NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. THEKLA, joka nopeasti astuu esiin.

THEKLA.

Vaivanne, täti, säästäkää! Hän kuulee

minulta paremmin sen.

MAX (taapäin astahtaen).

Hyvä neiti! --

Mit' annoitte mun haastaa, täti Terzky!

THEKLA (kreivittärelle).

Hän onko kauankin jo ollut täällä?

KREIVITÄR.

On kyllä. Aikansa on kohta mennyt.

Ja missä viivyitte niin kauan tekin?

THEKLA.

Oi, äiti itki taas. Hän kärsii -- enkä

voi olla olematta onnellinen.

MAX (hurmautuneena katsellen Theklaa).

Nyt rohkenen taas teitä silmäellä.

En äsken voinut. Enhän löytänyt

timanttiloistostanne rakkaintani.

THEKLA.

Silmänne ainoastaan näkivät

mun sellaisena, mutt' ei sydämenne.

MAX.

Oi tätä aamua, kun teidät näin

omainne piirissä ja syliss' isän

ja itseni niin vieraaks siellä tunsin --

Mitenkä silloin minun teki mieli

halata isäänne ja nimittää

_isäksi_ häntä! Mutta tunteen kuohun

hän vaiens ankaralla katseellaan,

myös jalokivistänne pelästyin,

jotk' ympäröivät teitä tähtivyönä.

Oi, miksi vastaanotoss' oitis piti

isänne teidät taiall'[118] ympäröidä,

paikalla enkel' uhriks koristaa,

säätynsä taakall' ilomieltä painaa!

Tavoittaa lempeä saa lempi, mutta

semmoista loistoa vain kuningas.

THEKLA.

Oi, hiljaa näistä naamiaisist' olkaa!

Näette, kuinka pian taakka poistui.

(Kreivittärelle.)

Ei ole iloinen hän. Miksi ei?

Te, täti, teitte hänet murheiseksi!

Matkalla hän ol' aivan toisenlainen,

niin päivänpaisteinen, niin puhelias!

Semmoisna toivoin teidän pysyvänkin.

MAX.

Isänne syliss' olitte ja teitä

maailma aivan uusi palvoi sekä,

vaikk' yksin uutuudellaan, teitä kiehtoi.

THEKLA.

Viehättää täällä kyllä moni seikka,

tää sotanäyttämökin värikäs,

monesti joka uusii kuvan rakkaan,[119]

todellisuuteen, eloon liittää sen,

mi sulounelt' on vain näyttänyt.

MAX.

Se uneks onneni vei todellisen.

Nää viime päivät elänyt mä olen

saarella taivaisella; sepä saari

on alas painunut, ja tämä silta,

jok' elämään mun johtaa entiseen,

erottaa minut siitä taivaastani.

THEKLA.

Elämän leikki näyttää valoisalta,

jos sydän varman aarteen omistaa.

Kun leikkiä sit' olen nähnyt, palaan

kauniimman aarteeni luo riemuisemmin.

(Vaikenee ja sitten leikillisellä äänellä jatkaa.)

Mit' uutta sekä outoa nyt olen

ajalla lyhyellä nähnytkin!

Vaan kaiken sen se ihme voittaa, jonka

tää linna kätkee salaperäisesti.

KREIVITÄR (mietteissään).

Mit' olisi se? Kaikki tunnenhan

pimeät nurkat tämän rakennuksen.

THEKLA (hymyillen).

Suojaavat henget sinne vievää tietä,

kaks aarnia[120] on ovenvartijana.

KREIVITÄR (nauraa).

Ah, astrolooginenko torni? Kuinka

niin tarkoin vartioitu pyhä paikka

on teille ensi hetkist' auennut?

THEKLA.

Mies pieni, vanha, valkohapsinen,

näöltään suopea, jok' antoi mulle

jo heti suosionsa, avas ovet.

MAX.

Se herttuan on astroloogi, Seni.

THEKLA.

Hän paljon kyseli, hän tahtoi tietää

mun syntymäni päivää, kuuta sekä

synnyinkö minä päivällä vai yöllä --

KREIVITÄR.

Hän kysyi horoskooppianne varten.

THEKLA.

Myös katsoi kättäni ja epäillen

pudisti päätään, eikä näyttäneet

käteni viivat häntä miellyttävän.

KREIVITÄR.

No miltä tuntuikaan se sali teistä?

Vain kiireesti sit' olen vilkaissut.

THEKLA.

Kummalta tuntui, kun ma nopeasti

täydestä päivänvalost' astuin sinne,

mun heti ympäröi näät synkkä yö,

jot' outo valo hälvensi vain hiukan.

Puol'ympyrässä kuusi, seitsemän

kuninkaankuvaa suurta seisoi siellä

valtikka kädessä ja jokaisella

pään päällä tähti; ainoastaan niistä

valonsa näytti saavan koko torni.

Ne planeettoja oli, sanoi vanhus,

ihmisten kohtaloiden valtiaita,

siks oli kuvattu ne kuninkaiksi.

_Saturnus_ oli nimi äärimmäisen,

se oli synkkä vanhus, keltatähti;

punaista tähteä sen vastapäätä

sotainen asu yllään kantoi _Mars_ --

ne niukan onnen ihmisille tuo.

Vaan Marsin rinnall' oli kaunis nainen,

pään päällä lempeästi tähti loisti,

se oli _Venus_-tähti, ilontuoja.

_Merkuriuksen_, siivet jaloissaan,

näin vasemmalla. Keskell' ilomieli,

kuningasotsa urho hohteen loi,

isäni tähti, kirkas _Jupiter_,

ja vieress' seisoi _Aurinko ja Kuu_.

MAX.

Oi, enpä koskaan moiti, että uskoo

hän tähtiin taikka voimaan henkien!

Ei ihmis_ylpeys_ vain yksin täytä

hengillä, salavoimill' avaruutta;

on sydämestä lempivästäkin

tää tavallinen luonto liian ahdas,

ja syvemmät on lapsuuteni sadut

kuin totuus, jota elo opettaa.

Iloinen ihmemaa vain antaa voi

povelle hehkuvalle vastauksen,

ijäiset alansa se mulle avaa,

tuhannet oksat tarjoo tuhlaten

auvoista henkeäni keinuttamaan.

On satu rakkauden kotimaa,

keskellä keijuin, taikain viihtyy lempi

ja jumalaisna uskoo jumaliin.

On poissa vanhat satuolennot,

pois siirtynyt se viehättävä suku;

vaan kiel' on sydämelle tarpeen, nimet

palauttaa ikivanhat ikihehku,

ja tähtitaivaalla ne kulkee nyt,

jotk' ennen täällä meill' ol' ystävinä;

sielt' ylhäältä ne viittaa lempiville,

ja nytkin _Jupiter_ tuo meille kaiketi,

mi suurta on, ja _Venus_ kaiken kauniin.

THEKLA.

Jos _semmoista_ on tähtitaito, silloin

riemuiten liityn siihen valouskoon.

Suloista ajatella, että meille

rajattomissa taivaan tarhoiss' on

lempemme seppele jo syntyissämme

tähdistä tuikkivista solmieltu.

KREIVITÄR.

Ei yksin ruusuja, vaan okaitakin

suo taivas. Hyvä, jollei seppelettäs

ne pilaa! Mink' on Venus, onnentuoja,

solmeillut, murtaa sen voi tyly Mars.

MAX.

Valtansa synkkä pian kukistuu!

Siunattu olkoon into ruhtinaan,

oliivinoksan laakeriin[121] hän kietoo,

suo rauhan riemullisen maailmalle.

Se suuri sydän muut' ei toivo silloin,

mainettaan varten kylliks on hän tehnyt,

voi elää itselleen ja omaisilleen.

Maatiloillensa hän on palajava,

asunto häll' on kaunis Gitschinissä,

Friedlandin linna myös ja Reichenberg[122]

hauskoilta näyttää -- Riesenbergiin[123] saakka

metsästyspuistojensa aidat kulkee.

Hän silloin suurta luomisintoansa

voi tyydyttää ja ruhtinaallisesti

taiteita elähyttää, turvaa suoda

kaikelle arvokkaalle, ihanalle --

rakentaa, kylvää, tähtiin tähystää --

Voimansa uljas jos ei lepoon suostu,

hän elementtein kanssa taistelkoon,

virroille urat luokoon, kallioita

halkaiskoon sekä ammateille tehköön

tiet tasaisiksi. Silloin talviöinä

jutellaan meidän sotateoistamme --

KREIVITÄR.

Neuvoisin, orpanani, sentään, ettei

pois miekkaa pantais aivan aikaisin.

Ansaitsee tämän morsiamen arvo,

miekalla että häntä kositaan.

MAX.

Oi, jospa hän ois asein saatavissa!

KREIVITÄR.

Ai, mitähän se? Kuuletteko? Tuntui

kuin ruokasalissa ois kiivas riita.

(Menee huoneesta pois.)

Wallenstein 1: Wallensteinin leiri; Piccolominit Runomittainen näytelmä · 第 53 / 75 题