ostettavat kaupungista ja niitä säilytettiin kuten muitakin
ostotavaroita lukon takana. Pätkät laskettiin huolellisesti ja
pantiin kätköön.
Yleensä ei siellä tuhlattu rahoja, ja vaikka joku esine olisi ollut
miten välttämätön hyvänsä, annettiin siitä rahoja mitä suurimmalla
säästäväisyydellä ja ainoastaan silloin, kun rahameno oli vähäinen.
Suurempia maksuja suoritettaessa aina huokailtiin, vaikeroitiin ja
riideltiin.
Oblomovilaiset suostuivat pikemmin kärsimään kaikenlaisia
epämukavuuksia ja tottumaan niihin kuin tuhlaamaan rahoja.
Senpätähden oli sohvapeitekkin vierashuoneessa jo kauvan sitten
likaantunut, sentähden myöskin Ilja Ivanovitshin nahkapeitteinen
nojatuoli tuskin ansaitsi sitä nimeä, sillä todellisuudessa oli
nahkaa siinä jäljellä ainoastaan palanen selkämyksessä, muualta oli
se jo viisi vuotta takaperin kulunut ja putoillut pois; kenties
samasta syystä porttikin oli kallellaan ja portaat heiluvat. Antaa
pois jostakin, vaikka välttämättömästäkin tavarasta, pari- tai
kolmesataa ruplaa, olisi näyttänyt miltei itsemurhalta.
Kuultuaan että joku paikkakunnan nuori maanomistaja oli käynyt
Moskovassa ja maksanut tusinasta paitoja kolmesataa ruplaa,
saappaista viisikolmatta ruplaa ja neljäkymmentä ruplaa liivistä
häitä varten, teki ukko Oblomov ristinmerkin ja sanoi hätäisesti,
että "semmoinen nuori mies olisi vietävä linnaan".
Tuntemattomat olivat heille valtiotaloudelliset säännöt pääoman
nopeasta liikkeestä, tuotannon kartuttamisesta ja tuotteiden
vaihdosta. He tunsivat yksinkertaisuudessaan ainoastaan yhdenlaista
pääoman käyttämistä -- sen pitämistä arkussa. -- --
Vierashuoneen nojatuoleilla istuivat eri asennoissa talon asukkaat ja
heidän tavalliset vieraansa.
Seurueen kesken vallitsee enimmiten syvä hiljaisuus: kaikki tapaavat
he toisensa jokapäivä; henkiset aarteet ovat jo aikoja tyhjennetyt,
ja uutisia ulkoapäin ei ole niin helppo saada.
Ollaan ääneti; kuuluu ainoastaan Ilja Ivanovitshin kotitekoisten
saappaiden narina ja kotelon sisässä olevan seinäkellon kumeaääninen
naksutus.
Niin kuluu joskus puolikin tuntia, jolla ajalla ei tapahdu muuta kuin
että joku haukottelee kovaäänisesti ja tehtyään ristinmerkin sanoo:
"Herra siunatkoon!"
Hänen jälkeensä haukottelee joku toinen; sitten avaa kolmas hitaasti,
aivankuin käskyn mukaan, suunsa, ja niin edespäin; ilmanliike
keuhkoissa tarttuu jokaiseen ja joiltakuilta herahtaa kyynelkin
silmästä.
Ilja Iljitsh menee ikkunan luo, katsahtaa ulos ja sanoo ihmetellen:
Kello on vasta viisi ja ulkona on jo noin pimeä!
-- Niin, vastataan siihen: -- tähän aikaan on aina pimeä, pitkät
illat ovat käsissä.
Mutta keväällä ihmetellään sitä että pitkät päivät ovat saapuneet.
Kun heiltä kysytään, mitä varten ovat nuo pitkät päivät, niin eivät
he sitä osaa sanoa.
Taas syntyy hiljaisuus.
Joku siinä rupee niistämään talikynttilää ja äkkiä sammuttaa valkean:
-- kaikki säpsähtävät: -- Se merkitsee satunnaisen vieraan tuloa!
sanoo joku päättäväisesti.
Joskus syntyy sen johdosta keskustelukin.
-- Kukapa tuo vieras voisi olla? virkkaa emäntä
-- Eiköhän vain Nastasja Faddejevna? Kunpahan vain olisi! Kyllä me
syleilisimme toisiamme ja itkisimme ilosta! Menisimme kirkkoon,
sekä aamu- että päivä-kirkkoon yhdessä... Mutta mitäpä minä hänen
rinnallaan! Vaikka olenkin nuorempi, en jaksaisi häntä kaikkialle
seurata.
-- Milloinkas hän lähti meiltä viimeksi? kysyi Ilja Ivanovitsh: --
Eikös se ollut Iljan päivän jälkeen?
-- Mitä sinä, Ilja Ivanitsh! Aina sinä sotket! Eihän hän ollut meillä
semik-juhlaankaan asti [tätä juhlaa vietetään seitsemäntenä torstaina
pääsiäisen jälkeen], selitti hänen puolisonsa.
-- Hänhän oli meillä Pietarinpaaston aikaan, sanoo Ilja Ivanovitsh.
-- Eipä ollutkaan! vastaa nuhdellen puoliso: -- Älä sinä väitä, kun
et tiedä.
-- No, eikös hän ollut Pietarinpaastona? Silloinhan me paistoimme
sienipiirakoita, hänhän niistä piti paljon...
-- Sehän oli Marja Onisimovna: hänhän se sienipiirakoista pitää --
kuinka sinä voit niin unohtaa? Eikä Marja Onisimovnakaan ollut Iljan
päivään, vaan Prohorin ja Nikanorin päivään asti.
He laskivat aikansa juhlien ja vuoden aikojen sekä kaikenlaisten
kotoisten merkkipäivien mukaan, pitämättä vähääkään lukua kuukausista
ja kuukauden päivistä. Kenties tapahtui se osaksi siitäkin syystä,
että kaikki paitsi Oblomov itse sekoittivat kuukausien nimiä ja
päivien järjestystä.
Tappiolle jäänyt Ilja Ivanovitsh vaikenee, ja taas vaipuu koko seura
torkuksiin. Myös Iljusha, joka on kiivennyt äidin seljän taakse,
torkkuu, jopa joskus nukahtaa sikeään uneenkin.
-- Niin, sanoo sitten joku vieraista syvästi huoahtaen: olihan se
Marja Onisimovnan mies, Vasili Fomitsh terve ja voimakas, vaan
kuoli kuitenkin. Ei elänyt kuuteenkymmeneenkään asti: -- luulisihan
semmoisen voivan elää sadankin vanhaksi. Tauko -- Kaikki me kuolemme,
kenen milloinkin Jumala kutsuu! vastaa Pelageja Ignatjevna huoaten:
-- Vaan kyllähän niitä ihmisiä syntyykin, jos toisia kuoleekin;
niinpä Hlopoveillakin on ristiäisiä alituisesti: sanotaan että Anna
Andrejevna on taas synnyttänyt -- se on jo kuudes kerta.
-- Ja onkos Anna Andrejevna sitten ainoa! sanoi emäntä: -- Katsokaas,
kun hänen veljensä menee naimisiin ja he saavat lapsia -- niin siitä
se vasta koko puuha nousee! Nuoremmatkin veljet jo pian tulevat
naima-ikään, ja myös tyttäret ovat naitettavat, mutta mistäpä
sulhaisia saapi? Nykyään kaikki tahtovat myötäjäisiä, vieläpä
rahassa...
-- Mistä on puhe? kysyi Ilja Ivanovitsh lähestyen keskustelevia.
-- No, sitähän me tässä puhumme että... Ja hänelle kerrotaan, mitä
oli puhuttu.
-- Niin, semmoistahan se on se ihmiselämä! sanoo Ilja Ivanovitsh
opettavaisesti: -- Yksi kuolee, toinen syntyy, kolmas menee
naimisiin, ja kaikki me vanhenemme; eikä ainoastaan vuosi vuodelta,
vaan myös päivä päivältä! Miksi on se niin? Toista olisi, jos joka
päivä oltaisiin samalla tavalla, tänään kuin eilen ja huomenna
niinkuin tänään. Suru valtaa mielen, kun sitä ajattelee...
-- Vanha vanhenee, vaan nuori kasvaa! sanoi joku nurkasta unisella
äänellä.
-- Pitää rukoilla enemmän Jumalaa eikä ajatella mitään! huomautti
emäntä vakavasti.
-- Niinpä niinkin, virkkoi hätäisesti ja arasti Ilja Ivanovitsh,
jonka teki mieli sanoa vielä jotain viisasta; hän vaikeni kuitenkin
ruveten taas astuskelemaan edestakaisin pitkin lattiaa.
Tovin aikaa taas vaietaan; vihdoin emäntä keskeyttää äänettömyyden:
-- Niin, ulkona on pimeä, sanoo hän. -- Mutta antaapas olla jahka
joulu tulee, ja me saamme vieraita, niin on hauskempaa, silloin ei
ennätä nähdäkkään, miten illat kuluvat. Kunhan vaan Malanja Petrovna
tulisi, niin kyllä sitten kelpaisi! Hän on hyvin kekseliäs. Hän se
tinaakin valaa ja vahaa sulattaa ja piilosillekkin rupeaa; ei ne
meidän tytötkään hänelle vertoja vedä. Hänellä on leikkejäkin senkin
seitsemänlaisia ... se vasta reilu tyttö!
-- Niin, kyllä hän on suuren mailman nainen! huomautti joku: --
Toissa talvena hän mäkeäkin laski, silloin näettekös, kun Luukas
Savitsh sai naarmun otsaansa.
Äkkiä kaikki kääntyivät Luukas Savitshin puoleen ja rupesivat kovasti
nauramaan.
-- Kuinkas se tapahtui, Luukas Savitsh? No, no, kerroppas! sanoo Ilja
Ivanovitsh ja on pakahtua naurusta.
Ja kaikki yhä vain nauroivat; pikku Iljushakin heräsi ja yhtyi
yleiseen nauruun.
-- No mitäpä tuosta kertoa! sanoo hämilleen joutunut Luukas Savitsh:
-- koko jutun on Aleksei Naumitsh sepittänyt, ei siinä ole mitään sen
kummempaa.
-- Ole nyt ... sanoivat kaikki yhteen ääneen: -- Miksei ole mitään?
Emmekös me sitä muista enää? ... Ja otsassasi näkyy vieläkin naarmun
jälki...
Ja sitten taas naurettiin.
-- Mitä te sille nauratte? koettaa Luukas Savitsh selitellä, kun
saa vähänkin suunvuoroa: -- Eihän siinä olisi mitään ... jollei se
Wasjka, sen veitikka, olisi antanut kelvotonta kelkkaa: ... se meni
rikki ... ja niin...
Yleinen nauru keskeytti hänen selityksensä. Turhaan koetti hän
kertoa kaatumisensa historiaa; nauru levisi kaikkialle, eteiseen ja
piikain tupaan, se valtasi koko talon; kaikki nauroivat yht'aikaa,
sanomattoman makeasti kuin mitkähän hupsut. Niinpian kun nauru rupesi
hiljenemään, alkoi joku taas kovasti hohottaa -- ja siihen taas
muutkin yhtyivät.
Vihdoin jotenkuten suurella vaivalla vaiettiin.
-- Näinköhän aijot tänä joulunakin mäkeä laskea, Luukas Savitsh?
kysyi hetkisen kuluttua Ilja Ivanovitsh.
Taas syntyi yleinen nauru, joka kesti noin 10 minuuttia.
-- Eiköhän käsketä Antipan laittamaan mäki valmiiksi jo paaston
aikana? sanoo taas ukko Oblomov: -- Luukas Savitsh on niin halukas
mäenlaskuun, ei hän malta...
Naurulta ei hän voinut sanottavaansa lopettaa.
-- Niin, mutta onkos se ... kelkka eheä? sai tuskin sanotuksi joku.
Taas naurettiin.
Kauvan he nauroivat, vihdoin rupesivat vähitellen asettumaan: mikä
pyyhki kyyneleitä, mikä niisti nenäänsä, kuka ryki ja syljeksi
kovasti, töintuskin saaden sanotuksi että:
-- Herranen aika! Aivanhan tässä tukehtuu... Kylläpä sai nauramaan,
totta tosiaan! Juttu ei ollut pahimpia, kun hän selkä köykyssä ja
nutun liepeet hajallaan...
Nyt seurasi lopullinen ja kaikista pisin naurun myrsky, jonka jälkeen
kaikki tyysten vaikenivat. Joku vielä huokasi, toinen haukotteli
sanoen samalla jotain ja sitten syntyi yleinen äänettömyys.
Kuului vain kuten ennenkin seinäkellon yksitoikkoinen naksutus,
ukko Oblomovin saappaiden kopse ja se hiljainen ääni, kun naiset
ommellessaan joskus purasivat rihmoja poikki.
Äkkiä Ilja Ivanovitsh pysähtyi keskelle huonetta levottoman
näköisenä, käsi nenän nipukassa kiinni.
-- Katsokaahan nyt tätä, mitäs tämä tietää! sanoi hän: -- Joku ihan
varmaan kuolee: nenän nipukkaa niin kutisee...
-- Herranen aika! sanoi siihen hänen vaimonsa lyöden kämmenensä
yhteen; -- Mikäs kuoleman tapaus siitä seuraa, jos ainoastaan
nipukkaa kutisee? Silloinhan vasta joku kuolee, kun _koko_ nenän
vartta kutisee. Voi sinua Ilja Ivanovitsh, kyllä sinä olet semmoinen
muistamaton. Jos nyt sillä tavoin satut sanomaan vierasten kuullen
tai kylässä, niin aivanhan siitä saa hävetä.
-- Mitäs se sitten merkitsee, kun nenän nipukka kutisee? kysyi Ilja
Ivanovitsh hämillään.
-- Lasiin kurkistamista, eikä millään muotoa kuolemaa!
-- Aina vain sotken! sanoi ukko Oblomov, -- mikä ne kaikki muistaa:
milloin kutisee nenää syrjästä, milloin nipukasta, milloin
silmäkulmista...
-- Nenän kutkuaminen syrjästä, keskeytti Pelageja Ivanovna: --
merkitsee uutisia; silmäkulmien kutkuaminen kyyneliä; otsan
kutkuaminen tervehdystä, oikealta puolen mieshenkilön ja vasemmalta
naishenkilön tervehdystä; korvien kutkuaminen tietää sadetta, huulien
kutku suutelemista; viiksien kutkuaminen -- makeisia; kyynäspään
kutku uudessa paikassa makaamista; jalkapohjien kutku matkaa...
-- On se tuo Pelageja Ivanovna koko viisas! sanoi Ilja Ivanovitsh: --
Mutta kun voin hinta helpponee, kutiseekos silloin niska, vai mikä...?
Naiset alkoivat nauraa ja kuiskailla toistensa korvaan; muutamat
miehistä hymyilivät; näkyi taas valmistuvan kova nauru, mutta samalla
hetkellä alkoi huoneessa kuulua sähinää, aivankuin kissa ja koira
olisi sattunut vihaisina yhteen. Sähinän sai aikaan seinäkello.
-- Kas! Kello on jo yhdeksän! sanoi iloisesti ihmetellen Ilja
Ivanovitsh. -- Katsos vain, mitenkä aika kului miltei huomaamatta, --
Hoi Wasjka, Wanjka, Motjka!
Ilmestyi kolme uneliasta olentoa.
-- Miksikäs te ette kata pöytää! kysyi kummastellen ja harmistuneena
Oblomov: -- Ette koskaan muista tehtäviänne! No, mitä siinä seisotte!
Laittakaa oitis pöytä valmiiksi ja tuokaa viinapullo myös.
-- Kas senpä tähden sitä nenännipukkaa kutisikin! virkkoi Pelageja
Ivanovna: -- kun otatte ruokaryypyn, niin silloinpa kurkistattekin
lasiin.
Illallisen jälkeen ja kun oli kilistetty laseja, läksivät kaikki
makuusijoilleen ja pian sai uni valtaansa nämät huolettomat ihmiset.
Ilja Iljitsh ei nähnyt unessa ainoastaan yhtä tämmöistä iltaa,
hän näki kokonaisia viikkoja, kuukausia ja vuosia samalla tavoin
vietettyjä päiviä ja iltoja.
Ei mikään häirinnyt tämän elämän yksitoikkoisuutta eivätkä
Oblomovilaiset itse ikävystyneet siihen, sillä he eivät voineet
kuvailla mieleensä mitään toisenlaista elämää; ja jos olisivatkin
voineet, niin olisivat he kauhistuneina koettaneet poistaa sitä
mielestään.
Toisenlaista elämää eivät he halunneet eivätkä suvainneet. He
olisivat olleet pahoillaan, jos heidän elämässään olisi tapahtunut
muutoksia, mimmoisia hyvänsä. He jo surivat sitäkin, kun päivät eivät
olleet toistensa kaltaisia, kun huomen ei ollut niinkuin tämä päivä
eikä tämä päivä niinkuin huomen.
Mitä he olisivat huolineet vaihtelevaisuudesta ja muutoksista, joita
muut ajavat takaa? Antaa muiden hyöriä ja pyöriä halunsa mukaan; --
he, Oblomovilaiset, eivät siitä välitä!
Tapahtumat, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat aina ikäviä: ne
vaativat huolia, puuhia, juoksua, levottomuutta; et siinä saa olla
paikoillasi, pitää tehdä kauppaa tai kirjoittaa, sanalla sanoen: olla
liikkeessä, työssä! Ei se ole mitään leikkiä!
Vuosikymmenien kuluessa he vain kuhnustelivat, torkkuivat ja
haukottelivat tai makeasti nauroivat maalaisille sukkeluuksille
taikka myöskin yhteen keräytyneinä kertoivat toisilleen, mimmoista
unta kukin oli nähnyt.
Jos uni oli hirvittävä -- niin kaikki vaikenivat, pelkäsivät; jos se
oli ennustavaa laatua, niin kaikki iloitsivat tai surivat aina sen
mukaan mitä uni oli ennustanut. Jos uni vaati tekemään määrättyjä
temppuja, ryhdyttiin sitä varten oitis tarpeellisiin toimiin.
Aika saatiin kulumaan myöskin korttipelillä, tavallisesti
pöllöpelillä, mutta vierasten kanssa pelattiin boston-peliä;
käytännössä oli myöskin pasiansi sekä korteilla ennustaminen.
Toisinaan tuli vierailemaan joku Natalia Faddejevna viikoksi tai
pariksi. Aluksi eukot tekevät selkoa koko ympäristöstä, miten mikäkin
elelee ja mitä tekee; he eivät tunkeutuneet ainoastaan perhe-elämään,
yksityisiin asioihin ja salaisuuksiin, vaan myöskin kunkin sydämmeen,
moittivat ja tuomitsivat kelvottomia, ennenkaikkia uskottomia
aviomiehiä ja sitten rupesivat luettelemaan kaikenlaisia tapauksia:
nimipäiviä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, kuka mitenkin kestitsi ja ketä
kutsui, ketä ei kutsunut.
Kun väsyttiin siihen, ruvettiin näyttämään toisilleen ostoksia,
vaatteita, kenkiä, jopa alushameita ja sukkiakin. Emäntä kehuskelee
joitakin erityisiä kotitekoisia liinakankaita, lankoja ja pitsejä.
Mutta nämätkin varastot tyhjenevät. Silloin turvaudutaan kahviin,
teehen ja syltteihin. Ja sitten ruvetaan äänettöminä istumaan.
Niin istutaan kauvan, tuijottaen toinen-toistaan ja aika ajoin
huokaillaan raskaasti. Toisinaan joku rupee itkeä tillittämäänkin.
-- Mikä sinua vaivaa, kultaseni? kysyy silloin levottomana toinen.
-- Tuntuu niin surulliselta, kyyhkyseni! vastaa vieras syvästi
huoaten: -- olemme vihoittaneet Herraa Jumalaa, me onnettomat. Ei
siitä hyvää lähde.
-- Voi, älä säikyttele, rakas siskoni! keskeyttää emäntä.
-- Niin, niin, jatkaa toinen: -- Viimeiset päivät ovat käsissä:
nousee kansa kansaa vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan ...
tulee mailman loppu! lausuu vihdoin Natalia Faddejevna ja molemmat
purskahtavat katkeraan itkuun.
Mitään perustusta semmoiseen Natalia Faddejevnan johtopäätökseen
sillä kertaa ei ole ollut, sillä ei kukaan ole noussut ketään
vastaan, eikä edes pyrstötähtiäkään sinä vuonna ole näkynyt, mutta
vanhoilla ovat joskus omat aavistuksensa.
Aniharvoin heidän ajanviettonsa häiriytyi jollakin odottamattomalla
tapauksella, esimerkiksi sillä että kaikki, niin suuret kuin
pienetkin saivat häkää päähänsä.
Muut taudit olivat miltei tuntemattomat paikkakunnalla; väliin
kuitenkin sattui että joku loukkasi itsensä pimeässä tai putosi alas
tallinyliseltä; saattoi myös sattua että irtonainen lauta katolta
putosi jonkun päähän.
Mutta tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui harvoin ja niitä vastaan
käytettiin yksinomaan tehokkaita, kotoisia apukeinoja: loukattua
paikkaa hierottiin, sairaan annettiin juoda siunattua vettä, tai
supatettiin hänelle jotain korvaan -- ja kaikki parani entiselleen.
Mutta häkää saatiin päähän usein. Silloin kaikki viruivat surkeina
vuoteillaan; kuului, vain voihkimista, huokailemista, ken hautoi
päätänsä kurkkumehulla, ken pisti karpaloita korviinsa, ken lähti
paitasillaan pakkaseen, ken taas kierittelihen tunnottomana lattialla.
Semmoista tapahtui säännöllisesti kerran tai kahdesti kuukaudessa;
lämmintä kun ei tahdottu laskea ilmaiseksi ulos savupiipusta, pantiin
pellit kiinni, vaikka uunissa kekäleet vielä aikalailla leimahtelivat.
Kerran kuitenkin tällaisten olojen yksitoikkoisuudessa sattui
todellakin odottamaton tapaus.
Kun vaikeasti sulavaa ateriaa seuranneen ruokalevon jälkeen kaikki
keräytyivät teetä juomaan, tuli äkkiä sisään kaupungista palanut
Oblomovilainen talonpoika, joka kauvan kaiveltuaan, sai kuin saikin
kaivetuksi poveltaan kirjeen Ilja Ivanovitsh Oblomoville.
Kaikki hämmästyivät! Jopa itse emäntä vähän vaalenikin; silmät
kääntyivät kirjettä kohden.
-- Mitä ihmettä! Keneltä se on? sanoi vihdoin rouva, kun oli
tointunut hämmästyksestään.
Oblomov otti kirjeen ja käänteli epäröivästi sitä hyppysissään,
tietämättä mitä sille olisi tehtävä.
-- Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: -- Kuka sen sinulle
antoi?
-- Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin
kortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa
ollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.
-- No...?
-- No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies
katosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui
minut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja
kun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen,
vieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli
tehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän
armollenne.
-- Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.
-- Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. "Mitä me kirjeellä teemme",
sanoin minä, -- "emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty
ottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!" Mutta
se sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella
esivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.
-- Pöllö! virkkoi rouva.
-- Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä
miettivän näköisenä: -- Käsiala on aivan kuin tuttua!
Ja kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja
arvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki
joutuivat aivan ymmälle.
Ilja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista
tuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata
kirjeen.
-- Mitäs siitä avaat, Ilja Ivanovitsh, varoitteli hänen vaimonsa
pelonalaisena: -- kuka sen tietää, mimmoinen se kirje on? ehkäpä
vielä hirveä onnettomuus on tapahtunut. Eihän nykyajan ihmisiin ole
luottamista! Ennätäthän sen avata huomenna tai ylihuomenna -- eihän
se karkaa sinulta.
Ja kirje ynnä silmälasit pantiin lukon taakse. Ruvettiin juomaan
teetä. Kirje olisi maannut piilopaikassaan vuosikausia, jollei sen
ilmaantuminen olisi ollut liian tavaton tapaus Oblomovilaisille.
Seuraavanakin päivänä puhelivat he teetä juodessaan ainoastaan tuosta
kirjeestä.
Vihdoin kävi odottaminen kovin sietämättömäksi ja neljäntenä päivänä,
kokoontuneina yhteen, he pelonalaisina avasivat kirjeen. Oblomov
tarkasti allekirjoitusta.
-- "Radishtshev", -- luki hän. -- Heh! Tämähän on Filip Matveitshiltä!
-- Haa! Oo! Vai häneltä se on! sanottiin eri tahoilla. -- Ja kuinkas
hän vielä on elossa tähän aikaan? Kas vain, kun ei ole vielä kuollut.
No, Jumalalle kiitos! Mitäs hän kirjoittaa?
Oblomov alkoi lukea ääneen. Ja ilmi kävi että Filip Matvejevitsh
pyysi lähettämään itselleen reseptin, miten kotiolutta on
valmistettava, sillä sitä osattiin valmistaa Oblomofkassa erittäin
hyvää.
-- Pitää, pitää tosiaankin hänelle lähettää osoitus! sanoivat kaikki:
-- pitää kirjoittaa kirje.
Kului pari viikkoa.
-- Pitääpä kirjoittaa Filip Matvejevitshille! puheli Ilja Ivanovitsh
vaimolleen: -- Missä se olut-resepti on?
-- Niin, missähän se lieneekin? vastasi vaimo: -- Pitää hakea. Mutta,
mikäs kiire sinulla on, odota! Kun Jumalan avulla pääsemme paaston
yli ja juhlat tulevat, niin sitten kirjoitatkin; onhan sitä vielä
aikaa...
-- Tosiaankin, ehkäpä jätetään kirjoitus, kunnes juhlat tulevat,
sanoi Ilja Ivanovitsh.
Juhlien aikana tuli taaskin puheeksi samainen kirje. Ilja Ivanovitsh
ryhtyi jo kirjoitushommiin. Hän poistui omaan huoneeseensa, pisti
silmälasit nenälleen ja istuutui pöydän ääreen.
Talossa syntyi syvä hiljaisuus; palvelusväkeä kiellettiin meluamasta.
-- Herra kirjoittaa! sanottiin niin aran-kunnioittavalla äänellä,
ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.
Hän oli juuri ehtinyt kirjoittaa: "Hyvä veli!" verkalleen, viistoon
ja vapisevalla käsialalla ja niin varovasti, ikäänkuin olisi ollut
joku vaarallinen työ tehtävänä, kun samalla hänen luokseen ilmestyi
hänen vaimonsa.
-- Hain kuin hullu, enkä löytänyt reseptiä, sanoi hän. -- Pitää vielä
hakea makuuhuoneen kaapista. Mutta millä tavoin kirje lähetetään?
-- Pitää lähettää postissa, vastasi Ilja Ivanovitsh.
-- Mitäs sinne asti otetaan kirjeestä postirahaa?
-- Neljäkymmentä kopeikkaa, oli vastaus.
-- Sepä se, viskata tuuleen neljäkymmentä kopeikkaa! huomautti vaimo:
-- parasta on että odotamme, eikö ilmestyisi kaupunkiin matkustavia.
Käske tiedustella asiaa talonpojilta.
-- Niinpä niinkin, parasta on odottaa kaupunkimiehiä, vastasi Ilja
Ivanovitsh heittäen kynän kädestään ja pannen silmälasit koteloon.
-- Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän
vielä kerran päättävästi.
Tuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.
Ilja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä -- hänestä oli saman
tekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen
voipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä
ylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla,
aivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla
sitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin;
hänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti
sitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän
poistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.
-- Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin
muuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan _kirjaa!_
Välisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa
pienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu.
Sattuuko sitten "Uusin unikirja", Heraskovin "Rossijada" taikka
joku Sumarokovin murhenäytelmä -- hän lukee kaikki yhtäläisellä
mielihyvällä, aika-ajoin puhellen:
-- Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!
Nämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen
mielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten
entisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen
halveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin,
piti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka
huvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.
Välisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden
kuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.
-- Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut
onnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; -- ja sitten
katsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.
Taikka:
-- Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.
-- Mutta tässä sanotaan, luki hän vielä, että rouva Genlisin teokset
ovat käännetyt venäjänkielelle.
-- Niitä kirjoja käännetään vain sitä varten, huomauttaa eräs
kuulija, joku pienen maatilan omistaja: -- että meiltä aatelisilta
saisi rahoja narratuksi.
Vaan Iljusha parka se yhä opiskelee ukko Stolzin johdolla. Heti kun
hän herää maanantaina, joutuu hän surun valtaan. Hän kuulee Wasjkan
kimeän äänen, kun tämä huutaa portailta:
-- Antippa! Pane hevonen valjaisiin: nuori herra on kyydittävä
saksalaisen luo.
Sydän vavahtaa hänellä. Hän tulee surullisena äidin luo. Äiti tietää,
mistä tuo suru johtuu, ja alkaa lohdutella, salaa itsekkin surren,
kun täytyy erota lapsesta koko viikoksi.
Ei tiedetä oikein, millä herkuilla ruokkia häntä sinä päivänä,
paistetaan vehnäleipiä ja rinkeliä, annetaan hänelle mukaan
suolattua, paistettua ja keitettyä lihaa, piirakoita, kuivia ja
märkiä herkkuruokia. Kaikki tämä tapahtui sen tähden että saksalaisen
ruuat eivät olleet kovin rasvaisia.
-- Eihän siellä nälkäkään lähde, sanoivat Oblomovilaiset: --
päivälliseksi annetaan soppaa ja paistia ja perunoita, teepöytään
pannaan vain voitaleipää, mutta illalliseksi ei juuri mitään.
Näkipä Ilja Iljitsh unessaan myös iloisia maanantai-päiviä,
semmoisia, jolloin äiti, istuen teepöydässä, sanoi hänelle hymyhuulin:
-- Tänään et tarvitse lähteä; torstaina on suuri juhla: eihän maksa
vaivaa matkustaa edestakaisin kolmea päivää varten.
Taikka saa hän myös tietää että sillä viikolla on jonkun perheen
jäsenen nimipäivä: -- Nyt ei ole aikaa lukemiseen: nyt ruvetaan
pannukakkuja paistamaan.
Väliin äiti katsahtaa häneen maanantaisin tarkkaavan näköisenä ja
sanoo:
-- Miksi ovat silmäsi tänään sameat? Oletkohan oikein terve? ja niin
sanoen pudistaa hän epäilevästi päätään.
Poika veitikka, vaikka onkin aivan terve, ei virka kuitenkaan mitään.
-- Jää sinä täksi viikoksi kotiin istumaan ja mene sitten, jos Jumala
suopi.
Ja kaikki talossa olijat olivat vakuutetut siitä, etteivät
perhekekkerit ja luvut mitenkään soveltuneet samaan aikaan
tapahtuviksi ja että torstaiksi sattunut juhla oli välttämättömänä
esteenä lukemiselle koko siksi viikoksi.
Ainoastaan palvelijat ja piiat, jotka saavat toria nuoren herran
tähden, sanoivat joskus:
-- Huu, sinä lelluteltu poika. Kunpahan kohta lähtisit sen
saksalaisen luo!
Toisinaan taas ilmestyy saksalaisen luo Antippa viikon keskellä tai
alussa noutaakseen Iljan kotiin.
Hän sanoo, että Marja Savishna tai Natalia Faddejevna ovat saapuneet
tahi että Kusofkovilaiset ovat tulleet lapsineen, jonka tähden nuori
herra oli käsketty tulemaan kotia.
Ja Iljusha oleilee kolmen viikon paikoille kotona; sittenpä
pääsiäis-viikkoonkaan ei ole pitkä aika, jonka jälkeen tulee
juhla, ja sen lisäksi joku perheen jäsenistä arvelee ettei Tuomaan
viikollakaan sovi lukea, mutta kun kesään jää vain kaksi viikkoa,
ja kun kesällä saksalainen itsekkin lepää, päätetään jättää koko
lukupuuha syksyksi.
Niinpä Ilja Iljitsh saakin olla vapaudessaan kokonaista puoli vuotta.
Kuinka isoksi hän kasvaa tällä ajalla! Kuinka hän lihoo! Kuinka
hänelle uni maistuu! Kotolaiset eivät voi häntä kyllin ihailla
huomauttaen samalla että lapsi, palattuaan lauvantaisin saksalaisen
luota, oli aina niin laiha ja kalpea.
-- Ei se ole terveellistä, sanoivat isä ja äiti: -- Kylläpähän
ennättää oppia; terveys on kaikista kallein elämässä, sitä ei saa
takaisin rahallakaan, kun se kerran rupeaa juonittelemaan. Katsokaa,
niinhän hän tulee koulusta, kuin sairashuoneesta ikään, liha on
poissa ... ja on tullut niin vallattomaksikin: aina vain tahtoisi
juoksennella!
Ja hellät vanhemmat hakivat yhä vain tekosyitä pidättääkseen poikaa
kotona. Niitä taas oli, juhlia lukuun ottamattakin, kyllin runsaasti.
Talvella oli heidän mielestään kovin kylmä, kesällä taas kuumuus
oli esteenä lukemiselle; toisinaan täytyi matka saksalaisen luo
lykätä tuonnemmaksi sateen tai huonon kelin takia. Väliin myöskin
Antippa näytti kovin epäilyttävän näköiseltä: hän katsoa muljotti
niin oudosti, aivankuin olisi ollut päissään; voisihan matkalla joku
onnettomuus tapahtua.
Oblomovilaiset koettivat antaa näille tekosyilleen niin pätevän
muodon kuin mahdollista, varsinkin Stolzin silmissä; mutta
saksalainen moitiskeli ankarasti sellaista lellittelemistä sekä
suoraan että selän takana.
Entiset ajat alkoivat kuitenkin muuttua. Sananlasku: "oppi on
valoa, oppimattomuus pimeyttä", kulki jo pitkin kyliä yhdessä
kirjakauppiaiden levittämien kirjasien kanssa.
Vanhukset myönsivät kyllä että opilla on etunsa, mutta ainoastaan
ulkonaisessa suhteessa. He huomasivat että korkeaan asemaan,
virkoihin ja arvoihin pääsivät ainoastaan ne, jotka olivat saaneet
opetusta; että vanhanaikaiset, sivistymättömät kynäniekat perittyine
tapoineen ja vehkeineen joutuivat yhä ahtaammalle.
Alkoi kuulua semmoisia huhuja että vastedes virkoihin pääsyä varten
vaaditaan paitsi luku- ja kirjoitustaitoa myöskin muita, ennen
kuulumattomia tietoja. Nimineuvoksen ja kollegiassessorin välille
muodostui jonkunlainen aukko, jonka yli ei päästy muuten kuin
oppitodistus kädessä.
Vahat virkamiehet, tottumuksen ja lahjomisen syöttiläät, alkoivat
hävitä. Useita, jotka eivät ehtineet kuolla, pantiin viralta
epäluotettavina, toisia haastettiin oikeuteen; onnellisimmat olivat
ne, jotka ennättivät hyvissä ajoin kääntää selkänsä koko uudelle
järjestykselle ja vetäytyä turvalliseen soppeen lepoa nauttimaan.
Oblomovilaiset näkivät tämän ja ymmärsivät, mitä etua opista oli,
mutta he näkivät ainoastaan tämän edun ulkopuolen. Opin sisällisestä
tarpeesta ei heillä ollut juuri mitään käsitystä ja sen tähden
he tahtoivatkin hankkia Iljushalle ainoastaan muutamia loistavia
ominaisuuksia.
He uneksivat, kuinka hän aikaa myöten saisi komean virkapuvun,
ajattelivat häntä vastaisuudessa korkeana virkamiehenä, jopa
kuvernöörinäkin; mutta kaiken tämän tahtoivat he saavuttaa niin
helposti kuin mahdollista, he tahtoivat kaikenmoisilla tempuilla
välttää opin tiellä olevia vaikeuksia ja loukkaus-kiviä tai hypätä
vähällä vaivalla niiden yli, s.o. he tahtoivat että oppiminen
tapahtuisi ilman ruumiin ja hengen rasitusta, ilman lapsuudessa
hankitun hyvinvoinnin kadottamista, kunhan vaan jotenkuten tulisi
hankituksi semmoinen todistus, jossa sanottaisiin että Iljusha on
"suorittanut kaikki määrätyt tiedot ja taidot".
Tämä Oblomovilainen kasvatus-suunnitelma kohtasi lujan vastarinnan
Stolzin suunnitelmassa. Taistelu oli molemmin puolin ankara. Stolz
hätyytti suoraan ja pelkäämättä vastustajiaan, mutta nämät torjuivat
iskuja kaikenlaisilla tempuilla.
Taistelu jäi ratkaisemattomaksi; kenties saksalainen pontevuus
olisi voittanut Oblomovilaisten uppiniskaisen vanhoillisuuden,
mutta saksalainen kohtasi vaikeuksia omalla tahollaan ja voitto
jäi ratkaisemattomaksi. Asia oli niin että Stolzin oma poika teki
haittaa Oblomovin edistykselle, milloin kuiskaamalla hänelle läksyjä
kysyttäessä, milloin valmistamalla hänen puolestaan suoritettavaksi
annettuja kirjallisia tehtäviä. Ilja Iljitsh näkee selvään sekä
kotiolot että myöskin elannon Stolzin luona.
Hän tuskin ennättää herätä kotonaan, kun hänen vuoteensa luo ilmestyy
Saku, josta sittemmin tuli hänen kuuluisa kamaripalvelijansa
Sakariias Trofimitsh. Sakariias, kuten ennen hoitaja-eukko, panee
sukat ja kengät hänen jalkaansa, ja hän, Ilja, jo neljäntoista
vuotias poika, loikoo siinä vuoteellaan ja tarjoo Sakulle milloin
oikean, milloin vasemman jalkansa; mutta jos joku asia ei ole hänelle
mieleen, niin hän vielä potkaiseekin palvelijaansa nenään.
Jos tyytymätön Saku menee kantelemaan, niin saapi tämä lisäksi toria
vanhemmilta.
Saku sukii hänen tukkansa, panee nutun päälle, varovasti työntäen
Ilja Iljitshin käsiä hihoihin ja sanoo hänelle, mitä sitten on
tehtävä, että on pestävä silmät j.n.e.
Jos Ilja Iljitsh haluaa jotakin, niin hänen tarvitsee vain viitata,
kun jo kolme, neljä palvelijaa on valmiina täyttämään hänen tahtoaan.
Väliin olisi hän tahtonut itsekkin tehdä, mitä tarvitsi tai juosta
jonnekkin, noutaa jotakin, mutta silloinkos isä ja äiti ynnä kolme
tätiä yhteen ääneen huutamaan että:
-- Mitä? Minne? Mitäs varten ovat sitten Wasjka, Wanjka ja Saku
talossa? Hoi! Wasjka, Wanjka, Sakariias! Mitä ällistelette siellä?
Minä teitä opetan.
Ja niin Ilja Iljitshille ei onnistu tehdä mitään omin päin.
Sittemmin hän huomasi että elämä olikin sillä tavoin paljoa
mukavampaa ja itsekkin jo tottui huutamaan: -- Hoi, Wasjka, Wanjka!
annappas tuota tai tätä! En minä sitä tahdo, vaan tätä! Juokse
joutuin! Nouda!
Väliin kuitenkin vanhempien hellä huolenpito kyllästytti häntä.
Jos hän sattui juoksemaan alas portaita tai pitkin pihaa, sai hän
äkkiä kuulla takanaan useita ääniä, jotka huusivat: Ai jess tuota
poikaa! Ottakaa kiinni, seisauttakaa! Lankee, loukkaantuu ... seis,
seis!
Jos hänen pistää päähän talvella mennä porstuaan tai avata ikkuna --
taas kuuluu huutoja: -- Mitä nyt, minne sinä? Älä juokse, älä mene,
älä avaa: saat kuoleman taudin, vilustut...
Ja Iljusha sai surumielin olla sisällä, hoidettuna ja vaalittuna
niinkuin etelämaan kukka, kasvaen ja kehittyen hitaasti- ja huonosti
lämpimissä huoneissa, lasien takana.
Välisti hän herää niin reippaana, raittiina ja iloisena; hän tuntee
että hänessä leikkii, kiehahtelee jotakin, aivankuin häneen olisi
ottanut asuntonsa joku pikku piru, joka yllyttelee häntä milloin
kiipeemään katolle, milloin hevosen selkään, milloin juoksemaan
heinäniitylle, tai istuutumaan aidalle hajasäärin tai ärsyttämään
kylän koiria; tai äkkiä tekee hänen mielensä lähteä juosta
vilistämään pitkin kujia, sitten pellolle, rotkolle, koivikkoon tai
myöskin kylän poikien joukkoon lumisille, painiskelemaan.
Tuo pikku piru yllyttelee häntä kovasti: hän koettaa sitä
vastustella, vaan ei jaksa; hän juoksee äkkiä lakittomin päin
talvi-ilmaan pihalle, sieltä ulos portista; kouraisee molempiin
käsiinsä lunta ja rientää poikajoukkoon.
Raitis tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, korvia nipistelee pakkanen,
suuhun ja kurkkuun tunkeutuu kylmä ilma, rinta paisuu ilosta -- hän
juoksee minkä kintuista pääsee, nauraa ja hoilottaa.
Tuossapa ovat pojatkin: hän heittää yhtä niistä lumipallolla -- eikä
saa sattumaan: käsi ei ole tarkka; tahtoo juuri ottaa uutta lunta,
kun saa kasvoihinsa ison lumimöhkäleen: hän kaatuu, tuntuihan tuo
vähän kipeältä tottumattomuudesta, mutta hauskaakin se on; hän nauraa
kikattaa niin että vedet silmistä tippuu ... Vaan kotona on syntynyt
mylläkkä: Iljusha oli kadonnut! Huudetaan, melutaan. Pihalle juoksee
Saku, hänen jäljissään Wasjka, Mitjka, Wanjka -- kaikki juoksevat
hätääntyneinä pitkin pihaa.
Heidän kintereillään hyökkää kaksi koiraa, jotka tietysti eivät voi
tyynesti katsella juoksevaa ihmistä. Ihmiset juoksevat pitkin pihaa
huutaen, koirat seuraavat haukkuen perässä.
Vihdoin saavuttiin sinne, missä kylän pojat olivat ja ruvettiin
heille lakia lukemaan; mikä sai siinä tukkapöllyn, mikä korvapuustin;
vieläpä uhattiin heidän vanhempiaankin.
Sitten ottivat palvelijat nuoren herran huostaansa, käärivät hänet
mukaan temmattuun pieneen turkkiin, jonka päälle kiskaistiin isän
iso-turkki ja lisäksi vielä kaksi peitettä; näin varustettuna
pakkasta vastaan kannettiin saalis juhlallisesti kotiin.
Kotona oli jo luultu että poika oli ihan iäksi hukkunut; sentähden,
kun vanhemmat näkivät hänet ilmi elävänä ja vahingoittumattomana,
oli heidän ilonsa sanomaton. Kiitettiin Jumalaa pelastuksesta, jonka
jälkeen Iljushaa juotettiin ensin minttu-teellä, sitten seljateellä,
ja illalla annettiin vielä vadelma-teetä. Kolme päivää pidettiin
poikaa vuoteessa, vaikka hänelle olisi ollut paljoa suuremmaksi
hyödyksi, jos olisi päässyt uudestaan lumisotaan...
10.
Heti kun Sakariias kuuli Oblomovin kuorsauksen, hyppäsi hän
varovaisesti ja kolistelematta alas pankolta, pujahti varpaisillaan
ulos etehiseen, väänsi ulko-oven lukkoon niin että herra jäi sinne
säpin taakse ja astua vouhotti tolkussaan portille.
-- Päivää, Sakariias Trofimitsh! Kerranpas äijääkin näkee! hälisivät
eri äänillä häntä vastaan portilla seisoskelevat ajurit ja lakeijat,
akat ja renkipojat.
-- Mitenkäs sinä tänne pääsit? Onkos herrasi mennyt ulos kaupungille?
tiedusteli talonmies.
-- Unta se siellä vetelee, virkkoi Sakariias synkästi.
-- Mitenkä se tähän aikaan jo ... varhaistahan tämä on vielä ... vai
sairasko se on? kysäsi ajuri.
-- Vie sun pahakin sairas! Humalaan se on itsensä juonut! vastasi
Sakariias sellaisella äänellä kuin olisi itsekkin siitä ollut
vakuutettu. -- Uskotteko mitä? Ypö-yksikseen se kallisti kurkkuunsa
puolitoista pullollista madeiraa ja kaksi tuoppia kaljaa ja siitä
syystä se nyt siellä makuulleen kellistyi.
-- Katos häjyä! röhähti ajuri kateellisesti.
-- Vaan mitenkäs se nyt on niin ruvennut ryypiskelemään? kysyi yksi
vaimonpuolista.
-- Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen
omituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten,
vaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa
mihinkään -- oikein iljettää kertoakkin!
-- Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti
Tatjana huoaten.
-- Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: -- niin
ei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää...
-- Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. -- Siellä istuskelee vain
hempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.
-- Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään -- tiesi talonmies
kertoa: -- ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan,
kaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen,
lisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni...
Lempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!
-- Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana
-- en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin?
Ihan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku
näkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan
hävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa
se voitelee... Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: "voi
sen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!"
Kaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.
-- Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.
-- No niin justiin: jatkoi Tatjana. -- Kuinka ne herrasihmiset
semmoista suvaitsevatkin?...
-- Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.
-- Mikä mytty teillä siinä on kainalossa?
-- Leninkivaatetta minä tässä vien ompelijattarelle, se se minun
mielikkini lähetti -- no, pitää tästä lähteä, ei siis muuta kuin
jääkää hyvästi siksi aikaa!
-- Hyvästi, hyvästi! vastasivat muutamat.
-- Hyvästi Tatjana Ivanovna, -- toimitti ajuri: -- Tulkaahan sitten
taas iltasella!
-- Ka en tiedä, pääsenkö; ehkä tulen, ehkä olen tulemattakin... vaan
jääkäähän nyt hyvästi!
-- No hyvästi, hyvästi! hälisivät kaikki.
-- Hyvästi nyt vain ... hauskaa puheen jatkoa teille! virkkoi piika
lähtien astua heippasemaan.
-- Hyvästi, Tatjana Ivanovna! huusi ajuri muikeasti vielä hänen
jälkeensä.
-- Jääkää hyvästi! kajahti piiankin heleä ääni kaukaa vastaan.
Hänen mentyänsä rupesi Sakariias ikäänkuin odottamaan omaa
puhevuoroansa. Hän istahti malmisen paalun päälle portin pielessä ja
alkoi heilutella jalkojaan yrmeästi ja välinpitämättömästi katsellen
alta kulmainsa kaikkia ohitse kulkevia ja ajavia.
-- No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi?
kysyi talonmies.
-- Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias:
-- ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää
vaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee --
eikä kärsisi muuttaa...
-- Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, -- minun puolestani
asukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä
ole. Vaan kun minua käsketään ... kyllä kai minä, jos itse olisin
isäntänä, mutta enhän minä ole...
-- Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.
-- Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon
Jumala sitä kaikkea sietämästä!
-- Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra,
jos se kaikkea haukkuu! -- virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen
narisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain,
paitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi
yleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.
-- Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, -- jatkoi yhä sama puhuja:
-- kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene,
kun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin
palveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole
eläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta...
Halveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä,
ja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:
-- Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän
minua. Mutta se häntä raskii!
-- Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.
-- Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen
silmiään. -- Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla
noin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä
ruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa
siivoa, varastelevan ja syövän suuhuni... Hyi vietävä sentään!...
Tänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se
haukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen,
jota ei kehtaisi koirallekkaan viskata -- niin se oli sattunut
joutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt,
niin alkaa sadatella että "sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää
kiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä
kirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!" Näin se
minua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa
killistelee... Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä
räiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi
peto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä,
niin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut ... sitä se jo
ihan tähtäsi...
Ajuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:
-- Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi -- näes: ei se
suvaitse pahoja tapoja!
-- Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio
herra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. -- Pahempi se on
semmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja
ihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä
syystäkään.
-- Hm, kutti parahiksi ... mutisi Sakariias kääntämättä nytkään
mitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: -- jalka ei
ole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla
voitelee... Ja minun puolestani voidelkoon vain!
-- Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.
-- Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: -- se saattaa vielä
ihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa.
Jonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin
kaljupäiseksi ... sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden
häväistyssanan: "myrkyllinen käärme!" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä
kieli kääntyykin!...
-- Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. -- Semmoiselle
herralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä... Mutta
toista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut
kulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä
olen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu...
-- Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, -- huomautti
Sakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: -- juuri
niin minäkin olisin sinulle tehnyt.
-- Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias
kasakkapoika: -- milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee:
kaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?
Sakariias käänsi jäykästi kasvonsa päin poikaa ja naulitsi hänet
synkällä silmäyksellä.
-- Varo itseäsi! sanoi hän sitten purevasti. -- Nuori sinä olet,
veliseni, mutta liian lipevä! Viisi siitä että olet kenraalin
palveluksessa. Kyydin minä sinulle annan. Marssi jalkoihisi ja heti!
Kasakka-poika poistui parin askelen päähän, pysähtyi ja jäi
hymyhuulin tirkistämään Sakariiakseen.
-- Mitäs sinä siellä irvistelet? kähisi Sakariias kiukuissaan. --
Vuotahhan jahka sinut kiinni saan, niin korvasi kärvennän, jotta et
toiste tule hampaitasi näyttelemään...
Samalla hetkellä töytäsi ulos pääportailta eräs tavattoman
kookas lakeija, jonka yllä heilui napeistapäästetty livreetakki
olkanauhoineen ja jolla oli puolisaappaat jalassa. Hän lähestyi
kasakka-poikaa, antoi tälle ensin aimo korvapuustin ja rupesi sitten
häntä haukkumaan pöllöksi.
-- Mitä te minusta näin, Matvei Moseitsh? näykkäsi ällistynyt
kasakka-poika pidellen poskeaan ja suonenvetoisesti vilkuttaen
silmiään.
-- Vai kysyt sinä vielä! tiuskasi lakeija. -- Läpi koko talon olen
juossut sinua etsimässä ja täällä sinä pöllö vain seisoa töllötät!
Hän tarttui poikaa toisella kädellään kiinni tukasta, taivutti hänen
päätään ja iski häntä kolme kertaa, säännönmukaisesti, tasaisesti ja
hitaasti nyrkillä niskaan.
-- Herra kenraali on soittanut jo viisi kertaa, -- lisäsi hän
opettaen hyviä tapoja: -- ja sinun, mokoman koiranpenikan tähden
tässä haukutaan sitten minua! Mars sisään!
Ja hän osoitti käskevästi päin portaita. Poika seisoi hetkisen
ikäänkuin neuvotonna, räpäytti sitten pari kertaa silmiään, katsahti
lakeijaan, mutta havaittuaan ettei tältä ollut odotettavissa mitään
parempaa kuin muutamia korvapuusteja lisää, pudisti kähäräisiä
hiuksiaan ja asteli pörhistellen portaille.
Sakariias oli riemuissaan.
-- Anna hänelle, anna hänelle aikalailla, Matvei Moseitsh! Vielä,
vielä! yllytteli hän koko ajan vahingon iloisesti. -- Ääh, liian
vähällä päästit. Ka se -- kiitos Matvei Moseitsh. Semmoinen nenäkäs
nulikka... No siinä sait nyt, sinä "kaljupää-perkele"! Tuletkos
vastakin irvistelemään?
Ja koko kartanon väki nauraa hähätti siten osoittaen
myötätuntoisuuttaan selkäänantavalle lakeijalle sekä Sakariiakselle,
joka tästä niin ilkeästi riemuitsi. Eikä yksikään säälinyt
kasakkapoikaa.
-- Kas, kas, juuri noin ikään se teki se minunkin entinen herrani,
-- sekausi taas puhumaan sama lakeija, joka niin monesti oli
Sakariiasta häirinnyt: -- luulit häntä melkein ilahduttavasi, vaan
hänpäs aivankuin aavistaen ajatuksesi, astuu sivuitse ja sivaltaa
äkkiarvaamatta, juuri niinkuin tuo Matvei Moseitsh tuota Andrjushkaa
korvalle. Mutta mitäs se, jos yksistään vain haukkuu! Entäs nyt
isokin ikävä jos vaikka nimitteleekin "kaljupää-piruksi"!
-- Sinua toki pöllyttäisi tukasta hänenkin herransa, vastasi hänelle
ajuri osoittaen Sakariiakseen: -- sinulla nyt onkin päässäsi
semmoinen karvakeko, vaan mistäpäs hän ottaisi kiinni Sakariias
Trofimitshia? Sillähän on pää niin sileä kuin vesimeloona... Vai
luuletkos että hän tuosta haara-parrasta, mikä sillä on noissa
poskipäissään, sitä kiinni tarttuisi? Jaa, siinä olisikin mistä
oikein nykäistä...
Kaikki olivat ruvenneet nauramaan, mutta Sakariias seisoi kuni
ukkosen lyömänä, niin hämmästynyt hän oli tästä ajurin keksinnöstä,
-- ajurin, joka oli ainoa, jonka kanssa hän tähän asti oli ollut
ystävällisissä väleissä.
-- Vuotahhan, kunnes sanon herralle, -- alkoi hän kähistä ärsytettynä
kääntyen ajuriin: -- kyllä hän keinot keksii, mistä sinuakin
pöyryyttää. Partasi se sinultakin korventaa. Katsohan iletystä, miten
on täynnä jääkynttilöitä.
-- Kelpo mies se sinun herrasi, jos toisen rengiltä parran kärventää!
Vaan parasta olisi että omasi sinne jouduttaisit lyhennettäväksi
ennenkuin liian anteliaaksi heltyy.
-- Tuommoista lurjusta kuin sinä ei olisi ikänä pitänyt kuskiksi
ottaa, kähisi Sakariias. -- Sinä nyt olet niin kelvoton ettei sinua
itseäsikään ilkeäisi minun herrani eteen valjastaa!
-- No, jopas sitten herra, se sinun herrasi! huomautti ajuri
pisteliäästi. -- Mistä se on kotoisin?
Ja hän itse ja kaikki ympärillä olevat rähähtivät nauramaan.
-- Vartokaahan jahka herralleni sanon! sähisi Sakariias. -- Ja sinun
asiasi, sanoi hän kääntyen talonmieheen: -- olisi ajaa pois nämät
ryökäleet eikä siinä noin irvistellä. Mitäs varten sinä tässä talossa
palvelet? Sitä varten että pitäisit järjestystä. Vaan sinä vain
seisoa toljotat. Vuotahhan kun kerron, niin herra sulle kyydin antaa.
-- No asetuhan nyt toki Sakariias Trofimitsh! koetti talonmies
rauhoittaa: -- mitä hän sinulle on tehnyt?
-- Kuinka hän uskaltaa noin puhua minun herrastani? virkkoi Sakariias
kiihkeästi viitaten ajuriin. -- Tietääkö hän, mikä mies se minun
herrani on? kysyi hän juhlallisesti. -- Sinä, sanoi hän kääntyen
ajuriin: -- et unissasikaan ole nähnyt sellaista herraa: niin
hyvä, niin viisas, niin komea se on! Vaan se sinun herrasi se on
kuin mikähän laiha hevoskaakki. Ihan hävettää kun näkee sinun sen
kanssa lähtevän kartanosta sillä ruskealla tammalla: Kerjäläisiltä
te näytätte molemmat. Retikkaa ja kaljaa vain syötte. Ja tuo sinun
turkki-repaleesikin on niin täynnä reikiä ettei niitä toki jaksa
lukeakkaan!...
Huomattava on että ajurin turkki oli aivan ehyt.
-- Vaan tämä se vasta on näköinen, -- keskeytti ajuri, sukkelasti
nykäisten ulos Sakariiaksen kainalon alta esiin törröttävän siekaleen
rikkinäistä paitaa.
-- Olkaahan vähemmällä! hätäili talonmies työntäen kätensä
riitelevien väliin.
-- Vai niin, sinä tässä minun vaatteitani repimään! huudahti
Sakariias kiskoen itse paitaansa vielä enemmän esiin. -- Odotahhan
jahka sanon herralle. Pyhät veljet, katsokaa nyt kaikki, mitä hän on
tehnyt: kerrassaan repinyt rikki minun paitani!...
-- Vai minä? mutisi ajuri hieman säikähtäneenä. -- Oma herrasi tuon
lie repinyt...
-- Semmoinen herra ei paitoja revi! huusi Sakariias. -- Niin hyvä
sielu sillä on että ihan se on kuin kultaa -- eikä herraa, --
Jumala häntä siunatkoon vain. Minä elän hänen luonaan kuin taivaan
valtakunnassa ikään: en minkäänlaisesta puutteesta tiedä, ei iässään
mua vielä ole pöllöksi haukkunut, elän rauhassa ja sovussa, syön
samasta pöydästä, menen ulos minne tahdon -- niin juuri... Ja siellä
maalla on minulla ittepäällinen taloni, oma rekoolini ja määrätty
leipäni; kaikki talonpojat kumartavat minua syvään! Pehtoorikin minä
olen ja majuritommi! -- Vaan mitäs te siinä...
Hänen äänensä katkesi katkeruudesta kesken niin ettei voinut
lopullisesti masentaa vastustajaansa. Hän pysähtyi hetkeksi
kootaksensa voimia ja keksiäksensä jonkun myrkyllisen sanan, mutta ei
keksinytkään kertyneen sappensa ylenpalttisuudesta.
-- Vuotahhan: vielä saat maksaa että olet vaatteeni repinyt! ... sai
hän vihdoin vaivalla sanotuksi.
Se että hänen herraansa pisteltiin, härsytti kovasti Sakariiasta.
Se koski hänen kunnianhimoonsa ja hänen itserakkauteensa, ja hänen
myötätuntoisuutensa heräsi yht'äkkiä ja pulpahti esiin kaikella
voimallaan. Hän oli valmis vuodattamaan sappensa myrkyn ei
ainoastaan vastustajansa päälle, vaan myös tämän isännän ylitse sekä
kaikkien hänen sukulaistensa ylitse, vaikka ei tiennyt, oliko niitä
olemassakaan. Silloin hän ihmeteltävällä täsmällisyydellä uudisti
kaikki ne ilkeät panetukset ja juorut herroista, joita hän entisissä
keskusteluissa ajurin kanssa oli sisäänsä ammentanut.
-- Sinä ja sinun herrasi olette kirottuja kerjäläisiä, juutalaisia
olette, pahempia kuin saksalaiset te olette! haukkui hän. -- Kyllä
minä tiedän, mikä sinun herrasi isävaari oli: romukaupan hoitaja se
oli. Eilen illalla kun näin vieraita teiltä lähtevän, ajattelin:
mitähän roistoja olikin taloon kokoontunut, niin surkeata katseltavaa
se oli. Ja sinun herrasi äiti myös oli romutorin kauppias ja
myyskenteli varastettuja ryysyjä!
-- Heittäkää jo toki pois! ... koetti talonmies hillitä.
-- Niin juuri! pauhasi Sakariias. -- Vaan minun herrani se on
perinnöllinen aatelismies. Kentraaleja, reivejä ja ruhtinaita sen
ystävät toki ovat. Eikä se kaikkia reivejäkään toki ota vastaan,
porstuaan saavat jäädä seisomaan... Alituisesti kulkee sen tykönä
kirjailijoita...
-- Kuulehan Sakariias, mitäs miehiä ne nuo kirjailijat oikeastaan
ovat? kysäsi talonmies haluten siten katkaista riidan. -- Onkos ne
semmoisia virkamiehiä vai mitenkä?
-- Eikös mitä, ne ovat semmoisia herroja, jotka itse keksivät, mitä
milloinkin mieleen juohtuu, selitti Sakariias.
-- Mitäs ne siellä teillä tekevät? kysyi yhä talonmies.
-- Mitäkö? Mikä kyselee tupakkaa, mikä viiniä tahtoo ... vastasi
Sakariias keskeyttäen lauseensa, kun huomasi että melkein kaikki
vetivät suutansa pilkalliseen hymyyn.
-- Te olette kaikki, joka kakara sellaisia tuhannen ilkiöitä!
tiuskasi hän äkisti, muljauttaen vinon katseensa yhdestä toiseen.
-- Tullappas repimään toisen vaatteita! Jahka ma kerron herralleni,
lisäsi hän ja läksi kiivaasti kotiinsa päin.
-- Älähän nyt toki! Kuule, odotahan! huusi talonmies perään: --
Sakariias Trofimitsh! Käännyhän takaisin: mennään kapakkaan, tulehan,
niin mennään...
Sakariias pysähtyi, käännähti äkisti ympäri, ja luomatta
silmäystäkään portilla-seisojiin, suuntasi askeleensa vielä
kiivaammin kadulle. Kääntymättä keneenkään astua kopisteli hän
suoraan kaljakapakan ovelle, joka oli vastapäätä porttia, siinä hän
vasta kääntyi ympäri ja loi kolkon silmäyksen koko joukkioon ja vielä
kolkommin huiskautti kämmentään niille, jotka tulivat hänen perässään
sekä pujahti sitten piiloon ovesta.
Kaikki muutkin hajausivat eri tahoille: mikä kapakkaan, mikä
kotiinsa, jäi vain yksin lakeija.
-- No, äläpäs sitten, jos sanookin herralle? jupisi tämä itsekseen ja
hajamielisesti avaten verkalleen nuuskarasiansa. -- Kaikesta päättäen
on sillä rahjuksella hyvä herra, vaikka se haukkuukin! Mitäs se vielä
haittaa, jos haukkuu? Vaan muutama se on sellainen jotta tuijottaa,
tuijottaa vaan ja sitten yht'äkkiä tuiskahtaa tukkaan...
11.
Kellon käydessä viidettä avasi Sakariias hyvin hiljaa ja varovaisesti
etehisen oven ja astui varpaisillaan komeroonsa. Sitten hiipi hän
herran kamarin ovelle, kallisti korvansa sitä vastaan, ja kuulostaen
kurkisti sisään avaimen reijästä.
Huoneesta kuului tasainen kuorsaus.
-- Nukkuu se siellä, sopersi hän: -- pitää herättää, kello on kohta
puoli viisi.
Hän rykäsi ja astui sisään makuuhuoneeseen.
-- Ilja Iljitsh! Kuulkaahan Ilja Iljitsh! alotti hän hiljakseen
seisoen Oblomovin pään puolessa.
Kuorsaus yhä jatkui.
-- Sikeästipä nukkuu! virkkoi Sakariias: -- kuin mikähän
kivenhakkaaja. Herätkäähän, Ilja Iljitsh!
Sakariias kosketti keveästi Oblomovia hihaan.
-- Nouskaa ylös: kello on puoli viisi.
Ilja Iljitsh murahti vain vastaukseksi, mutta ei herännyt.
-- Nouskaahan Ilja Iljitsh. Ihanhan tämä jo hävettää, puheli
Sakariias koroittaen ääntänsä.
Vastausta ei kuulunut.
-- Hyvä Ilja Iljitsh! hoki Sakariias nykäisten herraansa hihasta.
Oblomov käänsi hiukan päätänsä ja raotti vaivalla toisen silmänsä
päin Sakariiasta ja hänen katseensa oli kuin halvatun katse.
-- Kuka se? kysyi hän käheällä äänellä.
-- Minä se olen, nouskaa ylös!
-- Mene hiiteen! murahti Ilja Iljitsh ja vaipui jälleen raskaaseen
uneen.
Kuorsauksen sijasta alkoi nyt kuulua nenän siuhuva vihellys.
Sakariias vetäsi häntä paidan liepeestä.
-- Mitä sinä siinä teet? kysyi Oblomov uhkaavasti aukaisten äkkiä
molemmat silmänsä.
-- Te käskitte herättää itsenne.
-- Muistan kyllä. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saat siis
mennä pois! Älä sekau toisen asioihin...
-- Enkä mene! -- penäsi Sakariias nykäisten häntä taaskin hihasta.
-- Älä koske minuun! rukoili Ilja Iljitsh ja upottaen päänsä tyynyyn
yritti kuorsaamaan.
-- Kuulkaahan Ilja Iljitsh: niin mielellänihän minäkin sitä
tahtoisin, mutta ei mitenkään se käy päinsä. Ja taas kosketti hän
herraansa.
-- No ole nyt toki niin ystävällinen äläkä häiritse! pyyteli Oblomov
vakavasti, avaten silmänsä.
-- Kyllä vain! jos teille nyt tekisin mieliksi, niin jälestäpäin itse
olisitte hirveän vihainen etten ole muka herättänyt...
-- Herra Jumala tuota ihmistä! huokasi Oblomov: -- No anna nyt edes
silmänräpäykseksi nukahtaa: Mitäs se yksi minuutti on? Tiedän minä
itse määrän...
Ilja Iljitsh vaikeni äkillisen unenpuuskan valtaamana.
-- Tiedät sinä hirsiä vedellä! puheli Sakariias varmana siitä
ettei herra häntä enää kuullut. -- Voi sen nahjusta, miten nukkuu
kuin mikähän leppä-pöhkö! Mitä varten sinun piti syntyäkkin tähän
luojan maailmaan? Nousetko siitä, sanon minä ... -- alkoi Sakariias
kiljahdella.
-- Häh? Mitäh? äännähti Oblomov julmistuneena nostaen päätänsä.
-- Että miksette nouse ylös, hyvä herra? vastasi Sakariias pehmeästi.
-- En minä sitä kysy, mitenkäs sinä sanoitkaan tässä juuri -- häh?
Kuinka sinä sillä tavalla uskallat -- häh?
-- Millä tavalla?
-- Että puhut törkeästi?
-- Unta te olette nähnyt ... jumaliste, unta!
-- Vai luulet sinä minun nukkuvan? En minä nuku, kaikki minä kuulen...
Ja kuitenkin hän samalla taas nukahti.
-- Hyvä isä nähköön! päivitteli Sakariias epätoivoissaan: -- ihan
kuin tukki se makaa. Aivan oksettaa katsoa. Hyvät ihmiset,
nähkää!... Hyi joutava!
-- Ilja Iljitsh! virkkoi hän yht'äkkiä säikähtyneellä äänellä:
-- nouskaa Jumalan nimessä! Katsokaahan mitä kummaa ympärillänne
tapahtuu...
Oblomov kohotti päänsä, katseli hetkisen ympärilleen ja painautui
taas takaisin, syvästi huoaten.
-- Jätä minut rauhaan! sanoi hän vakavasti. -- Kyllähän minä käskin
sinun herättää itseni, vaan nyt muutan määräykseni -- kuuletko sinä?
Herään tässä itsekkin silloin kun mieli tekee.
Joskus oli Sakariias näin hänet jättänytkin sanoen että "nuku ja
kuorsaa sitten penteleen nimessä!" Vaan toisella kertaa pani hän
jyrkästi vastaan -- ja niin hän tälläkin kertaa teki.
-- Nouskaa, nouskaa! huusi hän täyttä kurkkua ja retuutti Oblomovia
molemmin käsin paidan liepeistä sekä hihasta.
Äkkiarvaamatta hypähti Oblomov silloin jaloilleen ja syöksyi suoraan
Sakariiaksen päälle.
-- Kyllä minä sinut opetan tässä häiritsemään sinun herrasi unta, kun
hän maata tahtoo! jyrisi hän.
Sakariias karkasi hänestä syrjään minkä vain sääristä läksi, mutta jo
kolmannella harppauksella selveni Oblomov kokonaan unen pöpperöstä ja
alkoi haukotellen venytellä jäseniään.
-- Tuoppas ... sitä kaljaa ... puhkui hän haukotustensa lomassa.
Samalla helähti Sakariiaksen seljän takaa jonkun tulijan sointuva
naurunhohotus. Molemmat katsahtivat toisiinsa.
-- Stolz! Stolz! Hyvä ihme! huudahti Oblomov riemastuneena rientäen
vierastansa vastaan.
-- Andrei Ivanitsh! ulvahti myös Sakariias iloissaan irvistellen.
Stolz yhä nauroi ihan katketakseen, sillä hän oli nähnyt koko tämän
näytelmän.