan kun murhetta kesti, mutta kärsi ilman arkamielistä
nöyryyttä, enemmän vain harmista, ylpeydestä, ja kesti loppuun asti
maltillisesti ainoastaan sentähden että katsoi jokaisen kärsimyksen
syyn aiheutuvan omasta itsestään eikä ripustanut sitä niinkuin
kauhtanaa toisen kaulaan.
Ja mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin
tien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on
kuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen
katkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.
Selvä, suora ja todellinen katse elämään -- se se oli hänen
alituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä
toteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi
itsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin
sattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan
suuntaan.
"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!" saneli hän usein
itselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka
edessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään
epäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.
Kaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista
elämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin
vihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi -- silloin kun vähimmin siihen
uskot; vihamiehenäsi -- silloin kun luottavaisesti uinahdat sen
maireaan kuiskutukseen.
Hän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen
valtakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan,
jossa on päällekirjoitus: _ma solitude, mon hermitage, mon repos_,
tietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava
ulos.
Epäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut
sielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja
käytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli
hänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja
värien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen
ilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.
Hänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa
rapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia
avaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina
tuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden
kynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään
sallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana
avainta lukossa olevaan oveen.
Yhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä,
seurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli
pakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli
_terra incognita_.
Hän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla
alueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen
kalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta
pakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin
rajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä
vuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin
laskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään.
Hän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä
samalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun
seljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan,
joka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta,
vakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan
takaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn,
epäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja
kuivalle maaperälle.
Viehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin
voimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään
äärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin
että olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä
"maannut kaunotarten jalkain juuressa" vaikka ei ollutkaan kokenut
mitään huumaavia riemun hetkiä.
Hänellä ei ohut mitään epäjumalia ja siksi säilytti hän sielunsa
voiman ja ruumiinsa kestävyyden, siksi oli hän siveän-ylpeä; koko
hänen olennostaan tuulahti jonkunlaista raitista pontevuutta, jonka
edessä väkisten hämmästyivät epähienotkin naiset.
Hän tunsi näiden harvinaisten ja kalliiden ominaisuuksien arvon,
käyttäen niitä siihen määrin säästeliäästi että häntä nimitettiin
egoistiksi ja tunnottomaksi ihmiseksi. Tuo hänen pidättymisensä
intohimoista ja älynsä olla poikkeamatta luonnollisuuden ja hengen
vapaan aseman rajoista, leimattiin moitteen merkillä, samalla kun
annettiin kiitoslause -- kadehtien ja ihaillen -- jollekkin toiselle,
semmoiselle joka täyttä vauhtia oli mäiskähtänyt suohon ja turmellut
sekä oman että toisen tilan.
-- Himot, himot julistavat kaiken syyttömäksi -- puhelivat ihmiset
hänen ympärillään: -- mutta te teidän itsekkäisyydessänne varjelette
vain omaa itseänne: kenenkä hyväksi, sepä vielä nähdään!
-- Niin, jonkun hyväksi toki varjelenkin, -- sanoi hän miettiväisesti
ikäänkuin silmäten kohti kaukaisuutta, ja jatkaen epäilystään himojen
runouteen, viehättymättä niiden myrskyisiin ilmiöihin ja hävittäviin
seurauksiin sekä tahtoen yhä nähdä olemuksen ihanteen ja ihmisen
pyrkimykset elämän vakavan kehityksen ja elämän toiminnan valossa.
Ja kuta enemmän häntä vastaan väitettiin, sitä syvempään hän
juurtui itsepäisyydessään, joutuipa joskus, ainakin sanariidoissa,
puritaaniseen aate-vimmaan. Hän saattoi sanoa että "ihmisen
oikea tarkoitus on elää läpi nuo neljä vuodenaikaa, se on neljä
ikäkauttansa, tekemättä hyppäyksiä ja kantaa elämänsä astiaa
viimeiseen päiväänsä saakka läikäyttämättä tyhjään ainoatakaan
pisaraa, ja että säännöllisesti ja tasaisesti palava liekki
on parempi kaikkia riehuvia tulipaloja, mikä runous tahansa
niissä leimunneekaan". Lopuksi saattoi hän lisätä että hän
"olisi onnellinen, jos hänen onnistuisi itseensä sovittaa tämä
vakaumuksensa, vaan ettei hän toivo tätä saavuttavansa sentähden että
tämä on sangen vaikeata".
Ja kuitenkin hän itse järkähtämättä kulkemistaan kulki pitkin tätä
valittua tietä. Ei nähty että hän milloinkaan olisi jotakin asiaa
sairaalloisesti ja kiusallisesti hautonut, eivätkä häntä nähtävästi
ahdistaneet mitkään vaivatun sydämmen kalvavat tuskat. Ei hän
ollut sielultansa kipeä, ei koskaan eksynyt mihinkään sotkuisiin,
vaikeisiin tai äkkiuusiin suhteisiin, vaan lähestyi niitä ikäänkuin
vanhoja tuttuja tai ikäänkuin olisi elänyt toistamiseen ja kulkenut
tuttuja seutuja.
Mikä tahansa häntä kohtasikin elämässä, heti käytti hän sellaista
vastaanottokeinoa, joka oli tarpeen juuri tätä ilmiötä varten --
aivan niinkuin tottunut emännöitsijä kerralla valitsee vyössään
riippuvasta avainkimpusta juuri sen avaimen, mikä tarvitaan tuota tai
toista ovea varten.
Ylimmäksi kaikkea asetti hän järkähtämättömyyden tarkoituksia
saavutettaessa: tämä oli hänen silmissään lujan luonteen
tunnusmerkki, ja henkilöitä, joilla oli tämä järkähtämätön luonne,
ei hän koskaan evännyt kunnioittamasta, kuinka vähäarvoiset tahansa
heidän tarkoituksensa olivatkin.
-- Kas ne ovat ihmisiä! sanoi hän.
Tuskin tarvitseisi lisätäkkään että hän itse näin kulki päämääräänsä
kohti rohkeasti astuen yli kaikkien esteiden ja kieltäytyen
tehtävästään ainoastaan silloin kun hänen tiellään kohosi vastaan
seinä taikka aukeni poikkipääsemätön, pohjaton kuilu.
Mutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella,
joka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy
umpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden,
ja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa
hänestä siellä sanottiinkin.
Muodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri
sellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä
ovat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet
noin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti
ympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä
yhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen
vanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä
olivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita,
leveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä... Kuinka monta
Stolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!
Mutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville,
jossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana
vastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu
kysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä
johda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin,
ainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.
Sen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus -- kaksi
voimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava
hyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle
saksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi
Oblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa,
ja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa
piili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta
kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle
yksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen
siinä vastakaikua.
Ken sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut
sisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun -- olipa hän sitten
kuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa -- se ei enää voinut evätä
häneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä,
saamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.
Usein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään
erilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin
iltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä
sohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää
ja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä
hän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee
tullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka
palatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä
on ennen lapsena juoksennellut.
3.
-- Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä.
No, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.
-- Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov
huoahtaen: -- sen terveyden kanssa on niin ja näin.
-- Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.
-- Nämät näärännäpythän ne minua tässä ovat ruvenneet vaivaamaan:
juuri kun viime viikolla olin päässyt yhdestä, joka oli
oikeanpuolisessa silmässä, niin nyt on taas jo toinen nousemassa.
Stolz naurahti.
-- Eikö muuta? kysäsi hän. -- Ne sinulle tulevat liiasta makaamisesta.
-- Muutako? Kurkkutulehduskinhan minua vaivaa. Olisitpa vain kuullut,
mitä tohtori äsken tässä sanoi. "Ulkomaille" sanoi hän, "pitää teidän
lähteä, muuten käy huonosti: -- voitte saada halvauksen!"
-- No, mitäs sinä?
-- En minä lähde.
-- Miksikä et?
-- Hyvänen aika! Kuulehan toki mitä hän määräili: "minun on muka
eleskeltävä jollakin vuorella, matkustettava Egyptiin taikka
Ameriikkaan..."
-- Mitäs sitten? virkkoi Stolz kylmäverisesti. -- Egyptiin pääset
sinä kahdessa viikossa, Ameriikkaan kolmessa.
-- Voi sinuas, veli Andrei, ettäs sinäkin semmoista puhut! Yhden
viisaan miehen luulin minä toki mailmassa vielä olevan, ja sekin
nyt on päästään pilalla. Kuka hullu nyt matkustaisi Ameriikkaan tai
Egyptiin asti? Ei muut kuin nuo englantilaiset: nehän on Herra Jumala
sillä tavalla luonutkin eivätkähän ne missään ole oikein kotonaan.
Vaan kukas meillä lähtee? korkeintaan joku epätoivoinen heittiö,
jolle elämä ei ole minkään arvoinen.
-- Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa
vaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella
vieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä ...
voi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään,
miten on siellä maalla Oblomofkassa?
-- Ah, älä kysy! ... virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Sitä vain että elämä käy käsiksi!
-- Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.
-- Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä,
vaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen
ne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa
häntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja
ripottelivat hiekkaa niskaan ... eikä toinen jaksanut vastustaa.
-- Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on
tapahtunut? tiedusti Stolz.
-- Kaksi kamalaa onnettomuutta.
-- Millaisia siis?
-- Olen joutunut kokonaan rappioon.
-- Kuinka niin?
-- Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa...
Mihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!
Sakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja
naurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.
-- Aika veijari tämä sinun pehtorisi! -- sanoi hän. -- On itse ajanut
talonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit
heille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.
-- Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, -- virkkoi
Oblomov.
-- No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. -- Se, jolla on
hyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos
ei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä
pidättämään?
-- Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. -- Oblomofkan
talonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät
maata maleksimaan?...
-- Kuules, sinä et taida tietääkkään, -- keskeytti Stolz: -- että
Verhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie
tehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja
kauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat...
-- Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. -- Sekös
vielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa
siellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat
rupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua
kaikellaisia kauppiaita -- kaikki on hukassa. Voi surkeutta!
Stolz rupesi nauramaan.
-- Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. -- Talonpojat siellä
ovat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään,
ei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään
tuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä
rupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit,
kiiltosaappaat ... ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.
-- Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, --
huomautti Stolz. -- Vaan perusta sinä koulu kylään...
-- Eikös se ole liian varhaista? -- lausui Oblomov: -- lukutaito on
vahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei
viitsi enää kyntääkkään...
-- Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä
pitää kyntää -- etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa
puhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.
-- Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä
kokonaan ... -- huomautti Oblomov arasti.
-- Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. -- Matkusta nyt vain:
sielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo
kauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole
kokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?
-- Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä
maatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus...
-- Mikä se sitten on?
-- Ajavat pois asunnosta.
-- Mitenkä ajavat?
-- Noin vain että "muuta pois!" sanovat ja sillä hyvä.
-- No mitäs sitten?
-- Mitäkö? Selkäni ja kylkeni olen ihan kipeiksi hieronut pyöriessäni
näiden puuhien takia. Kaikki asiat tulevat yhtaikaa: pitää keretä
yhtä ja toista, on laskuja tarkastettavia ja suoritettavia, on
maksuja sinne sekä tänne ja nyt kaiken lisäksi tämä tavarain
kuljetus. Kauheasti paljon kuluu rahaa enkä itsekään tiedä, mihin
ne menevät. Vielä tässä sekin sattuu ettei jää yhtä kolikkaakaan
kukkaroon...
-- Voi hemmoteltua miestä: vai on nyt muka niin raskasta muuttaa
asunnostaan, -- virkkoi Stolz kummastuksissaan. -- Vaan apropos
rahoistasi: paljonko sinulla on? Lainaas minulle viisisataa ruplaa:
täytyy heti tässä lähettää, huomenna otan meidän konttoorikassasta...
-- Odotahan! Annas, kun muistelen... Tuonoin lähettivät tilalta
tuhannen; vaan nyt on jälellä ... odotas, niin katsotaan...
Oblomov alkoi penkoa laatikoltaan.
-- Kas tuossa ... kymmenen, kaksikymmentä, tässä kaksisataa
ruplaa, ... tuossa kaksikymmentä. Piti tässä vielä olla kupariakin...
Sakariias, Sakariias!
Sakariias tulla rymisti niinkuin ennenkin alas uunipenkiltään ja
astui huoneeseen.
-- Mihinkäs ne kaksi riunanrahaa ovat joutuneet, jotka olivat tässä
pöydällä? Eilenhän minä ne panin siihen...
-- Mistä te, Ilja Iljitsh, olette keksinyt nuo riunanrahat? Johan
minä teille selitin ettei siinä niitä ollut...