[Tässä luvussa on suomentaja käyttänyt hyväkseen erästä ennen tehtyä
käännöstä sitä parannellen.]
Missä olemme? Mihin siunattuun sopukkaan mailmassa onkaan meidät
siirtänyt Ilja Iljitsh Oblomovin uni? Oi mikä ihmeellinen seutu!
Tosin ei siellä ole merta eikä korkeita vuoria, ei kallioita
eikä kuiluja, ei suuria humisevia metsiä -- ei siellä ole mitään
suurenmoista, jylhää tai synkkää.
Sillä kukapa kaipaisikaan tuota jylhää ja suurenmoista? Merta
esimerkiksi? Olkoon se missä on! Se saattaa vain ihmisen
surulliseksi: sitä katsellessa tekee mieli itkeä. Sydän
huikenee arkuudesta tuota silmänsiintämätöntä ulappaa, joka ei
tarjoo katseelle mitään lepopaikkaa, vaan ainoastaan uuvuttaa
yksitoikkoisella äärettömyydellään.
Meren hurja mylläkkä ja pauhina ei hivele hennosti herkkää korvaa;
aallot ne vain yhä jatkavat samaa synkkää virttänsä, jota mailman
alusta ovat veisanneet ja jonka sisällyksestä ei kukaan selkoa
saa; yhä vain kuuluu niissä sama vihlova valitus, samat kamalat
huokaukset, ikäänkuin lähtisivät ne jostain kovasti vaivatusta
hirviöstä. Eivät visertele lintuset sen vierillä; ainoastaan kuoleman
hiljaiset lokit liitelevät rannalla ja kiertelevät piirissä liki
pintaa.
Voimaton on pedon kiljunta tämän luonnon pauhinan rinnalla, mitätön
on myös ihmisääni, ja itse ihminen niin pieni, niin heikko, että
hän kokonaan katoo tämän avaran kuvan yksityiskohtien sekaan. Senpä
tähden meren katseleminen kai tuntuikin hänestä niin raskaalta.
Ei, olkoon meri missä on! Eihän edes sen hiljaisuuskaan eikä
liikkumattomuus herätä iloisia tunteita ihmissielussa: sen
vähäisinkin väreily muistuttaa hänelle sitä suunnatonta, vaikkakin
nukkuvaa voimaa, joka ajoittain niin ilkeästi tekee tyhjäksi ihmisen
ylpeän tahdon ja niin syvälle hautaa hänen rohkeat aikeensa, kaikki
hänen puuhansa ja vaivannäkönsä.
Vuoret ja kuilut eivät myöskään ole omiansa ihmistä ilahduttamaan.
Ne ovat jylhät ja hirvittävät, ikäänkuin villipedon uhkaavasti
ojennetut kynnet tai hampaat; liian elävästi muistuttavat ne meitä
heiveröisestä olemuksestamme pitäen meitä pelossa ja tuskassa
tapaturman takia. Ja taivaskin siellä vuorien ja rotkojen yläpuolella
näyttää niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, aivankuin olisi se
hyljännyt ihmiset.
Ei ole semmoinen se rauhallinen paikka, johon sankarimme äkkiä joutui.
Taivas siellä näyttää päinvastoin litistyneen likemmäksi maata, ei
suinkaan salamoita viskelläkseen, vaan syleilläkseen suosikkiansa
sitä lujemmin ja rakkaammin: se levitteleikse niin lähellä pään
päällä, kuni kodin turvallinen katos, suojellakseen valittua
seutuansa kaikilta onnettomuuksilta.
Aurinko valaisee siellä kirkkaasti ja kuumasti puolen vuotta
kerrallaan ja sitten se poistuu, ei kuitenkaan äkkiä, vaan
verkalleen, ikäänkuin vastenmielisesti, katsellen vielä taakseen
rakastettua paikkaa ja lahjoittaen sille syksyllä, sateiden lomassa,
huikean lämpöisen päivän.
Vuoret siellä ovat vain pienoiskuvia niiden hirvittävien vuorien
rinnalla, jotka jossain maan paikassa niin kovasti mielikuvitusta
peloittelevat. Täällä ovat ne vain parvi matalia kukkuloita, joiden
harjalta on niin hauska seljällään, teuhaten liukua alas tai
haaveillen katsella maillensa menevää aurinkoa.
Joki juosta liruttaa hilpeänä; se milloin lavenee leveäksi lammeksi,
milloin kiitää eteenpäin ripeästi luistavana lankana, milloin taas
tyyntyy aivankuin mietiskellen jotain ja hiipii hyvin hiljaa ylitse
kivien, lähettäen molemmille puolilleen vallattomia puroja, joiden
porinaan on niin suloista nukahtaa.
Koko paikkakunta noin viidentoista tai kahdenkymmenen virstan
alueella tarjoaa joukon kauniita, hymyileviä maisemia. Hiekkaiset,
kaltevat jokirannat, valoisa vesi ja siihen kummulta suikerteleva
pieni viidakko, kierteinen rotko, jonka pohjalla lirisee puronen sekä
koivulehto -- kaikki tuo oli aivan kuin varta vasten koottu samaan
paikkaan ja mestarillisesti sovitettu yhteen.
Levottomuuksien ahdistama tai niitä kokonaan tuntematonkin sydän
pyrkii piiloutumaan tähän mailman unohtamaan soppeen siellä elääkseen
kenenkään tietämättä onnellista elämää. Siellä on odotettavissa
rauhallinen pitkä ikä, aina siksi kunnes valkenee hius ja huomaamatta
saapuu unen kaltainen kuolema.
Säännöllisesti ja häiritsemättä tapahtuu siellä vuoden kiertokulku.
Allakan ilmoituksen mukaan tulee maaliskuussa kevät, likaiset
vesipurot lähtevät liikkeelle ylängöiltä, maa sulaa ja siitä nousee
lämpöistä höyryä; talonpoika riisuu yltänsä ryyppyturkin, tulee
ulkoilmaan paitasillaan ja, peitettyään silmät kädellään, nauttii
kauvan auringonpaisteesta mielihyvällä puristellen hartioitaan;
sitten vetää rytyyttää hän kumoon kaadettuja rattaita esiin milloin
toisesta, milloin toisesta aisasta, tai tarkastelee ja potkaisee
jalallaan jotain riiman alla viruvaa auraa, valmistautuen tavallisiin
töihinsä.
Eivät palaa tänne äkkinäiset lumituiskut keväällä, eivät peitä
peltoja eivätkä katko lumipainollaan puita. Talvi, kylmäkiskoisen
kaunottaren tavoin, säilyttää luonteensa laadun aina säännönmukaisen
lämpimän ilmestymiseen saakka; ei ärsytä se odottamattomilla
suojasäillä eikä ahdista tavattomilla pakkasilla; kaikki käypi
säännöllisen, luonnon määräämän järjestyksen mukaan.
Marraskuussa alkaa lumi ja pakkanen, joka loppiaiseksi kovenee siihen
määrään että talonpoika, pistäydyttyään hetkeksikään tuvastaan ulos,
palaa sisään välttämättömästi parta kuurassa; vaan jo helmikuussa
tuntee herkkä nenä ilmassa lähestyvän kevään lauhkeita lehahduksia.
Mutta kesä, kesä se vasta on hurmaava siinä seudussa! Silloin on
siellä ilma niin harvinaisen raitis ja kuiva ja täynnänsä -- ei
sitruunan eikä laakerin, vaan ainoastaan koiruohon, männyn ja
tuomen tuoksua, silloin ovat siellä päivät niin ihmeen kirkkaat,
auringonsäteet lievän kuumat ja taivas melkein kolmen kuukauden
kuluessa ihan pilvetön.
Kun kirkkaat päivät kerran alkavat, niin kestääkin mitä kolme, jopa
neljäkin viikkoa; iltakin on silloin lämmin ja yö samoin. Tähdet
tuikkivat taivaalta niin lempeästi, niin ystävällisesti.
Jos taas tulee sade -- niin mikä siunaustatuottava kesäinen sade se
on! Sadepisarat putoovat ripeinä, runsaina, hyppelehtivät hilpeästi
aivankuin äkkiä ilahdutetun ihmisen kuumat kyyneleet; mutta tuskin on
sade lakannut, kun jo kirkas aurinko taas rakkaasti hymyillen kuivaa
kedot ja kummut, niin että koko seutu jälleen onnellisena hymyilee
vastaukseksi auringolle.
Iloisena tervehtii maamies sadetta. -- Sade se kastelee, aurinko
se kuivailee! sanoo hän nautinnolla asettaen lämpimän sateen alle
kasvonsa, hartiansa ja selkänsä.
Ukkosen ilmat siellä eivät ole peljättäviä, vaan hyötyä tuottavia: ne
sattuvat aina samaan aikaan, unohtamatta juuri koskaan Iljan päivää,
ikäänkuin tahtoisivat siten pitää voimassa vanhan kansan ilmatietoja.
Jyräyksien lukukin ja voima näyttävät joka vuosi olevan samat,
aivankuin valtion varastosta vuosittain annettaisiin sama määrä
sähköä.
Ei siinä seudussa kuule hirveistä myrskyilmoista eikä
maanjäristyksistä.
Sanomalehdistä ei kukaan ole vielä lukenut mitään semmoista tästä
luojan siunaamasta seudusta. Eikä siitä koskaan mitään muutakaan
olisi kirjoitettu sanomalehtiin, jollei eräs talonpojan vaimo Marina
Kuljkova, 28 vuotias, olisi kerran synnyttänyt nelosia, josta
merkillisestä tapauksesta vaikeneminen ei tietysti mitenkään enää
käynyt laatuun.
Ei ole Herra rangaissut sitä seutua egyptiläisillä eikä muillakaan
vitsauksilla. Ei kukaan asukkaista ollut ikinä nähnyt mitään
pelästyttäviä taivaan merkkejä, ei tulisia palloja eikä äkillistä
pimeyttä; ei ole siellä myrkyllisiä matelevaisia; hävittävät
heinäsirkat eivät lentele sinne; ei ole siellä kiljuvia leijonia
eikä karjuvia tiikereitä, ei edes karhuja tai susia, siitä syystä
ettei ole metsiä. Kedoilla ja kylissä näkee vain runsaasti märehtiviä
lehmiä, määkiviä lampaita ja kaakattavia kanoja.
Jumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen
tällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten
tunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat
satakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka
verhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien
läpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.
Vaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista
kuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin
kyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista,
kirkkaaksi puhdistettua kattilaa.
Turhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin:
se katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin
pyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin
keikaria.
Satakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä,
ettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen
sijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset
niitä pyysivät ihan käsillään.
Ei saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat
herkuttelijain suuhun -- ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin:
peltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä
ihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa
riippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.
Runoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän
yksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei
heille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa,
jolloin koko luonto -- metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät
-- kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla
pohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä
myöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä
vanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta
ruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen
nuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia -- kuvia,
joilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.
Ei, mitään semmoista ei täällä ollut.
Kaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä,
jotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa
ja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä
noin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin
iäksi.
Kun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten
pysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa,
kolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt
hiljakseen ja onnellisina.
Luulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta
asuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi
seisoa suorana omassa mökissään.
Eikä jokainen edes osaisi sisäänpääsyäkään Onisimin mökkiin, jollei
ehkä vasta sitten, kun saisi sen asettamaan takasivunsa metsään päin
ja etusivunsa kohti tulijaa.
Portaat näet olivat riipuksissa yli rinteen, niin että kun tahtoi
mennä mökkiin, täytyi ensin tarttua käsin räystääseen ja sitten
harpata suoraa päätä portaille.
Toinen mökki seisoi kuin pääskysen pesä kummun rinteellä; sen
vieressä oli kaksi muuta mökkiä ja toiset kaksi sijaitsivat aivan
rotkon pohjalla.
Kylässä vallitsee hiljaisuus, uneliaisuus; ei näy ihmisiä laisinkaan;
ainoastaan kärpäset lentelevät joukottain suristen lämpimässä ilmassa.
Astuessasi mökkiin alat turhaan huudella asukkaita: kuoleman
hiljaisuus on vastauksena; jossain mökissä kuitenkin vastaukseksi
rykäsee koleahkolla äänellä joku vanha akka, joka elelee aikojansa
uunilla, taikka ilmestyy väliseinän takaa paljasjalkainen,
pitkätukkainen, kolmivuotias lapsi, paitasillaan, katsoo tulijaa
pitkään ja vaieten, ja menee sitten peloissaan piiloon.
Sama syvä hiljaisuus ja rauha on vainioillakin, ainoastaan siellä
täällä kuhnustelee kuin muurahainen ustalla pellollaan auringon
paahtama kyntömies kyyristyneenä auraansa vasten ja märkänä hiestä.
Tyyneys ja häiritsemätön rauha vallitsee myös ihmisten tavoissa
siinä seudussa. Ei siellä kuulu ryöväyksiä, ei murhia eikä mitään
hirvittäviä tapauksia; voimakkaista intohimoista tai rohkeista
yrityksistä ei siellä myös mitään tiedetty.
Ja mitenpä intohimot tai sellaiset yritykset olisivat tulleetkaan
kysymykseen? Jokainen tunsi siellä omansa. Seudun asukkaat elivät
kaukana muista ihmisistä. Lähimmät kylät ja pikkukaupunki olivat noin
viidenkolmatta tai kolmenkymmenen virstan päässä.
Määrättynä aikana vedättivät talonpojat eloa läheiselle Wolgan
varrella olevalle laivasillalle, ja se oli asukkaille tunnetun alueen
rajapyykkinä; jotkut matkustivat myös kerran vuodessa markkinoille,
mutta mitään muuta yhteyttä muiden ihmisten kanssa ei ollut.
Kaikki heidän huolenpitonsa tarkoitti vain omaa itseä.
He tiesivät että kahdeksankymmenen virstan päässä oli "kuperni" eli
läänin pääkaupunki, mutta harvat elämässään kävivät niin kaukana;
sitten tiedettiin että oli vielä Saratov tahi Nishnij; kuultiin
myöskin että on olemassa Moskova ja Pietari, että Pietarin takana
asuvat ranskalaiset tai saksalaiset, mutta sitten alkoi heille
tuntematon mailma, oudot seudut, joissa asui kummituksia, kaksipäisiä
ihmisiä ja jättiläisiä; kauempana seurasi pimeys ja -- lopuksi kaikki
päättyi siihen kalaan, joka kantaa seljässään koko maata.
Ja koska heidän seutunsa ei ollut juuri mikään läpikulkupaikka, niin
ei ollut mahdollista saada tuoreita tietoja siitä mitä mailmassa
tapahtui. Puuastiain tekijät elivät heistä kahdenkymmenen virstan
päässä, vaan eivät hekään tienneet sen enempää. Ei ollut edes mitään,
johon olisi voinut verrata omia olojansa ja jonka mukaan olisi voinut
päättää, elivätkö he hyvästi vai huonosti, olivatko rikkaat vai
köyhät tai voisikko vielä jotain toivoa, mitä oli muilla.
Nämät onnelliset ihmiset ajattelivat ettei toisin voinut olla, että
kaikki muutkin elivät juuri sillä tavoin, ja että elää toisin on --
synti.
He eivät olisi uskoneetkaan, jos heille olisi sanottu, että muut
jollain toisella tavoin kyntävät, kylvävät, niittävät tai myyvät.
Mitä intohimoja tai mielenkiihkoja olisi heillä siis voinut olla?
Heillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä oli tosin huolia ja
heikkouksia, veronmaksuja, laiskuutta ja unta, mutta se kaikki
tapahtui heillä helposti eikä pannut verta kuohumaan.
Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei muutamasta sataluvusta
ihmisiä ollut kuollut yhtäkään, ei edes luonnollisella kuolemalla,
väkivaltaisesta kuolemasta puhumattakaan.
Mutta jos joku vanhuuttaan tai jonkun vanhuuden taudin vaikutuksesta
vaipuikin ikuiseen uneen, niin sitäkös tavatonta tapausta
kummasteltiin pitkät ajat.
Vaan kun seppä Taras kerran oli vähällä kuolla kupsahtaa
maahankaivetussa saunassaan, pelkästä löylystä, niin että täytyi
ukkoa valella vedellä, niin se taas ei heistä tuntunut ollenkaan
kummalta.
Rikoksista oli herneiden, porkkanain ja nauriiden varastaminen
kasvitarhoista hyvin tavallinen; mutta kerran hävisi äkkiarvaamatta
kaksi porsasta ynnä kana -- ja sepä oli tapaus, joka sai hämmästymään
koko paikkakunnan ja jonka tekijöinä pidettiin yksimielisesti
äskettäin markkinoille matkustaneita puuastiain kauppiaita. Mutta
muuten olivat tällaiset tapaukset sangen harvinaisia.
Kerran löydettiin mies makaamassa ojassa, aitauksen takana, lähellä
siltaa, nähtävästi joku kaupunkiin menneestä matkueesta haihtunut.
Poikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina
kylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai
kummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä
syönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.
Silloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja
kirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.
-- Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: -- Vai
luuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan
käske.
Mutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat
huutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he
pysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.
Ojassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen
vieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria
niinivirsuja.
Miehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.
-- Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka
selkäänsä. -- Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?
Makaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän
nähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä
hangollaan.
-- Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. -- Kuka hänet tietää, mikä
hän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on... Älkää
kajotko häneen, pojat!
-- Lähtään pois, sanoivat muutamat -- oikein sanottu, lähtään pois!
mitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!
Ja kaikki menivät takaisin kylään ja kertoivat vanhoille, että siellä
makasi outo mies, ei haastanut mitään ja oli kuin mikähän vain...
-- Kun on outo, niin älkää kajotko! puhuivat ukot, istuen
multaläjällä, kyynäspäät polvea vasten. -- Antaa hänen olla! Turhaa
oli käydäkkin siellä. --
Semmoinen oli se mailman sopukka, jonne Oblomov oli joutunut unessaan.
Kolmesta tai neljästä hajallaan olevasta kylästä oli yksi nimeltä
Sosnofka, toinen Wavilofka, virstan matkan päässä toisistaan.
Sosnofka ja Wavilofka olivat Oblomovin suvun perintötiluksia ja siitä
syystä sanottiin niitä yhteisellä nimellä Oblomofkaksi.
Sosnofkassa oli herrasväen asuntokartano. Noin viiden virstan päässä
oli Werhljowon kylä, joka niinikään oli ennen muinoin kuulunut
Oblomovin suvulle, vaan jo kauvan sitten joutunut toisiin käsiin.
Kylä kuului eräälle rikkaalle maanomistajalle, joka ei koskaan käynyt
tiluksillaan: sitä hoiti saksalainen vouti.
Siinä sen paikkakunnan maantieteellinen asema.
* * * * *
Ilja Iljitsh Oblomov näki unta: hän oli heräävinään pienellä
vuoteellaan siellä kotona. Hän oli vasta seitsemänvuotias poikanen.
Hänestä tuntui niin keveältä ja hauskalta...
Kuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!
Vanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt
vetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton
ja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat
nauravat ääneen.
Vihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän
hänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.
Nähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin
ilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.
Äiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan
näköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu
kipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut
rauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään
unessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei
jumalankuvan eteen.
Siellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään,
alkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.
Poika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti
sisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.
-- Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken
rukousta.
-- Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään
jumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.
Poika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella
hartaudella.
Senjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.
Teepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin,
yhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä
tuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle.
Siellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia
sukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun
omistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten
vielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin
talossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi
häntä hyväillä ja suudella.
Senjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja
kermalla.
Sitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään
puutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa
pitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin
jalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa
päästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin
paikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.
Sieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi
ainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä
vastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen
taakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan
myös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita
joko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut
olemassakaan.
Poika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut
varoituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.
Iloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa,
sen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla
kasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia
ulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.
Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa
ympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli
vanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea
ainoastaan _palvelusväen_, jota vastoin _herrasväki_ ei sinne mennyt.
Hän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia
portaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet
jotenkuten pidätetyksi.
Hän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä
tikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle,
kun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan
kiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä
vielä -- Herra varjelkoon -- rotkollekin!
-- Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt
hiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.
Ja koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar
hääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo
lapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä,
milloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru
hänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon
sydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten
hänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten
olisi sammunut.
Eikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi,
istuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen
lapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen
edessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja
kehittyen siellä aikaa myöten.
Aamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla.
Kartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä
varjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja,
jotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto
kaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki
auringon paisteessa.
-- Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta
tuollakin valoisata? kysäsee lapsi.
-- Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun
ei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa,
sitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.
Lapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa
lähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee
toinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää
kartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se
harppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen
taakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.
Lapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus -- ja hänkin olisi
ollut mäen takana.
Hänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli
joutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.
-- Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie
hänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee
lapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin
voipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.
-- Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta
rappujen luo.
Lapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset
tekevät, miten aamunsa viettävät.
Ei yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta
huomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta
elämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja
muodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä
liikkuu.
Ei saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien
kalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui
kylään asti.
Väentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon
ääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain
surullista laulua ilman sanoja.
Heti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri
haaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.
Tuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia,
kokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran,
joka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä
heilutellen.
Itse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko
aamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla
tapahtuu.
-- Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta
palvelijalta.
-- Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija
katsahtamatta herransa puoleen.
-- No, vie, vie ja katso että veitset tulevat hyvin teroitetuiksi!
Sitten pysäyttää hän akan. -- Akka hoi! Akka! Missä olet käynyt?
-- Kellarissa, kulta herra, vastaa tämä, pysähtyen ja katsellen
ikkunaa kohti, varjostaen silmiään kädellä: -- hain maitoa
päivällistä varten.
-- No, mene, mene! vastasi herra. -- Ja katso ettet läikytä maitoa!
-- Entä sinä, Saku veijari, mihin taas siellä juokset? huusi hän
sitten; -- Kyllä minä sinua opetan juoksemaan! Jo kolmatta kertaa
näen sinun sitä tekevän. Laita sukkelasti itsesi takaisin etehiseen!
Ja Saku meni taas etehiseen torkkumaan.
Kun lehmät tulevat laitumelta, niin ukko ensimmäisenä pitää huolta
siitä että ne tulevat juotetuiksi; jos taas näkee ikkunasta että
koira ahdistaa kanaa, oitis ryhtyy ankariin toimenpiteisiin
epäjärjestyksen ehkäisemiseksi.
Myöskin hänen puolisonsa on kovasti hommassa; hän keskustelee noin
kolme tuntia Avjerkka räätälin kanssa, kuinka jostain vanhasta
röijystä voisi tehdä Iljushalle nutun, merkitsee itse liidulla
leikkaukset ja pitää silmällä ettei vain räätäli varastaisi mitään
kankaasta; sitten menee hän piikaintupaan ja määrää, kuinka paljon
kunkin on päivässä neulottava pitsiä; sitten kutsuu keralleen
Nastasja Ivanovnan tai Stepanida Agapovnan tai jonkun muun
seuralaisen ja menee puutarhaan katsoakseen, mitenkä omenapuut
siellä menestyvät, eikö se omena, joka eilen punotti kypsänä, jo ole
pudonnut maahan; mikä puu olisi sidottava, mikä typistettävä j.n.e.
Mutta tärkeimpänä huolenpidon esineenä on kyökki ja päivällinen.
Päivällisestä neuvoteltiin oikein miehissä; ikäloppu tätikin
kutsuttiin neuvotteluun. Jokainen ehdotteli omia ruokalajejaan; kuka
soppaa sisälmyksien kanssa, kuka makaroonilientä, kuka valkoista,
kuka punaista kastiketta, kuka mitäkin.
Jokainen mielipide otettiin huomioon, arvosteltiin seikkaperäisesti
ja sitten hyväksyttiin tai hyljättiin, jonka jälkeen emäntä antoi
lopullisen päätöksensä.
Keittiöön lähetettiin alinomaa milloin Nastasja Petrovna, milloin
Stepanida Ivanovna muistuttamaan jostain, lisäämään tai muuttamaan
jotain, viemään sokuria, hunajaa ja viiniä ruokia varten, ja
katsomaan, käyttikö kokki kaikki mitä hänelle käytettäväksi oli
jätetty.
Huolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito
Oblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden
juhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka
taidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka
olivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin
pähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan
säkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset
varastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua
ruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia
piirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!
Ja niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki
elivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.
Eivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat
muurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä
kovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja
keittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä
jauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja
verenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse
söi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä
tähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin
asti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui
erityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin,
pelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa
nauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa
kuin itse piirakasta.
Mutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon
ottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen
tuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.
Puolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan.
Aurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on
aivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus
vallitsee kylässä ja kedoilla -- kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa
kaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä
kuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa
nurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.
Kartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen
jälkeinen levon hetki.
Lapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue -- kaikki
poistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni
heinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai
pani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas
ateria oli uuvuttanut.
Ilja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata
sikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa;
ne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat
vetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.
Olisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut
helppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei
kukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.
Se oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva.
Kaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva,
eriääninen kuorsaus.
Aika ajoin joku äkkiä kohottaa unisen päänsä, katsahtaa
hajamielisesti, kummastuneen näköisenä molemmille puolilleen, kääntyy
sitten toiselle kyljelle tai sylkäsee avaamatta silmiään, tai myös
korjaa päänalustaa ja vaipuu sitten taas unen helmaan.
Joku taas yht'äkkiä, ilman mitään edeltäviä valmistuksia, hypähtää
molemmilla jaloilla pystyyn makuusijaltaan, aivankuin pelkäisi
kadottaa otollista hetkeä, tempaa kaljahaarikan ja, puhallettuaan
siinä uiskentelevia kärpäsiä, jotta ne siirtyisivät toiselle
laidalle, -- josta kärpäset, ennestään hiljaiset, asemansa
parantamisen toivossa, alkavat kovasti liikkua, -- kastelee
kurkkuansa ja sitten taas heittäytyy vuoteelleen aivankuin tapettu.
Vaan tätä kaikkea lapsi katselee ja tarkastelee.
Hän on tullut hoitajansa kanssa päivällisen jälkeen ulos pihalle.
Mutta ei hoitajamuorikaan, rouvan ankaroista varoituksista ja omasta
tahdostansakaan huolimatta, voi vastustaa unen viekoittavaa voimaa.
Hänkin joutuu tämän Oblomofkassa vallitsevan yleisen tarttumataudin
uhriksi.
Alussa hän valppaasti katsoo lasta eikä päästä kauvaksi luotaan ja
kovasti toruu vallattomuudesta, mutta sitten, tuntien lähestyvän
tartunnan oireita, alkaa varoitella menemästä portin taakse,
koskemasta pukkia, kiipeämästä kyyhkyslakkaan tai parvisillalle.
Itse hän asettuu johonkin siimespaikkaan: portaille, kellarin
kynnykselle tai ruohikkoon, nähtävästi tarkoituksessa neuloa sukkaa
ja samalla katsoa lasta. Mutta kohtapa hänen varoituksensa lapselle
käyvät laimeiksi, pää alkaa nuokkua...
"Kiipeää kuin kiipeääkin tuo hepakko parvekkeelle", arvelee hän ollen
jo puolittain unessa, "tai vielä... kenties rotkoonkin..."
Muorin pää kallistuu polvia vasten, sukka solahtaa kädestä, hän
kadottaa lapsen silmistään ja avattuaan hieman suutansa, alkaa
heikosti kuorsata.
Mutta lapsi on kärsimättömänä odottanutkin juuri tätä hetkeä, sillä
nytpä hänen omintakeinen elämänsä alkaa.
Hän on nyt aivan kuin yksin koko mailmassa; hän juoksee varpaisillaan
hoitajan luota, katselee kaikkia, kuka missäkin makaa, pysähtyy
ja katsoo tarkkaan, kun joku herää, sylkäsee tai murahtaa jotakin
unissaan; sitten hän riemuiten kiirehtii parvekkeelle, juoksentelee
siellä pitkin narisevia lautoja, kiipeää kyyhkyslakkaan, tunkeutuu
puutarhan kaukaisiin sopukoihin, kuuntelee koppakuoriaisen surinaa ja
seuraa sen lentoa kauvas silmillään; etsiskelee ruohostossa siriseviä
hyönteisiä ja ottaa kiinni näitä hiljaisuuden lääkitsijöitä; kun
saa sudenkorennon käsiinsä, repii siltä siiven ja katsoo, mitenkä
sille käy ilman siipeä, tai pistää oljenkorren sen takapuoleen ja
on utelias näkemään kuinka se lentää tämän lisäkuorman kanssa;
nautinnolla, peläten hengittääkkään, tarkastelee hän hämähäkkiä,
kuinka se imee verta saaliiksi saamastaan kärpäsestä, ja kuinka
kärpänen suristen riuhtoo itseänsä sen kynsissä. Lapsi ratkaisee
taistelun siten että tappaa sekä kärpäsen että hämähäkin.
Sitten menee hän ojalle, kaivelee siellä maata, hakee jonkunlaisia
juuria, puhdistaa ne ja syöpi makeaan suuhunsa pitäen niitä parempina
kuin äidin antamia makeisia.
Hän juoksee portinkin taakse: hänen tekisi mieli päästä koivikkoon;
se näyttää olevan niin lähellä, hän pääsisi sinne viidessä minutissa,
ei kierteistä tietä myöten, vaan suoraan ojan, aidan ja kuopan
ylitse; mutta hän pelkää, sillä siellä sanotaan olevan kummituksia,
rosvoja ja kauheita eläimiä.
Tekisi hänen mielensä käväistä myöskin rotkolla: se on kaikkiansa
viidenkymmenen sylen päässä puutarhasta; lapsi jo juoksee sen
reunalle, siristää silmiänsä, aikoo katsahtaa syvennykseen kuin
tulivuoren sisustaan ikään ... mutta äkkiä hänen mieleensä johtuvat
kaikki jutut ja kertomukset tästä rotkosta: hänet valtaa kauhu ja hän
rientää takaisin hoitajamuorin luo ja herättää hänet.
Eukko kavahtaa ylös, korjaa päässään olevan huivin kohdalleen,
työntää sen alle sormellaan harmaat hapsensa, ja ollen olevinaan
aivankuin ei olisikaan nukkunut, katsoo epäluuloisesti Iljushaan,
sitten herrasväen ikkunoihin, sekä alkaa vapisevilla käsillään neuloa
sukkaa, joka on hänellä sylissä.
Sillä välin alkaa helle vähitellen laimeta, luonnossa käy kaikki
vilkkaammaksi, aurinko jo rupeaa lähenemään metsää.
Ja kartanossakin vähitellen loppuu hiljaisuus: jossain nurkassa
narahtaa ovi, kuuluu pihalta jonkun askeleita; heinätallissa joku
aivastelee.
Kohta kantaa palvelija kyökistä, selkä köyryssä, suuren samovaarin.
Aletaan kokoontua teetä juomaan: kellä ovat kasvot rypyssä, silmät
vetiset; ken on maatessaan saanut punaisen pilkun ohimoihinsa, ken
puhuu unisena oudolla äänellä. Kaikki he voihkivat, haukottelevat,
silittelevät hiuksiansa, oikovat jäseniään ja koettavat vähitellen
toinnutella itseään.
Päivällinen ja uni synnyttävät ankaran janon. Kurkku tuntuu
kovin kuivalta; juodaan noin kaksitoista lasia teetä, vaan se ei
auta: kuuluu voihketta, huokailemista; turvaudutaan puolukka- ja
päärynäveteen ja kaljaan, muutamat lääkkeisiinkin, jotta vain
pääsisivät kurkun kuivuudesta.
Kaikki hakevat vapautusta janosta kuin jostain Jumalan vitsauksesta;
kaikki häärivät uupuneina, aivan kuin matkustajakaravaani, joka
Arabian aroilla ei missään löydä vedenpisaraa.
Lapsi istuu siinä mammansa vieressä: hän katselee ympärillä olevien
kummallisia muotoja, kuuntelee kotiväen uneliasta, velttoa puhetta.
Hänen on hupaista katsella heitä, jokainen heidän joutava sanansa
huvittaa häntä.
Teenjuonnin jälkeen kukin ryhtyy johonkin toimeen: mikä menee
joelle ja kuljeksii verkalleen pitkin rantaa sysien jalallaan kiviä
veteen; kuka taas istahtaa ikkunan eteen ja tarkastelee kaikkia
huomattavia ilmiöitä: jos kissa juoksee pitkin pihaa tai naakka
lennähtää ilmassa, niin tarkastelija seuraa kumpaakin silmillään
sekä nenänipukallaan, kääntäen päätänsä milloin oikealle, milloin
vasemmalle. Samalla tavoin istuvat koiratkin joskus päiväkausia
ikkunalla katsellen tarkkaan kaikkia ohikulkevia.
Äiti tarttuu pikku Iljushan päähän, taivuttaa sen polvelleen ja
verkalleen kampaa lapsen tukkaa, ihaillen hiuksien pehmeyttä ja
pakottaen myöskin Nastasja Ivanovnan ja Stepanida Tihanovnan sitä
ihailemaan; äiti keskustelee heidän kanssaan Iljushan tulevaisuudesta
ja asettaa hänet urhoksi johonkin omatekemäänsä sankarirunoelmaan.
Toisetkin ennustavat hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta.
Vaan jo alkaa hämärtää. Keittiössä taas rätisee tuli, taas kuuluu
veitsien kalina; valmistetaan illallista. Väki on kokoontunut
portille: sieltä kuuluu balalaikan soittoa ja naurua. Siellä lyödään
palloa.
Mutta aurinko on jo painunut metsän taa; se heittää vielä muutamia
lievästi lämmittäviä säteitä, jotka tunkevat tuli juovana puiden läpi
valaisten kirkkaasti kultaisella kiillollaan mäntyjen latvoja. Säteet
sammuvat toinen-toisensa jälkeen; viimeinen säde viipyy kauvan, se on
kuin hieno neula tunkeutunut tiheisiin lehviin, mutta sekin vihdoin
sammuu...
Esineet muuttavat muotoansa, kaikki sulautuu ensin harmaaksi, sitten
mustaksi ainepaljoudeksi. Lintujen laulu vähitellen hiljenee; kohta
ne kokonaan vaikenevat paitsi eräs itsepäinen, joka ikäänkuin
uhalla muiden hiljaa ollessa yksitoikkoisesti vähänväliä sirkuttaa,
kuitenkin yhä harvempaan; vihdoin sekin äännähtää heikosti,
pyristelee ruumistaan pannen pieneen liikkeeseen ympärillä olevat
lehdet ja ... nukahtaa.
Kaikki vaikenee; ainoastaan sirkat sirisevät kilvan sitä kovemmin.
Maasta nousee valkoista sumua leviten niityille ja virralle. Joki
tyyntyy; hetkisen kuluttua siinäkin jotakin läiskähtää viimeisen
kerran, ja sekin käy liikkumattomaksi.
Ilma tuntuu kostealta. Käy yhä pimeämmäksi. Puut ryhmittyvät
jonkunmoisiksi kummituksiksi; metsässä tuntuu peloittavalta; siellä
narahtaa äkkiä jotakin ikäänkuin joku kummituksista olisi siirtynyt
toiseen paikkaan ja kuivunut oksa rasahtanut hänen jalkainsa alla.
Taivaalla kimaltelee kirkkaasti ensimmäinen tähtönen, ja talojen
ikkunoissa välähtää tulia.
Saapuneet ovat luonnon hiljaisuuden juhlalliset hetket, nuo hetket,
jolloin luova järki työskentelee voimakkaimmin, runosuonet kuohuvat
kuumimmin, jolloin sydämessä intohimot rajuimmin riehuvat tai suru
kalvaa kipeimmin, jolloin raa'assa mielessä kypsyy vastustamaton
rikoksen itu, ja jolloin ... kaikki niin sikeästi ja rauhallisesti
nukkuvat Oblomofkassa.
-- Lähtään äiti kävelemään, sanoo Iljusha.
-- Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: -- siellä on
kosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä
kulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.
-- Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.
Ja äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.
Lapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä,
kunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa
lapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli
muorin olkapään, vuoteelle.
-- Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat
Oblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: --
Onnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi
samoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!
* * * * *
Sitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä
talvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin;
tämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole
yötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja
maito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään,
vaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja
Iljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella
eikä kynällä kuvailla.
Siellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa;
se valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman,
toisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa,
ja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi
herkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten
naipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.
Lapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi
kertomusta.
Hoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea,
mikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys,
joutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina
vanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti
hyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun
esi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.
Vaikka täysikasvanut Ilja Iljitsh sittemmin saapikin tietää ettei
olekkaan olemassa hunaja- ja maitojokia eikä tuollaisia hyviä
hengettäriä, vaikka hän nauraen laskeekin leikkiä hoitajamuorin
kertomuksista, ei tämä nauru kuitenkaan ole aivan todellinen; sitä
seuraa salainen huokaus: satu on hänellä kietoutunut elämän oloihin
ja hän itsekkin tietämättään joskus suree sitä, miksi ei satu ole
todellisuutta eikä todellisuus satua.
Tahtomattaankin uneksii hän Militrisa Kirbitjevnasta; häntä yhä
kiehtoo seutuun, jossa aina vain ollaan jouten, ilman suruja ja
huolia; häneen jää taipumus lämpimässä makaamiseen, valmiisiin,
työllä ansaitsemattomiin vaatteisiin ja hyvien hengetärten
herkkuruokiin.
Sekä vanha Oblomov että hänen iso-isänsä olivat kuulleet
lapsuudessaan nämä samat kertomukset, jotka vuosisatoja olivat
kulkeneet muuttumatta lapsenhoitajapolvelta toiselle.
Sillävälin asettaa jo hoitaja toisia kuvia lapsen mielikuvituksen
eteen.
Hän kertoo hänelle venäläisten Akillesten ja Odysseysten urotöistä;
Ilja Muromilaisesta, Dobrinja Nikititshistä, Aljosha Popovitshista,
Polkan-jättiläisestä, siitä kuinka nämät sankarit samoilivat pitkin
Venäjää, lyöden suunnattomat joukot pakanoita ja kilpailivat viinan
juonnissa; sitten puhui hän ilkeistä ryöväreistä, nukkuvista
hallitsijattarista, kivettyneistä kaupungeista ja ihmisistä; sekä
siirtyi vihdoin satuihin haltijoista, tontuista ja kummituksista.
Yhtä yksinkertaisesti ja tasaisesti kuin Homerus, yhtä tarkasti ja
havainnollisesti sijoitti hän lapsen muistoon ja mielikuvitukseen
venäläisen Iliadin, jonka meikäläiset, muinoiset homeriidit olivat
sepittäneet niinä hämärinä aikoina, jolloin ihminen vielä ei ollut
tottunut vaaroihin ja luonnon salaisuuksiin, jolloin hän pelkäsi
kummituksia ja paholaisia ja haki turvaa Aljosha Popovitshilta
ympäröiviä vaaroja vastaan, jolloin ilmassa ja vedessä ja kedolla
ajateltiin olevan henkiä ja kummituksia.
Hirvittävä ja epävakainen oli silloisen ihmisen elämä; oli
vaarallista astua kynnyksen yli: petoeläin saattoi hänet repiä,
ryöväri tappaa, julma tataari ryöstää kaiken hänen omaisuutensa, ja
hän saattoi kadota jäljettömiin, teille tuntemattomille.
Siihen aikaan saattoi myöskin ilmaantua äkkiä taivaan merkkejä,
tulisia patsaita ja palloja; tuolla äsken peitetyn haudan päällä
leimahtaa liekki tai metsässä kävelee joku, ikäänkuin tulisoihtu
kädessä, ja hirveästi nauraa ja mullistelee silmiänsä.
Ja ihmisellekin tapahtui niin paljon semmoista, jota ei voinut
käsittää; saattoi tapahtua että hän, elettyään kauvan ja
onnellisesti, äkkiä alkoi puhua puuta heinää sekä huutaa oudolla
äänellä tai kuljeksia houraillen öitä myöten; joskus rupesi hän aivan
ilman syytä heittelehtimään maata vasten. Mutta juuri vähää ennen
kuin jotain tämmöistä tapahtui, oli kana laulanut kukon äänellä tai
korppi rääkynyt katon yli lentäessään.
Heikko ihminen katseli siihen aikaan pelolla ja hämmästyksellä elämän
ilmiöitä hakien mielikuvituksestaan selitystä ympärillä olevan elämän
salaisuuksille.
Mutta ehkäpä uni, joka ei tuntenut elämän puuhia ja huolia, vaaroja
ja seikkailuja, saattoi ihmisen luomaan varsinaisen mailman rinnalle
toisen olemattoman ja etsimään siinä viihdytystä mielikuvitukselle
sekä selitystä luonnonilmiöille ulkopuolella itseänsä.
Umpimähkäistä oli esi-isäimme elämä; he ihmettelivät ja pelkäsivät
vaaroja ja vastuksia, hakien niiden syviä syitä luonnon hämäristä
riimukirjoituksista.
Kuolema seurasi heillä siitä että sitä ennen oli ruumis kannettu
portista, pää edellä eikä jalat; tulipalo taas siitä että koira oli
ulvonut kolme yötä peräkkäin ikkunan alla; vainajan kantoivat he
portista ulos jalat edellä, mutta söivät yhä samaa ravintoa ja yhtä
paljon kuin ennenkin sekä makasivat paljaalla lattialla totuttuun
tapaansa; ulvovaa koiraa löivät he taas kepillä tai ajoivat sen pois
talosta, mutta palavasta päreestä annettiin kipunain yhä pudota
lahonneen lattian rakoihin.
Vielä nytkin uskoo venäläinen keskellä vakavaa todellisuutta
mielellään vanhanaikuisia satuja, eikä hän pitkään aikaan taida
päästä tästä taikauskoisuudestaan.
Kuullessaan hoitajattareltaan kertomuksia "kultaisesta taljasta",
"ihmelinnusta" tai "taikalinnusta", sen varustuksista ja
salakomeroista, lapsi milloin ilahtui riemusta kuvaillen itseänsäkin
jonkunlaiseksi urhoksi, milloin taas murehti satusankarin onnettomia
kohtaloita.
Näin seurasi satu satua. Hoitaja kertoi innokkaasti ja
kaunopuheliaasti, sillä hän uskoi itsekkin puolittain kertomuksiaan.
Eukon silmät iskivät tulta; pää tutisi mielenliikutuksesta; äänen
nuotti kohosi tavattoman korkeaksi.
Kauhun valtaamana likistyi lapsi kyyneleet silmissä lähemmäksi
hoitajaansa.
Kun tulivat puheeksi vainajat, jotka nousivat puoliyön aikaan
haudoistaan, tai uhrit, jotka kituivat jonkun hirviön vankeina taikka
puujalalla kuljeksiva karhu, joka samoili kylissä hakien katkaistua
oikeata jalkaansa silloin nousivat hiukset lapsen päässä pystyyn
ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli milloin kangistuneena,
milloin vilkkaassa liikkeessä, hän tunsi milloin tuskallista, milloin
suloista tunnetta ja hermot olivat jännityksissä kuin soittimen
kielet.
Kun hoitaja vakavasti kertoi karhun sanoja: "Ratise, ratise, puinen
jalka! minä kuljen kyliä, isoja ja pieniä, kylän akat nukkuvat; --
yksi on akka, joka ei nuku, se istuu taljallani, keittää lihaani,
kehrää villaani", j.n.e. ja kun karhu sitten astui sisään tupaan ja
tahtoi tarttua jalkansa-ryöstäjään, niin ei lapsi voinut enää olla
alallaan, vaan kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, hän samalla
pelkäsi, ja kuitenkin iloitsi siitä ettei ollut pedon kynsissä, vaan
penkillä hoitajansa vieressä.
Lapsen mielikuvitus tuli täyteen kummitusjuttuja; pelko ja
ahdistus jäivät sydämmeen kauvaksi aikaa, kenties koko iäksi. Hän
katselee surumielin ympärilleen ja näkee yhä elämässä vaaroja ja
vastoinkäymisiä, yhä uneksii siitä tarumailmasta, jossa ei ole
pahuutta, huolia eikä suruja, jossa asuu Militrisa Kirbitjevna, jossa
niin hyvästi syötetään ja vaatetetaan...
Satu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan
myöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja
kylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan
Taras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen
puu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien
piilopaikaksi.
Ikkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat
vaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut
loppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen
pelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.
Oblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos
heille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä -- niin he
eivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että
pässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai
Stepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa:
heille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut
muuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat
siihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita -- niin luja oli usko
kummituksiin Oblomofkassa.
Ilja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu
yksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että
jättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä
näyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko
aaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton
pelko ja surumielisyys.
Ilja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan
mikä sitä tuottaa -- sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka
askeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään
huoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta
juurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan
tultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.
* * * * *
Vielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista
ikäisenä poikana.
Hän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä
Oblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka
oli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia
varten.
Tällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin
Oblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin
poika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia,
kulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui
vierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä
nyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle
makeita kakkuja.
Paitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.
Mikäpäs siinä auttoi: isä ja äiti pistivät vallattoman Iljushan
kirjan ääreen. Seurauksena oli kyyneliä, voivotuksia, vastustusta.
Vihdoin saatiin poika koulumestarin luo.
Saksalainen oli toimekas sekä ankara mies, kuten miltei kaikki
saksalaiset. Kenties hänen johdollaan Iljusha olisikin oppinut
jotain kunnollisesti, jos Oblomofka olisi ollut Werhljowon kylästä
viiden sadan virstan päässä. Mutta mitenkäs tässä saattoi oppia!
Oblomovilaiset elämäntavat ja tottumukset ulottuivat Werhljowoonkin
saakka; olihan sekin joskus kuulunut Oblomofkaan ja siellä vallitsi
kaikkialla, paitsi Stolzin talossa, sama alkuperäinen laiskuus,
tapojen yksinkertaisuus, hiljaisuus ja liikkumattomuus.
Lapsen mieli ja sydän olivat täynnänsä kuvia näistä oloista ja
tavoista jo kauvan ennen sitä hetkeä, jolloin hän näki ensimmäisen
kirjan. Mutta kukapa tietää, miten varhain alkaa järjen itu
kehityksensä lapsen aivoissa? Kukapa voipi tutkia ensimmäisten
käsitteiden syntyä lapsen sielussa?
Kenties jo silloin, kun lapsi alkoi soperrella ensimmäisiä sanojaan
tai jo sitä ennenkin, kun se katseli kaikkea vain vaiteliaalla,
tylsältä näyttävällä katseella, kenties jo silloin se näki ja arvaili
ympärilläolevien ilmiöiden merkitystä ja yhteyttä, ilmaisematta sitä
itselleen tai muille.
Kenties Iljusha jo kauvan sitten huomaa ja ymmärtää, mitä
hänen ympärillään puhutaan ja tehdään; kuinka hänen isänsä
plyyssi-housuissaan ja ruskeassa, vanulla täytetyssä verkanutussaan
kuljeksii päivätpitkät nurkasta nurkkaan, kädet seljän takana,
nuuskaten ja niistäen nenäänsä, kuinka äiti siirtyy kahvinjuonnista
teen juontiin, teen juonnista ruokailuun; kuinka isän mieleenkään ei
juolahda tarkastaa, kuinka monta kuhilasta tai heinärukoa on leikattu
tai niitetty eikä muistuttaa laiminlyönnistä; mutta oleppas vaan
antamatta hänelle oitis, kun pyytää, nenäliinaa, niin hän kovasti
riitelee epäjärjestyksestä ja panee ylösalaisin koko talon.
Kenties hänen lapsellinen ymmärryksensä on jo ammoin päättänyt, että
on elettävä sillä tavoin kuin aikuiset hänen ympärillään elävät eikä
muuten. Ja kuinkas voisikaan hän toisin päättää?
Mutta miten elivät aikuiset Oblomofkassa? Kysyivätköhän itseltään:
miksi on elämä meille annettu? Jumalaties! Ja kuinka olisivat he
vastanneet, jos olisivat kysyneet? Luultavasti eivät mitenkään: asia
näytti heistä hyvin yksinkertaiselta ja selvältä.
Eivät he tunteneet vaivaloista, työn raskauttamaa elämää eivätkä
ihmisiä, jotka kantoivat rinnassaan rasittavia huolia, jotka
samoilivat paikasta paikkaan maan pinnalla, ikäänkuin hakien jotain
tai jotka uhrasivat elämänsä ikuiselle, loppumattomalle työlle.
Eivät tietäneet Oblomovilaiset henkisenkään elämän ponnistuksista;
eivät välittäneet ikuisista pyrkimyksistä johonkin, ja jotakin
varten; he pelkäsivät kuin tulta mielenliikutuksia, intohimoja,
ja kun muualla ruumis nopeasti kuihtui ankaran sisällisen tulen
kalvamana, niin Oblomovilaisten sielu se rauhallisesti uinaili
pehmoisessa ruumiissaan.
Ei rumentanut heitä elämä kuten muita ennenaikuisilla rypyillä eikä
vaivannut henkisillä rasituksilla.
Nuo hyvät ihmiset eivät käsittäneet elämää muuten kuin rauhan ja
työttömyyden ihanteena, jota aika ajoittain keskeyttivät kaikenlaiset
ikävät seikat niinkuin: taudit, tappiot, riidat, ja muun muassa työ.
He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo esi-isillemme,
he eivät sitä suosineet, vaan välttivät missä vain voivat.
He eivät koskaan vaivanneet itseään millään hämärillä, henkisillä
kysymyksillä: sentähden kukoistivatkin he aina terveinä ja iloisina,
sentähden elivät he niin kauvan; neljänkymmenen ikäiset miehet
näyttivät nuorukaisilta, vanhukset eivät taistelleet vaikean
tuskallisen kuoleman kanssa, vaan elettyään pitkän iän, kuolivat
aivankuin salavihkaa, hiljaa kangistuen ja huomaamatta päästäen
viimeisen henkäyksen. -- Sentähden sanotaankin että ennen oli kansa
lujempaa.
Ja siinä onkin perää; ennen ei huolittu selittää lapselle elämän
tarkoitusta ja valmistaa häntä sen monimutkaiselle tielle; ei
rasitettu häntä kirjoilla, jotka synnyttävät päässä lukemattomia
kysymyksiä kalvaen mieltä ja lyhentäen elämää.
Elämän sääntö oli heillä valmiina, vanhempien antamana; vanhemmat
olivat saaneet sen isiltään ja nämä niinikään isiltään, jotka olivat
käskeneet säilyttämään sitä kuin Vestan tulta. Miten oli jotakin
tehty esi-isien aikana, siten tehtiin se Ilja Iljitsh'in isänkin
aikana ja kenties vielä nytkin.
Mitäpä he olisivat tarvinneet mietiskellä tai puuhailla; mitä
tarkoituksia tavoitella?
Eivät he kaivanneet mitään: elämä kulki heidän ohitsensa tyynenä
virtana; heidän asiansa oli vain istua tämän virran rannalla ja
tarkastella välttämättömiä ilmiöitä, jotka vuorotellen kutsumatta
asettuivat heidän eteensä.
Ja niinpä nukkuvan Ilja Iljitshin mielikuvituksen eteen ilmestyivät
vuorotellen ikäänkuin elävinä kuvina kolme, niin hyvin heidän
kuin sukulaisten ja tuttavienkin perheissä huomattavaa tärkeintä
elämänilmiötä: syntyminen, häät ja hautajaiset.
Sitten seurasi kirjava joukko muita, väliin iloisia, väliin
surullisia tapahtumia: ristiäisiä, nimipäiviä, perhejuhlia,
paaston-alkajaisia, lopettajaisia, meluavia päivällisiä,
sukulaiskokouksia, tervehdyksiä, onnitteluja, virallisia kyyneleitä
ja virallista hymyilyä.
Kaikki toimitettiin yhtä tarkkaan, yhtä juhlallisesti.
Hänelle ilmestyi myös tuttuja kasvoja määrättyine kasvonpiirteinen
eri tilaisuuksissa. Antoipa heille toimitettavaksi vaikka
kuinka arkaluontoisen kosinnan, juhlallisen häiden vieton tai
nimipäiväkekkerit -- niin toimittavat he kaiken säntillisesti,
ilman vähintäkään laiminlyöntiä. Mihin on kullekkin osoitettava
oma paikkansa, miten on mitäkin tarjottava, kenen kanssa on kunkin
ajettava juhlakulussa, kaikessa semmoisessa ei kukaan tehnyt
pienintäkään erehdystä Oblomofkassa.
Ja kuinka osasivatkaan he lapsia hoitaa! Maksoi vain vaivaa
katsahtaa, mimmoisia lihavia punaposkisia lapsukaisia sikäläiset
äidit kuljettivat mukanaan. Heidän päähuolenaan oli että lapset
olisivat lihavia, valkoisia ja terveitä.
Siinä oli koko heidän elämänsä ja tietonsa, siinä kaikki heidän
surunsa ja ilonsa: sentähden he karkoittivatkin luotaan kaikki
muut huolet eivätkä tunteneet muita iloja; heidän elämänsä oli
täynnä yksinomaan näitä välttämättömiä tapauksia, jotka antoivatkin
loppumatonta ravintoa heidän ymmärrykselleen ja sydämmelleen.
Mielenliikutuksesta sykkivin sydämmin odottivat he kaikkia ilo- tai
surujuhlia; mutta kun sitten ristiäiset, häät tai peijaat olivat ohi,
vaipuivat he jälleen tavalliseen toimettomuuteensa, josta heidät
herätti uusi, samanlainen tapaus -- nimipäivä, häidenpito tai muu.
Niinpian kun lapsi oli syntynyt, oli vanhempien ensimmäisenä huolena
heti toimittaa tavan vaatimat juhlatemput, s.o. kasteen jälkeen oli
toimitettava pidot; sitten alkoi lapsen huolellinen hoitaminen.
Äiti piti itsensä ja hoitajan velvollisuutena hoitaa lapsen
terveyttä, varjella häntä kylmettymiseltä, pahoilta silmiltä ja
muilta ikäviltä seikoilta. Kovasti pidettiin huolta siitä että lapsi
aina olisi iloinen ja söisi paljon.
Niinpian kun lapsi pääsee omille jaloilleen, s.o. niinpian kun
hoitaja tulee hänelle tarpeettomaksi, niin äidin sydämmeen ilmestyy
salainen halu saada hänelle toveri -- samallainen terve ja punakka.
Taas tulee juhlien ja pitojen aika ja vihdoin häät; tähän
keskittyykin koko elämän toiminta.
Senjälkeen alkoivat samat asiat uudelleen: lasten syntyminen,
juhlatemput ja pidot, kunnes hautajaiset pysähyttivät tämän
juhlakulun: ei kuitenkaan kauvaksi: toiset henkilöt astuvat toisten
sijaan, lapsista tulee nuorukaisia, sulhasia, aviomiehiä; he jättävät
jälkeensä kaltaisiansa ja siten elämä tämän ohjelman mukaan jatkuu
lakkaamattomana, yksitoikkoisena lankana, joka huomaamatta katkeaa
haudan partaalla.
Sattui heille joskus sentään muitakin huolia, mutta Oblomovilaiset
ottivat ne vastaan välinpitämättömästi, ja huolet, leijailtuaan
heidän päänsä päällä, riensivät etemmäksi kuin linnut, jotka
lennettyään lujaa muuria vasten lyövät siipiänsä turhaan kovaan
kiveen ja lentävät sitten muualle.
Niinpä esimerkiksi kerran romahti osa pitkää parveketta äkkiä maahan
ja hautasi allensa kanan poikasineen: olisippa sen saanut niskaansa
myös Aksinja, Antipan akka, joka tuonoin oli istunut sen alla, mutta
onneksi juuri sillä hetkellä oli lähtenyt pois.
Talossa syntyi mylläkkä: kaikki, sekä suuret että pienet riensivät
paikalle ja kauhistuivat ajatellessaan, että kanan asemesta olisi
siinä juuri silloin saattanut astuskella itse talon rouva Ilja
Iljitshin kanssa.
Kaikki valittelivat ja moitiskelivat toinen toistansa siitä että
parveke oli jäänyt korjaamatta ja ettei asiasta kukaan ollut
muistuttanut eikä käskenyt korjausta tekemään.
Kaikki ihmettelivät sitä että parveke oli romahtanut, mutta päivää
ennen oli ihmetelty sitä että se niin kauvan pysyi paikoillaan!
Alkoivat huolet ja keskustelut siitä, mitenkä asia olisi
korjattavissa; sääliteltiin kanaa poikineen ja sitten kukin lähti
paikoilleen, kun sitä ennen oli ankarasti kielletty viemästä Ilja
Iljitshiä parvekkeen läheisyyteen.
Noin kolmen viikon kuluttua annettiin Andrjushkalle, Petrushkalle
ja Wasjkalle käsky viedä särkyneet laudat ja kaidepuut vajoihin,
etteivät olisi tiellä. Siinä ne vetelehtivät kuitenkin kevääsen
saakka.
Ukko Oblomov, joka kerta, kun näki ne ikkunastaan, rupesi
mietiskelemään tapaturman korjaamista: hän kutsuu kirvesmiehen ja
alkaa keskustella, miten olisi paras tehdä, rakentaakko uusi parveke
vai purkaakko jälelle jäänytkin; sitten päästää hän miehen kotiinsa
sanoen: -- Noh, saat mennä, minä aijon miettiä asiaa.
Tätä kesti aina siihen asti kunnes Wasjka ja Motjka kertoivat
herralle että, kun hän, Motjka tänä aamuna kiipesi vielä paikoillaan
olevalle parvekkeen osalle, niin irtautui se nurkkien kohdalta
kokonaan seinästä ja oli valmis uudestaan romahtamaan alas.
Silloin kutsuttiin kirvesmies lopullista neuvottelua varten;
seurauksena oli että jälelle jäännyttä osaa päätettiin tuonnemmaksi
tukea uusilla pönkillä, joka tulikin tehdyksi saman kuun lopulla.
-- Hei! Parveke on taas ihan kuin uusi! sanoi vanhus vaimolleen.
-- Katsoppas, miten somasti se mies asetti hirret, aivanhan ne
muodostavat kuin minkäkin pylväskäytävän! Nyt välttää taas pitkäksi
aikaa!
Joku muistutti hänelle että yksin tein olisi parasta korjata
porttikin ja portaat, koska portaiden lomitse pääsevät kellariin ei
ainoastaan kissat, vaan myöskin siat.
-- Niin, niin, kyllä, kyllä, vastasi Ilja Ivanovitsh huolestuneena ja
meni oitis tarkastamaan portaita.
-- Tosiaankin, mitenkäs tämä näin on ruvennut horjumaan? puhui hän
keikutellen portaita.
-- Sehän keikkui jo silloin, kun se tehtiin, huomautti joku.
-- Mitäpä siitä vaikka keikkuikin? vastasi Oblomov: -- Eipähän vaan
ole romahtanut, vaikka onkin ilman korjuuta ollut jo kuusitoista
vuotta. Hyvin sen teki silloin se Luukas! ... Se se vasta oli
kirvesmies ... vaan kuoli -- olkoon siunattu hänen muistonsa!
Nykyaikaan ei ole semmoisia kirvesmiehiä: eivät tee niin lujaa.
Ja hän käänsi silmänsä toiseen suuntaan, vaan portaat ne keikkuvat
vieläkin, vaikk'eivät sentään ole romahtaneet.
Näyttääpä siis tosiaankin olleen oivallinen mestari tuo Luukas.
Täytyy muuten tunnustaa, että isäntäväki joskus tuli hyvinkin
levottomaksi, suuttui ja tulistui.
Kuinka voi, niin sanottiin, laiminlyödä tai jättää tekemättä sitä
tai tätä? Täytyy oitis ryhtyä toimiin. Ja he puhuivatkin vain siitä,
kuinka esimerkiksi ojan yli vievä silta olisi korjattava tai aitaus
jossain paikoin puutarhan ympärillä laitettava kuntoon, etteivät
elukat turmelisi puita, koska aita oli osaksi kokonaan maahan
kallistunut.
Ilja Ivanovitshin huolenpito ulottui niinkin pitkälle että hän
kerran, kävellessään puutarhassa, omin käsin oihkien nosti aidan
pystyyn ja käski puutarhurin tukemaan sitä kahdella seipäällä: tästä
Oblomovin toimeliaisuudesta oli seurauksena että aita pysyi pystyssä
koko kesän ja kaatui vasta talvella lumen painosta.
Päästiinpä vielä niinkin pitkälle että sillalle pantiin kolme
uutta lautaa heti sen jälkeen kun Antippa oli kaatunut hevosen ja
vesitynnyrin kanssa sillalta ojaan. Renki ei ennättänyt vielä parata
saamistaan vammoista, kun silta jo oli korjattu.
Lehmät ja vuohet eivät ennättäneet tehdä kovin paljon vahinkoa sen
jälkeen kun puutarhan aita toistamiseen kaatui: ne olivat syöneet
ainoastaan viinimarjapensaita ja repineet yhdeksän niinipuuta, mutta
omenapuihin asti eivät vielä päässeet, kun tuli määräys, että aita
oli korjattava asianmukaisella tavalla, vieläpä kaivettava oja sen
ympärille.
Annettiinpa vielä kuka käskiä niille kahdelle lehmälle ja pukille,
jotka tavattiin puutarhassa: kylläpä saivat patukkaa kupeisiinsa
oikein isän kädestä.
* * * * *
Vielä näki Ilja Iljitsh Oblomov unessa kotoisen, himmeästi valaistun
vierashuoneen ynnä sen vanhanaikaiset huonekalut, jotka alituisesti
olivat peitetyt päällyställä, suunnattoman ison, kömpelönnäköisen
sohvan, joka oli päällystetty värinsä muuttaneella sinertävällä
kamlottikankaalla, sekä suuren nahkapeitteisen nojatuolin.
Tulee pitkä talvinen ilta.
Äiti istuu sohvalla ja kutoo verkalleen lapsen sukkaa, haukotellen ja
tuontuostakin raapaisten sukkapuikolla tukkaansa.
Hänen vieressään istuu Nastasja Ivanovna ja Pelageja Ignatjevna,
jotka neulovat jotakin Iljushalle tai hänen isälleen tai itselleen.
Isä, kädet seljän takana, kävelee huoneessa edestakaisin,
täydellisesti tyytyväisenä; väliin istahtaa hän nojatuoliin ja
istuttuaan hiukan, alkaa taas kävellä, ja tarkasti kuunnella omien
askeleidensa kopsetta. Sitten ottaa hän nuuskaa, niistää nenänsä ja
vähän perästä ottaa taas nuuskaa.
Huoneessa palaa himmeästi yksi talikynttilä, ja sekin sytytettiin
ainoastaan talvi- ja syys-iltoina. Kesäkuukausina kaikki koittivat
panna levolle ja nousta ilman kynttilöitä päivän valossa.
Tämä tapahtui osaksi tottumuksesta, osaksi tarkkuudesta. Jokaisen
tarvekalun suhteen, joka oston kautta oli hankittava, olivat
Oblomovilaiset erittäin itaria.
He teurastivat mielellään kalkkunan tai tusinan kananpoikia, kun
saivat vieraan, mutta eivätpä vain panneet ruokaan liikoja rusinoita
ja olisivat kauhistuneet, jos vieras itse olisi kaatanut itselleen
viiniä lasiinsa. Muuten semmoista siellä ei koskaan tapahtunut; sillä
niin olisi voinut menetellä ainoastaan joku vintiö, joku yleisessä
merkityksessä turmeltunut henkilö, mutta semmoista ei olisi päästetty
pihallekkaan.
Ei, semmoiset eivät olleet tavat siellä: vieras siellä ei kajonnut
mihinkään ennenkuin oli kolmasti tarjottu. Hän tiesi hyvin hyvästi
että yksikertainen tarjous enimmäkseen sisälsi pyynnön kieltäytyä
ottamasta tarjottua ruokalajia tai viiniä.