Lähes vuosisatanen on vierähtänyt siitä, kun syntyi se mies, joka
"Oblomovin" kirjoitti, ja tasan viisikymmentä vuotta on kulunut
ajasta, jolloin kirjailija tämän nimisen romaaninsa valmiiksi sai.
Jos Venäjän kirjallista yleisöä huvittaisi merkitä "Oblomovin"
puolvuosisatainen olemassaolo, niin juuri näihin aikoihin sen siis
olisi tuota riemujuhlaa viettäminen. Sellainen sentään tuskin
tulee kysymykseen. Ivan Gontsharovin "Oblomovin" olemassa-olo näet
pikemminkin antaisi aihetta jonkunlaiseen surujuhlaan, jollaisia
optimistinen muotimailma ei erikoisesti suosi.
Yleinen juhla jää kai siis viettämättä.
Hauska sattuma on, että "Herra Oblomov" tämän juhlimattoman
jubileuminsa päivänä pukeutuu suomalaiseen vieraspukuun ja tekee
sydämmellisen kömpelön ensikäyntinsä vähääkään välittämättä siitä
että on myöhästynyt. Se, joka tuntee sankarimme sisäisen luonteen,
oivaltaa kyllä tämän viivähtämisen syyt. Helposti olisi voinut käydä
niinkin ettei "Herra Oblomov" ikinä olisi lähtenyt vaivaloiselle
ulkomaa-matkalle epäluuloisten suomalaisten luo. Kerran Ruotsissa
pistäydyttyään -- romaani näet on lyhennellen käännetty ruotsiksikin
-- hän varmaan olisi pitänyt velvollisuutensa siihen päättyneenä,
ellemme puoliväkisin olisi pakottaneet häntä yövuoteestaan nousemaan.
Kiitos kustantajalle, että tämä nouseminen käy päinsä, 6,5 vuotta
sen jälkeen kun suomalainen vaatetus jo oli valmiina.
Ivan Gontsharovin romaani "Oblomov" on yksi mailman kirjallisuuden
merkkiluomia. Se on niin väkevä ihmisluonteen värimaalaus, että vielä
tänä päivänä Venäjän etevimmät kirjallisuuden tutkijat tuontuostakin
palaavat puhumaan oblomovilaisesta kansalliskulttuuri-tyypistä ja
ylipäänsä "oblomovilaisuuden" omituisesta psykologiasta. Tuskinpa
missään muussa maassa kuin Venäjällä olisi voinutkaan syntyä
tämän laatuista leveätä sielunelämän eristelmää. Eikä mikään muu
valtakunta kieroine yhteiskunta-oloineen ole voinut aiheuttaa siinä
määrin hemmotellun "herran" tyyppiä kuin Venäjän valtakunta noine
ylimyksellisine, omituisella tavalla kodikkaine maaorjuuksineen,
jonka henkiset vaikutteet ulottuvat niin ihmeen syvälle kaikkeen
venäläiseen klassilliseen kaunokirjallisuuteen. Siinä maassa,
missä runoilija Gogolin murhe-iva on viileskellyt turmeltuneen
virkamiesluokan omiatuntoja, siinä maassa on myös täytynyt syntyä
ehyt ja puolueeton tutkistelma siitä, millainen tuon isiltäperittyjen
lakien ja tapojen turvissa käämeröivän venäläisen herrasmiehen koko
elämä kaikkine kiroineen ja sydänkultineen oikeastaan on ollut.
Tällainen kokonaispiirteinen tutkistelma on Gontsharovin "Oblomov".
Lukija naureskelee tuolle nahjusmaisuuden perikuvalle, tuolle
venäläiselle sänkysankarille, joka aina vain loikoo ja loikoo, aina
vain aikoo ja aikoo, saamatta mitään tärkeätä aikaan, mutta samalla
lukija aavistelee syitä, miten järkevä ihminen voi sellaiseksikin
rampautua, vieläpä tuntee osanottoa tuota sydämmellistä surkeutta
kohtaan. Tekisi tietenkin mieli antaa aimo potkut mokomanlaisen
herruuden imelälle ilmestykselle, mutta samalla ymmärtääkin että
Oblomov paran täytyy olla juuri sellainen, jollaisena hänet meille
on esitetty, ja että tuo ilmestys on täydellisesti aikansa ja
kansansa taiteellinen irviluoma, jota ei mikään mahti mailmassa voi
siveellisesti kurittaa eikä korottaa. Ja lukija jää hämmästyneenä
ihmettelemään sen itsepuolustelun näennäistä oikeutusta, jonka
kirjan sankari palvelijalleen Sakariiakselle lausuu seuraavin
paljastavin sanoin: "Oletko minun nähnyt lattioita lakaisevan tai
työtä tekevän? Oletko minun nähnyt niukasti syövän, häh? Olenko minä
laihan tai surkean näköinen? Puuttuuko minulta jotakin -- mitäh?
Luulenpa että on kyllin tarjoomista ja tekemistä sillä, jolle se
kuuluu. En ikipäivinä ole tarvinnut itse vetää sukkia jalkoihini,
jumalankiitos! Minäkö mokomissa touhuamaan ja minkä vuoksi?... Ja
kenelle minä tätä tässä puhun? Etkö se ole sinä, joka minun perässäni
lapsuudesta saakka olet laukannut? Kyllä sinä sen varsin hyvin tiedät
ja olet nähnyt että minä olen hellästi kasvatettu, etten koskaan ole
tarvinnut kärsiä en kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta,
etten ole työskennellyt leipää ansaitakseni enkä ylipäänsä karkeisiin
toimiin puuttunut."
Näin tämä itsepuolustus kuuluu ja lukija menee eteenpäin mielessään
moitiskellen ainoastaan niitä yhteiskunnallisia olosuhteita,
jotka ovat voineet moisen liikajäsenen kasvattaa ja työttömyyden
etuoikeudella kruunata.
Oblomov on itäeurooppalaisen herraselämän äärimmäinen ilmenemismuoto,
slaavilaisen kapitalistisen porvarisyhteiskunnan siittämä sikiö,
pahnan pohjimainen, pessimistisen aito venäläisen saamattomuuden
kilparitari; Oblomov on yhtaikaa itsekäs laiskuri ja itseänsä häpeävä
raukka, hän on rauhan suloinen filosoofi, joka haaveilee sellaista
mukavaa, kauniiksi kangistunutta mailmaa, jota ei olemassa ole
muualla kuin hänen omassa rikkaassa mielikuvituksessaan, ja jonka
olemattomuudesta hän itsekin on tietoinen sekä siitä kärsii, josta
kärsimyksestä sitten johtuu alituinen hengen sisäinen verenvuoto,
alituinen mailman marttyyripainajainen.
"Hedelmätön pyrkimys toimeliaisuuteen, itsetunto että miehestä
olisi voinut paljon tulla, mutta ei tule mitään", kuten kriitikko
Dobroljubov siitä tyypistä sattuvasti on lausunut.
Onko tuollainen ihmisilmiö vieläkin olemassa? kysyy kai moni
suomalainen romaaniin tutustuttuaan. Vastatkaamme varovaisesti: ei
ehkä niin täyteläisen pyöreänä kuin tässä kirjassa on kerrottuna,
mutta on kuitenkin. Ilja Iljitshin hempeä haahmo kummittelee
vieläkin venäläisessä yhteiskunnassa ja oblomovilaisuuden vienoja
vilahduksia vilisee venäläinen sivistyselämä täpötäynnä. Kirjallisuus
niitä kyllin kuvastelee. Taipumus laiskanidylliseen elämän
hapuilemiseen, oman onnensa hautomiseen ja rasvaisen rauhan hellään
nautintoon näyttää olevan varsin huomattava ilme venäläisten hyvien
ihmisten piirissä. Ei edes vallankumouksen liikkeeseen loitsiva
jyryvoima tähän päivään asti ole kyennyt perinjuurin hävittämään
oblomovilaisuuden kaikkia perintökiroja. Isä "Oblomov" on näin
ollen kaikkien nykypäiväisienkin venäläisten oblomovilaisten syvien
syntyjen evankeliumi, voisipa sanoa "kabbala" -- salainen viisaus.
Tokkohan meillä suomalaisilla lienee jotakin Oblomovin kaltaista
sivistysihmisen tyyppiä? Eipä suinkaan ja sen parempi meille ettei
ole! Mutta se, että me romaania lukiessamme niin hyvin ymmärrämme
tuon tunteellisen laiskajaakon elämän ja harmiksemme joskus löydämme
vastaavia oireita itsessämme, se kai merkitsee sitä että kuitenkin
kaikitenkin olemme jossakin suhteessa samankaltaisten perintökirojen
alaiset kuin tuo suuri naapurikansa, vaikka kuinka uhmamielisesti
muka pyrimme eroon kaikesta yhteenkuuluvaisuudesta.
Että iänikuinen, pitkäveteinen romaani vielä viidenkymmenen vuoden
kuluttua pystyy singahuttelemaan kirveleviä kipunoitaan eri
kansallisuuksien sydämmiin, se ilmiö taas parhaiten osoittanee, missä
määrin yleisinhimillinen sielun kuvastin tämä kirja on.
Sockenbacka 7 p. marrask. 1908.
_I. C.-K_.