alas. Kauhistuneena hyp‰hti Elisabet seisalleen ja k‰‰ntyi katsomaan
huippua, joka sekin oli samallaisen savupilven peitossa, ja viuhuva
‰‰ni kuin tuulen suhina kuului mets‰st‰ heid‰n yl‰puoleltaan.
-- Mit‰ t‰m‰ on, Chingachgook? huudahti h‰n. Meh‰n olemme ihan savun
ymp‰rˆim‰n‰ ja aivan sulamme kuumuudesta.
Ennenkuin intiaani enn‰tti vastata, kajahti mets‰st‰:
-- Chingachgook! Miss‰ sin‰ olet, vanha mohikaani? Mets‰ palaa ja
sinulla on vain silm‰nr‰p‰ys aikaa paetaksesi.
Ripeit‰, h‰t‰isi‰ askeleita kuului pensaikosta ja siin‰ tuokiossa
ilmestyi Edvards kauhun valtaamana.
-- Pois, pois! huusi h‰n heng‰styksiss‰‰n. Kenties se jo on liian
myˆh‰ist‰. Tuli kiert‰‰ kukkulaa ja jollemme p‰‰see sit‰ tiet‰, niin
ei ole muuta neuvoa kuin laskeutua jyrk‰nteest‰. Pois, pois! Ottakaa
minua k‰sivarresta, Elisabet-neiti. Tottahan mets‰ss‰ toki lienee siksi
aukkoa, ett‰ p‰‰semme pelastumaaan. Mutta kest‰ttekˆ sen ponnistuksen?
-- Kest‰n, kest‰n. Mutta en min‰ luule vaaraa niin suureksi, herra
Edvards. Viek‰‰ minut sinnep‰in, josta tulitte.
-- Min‰ vien -- minun t‰ytyy! huudahti nuorukainen p‰‰tt‰v‰sti. Ei, ei,
vaaraa ei ole. Min‰ olen teit‰ turhanp‰iten s‰ik‰ytt‰nyt.
-- Mutta voimmeko j‰tt‰‰ intiaanin? H‰n sanoi juuri ik‰‰n tahtovansa
kuolla. Saammeko antaa sen tapahtua?
Tuskallisesti v‰r‰htiv‰t nuorukaisen kasvot. H‰n seisahtui ja katsoi
taakseen, katsoi Chingachgookia, p‰‰st‰m‰tt‰ kuitenkaan Elisabetia,
jota h‰n veti mukaansa, koettaen pyrki‰ liekkien v‰litse sinnep‰in,
josta oli juuri tullut.
-- Elk‰‰ h‰nest‰ v‰litt‰kˆ, sanoi h‰n kamalan levollisesti. H‰n on
tottunut liikkumaan metsiss‰ ja t‰llaisia n‰kem‰‰n. Ehk‰p‰ h‰n pelastuu
vuorten -- kallioiden toiselle puolelle tai j‰‰ sinne, miss‰ on ja
pysyy vahingoittumatonna.
-- Te olitte ik‰‰n ihan toista mielt‰, Edvards. Elk‰‰ j‰tt‰kˆ h‰nt‰
sellaiselle kuolemalle alttiiksi! huudahti Elisabet ja katsoi h‰neen
ik‰‰nkuin olisi ep‰illyt h‰nen j‰rke‰‰n.
-- Kuka on kuullut intiaanin milloinkaan joutuneen liekkien uhriksi?
Intiaani ei kuole tuleen. Tulkaa, tulkaa, rient‰k‰‰, neiti Temple! --
savu voi olla teille vaarallista.
-- Edvards! Min‰ pelk‰‰n teid‰n katsettanne. Sanokaa suoraan: onko
vaara suurempi kuin milt‰ se n‰ytt‰‰? Ja vaikka se olisikkin -- min‰ en
sit‰ pelk‰‰.
-- Jos me enn‰t‰mme tuonne kallionkielekkeelle, ennenkuin tuli sen
anastaa, niin me olomme pelastetut, neiti Temple, virkkoi nuorukainen
jaksamatta en‰‰ kest‰‰ tyynen‰. Paetkaa niin nopeaan kuin voitte.
Teid‰n henkenne on kysymyksess‰.
Se paikka, jossa Elisabet oli tavannut intiaanin, oli, niinkuin jo
mainittiin, pengerm‰n tapainen ja laskihe pystysuorasti syvyyteen.
Se oli melkein ympyr‰n muotoinen ja sen v‰hitellen kohoavat kummut
liittiv‰t sen vuoriryhm‰‰n. Muutaman sellaisen kummun yli oli Edvards
tullut ja sinne h‰n koki tuskallisen kiireesti pyrki‰ Elisabetin kanssa.
ƒ‰rettˆm‰n suuret valkeat savupilvet ymp‰rˆiv‰t vuoren huippua, niin
ettei raivoavan tulen etenemist‰ voinut n‰hd‰. Mutta r‰tin‰st‰ p‰‰tt‰en
levisi tuli vihurina ja savupilven reunaa nuoli jo liekki, milloin
leimahtaen korkealle ilmaan, milloin ahmaisten tulisella kielell‰‰n
jokaisen ruohonkorrenkin, joka sen tielle sattui. Pakenijat riensiv‰t,
mink‰ kerkisiv‰t. Mutta onnettomuudeksi oli poikkiteloin tiell‰ kasa
kuivia puunlatvoja, ja juuri kuin he jo luulivat olevansa pelastetut,
viskautui pitk‰ tulenkielake risul‰j‰‰n, joka paikalla humahti tuleen
ja leimuavana roviona katkaisi kerrassaan heilt‰ tien. S‰ik‰ht‰nein‰
he pakenivat kallionreunalle, josta he miltei tiedottomina tuijottivat
hulmuavaan tuleen. Elisabetin ohuen puvun takia eiv‰t he uskaltaneet
edes tulen likettyellekk‰‰n. Edvards kuletti h‰nt‰ savupilven reunaa,
turhaan koettaen etsi‰ pakopaikkaa. Siten olivat he kiert‰neet
pengerm‰n yl‰osan, kunnes he heti toiselle kukkulalle tultuaan
kauhukseen huomasivat, ett‰ tuli ymp‰rˆi heit‰ joka puolelta.
-- Emme ole viel‰ ihan hukassa, -- sanoi Edvards, vaikka h‰nen
sekava katseensa ilmaisi aivan toista. -- Meid‰n t‰ytyy palata
kallionkielekkeelle. Totta kai sielt‰ p‰‰semme neuvolla mill‰ tahansa.
-- Viek‰‰ minut sitten sinne, pyysi Elisabet. Me emme saa j‰tt‰‰ mit‰‰n
koettamatta.
Eik‰ h‰n vastausta odottanut, vaan riensi jyrk‰nteen ‰yr‰‰lle. Samassa
oli Edvards h‰nen vieress‰‰n, tuskallisesti etsien vuorenkylest‰ edes
jotakin lokeroa, joka olisi pakenemista helpottanut. Mutta kallio
oli sile‰ kuin vuoltu. Mahdotonta oli heid‰n liukua siit‰, turha
ajatellakkaan p‰‰st‰ liukasta rinnett‰ alas. Nuorukainen oivalsi heti,
ettei siit‰ apua koitunut ja toivottomuudessaan aikoi h‰n koettaa
toista keinoa.
-- Meill‰ ei nyt en‰‰ ole muuta neuvoa, neiti Temple, sanoi h‰n, kuin
koettaa saada teid‰t tuolle kalliolle tuolla alhaalla. Minun nuttuni ei
kest‰ eik‰ riit‰ -- mutta ehk‰p‰ se onnistuu, kun otamme Chingachgookin
vaipan.
-- Ent‰ minnekk‰ te joudutte? h‰t‰ili Elisabet. Ei! Ette te eik‰ vanha
intiaani saa uhrata henke‰nne minun tauttani.
Edvards ei h‰nt‰ en‰‰ kuunnellut. H‰n oli jo intiaanin vieress‰,
joka vastustamatta luovutti vaippansa ja istui entisell‰ paikallaan
hievahtamatta, arvokkaana ja levollisena niinkuin oikea intiaani
ainakin. Vaippa viillettiin kapeiksi kaistaleiksi ja ne solmittiin
toisiinsa, joihin viel‰ Edvardsin nuttu ja Elisabetin hartiahuivi
lis‰ksi liitettiin. Mutta hiihna ulottui sittenkin tuskin puoliv‰liin
kallionrinnett‰.
-- Ei sek‰‰n auta, virkkoi Elisabet. Pelastusta ei ole en‰‰. Tuli
levi‰‰. Katsokaa, se polttaa maankin tielt‰‰n.
Ohut maankamara, joka peitti kallion, kasvoi vain matalaa ja maata
myˆten suikertelevaa ruohoa ja useimmat puut, jotka olivat halkeamiin
juurtuneet, olivat monikes‰isen kuivuuden polttamina jo aikoja sitten
kuihtuneet ja kuolleet. Parempaa polttoainetta tuskin olisikkaan, jos
vain tuli kerran olisi sinne joutunut. Mutta maa oli pensaatonta,
joita myˆten se toisaalle levisi, ja pienonen puro, joka sai alkunsa
l‰hteest‰, juoksi kallion tˆyr‰‰lt‰, kostuttaen sammalen, ja kierteli
sitten vuoren huippua. Puro tosin aluksi esti tulta levenem‰st‰,
mutta sihisten se kiehui melkein kuiville. Sammaletkin k‰pristyiv‰t
polttavassa kuumuudessa ja kiihtyv‰ tuuli tempoi j‰lelle j‰‰neit‰
kaarnapalaisia kuivettuneista keloista. Paksuja savupilvi‰ tuprusi
tulvanaan pengerm‰lle p‰in. Humisten ja r‰iskien r‰tisiv‰t liekit,
rytisten putoili oksia puista ja ukkosena jym‰hytti tannerta vanha
kelohonka, jonka onton juuren ahne tuli oli kaivertanut.
Elisabetilla ei ollut en‰‰ toivon ujettakaan. Tyynen‰ h‰n odotti
kohtaloaan. Mohikaani istui paikallaan liikahtamatta, tuijottaen kohti
et‰isten vuorten siint‰vi‰ kukkuloita, ik‰‰nkuin katsellen jo kauvas
tulevaisuuden verhon taa. Ja tuon tuostakin h‰n kumajavalla ‰‰nell‰‰n
lauloi delawarelaista kuolinlaulua.
-- Koettakaa houkutella Chingachgookia t‰nne likemm‰ksi, ett‰ saamme
yhdess‰ kuolla, kuiskasi Elisabet.
-- H‰n ei v‰r‰hd‰kk‰‰n paikaltaan, vastasi nuorukainen. T‰m‰ on h‰nen
mielest‰‰n onnellisin hetki el‰m‰ss‰. Seitsem‰nkymmenen talven lumi
peitt‰‰ h‰nen hiuksensa ja viime aikoina ovat h‰nen voimansa paljon
heikontuneet; sit‰ paitsi h‰n vahingoittuikin silloin onnettomalla
mets‰stysretkell‰.
Tulinen kuumuus oli viimein kuivannut pienen purosen, tuhoava
vihollinen hiipi vitkalleen kosteaa sammalta myˆten, mutta kuivanut
m‰nty tuprahti ilmituleen. Liekit hyppeliv‰t pitkin kuivunutta runkoa
kuin v‰l‰htelev‰t salamat taivaalla ja siin‰ tuokiossa kohahti
tulipatsas taivaalle. Tammen runko, jolla Chingachgook istui, paloi
jo yl‰p‰‰st‰‰n ja liekit piirittiv‰t intiaanin joka suunnalta. H‰n ei
hievahtanut. Ihan varmasti h‰nen verhoton ruumiinsa k‰rsi kovia tuskia,
mutta vanhuksen mielenlujuus voitti kaikki ruumiilliset kivut. Viel‰
keskelt‰ liekkienkin kuului h‰nen laulunsa kumajava s‰vel.
Kauhistuneena k‰‰nsi Elisabet katseensa h‰nest‰ ja katsoi laaksoon.
Kuumuudesta syntynyt tuulisp‰‰ siirr‰lsi samassa laaksoa peitt‰v‰n
savupilven. Siell‰ se oli h‰nen hiljainen, rauhallinen laaksonsa.
-- Is‰! is‰! huusi Elisabet. Voi miksi minulle t‰m‰? -- Mutta min‰
alistun kohtalooni.
-- Tyttˆ! Miss‰ sin‰ olet, tyttˆ? kuului yht‰kki‰ Nahkajalan ‰‰ni.
Rauhoita vanhuksen syd‰nt‰, jos sin‰ viel‰ olet el‰vien ilmoilla.
-- Natty! Se on Natty! riemuitsi Edvards. Sitten me ehk‰ viel‰
pelastumme.
Kirkas, miltei mets‰paloa valoisampi liekki leimahti samassa ja kuului
kova pamaus.
-- Se oli ruuti! huusi sama ‰‰ni, mutta likemp‰‰ jo. Voi sit‰ ruutia ja
tyttˆparkaa! Voi sit‰ armasta lasta! H‰n on hukassa.
Ja vanha mets‰st‰j‰ ilmestyi pengerm‰lle hatuttomin p‰in, hiukset
k‰rventynein‰, ruudukas paita noessa ja t‰ynn‰ reiki‰ ja h‰nen punaiset
kasvonsa kuumuudesta entist‰‰n punaisempina. Vanha mets‰st‰j‰ oli
tavannut Luisen, joka ‰skeisell‰ paikallaan odotti yst‰v‰‰ns‰, ja oli
h‰nelt‰ kuullut Elisabetin olevan vuorella. K‰sitt‰en paikalla vaaran
suuruuden pyysi h‰n Luisea kiireesti rient‰m‰‰n kyl‰‰n ja siell‰
l‰hett‰m‰‰n ihmisi‰, ja itse h‰n juoksi vuorelle, mink‰ suinkin jaksoi.
-- Jumalalle kiitos, ett‰ lˆysin h‰net, huudahti vanhus tunkeuduttuaan
savun l‰pi. Mutta seuratkaa nyt minua paikalla. Aikaa ei ole pitkiin
puheihin. Meid‰n kaikkien henki on kysymyksess‰.
-- Ent‰s Chingachgook? kysyi Edvards. Saammeko h‰net j‰tt‰‰ surman
suuhun?
Nahkajalka katsoi Edvardsin osoittamaan suuntaan. Intiaani istui kuin
juurtuneena entisell‰ paikallaan, vaikka maa jo h‰nen jaloissaan paloi.
Mets‰st‰j‰ hypp‰si h‰nen luokseen ja sanoi delawareksi:
-- Nouse, Chingachgook, pois! Aiotko j‰‰d‰ t‰nne palamaan kuin
mingolainen rovioon? Jumala armahda! Ruuti on h‰nen selk‰ns‰
k‰rvent‰nyt. Tuletko sin‰, tuletko?
-- Mink‰ t‰hden l‰htisi Chingachgook? vastasi intiaani synk‰sti. H‰n on
kotkan p‰iv‰t el‰nyt ja h‰nen silm‰ns‰ himmenee. H‰n katselee laaksoa,
h‰n katselee vesi‰, h‰n katselee laajoja mets‰stysmaita -- mutta
delawarelaista h‰n ei ainoatakaan en‰‰ n‰e. Kaukaisesta maasta minulle
is‰ni huutavat: tule! Wah-ta-wah, Unkas, koko heimoni huutaa: tule!
Tule! huutaa suuri henkikin. Antakaa Chingachgookin kuolla.
-- Mutta sin‰ unhotat yst‰v‰si, huudahti Edvards.
-- Turhaa on puhua intiaanille, silloin kun kuolema on ilminn‰ht‰v‰,
hyv‰ lapsi, keskeytti Nahkajalka, tempaisi vaipan kaistaleet ja sitoi
ihmetelt‰v‰n kiireesti kuolevan p‰‰llikˆn selk‰‰ns‰. Rivakasti h‰n
asteli samaanne p‰in, josta oli tullutkin eik‰ siin‰ n‰ytt‰nyt kantamus
paljoa painavan. Tuskin he olivat l‰hteneet, kun vanha honka, joka jo
kotvan oli huojunut sinne t‰nne, syˆksyi heid‰n ‰skeiselle paikalleen
ja s‰keni‰ sinkosi siit‰ kauvas ymp‰rille.
-- Kulkekaa sammalikkoa! -- huusi Nahkajalka, sitten kun savulta ei
en‰‰ eteens‰ n‰hnyt -- ja pysytt‰ytyk‰‰ vaaleassa savussa.
Seuraten mets‰st‰j‰n kehoitusta kulkivat Edvards ja Elisabet h‰nen
j‰lest‰‰n. Ja vaikka kapea puron rantoja mutkitteleva polku veikin yli
palavien puiden ja karisevien oksain, niin lˆysiv‰t he onneksi aukon,
josta pelastuivat. Ainoastaan se, joka niin tarkoin kuin Nahkajalka
tunsi kaikki mets‰n polut ja pensaat, kannot ja kalliot, lˆysi tien
semmoisessa savun paljoudessa, johon oli ihan tukehtua. Jokseenkin
helposti he p‰‰siv‰t alempana olevalle pengerm‰lle ja raittiimpaan
ilmaan. Nahkajalka irroitti taakan sel‰st‰ns‰ ja asetti intiaanin
istumaan nojalleen kallionlohkaretta vasten. Elisabet kyyristyi maahan
ja peitti kasvonsa k‰siins‰.
-- Otattehan, neiti Temple, jotain, joka teit‰ vahvistaa, -- pyysi
Edvards, astui kallion laidalle ja huusi luolaan: Benjamin! Miss‰ te
olette, Benjamin?
K‰he‰ ‰‰ni, joka tuntui tulevan ihan maan sis‰st‰, vastasi:
-- T‰‰ll‰, herra! T‰‰ll‰ onkalossa, jossa muun hyv‰n lis‰ksi on kuumaa
kuin kiehuvassa kattilassa.
-- Toimittakaa meille t‰nne lasillinen l‰hdevett‰ ja pankaa siihen v‰h‰
viini‰, mutta joutukaa v‰leen.
-- Min‰ ymm‰rr‰n hyvin v‰h‰n semmoisista miedoista juomista, Oliver
herra, vastasi hovimestari, jonka ‰‰ni kuului suoraan luolasta. Ja
jamaikaa riitti vain erojaisiksi Billy Kirbylle, kun h‰n viime yˆn‰
kyyditsi minua maantiell‰. Mutta t‰ss‰ on jotain punaista, joka ehk‰
auttaa huonoa ruuansulatusta.
Puhuessaan oli hovimestari kiivennyt kalliolle ja tuonut juomista.
Elisabet joi Edvardsin tarjoaman juoman ja viittasi sitten merkiksi,
ett‰ h‰n tahtoi olla yksin. Edvards l‰hestyi Nahkajalkaa, joka hell‰sti
ja v‰sym‰tt‰ puuhaili Chingachgookin luona. He katsahtivat toisiinsa.
-- H‰nen aikansa on tullut, sanoi h‰n huolestuneena, min‰ n‰en sen
h‰nen silmist‰‰n.
Intiaani k‰‰nsi hitaasti p‰‰t‰ns‰ laaksoon p‰in ja alkoi laulaa. Yh‰
selvemmin ja selvemmin erotti siit‰ sanat:
-- Min‰ tulen. Muutan hurskasten maahan. Poikaansa kutsuu suuri henki.
Kuka voi sanoa mingolaisen milloinkaan n‰hneen vanhan Chingachgookin
selk‰‰? Yst‰v‰‰, joka h‰neen luotti, ei h‰n ole milloinkaan pett‰nyt.
Yksik‰‰n mingolainen, jota h‰n ajoi takaa, ei ole voittolaulua
laulanut. Nuorena oli Chingachgook sotilas ja h‰nen jalkineensa
olivat ruskeat verest‰. Vanhana tuli h‰nest‰ viisas mies, jonka sanat
neuvottelutulen ‰‰ress‰ eiv‰t tuulen mukana haihtuneet. Haukansilm‰!
huusi h‰n sitten, ponnistaen viimeiset voimansa. Haukansilm‰, kuule
veljesi sana!
-- Niin, -- vastasi mets‰st‰j‰ syv‰sti liikutettuna ja painautui
h‰nt‰ vasten, -- niin, veljekset me olemme aina olleet. Mit‰ tahdot,
Chingachgook?
-- Haukansilm‰! Is‰ni kutsuvat minut pois t‰‰lt‰, autuasten
olinmajoihin. Tie sinne on suora ja selv‰ ja Chingachgookin silm‰t
nuortuvat uudelleen. Hyv‰sti, Haukansilm‰! Pane Chingachgookin jousi,
h‰nen tomahawkinsa, h‰nen piippunsa ja vyˆns‰ h‰nen hautaansa; sill‰
niinkuin sotilas v‰ijym‰‰n l‰htee h‰n yˆn selk‰‰n, eik‰ niiden
etsiminen saa h‰nt‰ viivytt‰‰.
Synkki‰, mustia pilvenlonkia oli kohonnut taivaanrannalle ja
avaruudessa vallitseva juhlallinen hiljaisuus ennusti rajuilmaa.
Hulmuten kiemurtelivat liekit taivasta kohti, ja savu, joka oli
laaksoon laskeunut, alkoi kohota ylˆsp‰in ja haihtui. H‰ik‰isev‰ salama
halkaisi ilmaa ja paikalla kuului kova jyr‰ys, joka kumeasti vyˆryi
kalliolta toiselle ja pani maan t‰risem‰‰n. Mohikaani kohottautui,
ik‰‰nkuin ukkonen olisi tullut julistamaan h‰nen eroansa maailmasta ja
ojensi kuihtuneet k‰sivartensa kohti l‰nnen maita. Ilon ilme valaisi
h‰nen tummia kasvojansa, mutta v‰hitellen kasvonjuonteet j‰ykistyiv‰t,
j‰ntereet veltostuivat, h‰n vaipui nojalleen kalliota vasten -- huulet
hiljaa v‰r‰htiv‰t ja k‰si putosi hervotonna riipuksiin. H‰n oli
kuollut. Loistottomat silm‰t t‰hystiv‰t et‰isten vuorten kukkuloita,
ik‰‰nkuin maahan kuuluva tomu olisi vapautuneen hengen lentoa katsellut
el‰m‰n rajan toisella puolen.
Nahkajalka tarttui kuolleen yst‰v‰ns‰ k‰teen ja katsoi h‰nt‰, ‰‰netˆn,
syv‰ suru silmiss‰. Kaihoa, haikeata kaipuuta tuntien h‰n puhkesi
puhumaan:
-- Puna- tai valkoihoinen, -- kaikki on loppunut. H‰n on lˆyt‰nyt
oikean tuomarin, jota eiv‰t sido heikkojen ihmisien laatimat lait. Nyt
ei ole en‰‰ kuin yksi j‰lell‰: kun h‰n t‰‰lt‰ eroaa -- olen min‰ yksin
maailmassa koirineni. Tosin t‰ytyy ihmisen k‰rsiv‰llisesti odottaa,
kunnes se on Jumalan tahto, mutta min‰ alan jo v‰sy‰ el‰m‰‰n. Tutut
puunikin hakataan, enk‰ en‰‰ n‰e ket‰‰n nuoruuteni tuttavaa.
Suuria vesipisaroita alkoi tipahdella ja kostuttaa kuivaa kalliota,
ja kohisten l‰heni ukkonen l‰henemist‰‰n. Intiaanin ruumis vietiin
kiireesti luolaan. H‰t‰isesti pyysi Edvards Elisabetilta anteeksi,
ettei h‰n voinut pyyt‰‰ h‰nt‰ luolaan, -- jonka suu nyt oli t‰ytetty
oksilla ja risuilla, -- mutisten jotain siit‰, miten tukalaa oli olla
siell‰, miss‰ ruumis oli. Kallionkieleke suojeli kuitenkin Elisabetia
kastumasta.
Viel‰ rajuilman kest‰ess‰ kuului ‰‰ni‰ alhaalta. Kyl‰l‰iset sielt‰
kokivat pyrki‰ eteenp‰in savuavien puiden ja kantojen v‰litse. Sateen
tauottua opasti Oliver Elisabetin tielle.
-- Salaper‰isyyden aika on ohi, neiti Temple, sanoi h‰n, ennenkuin he
erosivat. Huomenna t‰h‰n aikaan poistuu verho, joka niin kauvan on
peitt‰nyt sek‰ minut ett‰ minun olosuhteeni. Jumala teit‰ varjelkoon!
Min‰ kuulen is‰nne ‰‰nen enk‰ nyt tahdo viipy‰. Jumalalle kiitos, ett‰
te olette pelastunut!
Ja h‰n h‰visi mets‰‰n savuavien puiden taa. Elisabet k‰‰ntyi ja vaipui
tuskasta miltei tajuttoman is‰ns‰ syliin.
Seitsem‰s luku.
Luolan salaisuus.
Viime p‰ivien j‰nnitt‰vi‰ tapauksia lis‰si viel‰ tuomittujen
rahanv‰‰rent‰j‰in pako, jotka seurasivat Nahkajalan esimerkki‰ ja
murtautuivat vankilasta mets‰palon j‰lkeisen‰ yˆn‰. Yleisesti puhuttiin
luolasta, yhdistettiin siihen sekavat huhut malmista ja metalleista,
jopa viimein ep‰iltiin Edvardsia ja Nahkajalkaa mets‰n sytytt‰jiksikin.
Etup‰‰ss‰ heit‰ syyttiv‰t juuri ne, joiden huolimattomuuden takia palo
oli alkunsa saanut. Mutta huhua uskottiin yleisesti eik‰ ollut en‰‰
muusta puhettakaan kuin rikollisten oikeutetusta rankaisemisesta.
Richard ei ainakaan ollut silloin kuuro, vaan varustautui kiihke‰sti
virkatoimiinsa. Nuoria poikia l‰hetettiin mets‰‰n vakoilemaan ja
kyl‰ss‰ h‰lytettiin vartijamiehet aseihin. Noin viisikolmatta
sotamiest‰ kokoutui ja asettihe sotarintaan. He olivat vapaaehtoisia
ja heit‰ johti kapteeni Hollister, vanha sotamies, joka viisinelj‰tt‰
ensimm‰ist‰ elinvuottansa oli viett‰nyt sotakent‰ll‰ ja linnueessa,
mutta oli ravintoloitsijana Templetonissa. Urhoollinen kapteeni
etunen‰ss‰ ja Richardin ja Doolittlen seuraamana marssi joukkue
rohkeasti vuorelle. Vakoilijat toivat sen tiedon, ett‰ pakolaiset
n‰ht‰v‰sti varustautuivat hurjaan vastarintaan. Sotilaat vilkaisivat
hieman pelokkaasti toisiinsa, ja Richard neuvotteli syrj‰ss‰ Doolittlen
kanssa.
Niin olivat asiat, kun Billy Kirby kirves kainalossa harppasi tiet‰
pitkin. Sheriffi ei pitki‰ aikaillut selitt‰ess‰‰n h‰mm‰styneelle
puunhakkaajalle, miksi miehet niin sotajalalla olivat, kehoittipa
Kirbyt‰kin mukaan. Sinneh‰n Billy, jonne muutkin ja h‰nelle annettiin
teht‰v‰ksi kehoittaa vihollista antautumaan, ennenkuin rynn‰kkˆˆn
ryhdyttiin. Joukko jakautui kahtia. Toinen, kapteeni Hollisterin
johtamana, kulki Aavevuoren yli l‰hesty‰kseen luolaa vasemmalta ja
toinen joukko marssi h‰tyytt‰m‰‰n vihollisen varustusta oikealta
puolen. Richard Jones pys‰htyi kalliopengerm‰lle, ihan piiritettyjen
p‰‰n p‰‰lle, mutta kuitenkin niin, etteiv‰t he h‰nt‰ n‰hneet. Hiram
Doolittle seurasi Billy Kirbyt‰ ihan vuoren rinteelle, mutta j‰i
kuitenkin tarpeeksi kauvas linnoituksesta ja varmuuden vuoksi puun
taakse suojaan. Piiritetyt olivat hiiltyneist‰ puista ja oksista
varustaneet vallituksen ja luolan suulle olivat he kasanneet murrokon.
Varustusten takana oli Nahkajalka toisella ja Benjamin toisella
puolella. Billy Kirby kun oli ohjeet saanut, kiipesi vuorelle ihan
tyynesti, aivan kuin olisi mennyt tˆit‰‰n lopettelemaan. Tultuansa noin
sadan kyyn‰r‰n p‰‰h‰n etuvaruksesta pisti Nahkajalan vanha arvokas
pyssy h‰nelle silm‰‰n ja h‰n kuuli mets‰st‰j‰n huutavan:
-- Poistukaa, Billy Kirby, poistukaa! Min‰ en mielell‰ni tee teille
pahaa, mutta jos teist‰ yksik‰‰n uskaltautuu askeltakaan t‰nnemm‰ksi,
niin hurmetta valuu totta tosiaan.
-- No, no, Nahkajalka, vastasi Billy s‰vyis‰sti, elk‰‰ nyt olko
mieletˆn. Min‰ tulen vain kehoittamaan teit‰ noudattamaan lakia --
siin‰ koko juttu.
-- Jos te tahdotte p‰‰st‰ luolaan, jatkoi Nahkajalka, niin odottakaa
vain kaksi tuntia viel‰, emmek‰ me sitten est‰ ket‰‰n t‰nne tulemasta.
Mutta nyt -- ei mist‰‰n nimest‰. Yksi ruumis siell‰ jo lep‰‰ kylm‰ll‰
kalliovuoteella eik‰ toisesta tied‰, miten kauvan se hengiss‰ kest‰‰.
Mutta jos te sittenkin aiotte t‰nne hyˆk‰t‰, niin varokaa, ettei ole
useampia ruumiita sek‰ luolan ulko- ett‰ sis‰puolella.
-- Se on niinkuin ollakkin pit‰‰, huusi Billy l‰heten rohkeasti. H‰n
pyyt‰‰ teit‰ k‰rsiv‰llisesti odottamaan viel‰ kaksi tuntia eik‰ se
kohtuutonta olekkaan.
Mutta sheriffi oli k‰rsim‰tˆn ja siet‰m‰ttˆm‰n utelias saamaan selkoa
salaisuudesta ja h‰n katkaisi yst‰v‰llisen keskustelun, huutaen
kalliolta:
-- Min‰ k‰sken teit‰, Natanael Bumppo, antautumaan lain k‰siin. Ja
teid‰n, Benjamin Penguillan, k‰sken min‰ paikalla seurata minua
vankeuteen.
-- Totta tosiaan min‰ seuraisin teit‰, Squire Jones, vastasi
Benjamin, ottaen ensi kerran suustaan piipun, jota h‰n siihen asti
oli h‰t‰ilem‰tt‰ imeksinyt, -- min‰ seuraisin teit‰ vaikka maailman
loppuun, jos sill‰ loppua olisi, mutta sit‰p‰ sill‰ ei olekkaan, koska
se on pyˆre‰.
-- J‰tt‰k‰‰ aseenne ja antautukaa, -- mˆr‰hti Hollister sellaisella
‰‰nell‰, ett‰ h‰nen omakin joukkonsa per‰ytyi monta askelta --
antautukaa tai elk‰‰ odottako armoa.
-- Menk‰‰ suolle armoinenne! vastasi Benjamin, nousten pˆlkylt‰, jolla
h‰n oli istunut, ja pilkist‰en pienen, huolellisesti k‰tketyn kanuunan
suun ylitse. Kanuunan oli h‰n yˆll‰ salakkali kulettanut kyl‰st‰.
-- Virkani arvo ei salli minun sen enemp‰‰ keskustella rikoksellisten
kanssa, sanoi sheriffi, poistuen niin rutosti, ett‰ kapteeni Hollister
luuli sen merkitsev‰n rynn‰kkˆ‰.
-- Aseihin! komensi h‰n. Eteenp‰in mars!
Ja hurjasti sapeliaan heiluttaen l‰heni h‰n varustuksia. Mutta
Benjaminin piippu oli sattunut liian l‰helle pikku kanuunaa. Se
laukesi ja viskasi viisi, kuusi tusinaa pyssynluotia ilmaan. Siin‰
tuokiossa hupeni vasemmanpuolinen sotajoukko, ettei j‰‰nyt muita kuin
sotavanhus yksin. Luullen urhoollisten sotilastensa seuraavan kiipesi
h‰n etuvaruksen yli vihollisen ulkovarustukseen, astui sen laidalle,
heilutti sapeliaan ja karjahti:
-- Voitto on meid‰n!
Mutta se huudahdus se syˆksi h‰net huimaavaa vauhtia loistoisan
voiton kukkuloilta. Nahkajalka, joka siihen asti oli pit‰nyt silm‰ll‰
vain Billy Kirbyt‰, k‰‰nsihe kuullessaan huudon, ‰lysi kapteenin ja
toimitti h‰net pois varustuksesta paljoa nopeammin kuin h‰n oli sinne
tullut. Jalat vain hiukan hipaisivat kallion kylke‰ h‰nen kiit‰ess‰‰n
rinnett‰ alas. Ja niin hyv‰n kyydin oli Nahkajalan pyssynper‰ antanut
kapteeni Hollisterille, ettei sapelikaan enn‰tt‰nyt pysty‰ puiden
kylkeen, vaikka h‰n niit‰ menness‰‰n kyll‰ koetti kolhia. Suureksi
h‰mm‰styksekseen lˆysi urhoollinen kapteeni itsens‰ maantielt‰ rakkaan
puolisonsa edest‰, joka oli tullut sinne ihailemaan miehens‰ sotaisia
urostˆit‰.
Niin pian kuin Nahkajalka n‰ki p‰‰sseens‰ siit‰ vihollisestansa,
k‰‰ntyi h‰n piiritt‰j‰in oikeaa sivujoukkoa tarkastamaan. Kirby
j‰ttil‰isen olisi ollut helppo k‰ytt‰‰ ‰skeist‰ tilaisuutta hyv‰kseen
ja kiivet‰ vallitukselle, mutta vihollisesta ei h‰ness‰ ollut en‰‰
ujettakaan. Niin kovalla ‰‰nell‰, ett‰ pakeneva vasemmanpuolinen
joukkokin sen kuuli, h‰n riemuitsi:
-- Hei! Mainio temppu, kapteeni. Marssikaa vain! Onnea matkalle.
Sill‰ tavalla huuteli Kirby kapteenin rinnett‰ liukuessa. Mutta vihdoin
h‰n ei en‰‰ jaksanut huutaakkaan, vaan heitt‰ysi maahan ja nauroi niin,
ett‰ mets‰ raikui. Kaikeksi onnettomuudeksi Doolittlelle houkuttelivat
Kirbyn huudahdukset ja nauru h‰nen voittamattoman uteliaisuutensa
suureen kiusaukseen, ja h‰n pilkisti piilostaan silm‰t‰kseen
taistelun menoa. Mutta varmuuden vuoksi k‰‰ntyi h‰n selin ja vilkaisi
vain silm‰nnurkalla luolaan p‰in. Nahkajalka ‰lysi paikalla h‰nen
varovaisuutensa. Taitava ampuja, jolla ei ollut v‰hint‰k‰‰n aikomusta
ampua kuolettavasti, l‰hetti oivallisesta pyssyst‰‰n luodin, joka
hiukan raapaisi kunnioitettua oikeudenj‰sent‰, ja sen suureksi iloksi
Billy Kirbylle, joka miltei hengitt‰m‰tt‰ oli Nahkajalan hankkeita
katsellut. Sellaisen tervehdyksen saatuaan hypp‰si Hiram piilostaan,
k‰si naarmun kohdalla ja puiden nyrkki‰ toisella h‰n huusi kohti
kurkkua:
-- Paha teid‰t perikˆˆn. Mutta t‰st‰ ette niin hevill‰ p‰‰sekk‰‰n. Min‰
vetoon kautta kaikkien oikeuksien.