KREIVITÄR tulee takaisin. THEKLA.
KREIVITÄR.
Mit' oli tämä, neiti siskontytär?
Lensitte hälle syliin. Hyi! Ois teidän
enemmän pidettävä arvostanne.
THEKLA (samalla nousten seisomaan).
Mi tarkoituksenne on, täti?
KREIVITÄR.
Ette
sais unhottaa, ken te ja ken on _hän_.
Sit' ette lainkaan muista.
THEKLA.
Mitä siis?
KREIVITÄR.
Friedlandin ruhtinaan te tytär ootte.
THEKLA.
Ja mitä sitten?
KREIVITÄR.
Kaunis kysymys!
THEKLA.
Nousimme arvoon me, _hän_ siihen syntyi.
Lombardilaist' on sukua hän vanhaa,
on äiti ruhtinatar!
KREIVITÄR.
Unissako
puhutte? Kenties häntä rukoillaan
perijätärtä rikkaint' Euroopan
omakseen ottamaan.
THEKLA.
Ei ole tarpeen.
KREIVITÄR.
Pelottaa kenties mahdollinen kielto.
THEKLA.
Isänsä sydämelle hän on rakas,
isänsä vastusta ei liittoamme --
KREIVITÄR.
Niin hänen isänsä! Mut entäs teidän?
THEKLA.
No niin! Te _hänen_ isäänsä, niin luulen,
pelkäätte, koska tämän juuri hältä
niin tarkoin salaatte.
KREIVITÄR (katsoo häneen tutkivasti).
Te viekastatte.
THEKLA.
Kas, joko loukkaannuitte? Tehkää hyvin!
KREIVITÄR.
Luulette pelinne jo voittaneenne --
Varhainen riemu!
THEKLA.
Tehkää hyvin vain!
KREIVITÄR.
Viel' asia on kesken.
THEKLA.
Uskon sen.
KREIVITÄR.
Ja luuletteko hänen käyttäneen
arvokkaan elämänsä sotatoimiin,
hylänneen rauhallisen maisen onnen,
unenkin karkoittaneen vuoteeltansa
ja jalon päänsä huolten uhriks suoneen
vain tehdäksensä teistä onnelliset,
noutaakseen sinut luostarkoulustasi
ja riemusaatoss' sulle tuodaksensa
sen miehen, johon miellyt? -- Halvemmalla
hän sen ois aikaan saanut. Tämä kylvö
ei ole tehty, että hento kätes
sen kukat taittaisi ja rintaas sitten
helpoiksi koruiksi ne kiinnittäisi!
THEKLA.
Se mit' ei minulle hän istuttanut,
se itsestään voi kauniit hedelmänsä
minulle kantaa. Hyvä kohtaloni
jos hänen valtavasta olennostaan
elämän iloni suo valmistuvan --
KREIVITÄR.
Asiat näät kuin rakastunut tyttö.
Silmäile ympärilles! Missä olet?
Et ole tullut riemuhuoneeseen,
hääkoristeitta ovat seinätkin,
vierasten otsa seppelettä vailla.
Vain aseloistoa on täällä. Vai
luuletko tuodun häissäs tanssimaan
nää tuhannet? Näät, kuinka täynnä on
isäsi otsa aatoksia, kuinka
yhäti äitis itkee; nytpä vaakaan
sukumme suuri kohtalo on pantu!
Pois jätä lapselliset tytöntunteet
ja taakses pikku toiveet! Näytä, että
sä tytär oot tuon muita suuremman!
Ei nainen kuulua saa itselleen,
vieraaseen kohtaloon hän lujin sitein
on liitetty; vaan paras on se nainen,
jok' omistaa voi sydänlemmellään
valitsemansa vieraan kohtalon.
THEKLA.
Niin luostarissa mulle sanottiin.
Ei mitään toiveit' ollut mulla, tunsin
vain tytär olevani mahtimiehen;
ja hänen elämänsä maine, josta
myös minä kuulin, tuntemaan mun saattoi,
ett' oli määrä hänen uhriksensa
mun tulla kautta kärsimyksien.
KREIVITÄR.
Se kohtalos on. Taivu empimättä!
Taivuimme minä sekä äitisikin.
THEKLA.
Osoitti kohtalo jo mulle _sen_,
kenelle uhraudun; hänt' en jätä.
KREIVITÄR.
Sydämen kehoitus, ei kohtalon.
THEKLA.
Sydämen kutsu kohtalon on ääni.
Hänelle kuuluu. Hältä lahjaks sain
tään uuden elämäni. Hällä siis
luomaansa oikeus on. Mitä olin,
kun hänen kaunis lempensä ei vielä
minua elähyttänyt? En tahdo
vähempää ajatella itsestäni
kuin armaani. Ei _se_ voi halpa olla,
jok' äärettömän kalliin omistaa.
Saan onnesta, sen tunnen, myöskin voimaa.
Vakaaksi elon näkee vakaa sielu.
Nyt tiedän kuuluvani itselleni
ja tunnen povessani lujan tahdon.
Voin kaikki alttiiks antaa korkeimmasta.
KREIVITÄR.
Siis isääs aiot sinä vastustaa,
jos sinusta hän päättänyt on toisin? --
Hänetkö taivuttaisit? Tiedä, lapsi:
nimensä Friedland on!
THEKLA.
Se minun myös.
Hän näkee minut tosi tyttärekseen.
KREIVITÄR.
Oi, hänt' ei taivuttaa voi keisarikaan;
tytärkö häntä vastaan kamppailisi?
THEKLA.
Mit' eivät toiset tohdi, tohtii tytär.
KREIVITÄR.
Todella! Se on hälle yllätys.
Jokaisen esteen hän ois voittanut,
ja tyttärenkö itsepäisyys toisi
hänelle uuden taiston? Lapsi! Lapsi!
Isäsi hymyilyn vain tunnet vasta,
et vielä hänen vihakatsettansa.
Ja uskallatko vapisevan äänes
korottaa hänen eessään vastarintaan?
Voit yksin suunnitella suuriakin,
punoa puhetaidon seppeleitä,
asestaa jalopeuran uljuudella
kyyhkynkin sydämen. Mut koetahan!
Sen tiukan katseen eessä sano: ei!
Se katse sinut samoin tuhoaa
kuin päivän tulikatse kukan lehden. --
En tahdo pelästyttää, rakas lapsi!
Ei pahin tapahtune, toivon sentään --
en hänen tahtoaankaan tunne. Kenties
sun toivees sopii hänen aikeihinsa.
Vaan koskaan hän ei tahdo, että sinä,
isäsi menestyksen ylväs tytär,
kuin rakastunut tyttö käyttäydyt,
alennut miehen vuoksi, jonka, jos on
tuo suuri palkka hälle suotu, täytyy
suorittaa siitä suurin uhri, mihin
pakottaa saattaa hänet rakkaus.
(Poistuu.)