-- Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.
-- Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. -- Tämän
aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko
päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? -- Oma palvelija! Kuinka saattoi
se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä
sanoja? Kuinka se saattoi?
Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän
heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja
jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin
alentanut _muiden_ tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen
oikeuksiansa vastaan.
Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan,
mitä merkitsee oikeastaan _muut_ ja mitä hän itse jämissä määrin on
mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka
raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä
lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko
hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen
kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään
ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin
itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä
oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut",
ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.
-- Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.
Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen
jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen
alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi
esiin hitaasti ja vastahakoisesti -- aivan kuin koira, joka
kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille
elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.
Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.
-- Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei
liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä
muka mitenkään voisi sisään mahtua.
Oblomov istui sänkynsä reunalla.
-- Tule tänne! lausui hän lujasti.
Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta
sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.
-- Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa
vieressään.
Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen
päähän osoitetusta paikasta.
-- Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan
askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi
paikalleen.
Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut
houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen
jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten,
mutta sangen nuhtelevasti.
Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä
tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi
herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin
kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta
Ilja Iljitshiin.
Vaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen
suuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut
esineet -- hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja
siellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta
huolimattomuudestaan.
-- Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.
Ei Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän
näin: "No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun
eteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun
edessäsi nyt seisoo?" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse
vasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa
peili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän
musliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä
vastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.
Tyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja
hänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja
Iljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.
Sakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa
silmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina
jalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli
täynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan
herransa luona.
-- Sakariias ... lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.
-- Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja
hän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan
tulossa.
-- Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä
helpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi
keittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.
-- Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten
lasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. -- Onkos äijällä paha
omatunto nyt?
Sakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja
jonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa
tuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista
herraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen
kasvoihinsa.
-- Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.
"Rikokseni" -- vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias
alakuloisena, "ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa
kiristämään." -- Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, -- alotti Sakariias
kaikista muikeimmalla äänellään: -- enhän minä mitään muuta sanonut
kuin että ... tuota...
-- Ehei, odotappas! -- keskeytti Oblomov. -- Käsitätkös
vähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle
ja vastaa sitten koreasti!
Sakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän
ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä
kunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan
päätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.
-- Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli
Oblomov.
Sakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti
silmiään.
-- Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh
harvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien
hänen hämmennyksestään.
Sakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.
-- Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.
-- Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä
uudesta pistosanasta.
Hän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle
sekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen
vilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että
pyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä
itse isännän persoona.
"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä
elämää!" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin
tähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi
räpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää
kyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan
tuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.
-- Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh?
kysyi hän ihan itku kurkussa.
-- Milläkö? toisti Oblomov. -- Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä
merkitsee sanoa: _muut_?
Hän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan
Sakariiakseen.
-- Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni
karhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.
-- _Muu_ -- semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät -- on viheliäisistä
viheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii
likaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja
nukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla... Mitäpäs
semmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain
ajaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä
nurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen.
Kyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan
esimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa
nyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään... "Mihinkäs
nyt?" kysäset häneltä -- "Minä tässä muutan", vastaa hän. Kas
sellainen se on "muu"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen
"muu" -- häh?
Sakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei
sanonut sanaakaan.
-- Mikä on tämä _muu_? jatkoi Oblomov. -- Muu on sellainen ihminen,
joka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin
herranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei
tiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle,
vaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee,
pyyhkiipä toisinaan itse pölytkin...
-- Saksalaisista on monta sellaista, -- tokasi Sakariias jurosti.
-- No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä "muu"?
-- Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti,
vieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi
sanotuksi. -- Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt...
-- Minä olen kokonaan toinen -- vai niin? Odotappas ja punnitseppas
siis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka "muu" elää? "Muu"
työskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa,
-- pitkitti Oblomov: -- ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää
hän syömättä. "Muu" kumartelee, "muu" pyytää apua, alentaa itsensä...
Vaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo "muu" sama kuin minä
-- hääh?
-- Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä
sanoilla! rukoili Sakariias. -- Hyvä Jumala nähköön!
-- Minäkö olisin "muu"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja
teenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla
-- häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen
-- mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa
poiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni
ole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini -- jumalankiitos! Ja onkos
minulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä
tässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut?
Kaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän
kasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää,
etten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse
hankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä!
Kuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos
minulla sellainen terveys kuin noilla "muilla"? Luuletkos että minä
kestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?...
Sakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää
Oblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä
liikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi
hänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.
-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.
-- Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.
-- Tuoppas vielä kaljaa!
Sakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin
takaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.
-- Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. -- Minä kysyn sinulta: kuinka
sinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet
kantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka
sinua siunaa?
Enempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana "siunaa" peräti masensi
hänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään.
Kuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä
haikeammaksi kävi hänen olla.
-- Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän
katuvaisena kähistä: -- minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä
tuhmuudesta...
Ja tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa,
jota ei itsekään ymmärtänyt.
-- Mutta minä -- jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä:
-- huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin
ihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan
vääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi
parempi olla ... ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa
näen? En ketään muita kuin teitä varten -- teidän, talonpoikien
tähden -- kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun
olet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra
umpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu ... ehei, se on
suuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata
ajatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä
mitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien
valittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat
ja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin
kiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.
Perinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä "likeistä"
sanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä
ja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi,
mutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään
soittokoneesta -- jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta
gongongista tai indialaisesta tamtamista.
-- Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. -- Älkäähän toki enää
puhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin
kiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska
näin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut...
-- Mutta sinun -- pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, -- sinun
pitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas
minkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!
-- Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja
hyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista
yhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. -- Milloinka olen minä
käärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. -- En unissanikaan
niin saastaista elukkaa ole nähnyt!
He olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi
ei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.
-- Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? -- jatkoi
Ilja Iljitsh. -- Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä
määrännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman
puutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä
ajatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja
uskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki
he puhuttelisivat sinua vain "herra Sakariias Trofimitsh'iksi". --
Niin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla
"muista". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua
kohtaan, voi kelvotonta palkintoa!
Sakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen
liikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä
yhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien
suhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa
vapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.
-- No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän
lepyttelevästi Sakariiakselle. -- Vaan odotappas, annappas vielä sitä
kaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt
itsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee.
Ja se on kaikki sinun syysi!
-- Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, -- puhui Oblomov
kun Sakariias oli tuonut kaljaa: -- ja ettet vastedes yritä
vertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti
korjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja
sovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös,
kuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut
minut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja
hyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan?
Sinun itsesi, -- teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko
persoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron
virastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani...
No, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi
tuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa
tunnissa kerkeän tehdä? -- En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton
joukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään
seuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No,
nyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä
kaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti
kiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi
nukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää...
Sakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti
hän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten
laski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa
omalle puolelleen.
-- Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän
pyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. --
Niin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja
vuosipalkkaa ... mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät
viimeiset sanat. -- Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa
päästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät... Kas tässä on nyt
minun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen!
jupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. -- Vai vuosipalkkakin.
Niin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin
viiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt
risti-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema
korjaisi!
Ilja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan.
Hän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton...
-- Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä
peiton sisään. -- Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?
Mutta oikeastaan nämät kaksi _kamalaa_, se on: tilanhoitajan
pahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet
kiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen
levottomien muistojensa sarjaan.
"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä
pitkälti aikaa", ajatteli hän: "siihen saakka voipi paljonkin muuttua
-- ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja
hiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan
asuinpaikoilleen" kuten hänen sanansa kuuluvat.
"Karanneet talonpojat, hm -- mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?"
mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä
asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa
ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa
metsässä -- taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata?
Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin
lämpöistä kylliksi..."
"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu
suunnitelmani valmiiksi -- mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni
ennen aikaa? Äh, millainen minä olen...!"
Tuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli
nimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen
levollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka
hän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä
suuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän
kuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen
ainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten
voittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.
Ja _ehkäpä_ Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse
muuttaa ja _mahdollisesti_ tulevat he ilmankin toimeen, jättävät
tulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin
-- _jotenkuten_ he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä
todentotta -- olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa...
Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä
sovittavissa sanoissa: _ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten_, löysi
hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, --
kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se
ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli
itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.
Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni
alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin
ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa... Vielä
silmänräpäys -- ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi
minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.
-- Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin
on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. -- Ja suunnitelmani aijoin
minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus
kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle
alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja
rahat antamatta -- ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti
hukkaan!
Ja hän alkoi taas miettiä... "Olisikohan joku _muu_ minun sijassani
ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa.
"Joku muu, joku muu... Mikä kumma se on tämä joku _muu_?"
Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita
ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan
päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle
antanut _muista_.
Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan
todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet,
ja niin etteivät _joka_ ja _että_ kertaakaan olisi sotkeutuneet
toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen
asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä
vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin...
"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä... Osaanhan
minäkin kirjoittaa -- viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen
ennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä
vaikea temppu se nyt on -- muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa.
Niin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat
ja tekevät työtä, 'muut'" -- siinä hän haukotteli -- "eivät nuku
eivätkä makaa juuri milloinkaan ... niillä on aina puuhaa elämässä,
jokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat,
jokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista... Vaan mitäs minä!
Minä poloinen en ole niinkuin 'muut'", päivitteli hän alakuloisesti ja
vaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.
Syntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.
Kuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä
värähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti
viiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen
päässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset
elämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä
auringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa...
Hänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka
kehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset
voimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden
kehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin
täysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen
olemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi
eteen viskattu.
Hänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä,
kuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan
olleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan
hiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti
kehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä
on kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines,
joka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni
vuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi
ollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.
Mutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja
paljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi
varastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet,
jotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä
häntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin
kaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo
tien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut
hänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta...
Ja nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta
ja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä
vankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan ...
polku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä
harvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat
voimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi
hervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin
mittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei
säännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä
kuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa
tahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan
järjen kutsuvaa ääntä.
Surkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä
edessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat
nuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa
koetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa
ja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä
vastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne
kääntää? -- Sakariiasta! "Niin, tämä kaikki on hänen syynsä..."
sopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä
kinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen
kasvoillensa räikeä häpeän puna.
"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?..." säpsähti hän kiintyen
kovasti tähän ajatukseen. "Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa
kertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa -- jumalankiitos!"
Ja hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä
toiselle, etsiskeli syyllistä -- eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja
voihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.
-- Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa
täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.
"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään
melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle,
"niin miksikä?"
Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta,
mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut"
elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua
alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.
-- Minäkin ... tahtoisin... -- kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen
silmiään: -- jotakin... Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä
muille... Ei, ei, jumalankiitos ... ei ole syytä valittaa...
Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän
oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen
normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.
-- Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo
unen pöpperössä.
-- "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" ... virkkoi hän yht'äkkiä
kovalla äänellä. -- "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan..."
-- ja hän heräsi taas puoleksi.
-- Vaan kuitenkin ... olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä
olen ... juuri tällainen? mutisi hän... Hm...
Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.
-- Niin miksikä? ... Kentiesi sentähden ... että ... että ... koetti
hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.
Syy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä
keskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta
nousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan
tasainen kuorsaus.
Uni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja
siirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten
piiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan
kanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.