EDELLISTEN lisäksi KREIVITÄR TERZKY, joka saattaa
kädestä prinsessa THEKLAA.
KREIVITÄR.
Jo asiat on, sisko, puheenanne
ja, niinkuin nään, ei hauskat, ennenkuin
iloinnut lapsestaan on ruhtinas?
Ilolle kuuluu ensimäinen hetki.
Täss', isä Friedland, täss' on tyttäresi!
(Thekla lähestyy isäänsä ujona ja aikoo kumartua hänen kättään
suutelemaan; Wallenstein ottaa hänet syliinsä ja jääpi hetkiseksi
tyttärensä katselemiseen vaipuneena seisomaan.)
WALLENSTEIN.
Niin! Toiveeni on kauniiks auennut.
Tään takeeks otan onnest' ehommasta.
HERTTUATAR.
Hän oli hento lapsi lähteissänne
suurt' armeijata luomaan keisarille.
Retkeltä tultuanne Pommerista
jo tytär luostariss' ol' oppimassa.
Siit' asti siell' on ollut.
WALLENSTEIN.
Sillä aikaa,
kun huolenamme tääll' ol' luoda hälle
suuruutta, voittaa korkein mainen arvo,
rauhassa luostarin on luontoäiti
osansa tehnyt, suonut lapsellemme
lahjansa jumalaiset, johtain hänet
koruissa ihanissa kohtaamaan
loistoisaa onneaan ja toiveitani.
HERTTUATAR (prinsessalle).
Isääsi kai et oisi tuntenutkaan?
Kahdeksanvuotias sä tuskin olit,
kun isän kasvot viime kerran näit.
THEKLA.
Yhdellä katseella jo -- isähän
ei ole vanhennut -- vaan kukoistaa
kuvansa lailla, jok' on sielussani.
WALLENSTEIN (herttuattarelle).
Suloinen lapsi! Kuinka hieno, viisas
on lauseensa! Mä olin kohtalolle
jo vihoissani, kun ei suonut poikaa
perimään nimeäni, onneani,
sarjassa ylpeässä ruhtinasten
eloni häviävän jatkajana.
Väärässä olin, kohtalo! Nyt painan
mä neitseellisen kukoistavaan päähän
sotaisen elon seppelkiehkuran;
en hävinneeksi katso elämääni,
sen seppeleen jos kerran asettaa
voin kuninkaallisena koristeena
tään otsan ihanuutta ympäröimään.
(Pitää tytärtään sylissä, kun Max Piccolomini astuu huoneeseen.)