-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa si_Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten

voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta,

ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa...

-- Mikä on päätetty, se on päätetty: -- sinä muutat. Minä ajan nyt

heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste...

Hän yritti lähtemään.

-- Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti

hänet Oblomov. -- Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja

lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä

minun pitää tehdä.

-- Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. --

Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle

toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et

sinä ole ihminen etkä mikään -- rääsy sinä olet!

-- Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän

pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

-- Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun

paperin.

-- Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

-- Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh

läpiluettuaan kirjeen. -- Kuivuus ja katovuodet...

-- Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui

Tarantjev.

-- Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

-- Kuinkas muuten!

-- No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

-- Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

-- Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

-- Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun

hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä

vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi

kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia -- minkälaisen

asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä

koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta,

naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi...

-- No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, -- sano nyt minulle vain,

mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

-- En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

-- Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä...

-- No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen

jälleen hatun päähänsä.

-- Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että

minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja

sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten

portteria...

-- Anna lisää rahaa -- sanoi Tarantjev.

-- Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

-- Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen

harmistuneena hänen käteensä.

-- Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto -- se on sitä kuin minä sinulle

nyt sanon -- alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: --

ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia

se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet -- hallat, talonpoikia muka

karannut... Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että

meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella

sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, -- vaan sinun maillasi

on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla... Ja Shumilovin pellot ovat

ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis

sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia

keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt

huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät

verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi

vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi

sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on

nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän

siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

-- Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: -- hänhän mainitsee

ispravnikan vastauksenkin kirjeessään -- ja niin luonnollisesti...

-- Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan

kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso

nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: -- tuossa istua

kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos

hän luonnollisesti? -- Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa,

se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita

luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä

että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt.

Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta:

"että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

-- Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

-- Aja hänet pois heti paikalla!

-- Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne

talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en

siellä ole ollut.

-- Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi

ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa

toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

-- Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon?

Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti

Oblomov kovasti tyytymättömänä. -- Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin,

vaan pysyn kultaisella keskitiellä...

-- Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä

olisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja

ostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla.

Semmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi

pantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen... Annappas

koetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja

kuulla, mikä mies minä olen!

-- Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin

sekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt

järjestettäisiin ... -- muistutti Oblomov.

-- Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta?

sanoi taas Tarantjev. -- Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat?

Mitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa

maatilallesi?

-- Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov:

-- annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin,

jotka siellä aijon panna toimeen... Mutta tiedätkö mitä, Mihei

Andreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. -- Matkustappa sinä sinne.

Sinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut... En minä

säästäisi kuluja...

-- Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä

äänellä. -- Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa

muokkaamaan...

-- Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. --

Todentotta en ymmärrä.

-- No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi

puhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan

kylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi

ispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita

esimerkiksi seuraavaan muotoon: "Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon

osoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa

armeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua

uhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut

on minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen

äärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä

sortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka

näinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, --

kahdentoista alaikäisen lapsen kanssa..."

Oblomov naurahti.

-- Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään

lapsia? sanoi hän.

-- Ole sinä vaiti ja kirjoita vain "kahdentoista alaikäisen

lapsiraukan kanssa"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä

tule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten "luonnolliselta"...

Kuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet

samaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään

vähän voidetta..., hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä

myös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?

-- Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: -- minä olen usein

hänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.

-- Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: "Täten

teette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja

kiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten

oikea ystävä ja kuten oikea naapuri." Ja liitä kirjeeseen joku

pietarilainen vieraslahja ... esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä

tavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi

rappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka

tuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä

löylyttäisin! -- Milloinka sinne lähtee posti?

-- Ylihuomenna, vastasi Oblomov.

-- Istu siis pöytään ja kirjoita heti!

-- Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä

huomennakin, huomautti Oblomov. -- Vaan kuulehan, veli Mihei

Andreitsh, lisäsi hän sitten; -- suorita nyt loppuun asti

"laupeudentyösi", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin

tai jotain lintua...

-- Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.

-- Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos

sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa

niin "luonnollisesti" ... lisäsi hän koettaen salata hymyään: -- ja

sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh...

-- Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev:

-- ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen

jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian

kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on

nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun...

Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet

ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa...

-- Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi

Oblomov: -- hän se kaiken korjaisi...

-- Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev:

-- vai se kirottu saksakko, se viekas konna!...

Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys

kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen,

saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto,

petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes

kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään

yhdenlaiset.

-- Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: --

minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi,

varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen...

-- Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla.

-- Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan

tietää että hän on -- saksalainen.

-- Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen

yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli

hänestä mitään hävyttömyyksiä...

Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.

-- Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän:

-- niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui

silmänräpäyksessä.

-- Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni

ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä -- siinä kaikki, mitä

minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri

palvelus! puheli hän.

-- Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella

Tarantjev. -- Mistä syystä?

-- Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että

hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.

-- Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa

kouluja käynyt?...

-- Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten

olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään

portteria tai samppanjaa... sanoi Oblomov.

-- Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä

sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi... Kumma

paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen

työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!

Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun

paperipalan.

-- Ei se tämä ollut! sähisi hän. -- Mihinkä minä

Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.

-- Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä!

virkkoi Oblomov: -- enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän

sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle

niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni...

-- Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. -- Odotahan, niin

hän tekee sinulle vieläkin enemmän -- tottele sinä vain häntä!

-- Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.

-- Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun

saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään,

mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen,

kaikenlaisiin maankulkijoihin...

-- Kuule, Mihei Andreitsh ... yritti Oblomov häntä keskeyttämään.

-- Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi

ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala

sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt... Eikös niin vain

ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän

kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä

pystyssä nuuskimaan...

-- Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen

isänsä sinulle on tehnyt?

-- Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui

Tarantjev heilauttaen kättään. -- Oma isäni ei suinkaan suotta

neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se

mies oli, joka ihmiset tunsi!

-- Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista?

kysyi Ilja Iljitsh.

-- Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä

ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan

yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän

yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?

-- Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran

sai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän

hankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne

hyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla

on poikaa vastaan valittamista?

-- Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä

tuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän

pian kiipeää -- hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus ... ja

aina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea

kunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? -- Venäläinen

mies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun

häntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä

tekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! -- kaikki käy

kuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin,

niin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä

-- hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin

mokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! -- pitkitti

Tarantjev. -- Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä

ulkomailla?

-- Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.

-- Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä

on tarkoitus? -- Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko

häntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai

oletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan?

Kuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos

koulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua

käynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin)

käykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään?

Kuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö

saksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä

läksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne

matkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on

se semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä

rahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin... Hänellä on jonkinlaisia

osakkeita... Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä

niistä kuulla puhuttavankaan!

Oblomovilta pääsi äänekäs nauru.

-- Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu

totta? kinasi Tarantjev.

-- No, jättäkäämme tämä asia, -- keskeytti hänet Ilja Iljitsh. --

Mene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä

Ivan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet

ja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman.

Nythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä...

Tarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas

takaisin.

-- Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne

tullessani aamulla -- alotti hän, ja kaikki karkeus hänen

käytöksestään oli nyt kadonnut. -- Se on näet sillä tavalla että

minua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin.

Hyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani

hiukan kulunut...

-- Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden

vaatimuksen kuullessaan. -- Eihän minun frakkini sinun päällesi

mahdukkaan...

-- Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. -- Koetinhan

kerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle

tehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi

Tarantjev.

Sakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.

-- Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on

palvelijaksi? haukkui Tarantjev.

-- Sakariias! huusi nyt Oblomov.

-- Ääh -- lempoako ne siellä...! kuului etehisestä yhdessä sen

rymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.

-- No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.

-- Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä

Mihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen

täytyy näet huomenna mennä häihin...

-- En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.

-- Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee?

huudahti Tarantjev. -- Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä

kuritushuoneeseen?

-- Kylläpä sinä ... vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen!

virkkoi Oblomov. -- Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan

anna tänne se frakki!

-- Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. -- Tuokoon hän ensin

takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä

kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään

pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli...

Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja:

kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa... Mutta frakkia en anna!

-- Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa!

päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten

Sakariiasta nyrkillään.

-- Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon --

kuuletkos? lisäsi hän.

-- No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan

ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.

-- Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella:

-- äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista

alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli

siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole

käskenyt valmistaa piirakkaa?

Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta

häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.

Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä

syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat:

tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä

käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä

raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.

-- Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. -- Minä

teroittaisin teille kynänkin...

-- Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne

jonnekkin ...äänsi Oblomov. -- Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni,

ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.

-- Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.

-- Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin

työssänne... Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät

tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi

aikaa, Ilja Iljitsh!

Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon

oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena

vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.

Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja

arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista

vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.

Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan

kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun

palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen

tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle

sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta

lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut

viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan

tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui

toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman

asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä

parihevosiakin.

Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että

hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi

kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia

harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta

itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön -- -- tietysti ennen

kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena

hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa

seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin

kaukaisessa perspektiivissä -- kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat

kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan

perhe-elämän onni.

Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois,

nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat

tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja

kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen

ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan

mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä -- samalla

paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.

Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän

piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta

jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina

jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.

Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa

uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys -- nämät olivat hänelle samoja

käsitteitä; -- toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä

ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat

häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.

Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten,

lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen

vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja

tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten

ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle

kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena

laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon,

kuten isä siellä kotona oli tehnyt.

Hän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa

muodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka

uupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta

ajanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen

velvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos

esimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai

itse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat

olivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina

päivinä sai olla vapaasti poissa.

Mutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen

tultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys

ennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa,

mutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri

sattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä

poisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi

vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella _tärkeä_ ja _hyvin

tärkeä_, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja,

tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja,

kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin

pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja".

Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen

tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on

ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan

toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti

kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään

kolmanteen -- eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään

"ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa

vieraistakin -- yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki

tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

-- Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati

huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut

kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja

sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä

hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut

hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja

kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten

parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan

heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja

mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä

määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin

aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi

hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä

pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä

palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet

huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin

ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan

peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen

herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui

siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa

aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa -- kun nämät

hyppäävät heitä vastaanottamaan -- näkevät ei ainoastaan kunnioitusta

itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä

suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa

päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei

hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat

häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen

toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa

kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei

koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos

asiakirja oli laadittava, niin hän sitä -- pyysi, jos hän tahtoi

vieraisiin luokseen, niin hän -- pyysi, jos arestissaistuminen oli

välttämätöntä, niin hän yhä vain -- pyysi. Ei koskaan hän sanonut

ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä

erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin

päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi

kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella

äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi,

kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti,

ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi

joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu -- niin kohta kun

tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän

ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen

hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja

vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi

hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut

vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä

hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan

Astrakanin asemesta -- Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä

ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu

Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy

että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki

olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle

oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei

hän _voi_ mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti

säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että

päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta

sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva

nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan

meni kotiin -- ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut

todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja

Oblomovia vaivaa _sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen

vasemmanpuolisessa kammiossa_ (Hypertrophia cordis cum diletatione

ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa

(hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja

koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy,

johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni

näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä

tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa

käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä

rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta

tulla terveeksikin -- vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo

jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan

lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi -- eikä se sitten enää koskaan

uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin

onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori,

vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin,

silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja

niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki

muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös

kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään

aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä

ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu

ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä

monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle

elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman

sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä

himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia

hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä

useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine

lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan

ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa

tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia

tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen

ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän

piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa

tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden

hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi,

vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat

yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain

vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä

pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi

osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat

"tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään

tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina

on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se

sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin,

sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan,

katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät

että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan

kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni

hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja

neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä,

tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien

vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon...

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen.

Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta

ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä -- kokin --

keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan

kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän

yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten

laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin

tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa

saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki

napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi

nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun

aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen

päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat

ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja

rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen

ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz

matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij

Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille -- ja ilman häntä vajosi

Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa,

mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma

jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista

ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään

päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen

arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut

hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja

vaarallista -- seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli

vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa

makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään

pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen

sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään

yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa

täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista.

Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä

peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen,

ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä

istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista

päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa

pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja

paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä...

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi

yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta

tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää

mitä -- hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan

pitkin ruumistansa... Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi

tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä

mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy

joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö...

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä

ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille

toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille

muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla

päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.

Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako,

kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti _sattuu_ hänen käsiinsä, niin saattaa

hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä

kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen,

ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy

ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen

pääsisällöstä... Vielä askel -- ja se olisi hänelle jo selvinnyt,

mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään

tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen

vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt...

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei

milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin

viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen

Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet

lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai

seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti

paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten

ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta

kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta

istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat,

koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla

ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas

meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi

kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä

uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin

oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään

kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä

vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta

silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota

nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi,

niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi

läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten

katseli häneen.

-- Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä

tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen

rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen

paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli

kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä

kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista

ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä

nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja

iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin

saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä

hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton.

Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria -- mitä kummaa hän

niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai

oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden

päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee

työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti,

kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia

päiviä. No, ne tulevatkin -- ja luulisi itse historiattarenkin nyt

huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen

nukkumaan... Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä,

taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä

tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä... Eivät pysähdy ne onnen valoisat

päivät, pois ne karkaavat -- ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä

jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman

mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei

onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin

totuuksiin...

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään

vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin

kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa

hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat,

jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on

intoa, on toimeliaisuutta ... tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja

verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita

puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat

järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä

kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain

työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin

paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen

ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta

hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja

tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa,

niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia

kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle,

jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka

viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin

liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa

juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen

polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet

hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan

tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov

ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja

ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki

jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin

vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä

jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt,

niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla

tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan

nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän

sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta,

niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan

jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, -- niin hän hitaasti lueskeli

sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat

lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä

pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden

asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen

luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli

viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs.

Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen

päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään,

kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien

enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia

tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia

asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia

yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita

totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi

ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä

tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä

juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan

eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin

voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä

suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan

kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis

tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän

lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi

miettimään -- ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä.

"Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään

niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä

tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille

hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville

ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän

löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei

ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla

ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa

tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen

että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän

käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään

kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut

suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan

hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt

tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita

mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa

isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä

vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään

ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan

kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin

nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan

ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin,

sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan

hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot

kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi

siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja

kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

-- Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään,

vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin:

ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme

sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin

vatsamme kantaa!"

Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon

tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja

illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa

ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle

kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin

taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita

tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja

myös kyyneleet silmissä lausui: -- Se on Jumalan tahto ja Jumalan

kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on

saatu.

Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät

ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan

kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja

Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän

asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.

Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi

senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan

uutta ja tuntematonta, niin -- se tuntui hänestä kerrassaan

sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin

elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut

vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja,

kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista

paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien

uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan,

kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten

pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän

kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy

rientää niin että päätä huimaa, koska on -- kiire!

Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se,

ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt,

eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.

Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen.

Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä

oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän

käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan

että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä

työllä kannattaa yhteistä hyvää.

Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten

mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien

hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa,

jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.

Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja

asemoitus -- kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään;

jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.

Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista

suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt

edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen,

taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen

tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen,

milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on

saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin,

yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi,

odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään -- ja

mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.

Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta

ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on

_itse_ omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen

toimeenpanija...

Kun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan

heittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan

säästämättä voimiaan -- siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy

raskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle

riittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.

Silloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan

vaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin

toimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi

haaveiluun ja hemmotteluun.

Näin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako

etteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja

etteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras

suurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään.

Toisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa

syvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä

tuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä

työhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas -- arvattavasti siihen

mailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella...

Ja hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat

pitkin hänen pehmeitä poskiaan...

Saattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta

ihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan

levinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille

hänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria

ajatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot,

senjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen

vertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa

pullistuksiin... Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja

silloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman

liikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään,

nousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja

katseli hurmaantuneena ympärilleen... Tuossa, kas tuossa se nyt

toteutuu ... hän tekee oikean sankarin työn ... ja silloin, hyvä

Jumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia

saattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!...

Mutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän

kultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat

lepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja

myrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista

mietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja

hartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä

jäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin

katsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun

nelikerroksisen rakennuksen taakse...

Niin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut

auringonlaskua!

Mutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset

mielenliikutukset ja mielikuvat! -- Rakastaapa hän väliin kuvitella

itseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei

ainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse.

Siitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota

vastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan

Euroopan kimppuun ... taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä,

mahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia

kaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja

jalomielisyyden uljaita urotöitä...

Tai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai

nerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat,

kaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous

seuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan:

"katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja

Iljitshimme!"

Mutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden,

kääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen

kasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten

vuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi

rukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan

hirmumyrskyn...

Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon,

tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä

mailmassa tapahtuneekin -- ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten

ikinä tahtoo!

Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä

elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja

ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde -- niin tokkopa sillä

nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä

tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.

Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa

nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa

sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän

sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.

Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille,

ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä

oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri

niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä

voikkaan elää.

Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään

suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille",

noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset

herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin

vapaat paheista.

Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen

painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton

uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi

oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän

herrahtavaisuuden.

Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen

ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän

valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä

isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa

rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.

Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin

tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona

epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu

oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias

aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä

peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti

omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan,

minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh

unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa

olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin

palanneet.

Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut --

ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain

riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös

tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt

varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.

Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu

metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille

on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla

oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia

suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan.

Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi

niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka

ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra

niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä

ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.

Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä,

puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa

että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin

kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on

semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei

sille missään saata olla mieliksi ja että -- sanalla sanoen -- olisi

paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.

Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta

vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä

peritystä ikivanhasta tavasta -- että oli haukuskeltava herraansa,

missä suinkin siihen sai tilaisuutta.

Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan

herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä,

päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi

seuraavaan tapaan: -- Se minun herrani se yhä hännystelee sitä

leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: --

eilettäinkin se sille reivin kirjoitti...

Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se

hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli,

ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää

kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu

väkeviä!

Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei

hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä

koskaan ottanut korttiakaan käteensä.

Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja

vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen

vain näön vuoksi -- eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään.

Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi,

mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat

peloittavan mustiksi.

Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli

avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta

vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri

kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen

puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan,

niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.

Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle

pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai

aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan

pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen

neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin

pudotti sen uudelleen käsistään.

Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa

päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi

askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan.

Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee

myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla

pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin

katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä

ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se

seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät

lattiaan -- ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän

kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän

kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin

mikä on jäänyt käteen.

Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan,

milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan

aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen

puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää,

taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.

Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan

rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet,

jotka vaativat varovaista pitelemistä -- ja tämä kaikki kuuluu

Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten

käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja.

Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä

lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa

kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.

Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin

intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna

kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja

järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla

eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään,

joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin

Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota

romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät

kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy

ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti

kiroileekin mennessään.

Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista

suursiivouksen puuskaa.

Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet

otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti

koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin

paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa -- sillä hänhän oli saanut

kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.

Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään

kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä,

mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa

rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja

vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten

ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut

paikoiltaankaan liikahtamaan.

Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat

helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun

tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan -- niin oli

se jo säpäleinä.

-- Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville.

-- Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun

vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki

remahti!

Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan

paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse

sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen

alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien

kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne

vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!

Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan

tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen

latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin

oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin

voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.

Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen

rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän

samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne

vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä

ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä

olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.

Senjälkeen hän lakaisi -- ei kuitenkaan joka päivä -- ne paikat

lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti

ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä

pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois

kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan

paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään

piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä

enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin

yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja

vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että

koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä

ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen

vanhoihin perustuslakeihinsa -- sitä ei mikään mahti mailmassa olisi

saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai

viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän

nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta

jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo

itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään

ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä

muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.

Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen

kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.

Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen

tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä

muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään

luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin

tehdä -- hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.

Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai

velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt

ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia

tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi

ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän

oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa

tehdä.

Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin

koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle,

osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa

on sen niskaan karata -- eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.

Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön

herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi

riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias

välttämättömästi nukahtanut.

Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa

kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan

hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo

tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan

vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan

kaikkea kohtaan, mikä kuului -- ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan

ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä,

mieluista ja kallista.

Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin

hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt

ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat,

erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista

kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon

karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja

Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli

oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman

kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia.

Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta

kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen

koko mailmassa -- ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli

Oblomovissa.

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani

kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla

käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen

sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa

lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen

Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana

katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä

pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan:

"Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta

herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen!

Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona,

katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun

tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki

tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella -- ikäänkuin antaen heidän

tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen

herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui

tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja

tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi

rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja

porttikäytävissä -- ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut

tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki

ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen

anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään

sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi

hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin

mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä,

talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti

hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni"

tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen

ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen

ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen.

Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa.

Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti

mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä

toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista

sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan

toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä

molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa -- hänen

uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo

puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan

koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä

enää nauttinutkaan -- ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin

väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä

lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin

ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla

vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään

Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo

vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän

salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään

Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt.

Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty

Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään

jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena,

mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston

täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia.

Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä

riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään

muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan

lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi

vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja

lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä,

milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa.

Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä

rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä

kannettavaksi raskas taakka -- koko talouden hoito. Ei siinä

kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin

seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana...!

Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen

luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin

pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet

kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli

Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa

hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja

portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän

niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä

taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista

toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä

takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli

häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien

toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut

pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä

sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään.

Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta

ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä

jalkaansa, ei syödä eikä juoda -- samoin ei Sakariiaskaan olisi

tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei

olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua,

häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen

edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.

Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei

Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten

odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut,

että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei

kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta -- mitä ihmettä? Ilja Iljitsh

maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten,

ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

-- Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

-- Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

-- Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, -- toimitti

Sakariias tunkeliaasti.

-- Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. --

Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin...

-- Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli

Sakariias ja hyppäsi itse uunille. -- Vikkeläkin se on, vietävä!

murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon

luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan

paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta

onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

-- Se on ikävä asia -- ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin

ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi

silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se

oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä

häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse

Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!"

päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta..."

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu

lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa

pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä:

kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan

haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön

näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan

kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat

kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista

uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia

vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden,

keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta

ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa

rakennuspuuhiin ... siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva!

Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen

sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen

pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman

huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat

sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan...

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan

ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan

vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille,

pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää

kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja

päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita.

Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään

likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi

ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan

kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti

niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä

mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden

koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä

siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän

ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa,

laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden

takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja

ympäröivästä hiljaisuudesta... Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä

kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse

ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen... Valkoinen sumu

lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä

parvissa palailevat talonpojat kotia töistään... Joutilas talonväki

istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa,

piikatytöt lyövät leikkien palloa... Hänen itsensä ympärillä telmivät

hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen

kaulaansa... Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen

sydämmensä enkeli ... hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin

yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät

kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää

ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias,

joka on ylennetty "majordomukseksi", -- vanha Sakariias, jolla on

hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja

asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai

kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu

myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä

muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään

nukkumaan...

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli

niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä

pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään

päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja

hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan

synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja

lapsia...

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen

hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa

tunnelmaa -- hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä

hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät

käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän

keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa

ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat

pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen

käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä

yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan.

Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät

huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia

naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton

ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista

suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta... Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun

pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: -- "Ostakaa

perunoita! Tarvitaanks santaa? -- Hiiliä! hiiliä!... -- Armeliaat

ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! --" Mutta

naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten

kolketta ja työmiesten huutoa. -- Ah! pääsi surkea huokaus Ilja

Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin

hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan?

Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata

köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi

auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla.

Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen

piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja

ruskeanahvettunut niska...; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja

hymyilee... Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se

suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan

kirje ja asunnonvaihto!"

-- No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: --

kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä...!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa

lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin

istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan

liikkumattomana pariksi minuutiksi.

-- Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään

ja mustepulloon.

-- Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen

taas sisään.

-- Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä,

tuijottaen yhä pöytään. -- Näetkös, velikulta... -- alotti hän

osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun

jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen

venytellä sekä käsiään että sääriään...

-- Kuules, jäihän ... meille ... viime kerralta, -- puheli hän ähkyen

haukotuksen ja venyttelyn lomasta: -- sitä -- juustoa ja ... tuoppas

sitä madeiraa ... päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä

vähän purasen.

-- Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

-- Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. -- Muistanhan minä

selvään että jäi semmoinen iso möhkäle...

-- Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

-- Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

-- Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

-- No osta sitten.

-- Ka, antakaa rahaa!

-- Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

-- Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen

ruplan ja kuusi riunaa.

-- Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

-- En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen

jalkojansa. -- Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa

ei maar ole ollut!

-- Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta,

omaan kouraani hän ne pisti.

-- Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: -- ja näin että hän

antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan...

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh

epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki

pienet rahat."

-- No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

-- Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä

Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. -- Pitääkö tuoda

sisään, vai?

-- Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

-- Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä

tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. -- Niin niin, paljon

tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. -- Ja nyt pitäisi käydä

käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan -- lempo sentään kuinka paljon

tässä on työtä! ... Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut

jälellä? -- Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle

vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin

ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella,

jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään

huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei

osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan

ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

-- Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. -- No nosta nyt edes

sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta,

mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska

kumpikin käsi oli kiinni.

-- No nostatko sen siitä, vai --? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti.

-- Mitäs sinä siinä kuhnailet?

-- Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti

Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. --

Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista

juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli

pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi

siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun

välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi

aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota

Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

-- Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, -- äännähti

Sakariias vihdoin arasti, -- että se urakkamies oli käynyt hänen

luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä

asunnonmuutosta ne yhä...

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

-- Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä

äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

-- Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, -- sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

-- Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein

kuiskaamalla.

-- Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui

nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten

Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

-- Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi

Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. -- Myrkyllinenkö ihminen! huudahti

hän. -- Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

-- Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. -- Sinä myrkytät minun

elämäni!

-- En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

-- Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

-- Mutta enhän minä sille mitään mahda!

-- Mahdankos minä sitten?

-- Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

-- Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin

yht'äkkiä?

-- Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

-- Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä

ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin

halkojen hakkaaminen -- yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes

mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon

sisässä. -- Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

-- Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja,

otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä

aikaa paperia.

-- Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen

laatikkoa ja hapuillen pöytää. -- Ei palastakaan! voi sitä juutasta,

Sakariiasta: koko elämän se turmelee. -- Niin, sen minä sanon

vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh,

kun Sakariias taas astui sisään: -- sillä sinä et pidä ikinäs mistään

huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

-- Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja

Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen.

Myr-kyl-linen? -- Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan

herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja

veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä

tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään -- se on syntinen

sana! -- No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia,

minkä oli keksinyt kaapin päältä.

-- Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten

paperin käsistään. -- Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini

ettei sinne putoaisi mitään ... myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

-- No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa.

Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla

kynänvedolla: "Armollinen herra!..."

-- Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. -- Pidä huoli,

Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa,

jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa

täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen

oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis

palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te

olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto..."

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

-- Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: -- tuohon tuli kaksi kertaa

perättäin _että_ ja tuossa on myös kahdesti _joka_.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että

_jossa_ kuuluu kerrokseen -- ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän

muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi

välttää kirjoittamasta kahdesti _että_. Milloin hän pyyhkäsi pois

jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti

hän täten muuttaa _että_ sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause

tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

-- Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä!

huudahti hän kärsimättömästi. -- Mitä pentelettä minä siitä

kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään

mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista

asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea...

-- Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

-- Näetkös? kysyi hän.

-- Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

-- Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! -- Mutta

mitä sinulla on käsissäsi nuo?

-- Ne ovat niitä talouslaskuja.

-- Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi!

No -- paljonko siinä on, sano sukkelaan?

-- Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä

läiskäytti kämmenensä yhteen:

-- Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle

sellainen läjä rahaa?

-- Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee.

Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

-- No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi

Oblomov. -- Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin

ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes

hyötyä...

-- En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

-- Vai et! Vai et ole muka syönyt?

-- Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

-- No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti

rasvatahraiset vihkot luotaan.

-- Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä

vihanneskauppiaalle...

-- Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov

läpeensä vimmastuneena. -- Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun

sinä niin paljon märehdit vihanneksia?

-- En minä lehmä ole: -- minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti

Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään

kokonaan syrjittäin herraansa: -- Jos te ette aina päästäisi tuota

Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.

-- No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi

Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.

Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.

-- Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri

tavalla! virkkoi Oblomov. -- No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako

vai mitä?

-- Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen

kulmiansa: -- kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä -- se on

kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä...

-- No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh:

-- mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta

paperista ja musteesta... Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole

sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan

sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa...

-- 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. --

Suvaitkaa antaa rahat!

-- Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen...

-- Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla...

-- Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna

saat -- niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä:

minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä

kuin sinun kanssasi kiistellä.

Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen

sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä

päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.

Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen

ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka,

jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta,

tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin

kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat

huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin

ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja

koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.

Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki,

leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa

ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa.

Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku

himmeänhohtoinen jalokivi.

-- Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti

Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen

tuoliaan.

-- Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu

luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti.

-- Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: -- minä olin

tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin

katsomaan.

-- Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?

-- Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan

sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu... Mutta kuinka te

itse voitte?

Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. -- Huonosti, herra tohtori.

Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä,

mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa,

sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan,

hengitys käy vaikeasti ... selitti Oblomov surkeana naamaltaan.

-- Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä

tunnusteli valtasuonta. -- Onko teissä yskää? kysyi hän?

-- Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.

-- Hmm... Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?

Ja tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti

sitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin

kuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:

-- Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä

makailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette

halvaukseen.

Oblomov vavahti kauhistuneena.

-- Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.

-- Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.

-- Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.

-- Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori -- ulkomaillekko? Kuinka se olisi

mahdollista?

-- Miksei se olisi mahdollista?

Oblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen

huonettansa ja toisti koneellisesti:

-- Ul-ko-mail-le!

-- Niin, mikäs teitä estää?

-- Mikäkö? -- Kaikki...

-- Eikö ole varoja, vai --?

-- Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti,

ilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi

niin helposti kokonaan piiloutua. -- Katsokaapas, mitä minun

tilanhoitajani kirjoittaa... Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan

minä sen taas panin? Sakariias!

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: -- se asia ei kuulu

minuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy

vaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne

-- sanalla sanoen kaikki.

-- Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. -- Minnekkäs minä

sitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli

hän.

-- Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin -- alkoi tohtori: -- siellä

oleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen

lähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne

viinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun...

-- Lempo tietköön -- Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin

kuuluvalla äänellä.

-- Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin...

"Herra Jumala, mitä hän puhuu!" ajatteli Oblomov.

-- Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista

mielenliikutuksista...

-- Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: -- kun ette saa

tilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin...

-- Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.

-- Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.

-- Niin, henkistä rasitusta.

-- Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa

anteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö...

-- No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa.

Himoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää

koettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä

liikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla

varsinkin naisten kanssa -- niin että sydän tykyttäisi keveästi ja

ainoastaan suloisista tunteista.

Oblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. -- Vieläkö muuta? kysyi

hän.

-- Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te

vuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon

ruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia...

-- Mitäs ruokaa minä syön?

-- Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita,

samoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia

voitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera

melkein joka paikassa... Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia

vuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy...

-- Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.

-- Ja lopuksi, -- päätti tohtori: -- matkustatte talveksi Pariisiin,

ja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin

elkääkä ollenkaan haikailko; teatterista -- tanssiaisiin,

naamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän

ympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää...

-- Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla

harmilla.

Tohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi...

-- Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin:

astukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa

Ameriikkaan...

Hän nousi seisomaan ja teki lähtöä.

-- Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin ... puhui hän.

-- Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, -- vastasi Oblomov

myrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.

Tohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan.

Hän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui

tuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään

katsomatta ja mitään tuntematta.

Hän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:

-- Ilja Iljitsh...

-- Häh? huudahti hän.

-- Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?

-- Mistä asiasta?

-- Siitäpä siitä muuttamisesta...

-- Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.

-- Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää?

Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä

hautaan sorrun...

-- Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä

sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. -- Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?

Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin

kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.

-- Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov

jälleen. -- Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas

kuulua!

-- Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille

pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä

traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.

-- Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. -- Enkö minä ole kieltänyt sinua

alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään

ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä

ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni

ikinä mihinkään kelpaa.

-- Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota ... miksikä

emme sitten -- tuota niinsanoakseni -- saattaisi muuttaakkin? puhui

Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.

-- Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää!

huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. -- Vaan

oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo

asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?

-- Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti

valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos

suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä

olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.

-- Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla

järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee -- muuttaa?

Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja

kulkea jo aamusta alkaen...

-- Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. -- Miksei

saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua

alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen

olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte --

jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin

katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta...

-- Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov.

-- Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan...

-- Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. -- Puhuvat

tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen

ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte

tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.

-- Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta

herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko

päivän ulkona maleksisin -- et sinä siitä piittaa, missä tai miten

minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä...

Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole

katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän -- puheli Oblomov

yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: -- mitä merkitsee tavaroiden

muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki

kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin

kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja

rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen

kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä

täytyy varoa ettei lyötäisi rikki ... toinen puoli tavaroista

on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa

asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan,

vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois... Haluat istahtaa,

vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin -- kaikki on

ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi

ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on

sinulla...

-- Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää

mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.

-- No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. --

Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, -- niin karahviini

vielä on, vaan lasi on poissa...

-- Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias

hyvänsuopeasti.

-- Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla

lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja

pieksämättä... Ja sitten vielä uudessa kortteerissa -- pitkitti

yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa

muutosta -- siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään

ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten,

kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä

teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan,

niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin

taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja.

Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on

joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan

kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään...

-- Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa

edestakaisin, keskeytti Sakariias.

-- No, näetkös! jatkoi Oblomov. -- Ja kuinka ikävä aamuisin nousta

sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella

saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja --

mene sitten niitä taas hankkimaan...

-- Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan!

huomautti Sakariias jälleen: -- moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä

etteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja -- eivät edes yhtä

kauhallista vettäkään.

-- Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. -- Ensimmäisenä iltana, kun on

jo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin

loppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta:

milloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan,

milloin naulaamaan tauluja seiniin -- kovin tämä kaikki ahdistaa

sielua eikä tee mielesi elää... Ja sitten ne kustannukset, ne

kustannukset...

-- Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan

kahdensadan ruplan paikkeille -- niinkuin nyt muistan, -- todisti

Sakariias.

-- Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. -- Ja kuinka

kolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian

tottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa.

Tuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että

entisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen

kyltti... Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen

päivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin

vanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä...

Huomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi

sinun herrasi -- häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.

-- Kyllä minä huomaan ... sopersi Sakariias nöyrästi.

-- Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen

sellaista voi kestää.

-- Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että

koska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi...

-- Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten

nojatuolistaan. -- Sano heti se uudestaan?

Sakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin

antaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä

liikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.

-- Muut -- vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. -- Niinkö

pitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis

tietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku "muu"!

Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi

äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.

-- Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta

tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa...

-- Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään

kohti ovea. -- En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"?

Sepä kaunista!

-- Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on