ENSI OSA.

1.

Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista

taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät

kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa

Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen

vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen

mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti

harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä

haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei

ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen

ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa

asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin.

Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden

tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta

sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen

ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti

ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään,

jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin

tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin

varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja

herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi

ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan,

niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset

sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä,

ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole

mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden

ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa

keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen

ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta

hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista

hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen

ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä

samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan,

mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa

sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin

tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä

ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki,

mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä

harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi

tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen

tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen

kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen

ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty

persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään

eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut

tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä

ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen

hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat

aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka

tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja

vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen

kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi

siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen

kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia

ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin

tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se

kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä

hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat

pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa

solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä

hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi

työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin

sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen,

eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka

on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille,

vaan tämä makaaminen -- se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun

hän oli kotona -- ja kotona oli hän melkein aina -- niin hän vain

makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo

tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen

virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli

kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei

mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen

virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä

huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet

aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen

kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta,

kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita

verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien

lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet,

mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä

suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla

varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada

järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa

kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit,

vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää.

Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu

oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä

korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin

kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt:

"kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja

noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija,

vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi

kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään

katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja

siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin

imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet

esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi

ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita

muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut

pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä

illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi

jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua

piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi

näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla

ettei tässä ketään asunutkaan -- siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä,

virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää

jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa

sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin

sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut,

olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli

ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot

viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän

mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva

kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen

varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut

kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen

kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä

sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut

tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on,

minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa:

kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja

muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä

vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet,

niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti

kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä

pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin

huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet

jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen

ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään

suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen

maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti

ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja

muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään

valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan

epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten

hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka

suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov

ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti _nousta ylös_, peseytyä

sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi,

kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin

kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan

kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän

hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja

teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla

syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä

että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui

vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi

alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta --

yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä

olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla

ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy

tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä..."

-- Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin

virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa

ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa.

Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän

tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka

kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä

harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa

oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä,

tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita

karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen

tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa

ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli

kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina

sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja

harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä

puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan

puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut

yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja

livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä

pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään

muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta

herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne

vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat

jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat

jossakin ullakolla... Sillä kertomukset entisten polvien elämästä

ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät

ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa.

Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä

sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen

nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat

hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki

palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden

päivistä. Niin juuri -- oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina

murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin

niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja

herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja

olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden

kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt

häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää,

vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat

heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja

kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä,

oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli

huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja

ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen

kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä

kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. -- Kas siinä syy, miksi Sakariias

niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän

piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli

lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät

tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut

syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan.

Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

-- Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

-- Tehän minua huusitte!

-- Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut -- en voi muistaa!

vastasi Oblomov venytellen itseään. -- Mene paikoillesi siksi aikaa

että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen

tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy

tästä nousta... Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan

kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." -- Hoi

Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa

kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut

taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen,

pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä

kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

-- Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

-- Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti

Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän

omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa

metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa,

jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova

tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta

ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

-- Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä

seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani --

siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata

mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen

sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

-- Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, -- sanoi

Sakariias.

-- Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan -- sen likaisen repaleen,

vai et muka muista?

-- Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi

Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja

kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

-- Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso,

onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole

vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä

korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

-- En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; -- itsestään se on

särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan.

-- Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

-- Tässä olisi kirjeen tapaisia.

-- Ei ne ole niitä, ei niitä!

-- Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.

-- Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: -- minä nousen ylös

ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti

käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen

huuto: -- Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti

Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen:

"Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin

toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa

paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov

ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen

suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa

uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

-- Mihin minun nenäliinani on joutunut? -- hae se heti! Olisihan

sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti

Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai

kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen

nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

-- Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien

ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään

näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

-- Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin

vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

-- Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä

asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

-- Missä lie koko nenäliina? -- ei sitä vain löydy jupisi Sakariias

hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin

nurkkiin. -- Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti --

teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa

nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta.

Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi

toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

-- Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän.

-- Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne

nurkkiinkin, minkälaista siellä on -- et kerrassa mitään sinä viitsi

tehdä.

-- Minäkö en mitään viitsi tehdä...? alotti Sakariias syvästi

loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani

koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein

jok'ikinen päivä... Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä

pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: -- kaikki on lakaistu ja siistiksi

siivottu aivankuin häiksi... Mitä tästä puuttuu?

-- Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh

osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti

myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua

lautasta leipäkannikoineen.

-- No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen

kohteliaasti ottaen pois lautasen.

-- Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja

hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

-- Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan

kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot...

-- Entäs kirjat ja taulut -- milloinka sinä ne tomuutat?

-- Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan

kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt -- mitenkä tässä

voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

-- Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan

esimerkiksi silloin...

-- Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi,

mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin

huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä

olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi

ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja

latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät

sinua lainkaan liikuta."

-- Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: -- että pölystä sikiää

koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

-- Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias

välinpitämättömästi.

-- Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! ... Sakariias naurahti

koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa

myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas

sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen

täplä.

-- Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän

luonnonomaisella ihmetyksellä: -- minäkö ne muka olen keksinyt?

-- Ne syntyvät epäsiisteydestä, -- keskeytti Oblomov.

-- Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

-- Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin

juoksentelevat öisin?

-- Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita

niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

-- Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen

levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

-- Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän

uppiniskaisesti: -- mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa

tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista,

jos ei luteita löytyisi!"

-- Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin

kaikki häviävät, opetti Oblomov.

-- Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat

takaisin, arveli Sakariias.

-- Eivätkä tule, keskeytti herra: -- ei ole tarvis tulla.

-- Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, -- väitti palvelija.

-- No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

-- Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat

puhtaiksi? kysyi Sakariias: -- Voi viheliäistä elämää. Ennemmin

seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

-- Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. --

Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein

suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa

piikatyttö...

-- Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias

äkkiä sanomaan. -- Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii

viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään

samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat

lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan

kuin mitkähän hanhet... Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä

ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja

vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta

talvelta... Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne

tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa!

Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse

ajatellessa niin itaraa elämää.

-- Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh:

-- parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

-- Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, -- sanoi

Sakariias.

-- Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

-- Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota

teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä

siivoan.

-- Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin -- mennä ulos! Menisit sinä

ennemmin taas omaan pöksääsi.

-- Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. -- Menkää ulos vaikka

täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme.

Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata

akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

-- Huh, huh, millaisia juonia: -- vai akkoja tässä vielä! Mene

tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa

keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen

asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan

loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta,

mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan

itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä

vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta

semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan

ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa

välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että

yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa

kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken

kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: -- "kello on kohta

yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" --

Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä

murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

-- Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

-- Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: -- minkä

tähden te ette nouse ylös?

-- Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten

noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän

edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään

rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia

papereita.

-- Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa

samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

-- Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti

tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

-- Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä

saatavansa.

-- Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. -- Miksi et ole

antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet,

vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

-- Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että

huomenna, huomenna sitten katsotaan.

-- No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

-- Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi

enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

-- Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään -- taas uusia

huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle.

Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. -- Siis

kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

-- Valmista on.

-- No nyt siis...

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

-- Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: -- että äskettäin kun te

vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä

täytyy tästä muuttaa pois... kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

-- Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme.

Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä

minulle.

-- Ne kun pommittavat minua myös.

-- No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

-- Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet

muuttaa ettekä yhä vielä muuta -- aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

-- Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: -- menemme me tästä

toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen

perästä...

-- Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo

kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas...

"Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

-- Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät

käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle

muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan

sinä taas tulit. Muista se!

-- Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

-- Mitäkö sinun pitää tehdä? -- kas kuinka vieraaksi hän on minulle

ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. -- Hän kysyy semmoista -- minulta!

Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja

järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin

ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi --

kuuletko.

-- Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian

järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: -- eihän

talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran

ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä...

-- Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo

kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

-- Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

-- No, mitäs he siihen sanovat?

-- Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois,

me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin

huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka

viettää häitänsä.

-- Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, -- että niitä

onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

-- Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä

talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan

käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

-- No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen... Mene sinä

paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, --

lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän

vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan

kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka

olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten

huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä

kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa

katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! -- Kun on suo

siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän

neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon

kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen

tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös,

se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?..."

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.

2.

Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori

mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin.

Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu

hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen

kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen.

Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä

pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman

batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja,

sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää

hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

-- Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

-- Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

-- Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, -- te tulette sieltä

kylmästä! sanoi tämä.

-- Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov

katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain

pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat

hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan

tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

-- Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän

tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

-- Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov,

kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

-- Oletteko terve? kysyi Wolkov.

-- Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, -- minua vaivaa

liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

-- Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin

pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

-- Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

-- Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia -- eikö ole korea? puheli

herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

-- Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh:

-- mutta miksi se on niin väljä takaa?

-- Tämä on näet "Reitfrack" -- ratsastustakki.

-- Vai niin, ratsasteletteko te siis?

-- Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten

tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa

Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on

saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää

huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

-- Vai niin! sanoi Oblomov.

-- Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, --

kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta.

Mitenkäs _te_ sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

-- Minäkö? ... en mitenkään!

-- Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka

Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

-- Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

-- Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi

ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin

pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa...

-- En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä

sitten teen?

-- No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen

hevosensa?

-- Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi

itsekseen. -- Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi

hän sitten.

-- Ah, huudahti Wolkov punastuen, -- sanonkohan teille?

-- Sanokaa pois.

-- Ettekö kerro kellekkään -- lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi

Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

-- Olkoon menneeksi.

-- Minä ... olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

-- Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko

siitä jo kauvankin?

-- Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. -- Ja Mikko on

rakastunut Dáshenkkaan.

-- Kuka on Dáshenkka?

-- Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko

kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me

Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen.

Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta

nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia...

-- Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni

päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut

kaksi onnettomuutta...

-- En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä;

sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja _hän_ myös, hän ...Lyydi-kultani!

lisäsi hän kuiskaten. -- Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa?

Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen.

Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat

rakentaneet gallerian lisäksi -- gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu

tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

-- Enpä luule.

-- Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin

viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen...

-- Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

-- Mitä te tarkoitatte, -- ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta

enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut

häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä -- --

"Ma turhaan koetan häntä unhoitella

Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin..."

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin,

mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita

vaatteitaan.

-- Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka

paikassa! sanoi hän.

-- Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

-- No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: -- noutamaan kamelioita

Mikon kukkakimppuun. _Au revoir!_

-- Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte

minullekkin, millaista siellä oli, -- pyysi Oblomov.

-- En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän

vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen

teidät?

-- En minä, mitä minä siellä teen?

-- Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja

mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

-- Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, -- virkkoi

Oblomov.

-- No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. -- Siellä ne

puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa

kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja

Bach", "Leonardo da Vinci"...

-- Aina sitä samaa iänikuista -- se on haljua! Ne mahtavat olla

penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

-- No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin

taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on

päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, -- Wjäsnikovissa

sunnuntaisin, -- ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. -- Minä olen

joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

-- Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

-- Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen

hauskaa! puheli hän huolettomasti. -- Aamuisin lueskelen, täytyy

tietysti olla _au courant_ kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan

kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla

työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja

sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa

kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään

aikaan -- esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin

venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera

tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast...

Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa -- matkustamme hänen

kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään

ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka

pitävät _bals champétres_. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa,

soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia... Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. -- Mutta nyt täytyy

joutua... Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä

edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

-- Odottakaahan, pidätteli Oblomov, -- tahtoisin puhella teidän

kanssanne eräistä asioista...

-- Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, -- sitten toisella kertaa.

-- Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte

niistä puhella. Lähtekää vaan -- Mikko maksaa.

-- En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

-- Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

-- Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin

valettu hansikkaaseen.

-- Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

-- No nehän ovat uusmuotiset _lacets!_ Näettekö kuinka mukavasti ne

pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää

nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta -- ja samassa on

valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon

teillekin parin koetteeksi?

-- Hyvä, tuokaa vain!

-- Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän

etsien berlokkikimpustaan yhden: -- se on pieni nimikortti taitetuin

korvin.

-- En eroita, mitä siinä seisoo.

-- Pr. M. -- prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole

kirjoitettu. Tämän _hän_ minulle lahjoitti viime pääsiäisenä --

pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on

vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. -- Herra Jumala, kuinka tämä

maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.

"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä -- voi onnetonta miestä!"

ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän

pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen

kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa

käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin ... hänhän

on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja

soutelemassa -- kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa

samana päivänä -- voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen

seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia

turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata

paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken

ihmisarvonsa ja rauhansa.

Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras

astui sieltä sisään.

Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin

puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia

reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen

itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja

huulilla miettiväinen hymy.

-- Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin

vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule

niin likelle, älä tule -- sinä tulet kylmästä!

-- Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. -- Jo kauvan minä

olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen

virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas

läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua

kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna

minulle omiin asioihini.

-- Vai menet sinä vielä virastoon? -- miten sinä näin myöhään sinne

olet menossa? kysyi Oblomov: -- ennenhän sinä lähdit saapastelemaan

jo kello kymmeneltä...

-- Ennen -- niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne

_ajan_.

Hän pani koron viimeiselle sanalle.

-- Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: -- Sinä olet osaston päällikkö!

Milloinka olet ylennetty?

Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.

-- Pääsiäiseltä, sanoi hän. -- Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta!

Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen

kansliassa -- ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan

vieraantunut.

-- Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. --

Minä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet

yksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi

tulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?

-- Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna

olen saava kruunun mitaliin "virkakunnosta" -- luulen että sen

esittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä

tietysti kahtena vuonna peräkkäin...

-- Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi

kunniaksi, ehdotteli Oblomov.

-- Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla

on helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin.

Kuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi

kaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen,

kaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on

määrä istahtaa yhdessä työn tekoon.

-- Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.

-- Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme

erilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla... Niin,

sitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde

mukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan...

-- Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa

rypistäen; -- ja minulla on paljon työtä...

-- Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, -- kun päiväkin sattui niin kaunis.

Vasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.

-- No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.

-- Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu

kirjoittamasta "nöyrin palvelijanne" ja sen sijaan kirjoitetaan

"sulkeudun suosioonne" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää

sisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi

kolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän

komissiooni on suljettu... Paljon on tapahtunut uutta!

-- Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

-- Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

-- Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov

vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

-- Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia

"velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein

kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

-- No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on!

lausui Oblomov.

-- Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen

miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän

jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei

hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen

"virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän

virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua...

-- Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

-- Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja

150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita

palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

-- Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan:

-- Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin

italialaisella solistilla!

-- Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo

Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä

kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä

arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, --

lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; -- tuonoin lausui ministeri

minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".

-- Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. -- Kunhan vain

ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista

viiteen ja vielä kotonakin -- voi mies-rukkaa!

-- Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi

Sudbinski.

-- Mitä tahansa muuta, -- lukisit, kirjoittaisit...

-- No sitähän minä nytkin vain teen: -- luen ja kirjoitan.

-- Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit...

-- Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään

kirjoja kirjoittele.

-- Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi

Oblomov huoaten. -- Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon

tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti... Mutta

sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.

-- Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan

levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten

toimittaa matkustusmääräyksen. -- Silloin saan kantaa kyytirahaa

viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja

lisäksi virkavaivoista...

-- Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti.

Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.

-- Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, -- sillä syksyllä

menen naimisiin.

-- Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov

osanottavasti.

-- Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat

kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran

minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.

-- En voi muistaa. Onko kauniskin?

-- Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän

luokseen päivälliselle!...

Oblomov joutui vähän hämilleen.

-- Niin, kiitos vain, mutta...

-- Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.

-- Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. -- Se

sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet

hyvän naimakaupan, vai miten?

-- Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen

tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa

meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös

kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?

-- Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov

hiukan kadehtivasti.

-- Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa

nähdä...

-- Tietenkin, sehän on selvää. -- No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja

Mahhov? Mitä heistä kuuluu?

-- Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun

entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan

Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty

"hänen ylhäisyytensä".

-- Hän on kunnon mies, -- sanoi Oblomov.

-- Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee...

-- Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti

Oblomov.

-- Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, --

eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita

tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista... Kaikki hän tekee

hyvin, mitä suinkin voipi.

-- Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee

paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän

siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan.

Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.

-- Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin -- virkkoi

Sudbinski: -- hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään

hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki:

Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi

rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille,

ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies,

tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon

Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa

tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan

maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä

kopeikkaa helpommalla, ja hei vain -- hetipaikalla tekee hän siitä

ilmiannon...

Ovikello kilisi jälleen.

-- Jää hyvästi, sanoi virkamies: -- minä olen tässä lörpötellyt, ja

ne minua siellä ehkä tarvitsevat...

-- Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. -- Minä juuri-ikään muistin

että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on

sattunut näet kaksi onnettomuutta...

-- Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä

päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.

Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä,

korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea

että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja

maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet... Meillä ne tätä vielä

kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan

oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan --

mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he

elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät

juuri mitään... Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista

viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan -- voi

onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että

hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään

saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili

sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella

asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville...

Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka

hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko

herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä

ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti

puettu.

-- Päivää, Ilja Iljitsh.

-- Ka, päivää, Pjonkin -- älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te

tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.

-- Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, -- yhä te olette sama

parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.

-- Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. -- Odottakaahan, niin

paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani -- minä vaivaan

aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään

huolia! -- Mutta mistä te nyt tulette?

-- Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö

aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun

artikkeliani?

-- En ole.

-- Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

-- Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

-- Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä,

jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta

tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? -- siinähän

on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista

kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän

kirjallisuudessamme.

-- Onko teillä paljonkin työtä?

-- Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten

sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt

muutaman kertomuksen...

-- Mistä niin?

-- Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita

vasten hampaita...

-- Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi

Oblomov.

-- Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. --

Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän

loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin

lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä

hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui

matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli

niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin

käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä

muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan.

Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa

ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies

tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät

porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea

mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki

siveettömästi -- niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu

rangaistus...

-- Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne

niinkuin _fatum_ muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti

Oblomov kysyen.

-- Juuri niin, kivahti Pjonkin. -- Teillä on paljon ryhtiä, Ilja

Iljitsh, -- teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu,

minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen

menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa.

Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen

elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan

ankaria, laillisia toimenpiteitä... Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole

vallan uusi?

-- Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: -- minä kun lueskelen

niin vähän...

-- Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, -- puheli Pjonkin.

-- Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On

näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen

runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen

naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se

on vielä salaisuus...

-- Mitä siinä sitten oikeastaan on?

-- Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja

kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä,

kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä

kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen

ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki

luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret,

saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki ... ja

hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella... Olen

kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen

äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare...

-- Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov

hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin

tainnut kiivetä liian korkealle.

-- No, lukekaa itse, niin näette, -- lisäsi hän, nyt jo ilman

uhmailevaa äkkipikaisuutta.

-- Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

-- Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään

ja puhellaan jokapaikassa...

-- Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei

olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on

heidän kutsumuksensa.

-- No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

-- Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi

Oblomov. -- Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?

Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä...

-- Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se

on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo

ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi,

olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on

kuin elävältä painettu.

-- Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa

kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua.

Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä

eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi.

Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia

ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään!

Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä",

vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys...

-- Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista,

jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen

vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse ...

siihenhän sisältyy kaikki!

-- Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena:

-- kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri,

mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää

ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä?

jatkoi Oblomov miltei sähisten, -- te arvelette kai ettei aate

kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain

rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle

häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä,

jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa.

Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä

kuin itseänne. -- Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta

teidän edessänne päätäni kumarran ... puhui hän vaipuen jälleen

rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. -- Mutta he kuvaavat vain pelkän

varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, -- ja ihmisen he

unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se

teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet?

Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä:

älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

-- Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista,

satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että

kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen

ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia -- ei meillä nyt ole aikaa

lauluihin...

-- Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: --

häntä te rakastakaa...

-- Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka

varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen --

kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta

kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. -- Ei, heidät on rangaistava ja

syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta...

-- Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen

liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: -- se

merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on

elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta

kuitenkin yhä ihminen, se on -- sama kuin te itse. Syöstävä pois?

Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon

helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin

silmin.

-- Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin

hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle,

vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja

paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

-- Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

-- Minä ... niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

-- Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä

sen teille tuon ... kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

-- Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

-- Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. --

Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin

esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut.

Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä.

Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en

havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon

hauskempi. Lähdettehän...

-- En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan

ja kääriytyen peittoon, -- minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole

kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä

minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän... Minulle on sattunut

pari onnettomuutta...

-- En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me

kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun

kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis

näkemiin asti!

-- Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata?

Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää

se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa

sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa

järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua,

kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin

liikkua... Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas,

ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee

juhlapäivä, saapuu suvi -- mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka

pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste

oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa

että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut

itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa... Vaan kirje

tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön

vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen,

odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies,

joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis

eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma

iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä,

selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät

häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset -- Ivan Vasilitshiksi, kolmannet --

Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla:

jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi

taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun

hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee --

niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies

sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle

mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään

riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia,

edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan -- niitä ei hänessä

ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä

milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa,

mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut.

Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä

minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,-- siispä olihan nähnyt

ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän

sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa,

vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata

ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä

käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa

sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa

heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai

muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina

vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he

rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa

eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta

etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat

kerjäläiselle almun -- niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta

jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat -- niin hänkin vain

haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa,

sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta

peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan

että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin.

Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein

tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä

virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis

kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista

ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata.

Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa

sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan

ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä

paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti

olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan

ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa

eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta

katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen

kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta

tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa

on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, -- sivukulkijan,

joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana

hänen kunnianosoitustaan -- ja tekee myös kumarruksen; kentiesi

myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen

tiedustamaan vainajan nimeä -- ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, -- tai miten

häntä nyt haluttaneekin nimitellä -- on jonkunlainen vajanainen,

epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen

epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla

tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan

terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita,

joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän ...

olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja

pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon

voisi tarttua kiinni -- joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai

luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai

suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin

miehekseen -- eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

-- Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: -- oletteko se te, Aleksejev?

Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää

lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

-- Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän

tykönne tänään, sanoi Aleksejev: -- vaan Ovtshinin tapasi minut

kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

-- Mihin sitten?

-- Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei

Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh

Kolimjagin.

-- Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

-- Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

-- Hm, vai päivälliselle ... toisti Oblomov yksikantaan.

-- Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että

te vuokraisitte vaunut jostakin.

-- Mutta mitä minä siellä teen?

-- Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on

Vapunpäivä?

-- Istukaahan, niin tuumitaan tässä ... virkkoi Oblomov.

-- Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

-- Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

-- Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan

varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle.

Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

-- Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

-- No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten

erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti

vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä,

käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani

sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen

vihellellen -- ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä

peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

-- Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

-- Miten niin?

-- Kun yhä makaatte?

-- Pitäisikö sitten jo nousta?

-- Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

-- Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään...

-- Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme

päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville...

-- Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä

sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää

tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

-- Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä

sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset

eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa!

Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin

melkein kokonaan alaslaskettu.

-- Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan

Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa

teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev

sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa

hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

-- Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai

jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

-- Miksikä te kysytte?

-- No että joutuisimme sinne Katariinanhoville...

-- Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville!

Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. -- Eikö teillä ole

kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä,

täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä

katselette?

-- Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla,

minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

-- No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen

paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi,

syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä... Vaan

minä olen unhoittanut ... enhän minä voisikkaan mihinkään mennä.

Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

-- Ah, jos niin on asianlaita ... niin minä mielelläni ... kuten

tahdotte ... sopersi Aleksejev.

-- Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov

vilkkaasti.

-- Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät

suurina.

-- Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä

niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen

mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin

säikähtyneen näköinen.

-- Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

-- Minkälaisia ne ovat?

-- Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on

kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin...

Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä

ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

-- Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen

sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa,

myönteli Aleksejev: -- kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon

lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio

asunto ... mitäs te tästä maksattekaan?

-- Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: -- ja

varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko

talo on niin erinomaisen rauhallinen -- yhden ainoan kerran vain ovat

sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi

paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut -- eikä se

kuitenkaan putoa alas.

-- Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää

kekallaan kohden kattoa.

-- Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli

Oblomov itsekseen.

-- Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi

Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

-- Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen

koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen

viimeksi suorittanut...

Molemmat rupesivat miettimään.

-- Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä

Aleksejev, -- muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

-- En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, -- ei tee mieleni

koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

-- Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen,

virkkoi Aleksejev: -- ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta

hauskaa...

-- Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään

muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, --

mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän

teille kirjeen ... mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo

Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten

alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista

vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

-- Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

-- Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä

te tarvitsette? En minä lukea osaa.

-- Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

-- Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi

Sakariias: -- mutta senjälkeen en ole nähnyt.

-- Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. -- En

suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen

minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri

onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

-- Näin te aina minun syykseni...

-- No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov.

Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli

kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli

tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne,

meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh..."

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä

jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun

perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti.

Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu

Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät

vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan

on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö

olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä

myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa

sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö

olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi

entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä

erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä

kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten

olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun

ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny.

Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien

takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa

kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin

ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin

tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.'

Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja

itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että

'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki

toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny

mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa,

kaikki menevät laivatöihin Volkalle -- niin tuhmaksi on nykykansa

täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä

myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen

minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä

ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa

ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän

mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja

kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä

vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja

hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin

ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö

varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus:

"Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij

Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä."

Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan

kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun

tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. -- Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi

hän: -- kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo

menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja

hän säpsähti ja rupesi miettimään.

-- Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän

tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin

jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen

Aleksejeviin. -- Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

-- Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: --

muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta ... se on

huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain

kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

-- Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: -- ei

pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

-- Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että

lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän

ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin

hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta

vähemmän!

-- Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: -- kaksi tuhatta ruplaa

-- ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on

saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen

asemesta.

-- Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. -- Kerrassaan

rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa

niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän

katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

-- Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä...Mutta

mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

-- Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen

kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun

lohdutuskeinon vielä keksii.

-- Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä

ratkaista, tiesi Aleksejev.

-- Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh

hyvin miettiväisen näköisenä.

-- Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev

oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä

varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin

muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

-- Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: -- hän on kyllä

kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii.

Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi...

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa.

Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja

vähällä nousten vuoteestaan:

-- Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin,

vähääkään vitkastelematta... Ensiksikin...

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto

että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi

nuolennopeudella alas pankoltaan.

3.

-- Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän

etehisessä.

-- Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen

Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli

kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla

oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret

ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella

häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi

selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja

harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta

hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän

koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään

jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei

Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi

halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan,

valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla -- ikäänkuin

se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka

ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin

sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka

väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä

olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja

melkein aina vihaisesti -- jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan

takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut

pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään

läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä

suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia

kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin -- aivan kuin olisi hän

tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä

aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin

kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai

sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi

hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui

kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä

neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta

vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan,

pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä

eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta

korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli

taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki,

selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin

pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan --

sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön

ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan

toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli

yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli

se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei

voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä

suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen:

ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja,

ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki

kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki,

niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse

suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa

perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten

riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa

käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka

itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa

pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan

halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia.

Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa

lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan

kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan

Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo

sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät

tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan

polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset

voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa.

Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei

nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä

vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan

oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin,

ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä,

kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden

herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien

kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä

monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien

näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei

ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei

tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki

yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin,

jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti

poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui

vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei

hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi

Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle

kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin

hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin

ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa

virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla

terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita

että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa

nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään

salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan.

Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä

ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään,

niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan.

Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita

alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi

ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo

siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän

ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä

oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta

tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä

perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin

pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen

omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei

ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä

ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti

omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja

mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä

pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta

ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen

kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita

vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut

olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine

viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin

hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran

osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan

liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa

lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää.

Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri

hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden:

syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät

täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei

ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen.

Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään

osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä

kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien

kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia

henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa

eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan

ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku

virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille

tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä

meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu

ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai

kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle

muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu

saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin

selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle

mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen

kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin

ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina

laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon

muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen

esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran

välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja

ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä

joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta

kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan,

kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli

hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin

voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä

tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi

itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja

unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia

ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi

kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen

niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja

pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme

vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin

olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua,

puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta -- niin siinä oli

hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä

tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja

mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen

tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne

vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät

yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov

tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä

puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni

kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat

molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen,

mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa

ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla

ei Oblomov sitä tahtonut käsittää -- mutta ne sekoittivat siihen

hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet

heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut

hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja

koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin

-- niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti

rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä

syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se

henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä

hyvänsä.

4.

-- Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi

karvaisen kätensä Oblomoville. -- Mitä sinä siinä näin myöhään maata

rötkötät kuin mikäkin pölkky?

-- Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov

vetäen peittoa korviinsa.

-- Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. -- Heh, ota,

ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta

herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä

pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne

suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

-- Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

-- Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! -- päivälliseen asti

sinä siinä olisit pötköttänyt... Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet,

vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

-- Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten

haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti

silmäillen Tarantjevia. -- Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut

kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

-- Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! --

karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin

ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja

seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

-- Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää

-- minä lähden pois ... jupisi hän mennen takaisin ovelle.

-- Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä

hänestä hätyytät? -- sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna

minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti

Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi

väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja

vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana

istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä

pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja

lopuksi hankasi häntä harjalla.

-- Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

-- Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: -- mene sinä siksi

aikaa pois...

-- Ah, oletteko tekin täällä? -- kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen

Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili

Oblomovia. -- Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette

täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin

juuri kaikesta teille sanoa...

-- Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti

Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

-- Vai ei sukulaisia! -- no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka

palvelee siellä...? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

-- Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti

Aleksejev selittää: -- eikä minulla ole sellaista sukulaista.

-- Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri

samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen

esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

-- Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan

Alekseitshiksi.

-- No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta

suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

-- En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli

Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

-- Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. -- Mutta se näkyy olevan

sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti

samalla nuuskaa nenäänsä: -- kuulkaas, miksi ette ole hankkinut

ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. -- Niin,

mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt,

pitkitti Tarantjev. -- Minä otin häneltä kerran -- pari vuotta siitä

on aikaa -- viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa

se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi

nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden

perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku

veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei

siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi:

"Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt

maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi

minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse

rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi... Ikäänkuin minä en

olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille

vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! -- Mutta annappas yksi

sikaari, veli Oblomov.

-- Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen

hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa

asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä

hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä

mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

-- Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev

röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin

laatikosta.

-- Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

-- Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia

ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset

sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla,

muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin,

mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden

savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. -- Eihän tuo

tahdo palaakkaan.

-- Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui

Oblomov haukotellen.

-- Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

-- E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti

saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

-- Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää,

millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua

kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan

selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

-- Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

-- Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. -- Ei muuta kuin

häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et

sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää

hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta

ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

-- En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein

kuuntelematta häntä; -- kai sillä on jotain viiniä varastossa.

-- Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan

englantilaisesta makasiinista.

-- Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, -- on niin

paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

-- Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn

ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen

punertavan kymmenenruplan setelin.

-- Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: -- vaan tässä on

kymmenen.

-- Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä

jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti

taskuunsa.

-- No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: -- ja

kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä

viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa... Vaan kuules,

Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin

yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

-- Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri

nahjus sinä vain olet! sanoi hän. -- No, hyvästi siksi aikaa...

-- Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. -- minun pitää sinun

kanssasi neuvotella eräästä asiasta...

-- Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? -- minulla on kiire...

-- Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa.

Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja...

-- Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi

Tarantjev yrittäen lähtemään.

-- Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen.

Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden

rakennuksen... Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin?

Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan...

-- Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet...

-- En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: -- ja älä sinä rähise

äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta.

Sinä olet käytännöllinen mies...

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan

mielessänsä.

-- No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, -- sanoi hän

ottaen hatun päästään ja istuutuen: -- ja käske hankkia päivälliseksi

samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

-- Mitä sanot? kysyi Oblomov.

-- Tuleekos samppanjaa?

-- Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee...

-- Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle

tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä

neuvoa tuolta tuossa, -- lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: -- taikka

hänen sukulaiseltaan.

-- No, no, älähän suutu, vaan puhu, -- pyysi Oblomov.

-- Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä...

-- Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin...

-- Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. -- Sinä muutat

kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen

kaupunginosaan...

-- Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien

talvella juoksentelevan?

-- Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on

niiden kanssa tekemistä?

-- Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään

siellä asu.

-- Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa

ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi

lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää

vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa

istuu, -- sanoi hän viitaten Aleksejeviin. -- Sen miehen housuihin

menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

-- Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov

kärsimättömänä. -- En minä sinne muuta.

-- Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran

olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

-- Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

-- No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen

hattuaan ja mennen ovelle.

-- Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. --

Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

-- Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: -- tässä

ovat makasiinit, teatterit, tuttavat ... kaupungin sentrumihan tämä

on, ja kaikki...

-- Häh? katkaisi Tarantjev -- kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi

olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin

olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä

lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

-- Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä

tarpeen...

-- Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat

sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla

ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse,

ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta

ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin

kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja.

Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa

sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule

sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin

haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle

on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

-- Puolitoista tuhatta.

-- Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja

millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan

halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä -- ja nyt minä

sinut sinne toimitan...

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

-- Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev.

-- Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa

helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa.

Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja

saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

-- Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev:

-- täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität

ottamaan pippuria -- niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan

etikkaa -- ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet

itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa

on pölyä -- no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee

nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla

narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä...

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. -- Niin. Sen vanhan koiran

ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on

valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja

se on sillä päätetty...

-- Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä ... niin kauvas

sinne Viipurin puolelle...

-- Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit

johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne

Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan

vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen

keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä

nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä

sinne lennätän emännän kanssa puhumaan -- anna minulle ajurirahat ja

huomenna tässä muutetaan niin että helähtää...