WALLENSTEIN.
Kuningatarta Unkarin[79] siis myöskin
tavata, herttuatar, Wieniss' saitte?
HERTTUATAR.
Ja keisarinnaa. Kättä suutelemaan
pääsimme kumpaisenkin majesteetin.
WALLENSTEIN.
Mit' aattelivat, puolison kun kutsuin
talvella leiriin sekä tyttäreni?
HERTTUATAR.
Käskynne mukaan heille sanoin, että
te lapsestamme huolta pitäen
tahdoitte tulevalle puolisolle
viel' ennen sotaa näyttää kihlattunsa.
WALLENSTEIN.
Sanoiko valinnastani ne mitään?
HERTTUATAR.
Toivoivat kyllä, ettei valittunne
luterilainen oisi eikä vieras.
WALLENSTEIN.
Elisabet, te mitä toivotte?
HERTTUATAR.
On teidän tahtonne ain' ollut mun.
WALLENSTEIN (vaitiolon jälkeen).
Millaista hoviss' oli vastaanotto?
(Herttuatar luo katseensa alas ja on vaiti.)
Ilmaiskaa mulle kaikki -- Millaist' oli?
HERTTUATAR.
Oi, puolisoni! -- Kaikk' ei ole enää
kuin ennen -- Muutos on nyt tapahtunut.
WALLENSTEIN
Puuttuiko arvonanto entinen?
HERTTUATAR.
Ei arvonanto. Käytös oli hieno
ja kohtelias -- mutta vaihtunut
alentuvaisuus tutunsuosiokas
nyt oli juhlalliseen kankeuteen.
Ah, lempeä nyt hienotunteisuus
sääliltä tuntui eikä suosiolta.
Ei! Puolisoa Albrecht herttuan,
jaloa lasta kreivi Harrachin,
ei juuri niin ois tullut vastaanottaa.
WALLENSTEIN
Ne varmaan moitti viime käytöstäni?
HERTTUATAR.
Voi, jospa oisivat niin tehneet! Aikaa
oon teitä puolustamaan tottunut
ja vihastuneet mielet viihdyttämään --
Ei, moitittu ei teitä -- Verhouduttiin
niin raskaanjuhlalliseen vaitioloon.
Ei tavallista väärinymmärrystä,
ei ärtymieltä haihtuvaa se ollut --
on tapahtunut jotain onnetonta,
korvaamatonta. -- Ennen orpanakseen
minua kuningatar Unkarin
nimitti, erotessa syleilikin.
WALLENSTEIN.
Mut eikö nyt?
HERTTUATAR (kyyneleitään kuivaten, lyhyen vaitiolon jälkeen).
Hän syleili, mut vasta
kun heittänyt jo olin hyvästit
ja ovi kiinni meni; silloin riensi
hän luokseni kuin vasta silloin muistain
ja syliinsä mun sulki tuntein, jotka
pikemmin tuskaiset kuin hellät oli.
WALLENSTEIN (tarttuu hänen käteensä).
No rauhoittukaa, herttuatar! Kuinka
ol' Eggenbergin, Lichtensteinin[80] laita
ja toisten ystäväimme?
HERTTUATAR (päätään pudistaen).
Niit' en nähnyt.
WALLENSTEIN.
Ja lähettiläskreivi Espanjan,
hän, joka innoin mua ennen puolsi?
HERTTUATAR.
Ei mitään puhunut hän puolestanne.
WALLENSTEIN.
Ne auringot ei nyt siis meille paista;
no tulkoon valoksemme oma tuli!
HERTTUATAR.
Ja merkitsiskö, rakas herttuani,
siis jotain, mitä kuiskii hoviväki,
maa julki haastaa -- mitä vihjaavasti
tuo isä Lamormain[81] --
WALLENSTEIN (kiireesti).
Hän! Mitä hän?
HERTTUATAR.
Teit' että muka syyttää aiotaan
valtuuden väärinkäytöst' uhmaavasta,
pilkasta armollisten käskyjen. --
Espanjalaiset sekä Baijerin
kopea herttua on syyttäjinä --
Nyt nousee teitä kohti rajuilma,
viel' uhkaavampi kuin se, joka teidät
kukisti Regensburgin päivill' ennen.
Puheena, sanoo hän -- ah, en voi virkkaa --
WALLENSTEIN (jännittyneenä).
No mikä?
HERTTUATAR.
Toinen --
(Ei voi jatkaa.)
WALLENSTEIN.
Toinen --
HERTTUATAR.
Loukkaavampi --
viraltapano.
WALLENSTEIN.
Niinkö?
(Rajussa mielenliikutuksessa astellen huoneen poikki.)
Oi, ne minut
pakoittaa, sysää siihen, mit' en tahdo!
HERTTUATAR (rukoilevasti hiipien häntä lähemmä).
Oi puolisoni, jos on aikaa vielä --
alistumalla jos ja myöntymällä
sen estää voi -- niin silloin myöntykää --
Oi, taivuttakaa ylväs sydämenne;
omanhan keisarinne tahtoon silloin
olette taipunut. Niin toimikaa,
ett' aikeitanne hyviä ei häijyys
myrkkyisin mustata vois selityksin!
Totuuden voimin voitollisin saatte
te valheen, parjauksen häpeään.
Niin vähän meill' on tosiystäviä,
sen tiedätte. On meidät äkkionni
vihalle vienyt alttiiks ihmisten --
Mit' oomme, keisari jos meit' ei suosi!