vuoden vanhaa miest‰ n‰ytet‰‰n uutisasukasten huviksi niinkuin
tanssivaa karhua? Eikˆ se koske, kun vanha sotamies, joka kymmeni‰
kertoja on katsonut vihollista vasten silmi‰ asetetaan semmoiseen
paikkaan, josta lapsetkin jo sormellansa osottaen sanovat: min‰ n‰in
h‰nen siin‰ istuvan koko paikkakunnan pilkkana.
Raivoisin katsein silm‰ili Benjamin ymp‰rilleen. Ja jos h‰n olisi
‰lynyt vain yhdenk‰‰n ainoan ivallisen katseen, niin olisi h‰n
varmasti hyˆk‰nnyt ivaajan niskaan. Mutta kun kaikki olivat vakavia,
niin istuutui h‰n miettiv‰isen‰ mets‰st‰j‰n viereen ja pisti jalkansa
jalkapuun kahteen tyhj‰‰n lokeroon.
-- Pankaa se nyt paikoilleen, herra poliisi. Jos t‰‰ll‰ kuka haluaa
n‰hd‰ karhua, niin saa h‰n samalla katsella kahta ja toinen niist‰ osaa
purra yht‰ hyv‰sti kuin mˆrist‰kkin.
-- Mutta minulle ei ole annettu k‰sky‰ panna teit‰ jalkapuuhun, herra
Penguillan, karjasi poliisi. Menk‰‰ matkaanne elk‰‰k‰ est‰kˆ minua
virkatoimissani!
-- Mit‰ te minun jaloistani v‰lit‰tte? Painakaa puu paikoilleen, sanon
min‰ ja kyll‰ min‰ pid‰n silm‰ll‰, kell‰ on imel‰ s‰kki leuan alla.
-- No, eip‰h‰n tuo toisekseen ket‰‰n vahingoittanekkaan, jos pist‰‰
pihtiin sen, joka itse siihen haluaa, vastasi poliisi myh‰illen ja
painoi puun linkkuun.
-- T‰m‰ nyt ei oikeastaan ole mist‰‰n kotoisin, sanoi Benjamin,
istuen Nahkajalan vieress‰. T‰t‰h‰n kest‰‰ niin v‰h‰n aikaakin. Mutta
paha minut perikˆˆn, jollen seuraa teit‰ majavia pyyt‰m‰‰n. Enh‰n
min‰ paljoa ymm‰rr‰ niit‰ ampumakojeita, mutta saatanhan min‰ kantaa
saaliit, ehk‰p‰ auttaakkin pyydyksi‰ pannessa.
-- Te olette tottunut olemaan ihmisten ilmoissa, Benjamin, sanoi
Nahkajalka alakuloisesti, ettek‰ te viihtyisi el‰m‰‰n mets‰ss‰,
jos -- --
-- Enp‰h‰n, enp‰h‰n! huudahti hovimestari. Kun minulla on yst‰v‰, niin
min‰ viihdyn h‰nen luonaan sek‰ hyvin‰ ett‰ pahoina p‰ivin‰.
Hiram Doolittle tunkihe juuri silloin rahvasjoukosta ja asettautui
ivahymy huulilla niin pitk‰n matkan p‰‰h‰n Nahkajalasta kuin suinkin
voi, Benjamin puoleiseen p‰‰h‰n.
-- Pois t‰‰lt‰! karjasi h‰nelle Nahkajalka. Pois! Vaikka lienetkin
luotu Jumalan kuvaksi, mutta pimeyden henki asustaa sinun syd‰mmess‰si.
Pois! Kuuletko? Pois v‰leen! Syd‰mmeni on pakahtumaisillaan surusta ja
sinun pelkk‰ n‰kemisesi vuodattaa siihen myrkky‰.
Benjamin kohotti samassa p‰‰t‰‰n. Ja kun Hiram, joka mets‰st‰j‰n
puhuessa ei muistanutkaan olla varoillaan, onnettomuudekseen sattui
liian l‰helle hovimestaria, tarrasi Benjamin rautakourallaan h‰nen
jalkaansa ja nostaisi sen korkealle ilmaan, ennenkuin rauhantuomari
koko asiaa ‰lysi. Koska Benjamin ei k‰tt‰ns‰ hellitt‰nyt, oli arvoisa
rauhantuomari kohta samallaisessa pihdiss‰ kuin hovimestari ja
riitapuolet istuivat vastakkain.
-- No te sit‰ olette koko itikka, olette totta tosiaan! ‰risi
hovimestari. Eikˆ se jo teille riit‰, teille, joka olette olevinanne
kristitty, ett‰ kidutatte vanhaa miest‰ sill‰ tavalla? Viel‰kˆ teill‰
on syd‰nt‰ pilkata sit‰ poloista?
-- Kutsukaa poliisit t‰nne! karjui Doolittle s‰ik‰yksiss‰‰n. Herra
Penguillan, min‰ vaadin teit‰ s‰ilytt‰m‰‰n rauhaa.
-- Kotva sitten on meid‰n kesken ollut enemm‰n rauhaa kuin rakkautta,
huudahti hovimestari, huitoen vihaisesti k‰sill‰‰n. Mit‰s luulette
t‰st‰ nyrkist‰? Eikˆh‰n se maista v‰h‰n pajavasaralta? Mit‰?
-- Tulkaa vain k‰siksi minuun, jos teill‰ on syd‰nt‰ sit‰ tehd‰,
‰nkytti Hiram niin hyvin kuin voi, sill‰ hovimestari oli tarrautunut
h‰nen kurkkuunsa. Tulkaa, jos omatuntonne myˆnt‰‰.
-- Jollei t‰m‰ ole k‰siksi tulemista, niin en tied‰, mit‰ te siksi
sanotte, murisi Benjamin.
Ja tunnustaaksemme totuus t‰ytyy meid‰n kertoa, ett‰ hovimestari tuli
yh‰ rajummaksi ja rajummaksi, sill‰ tuon tuostaankin h‰n k‰mmenell‰‰n
rusikoi Doolittlea kasvoihin. Rahvasjoukko ahtautui yh‰ l‰hemm‰ksi
jalkapuuta, ja muutamat riensiv‰t istuntosaliin viestin vientiin.
Benjamin vain lyˆd‰ mukitti rauhantuomarin kasvoihin, kunnes Richard
vihdoin p‰‰si tunkeutumaan joukon l‰pi.
Sheriffin ‰‰nen kuultuansa Benjamin herkesi lyˆm‰st‰ ja Hiram k‰‰ntyi
kasvot ajeissa tulijaan.
-- Lain t‰ytyy est‰‰ t‰mmˆist‰ v‰kivaltaa, huusi h‰n rohkeasti
sheriffin n‰hty‰‰n. Min‰ vaadin hyvityst‰. Herra sheriffi, ottakaa
kiini t‰m‰ v‰kivallan harjoittaja ja pankaa h‰net vankeuteen.
Sill‰ v‰lin oli Richard ottanut selkoa asiasta ja sanoi nuhdellen
hovimestarille:
-- Benjamin, mitenk‰ te olette tullut jalkapuuhun? Min‰ olen aina
pit‰nyt teit‰ lempe‰n‰ ja luullut teit‰ lauhkeaksi kuin lammasta ja
sen vuoksi min‰ juuri olen pit‰nyt teit‰ suuressa arvossa. Benjamin,
Benjamin, t‰llaisella sopimattomalla k‰ytˆksell‰nne te olette h‰p‰issyt
sek‰ itsenne ett‰ yst‰v‰nne. Jumala armahtakoon teit‰, herra Doolittle!
Silt‰ n‰ytt‰‰ kuin h‰n olisi lyˆnyt kasvonne ihan pilalle.
Hiram oli jo kˆmpinyt seisaalleen ja niin pian kuin h‰n vain p‰‰si
kylliksi et‰‰lle hovimestarista, ei h‰nen raivollaan ollut suuntaa
eik‰ toista ja h‰n uhkaili kauheasti kostaa. Tapaus oli liian julkinen
eik‰ sit‰ voinut j‰tt‰‰ rankaisematta, niin tukalalta kuin sheriffist‰
tuntuikin hovimestarinsa vangitseminen. Nahkajalan jalkapuussa-oloaika
oli jo kulunut, ja kuultuansa, ett‰ heid‰t ainakin ensimm‰iseksi
yˆksi sulettaisiin samaan vankikoppiin ei Benjamin vastustanut
vangitsemistansa.
-- Min‰ en ole ollenkaan pahoillani siit‰, ett‰ Bumpon kanssa saan
viett‰‰ yˆn vankilassa, Squire Jones! virkkoi h‰n. Mutta sen min‰ sanon
viel‰kin, jotta se on vasten j‰rke‰ ja koko kristinuskoa, ett‰ ihmist‰
rangaistaan siit‰, ett‰ h‰n on lyˆd‰ mukittanut Doolittlen posket
pilalle, niinkuin sanoitte. H‰nt‰ pahempaa verenimij‰‰ ei ole koko
maassa ja jollei se riiviˆ ole pˆkkelˆst‰, niin kyll‰ muistaa minut
viel‰.
Richard ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata siihen mit‰‰n, ja
paikalla kun vangit oli saatu telkien taa, h‰n poistui sielt‰.
Benjamin tarinoi koko iltap‰iv‰n ohikulkijain kanssa rauta-ristikon
takaa, mutta h‰nen toverinsa kulki allap‰in ja kiihke‰sti ja
levottomasti edes takaisin ahtaassa huoneessa. H‰m‰riss‰ n‰kyi Edvards
kotvasen pakinoivan yst‰v‰ns‰ Nahkajalan kanssa ikkunasta, ja varmaan
h‰n toi hyvi‰ tietoja, koskapa Natty paikalla h‰nen l‰hdetty‰ns‰
heittihe tilalleen ja vaipui sike‰‰n uneen.
Hovimestarinkin kieli oli liiasta l‰rp‰tt‰misest‰ kangistunut h‰nen
tyydytt‰ess‰‰n katselijain uteliaisuutta. Ja kun Billy Kirby, viimeinen
heist‰, oli poistunut ikkunasta, rupesi h‰nkin nukkumaan.
Kuudes luku.
Pako.
Pime‰n tultua kulki tuomari Temple tytt‰rens‰ ja Luise Grantin kanssa
pitkin poppelikujannetta, joka vei tuomarilasta kyl‰‰n.
-- Paraiten sit‰ sin‰ voit h‰nen kiihottunutta mielt‰‰n rauhoittaa,
Elisabet! sanoi Marmaduke. T‰ss‰ lompakossa on kaksisataa dollaria.
Mene vangin luo -- sin‰ et tarvitse mit‰‰n pel‰t‰ -- anna t‰m‰
lippu vanginvartijalle ja kun tulet Bumpon luo, niin lohduta h‰nt‰,
miesraukkaa, miten paraiten voit.
Elisabet ei vastannut mit‰‰n. H‰n puristi vain hell‰sti k‰tt‰, jossa
lompakko oli, tarttui yst‰v‰ns‰ k‰sivarteen ja kulki h‰nen kanssaan
kyl‰n valtakatua pitkin.
Kulkiessaan talojen vieritse -- pime‰ss‰ heit‰ tuskin erotti --
eiv‰t he kuulleet muuta kuin h‰rk‰parin hitaita askelia ja k‰rrien
t‰rin‰‰, jotka tuntuivat kulkevan samaan suuntaan kuin hekin. Ajajaa,
joka mateli juhtainsa vieress‰, heid‰n oli miltei mahdotonta erottaa
pime‰ss‰. Vankilan kulmassa heid‰n t‰ytyi v‰h‰n pys‰hty‰, sill‰ k‰rrit
k‰‰ntyiv‰t samaanne p‰in ja h‰r‰t n‰kyiv‰t saavan hein‰vihkon vaivainsa
palkkioksi. Se oli kaikki niin tavallista, ettei Elisabetille edes
mieleenk‰‰n vilahtanut sen enemp‰‰ tarkastaa k‰rri‰ ja h‰rki‰, kunnes
h‰n kuuli ajajan hiljalleen puhuvan niille:
-- Hiljaa, papuri! Ole hiljaa -- ymm‰rr‰tkˆ sin‰?
Sek‰ ‰‰ness‰ ett‰ yst‰v‰llisiss‰ sanoissa oli jotain, joka h‰mm‰stytti
Elisabetia. Kulmasta k‰‰nnytty‰‰n t‰ytyi h‰nen ehdottomasti l‰hesty‰
miest‰, ja h‰nen ter‰v‰ silm‰ns‰ tunsi heti Oliver Edvardsin. He
katsoivat silm‰kk‰in ja tunsivat heti toisensa, niin pime‰ kuin olikin.
-- Onko mahdollista, virkkoi Edvards, ett‰ tapaan teid‰t vankilan
l‰heisyydess‰?
-- Me emme ainoastaan ole sen l‰heisyydess‰, vastasi Elisabet, vaan
me aiomme menn‰kkin sinne. Me sanomme Nahkajalalle, ettemme ole h‰nt‰
unohtaneet, ja ett‰ is‰ni on h‰nelle kiitollinen, vaikkakin h‰nen
t‰ytyy olla ankara tuomarina. Luultavasti on teill‰ samat aikeet, mutta
minun t‰ytyy pyyt‰‰ teilt‰ etuoikeutta, vain kymmeneksi minuutiksi.
Hyv‰ yˆt‰, herra Edvards -- - min‰ syd‰mmest‰ni teit‰ s‰‰lin, mutta
is‰ni ihan varmasti -- --
-- Mielell‰ni min‰ suostun teid‰n pyyntˆˆnne, neiti, keskeytti
nuorukainen. Mutta suostuttekos te minun pyyntˆˆni, ettette mainitse
is‰llenne minun olleen t‰‰ll‰.
-- Olkaa varma siit‰, vastasi Elisabet, hiukan p‰‰t‰ns‰ nyˆk‰ytt‰en
nuorukaisen kumartaessa, ja katosi yst‰v‰ns‰ kanssa vankilanportista.
Vanginvartija ei pit‰nyt ollenkaan kummallisena naisten pyyntˆ‰ p‰‰st‰
vankilaan ja olisihan tuomarin lippukin luonnollisesti est‰nyt kaiken
ep‰ilyksen. Viivyttelem‰tt‰ h‰n l‰hti avaamaan. Avainta suulle pannessa
kuului Benjamin jyrk‰sti kysyv‰n:
-- Ahaa! Kukas sielt‰ nyt tulee?
-- T‰‰lt‰ tulee nyt semmoinen, jota mielell‰nne tahdotte n‰hd‰, vastasi
vanginvartija.
-- Nahkajalka! sanoi Elisabet, sitten kun vanginvartija oli poistunut
ja v‰‰nt‰nyt oven lukkoon. Vanha yst‰v‰ni Nahkajalka! Kiitollisuus tuo
minut t‰nne teid‰n luoksenne. T‰st‰ l‰hin pid‰n min‰ huolta siit‰, ett‰
te el‰m‰nne loppup‰iv‰t saatte viett‰‰ rauhassa ja puutetta k‰rsim‰tt‰.
-- Rauhassako ja puutettako k‰rsim‰tt‰? toisti Nahkajalka nopeasti.
Mit‰s rauhaa voi toivoa vanha mies, kun h‰nen t‰ytyy penikulmittain
kulkea aukeaa kentt‰‰, ennenkuin lˆyt‰‰ siimeksen lev‰t‰kseen ja
vilvoitelIakseen auringon polttavilta s‰teilt‰? Ja mitenk‰ te voitte
puhua puutteen poistumisesta, kun saa p‰iv‰kaudet kierrell‰ lˆyt‰m‰tt‰
saaliin nimellist‰k‰‰n. Vaikeat saatavat ovat majavatkin, joita
tarvitsen sakkoni suoritukseksi, sill‰ minun t‰ytyy k‰vell‰ l‰hes sata
peninkulmaa, aina Pennsylvanian rajalle, ennenkuin niit‰ lainkaan saan.
Eih‰n t‰‰ll‰ l‰hitienoilla ole en‰‰ ainoatakaan. Teid‰n viljelyksenne
ja mets‰n raivauksenne ovat ne uimenin h‰vitt‰neet. Oletteko valmis,
Benjamin? Nyt on jo aika l‰hte‰, jatkoi mets‰st‰j‰. H‰r‰t tuntuvat jo
puskevan vankilansein‰‰.
-- Antakaa vain k‰sky ja silloin jalat alle, vastasi Benjamin.
-- Etteh‰n te pet‰ vanhaa miest‰, joka ik‰vˆiden kaipaa taivaan
raitista ilmaa hengitt‰‰kseen? sanoi Nahkajalka, katsoen luottavaisesti
Elisabetia silmiin. Kun laki on m‰‰r‰nnyt minun maksamaan sata
dollaria, niin t‰ytyy minun k‰ytt‰‰ hyv‰kseni t‰t‰ vuoden aikaa
saadakseni sen. T‰m‰ kunnon mies on minulla apuna.
-- Pyyt‰k‰‰ vain majavia, huudahti Benjamin, huitoen k‰sill‰‰n, ja jos
min‰ ne irti p‰‰st‰n, niin olen aika kana. Muuta en virka.
-- Mit‰ te aiotte? kauhistui Elisabet. Kolmeksikymmeneksi p‰iv‰ksih‰n
teid‰t on t‰nne m‰‰r‰tty. Ja mit‰ sakkorahoihin tulee, niin ne ovat
minulla t‰‰ll‰ lompakossa. Ottakaa n‰m‰, niin voitte jo huomenna maksaa
sakkonne mutta olkaa k‰rsiv‰llinen ja kest‰k‰‰ t‰m‰ kuukaus, joka
teille on tuomittu.
-- Kokonainen kuukausko? nauroi Nahkajalka kuivasti. En p‰iv‰‰k‰‰n,
en tuntiakaan en‰‰ t‰‰ll‰ viivy. Jos kohta teid‰n is‰nne on tuominnut
minut t‰nne, niin ei h‰n kuitenkaan voi minua t‰‰ll‰ pit‰‰, jollei
h‰nell‰ ole t‰m‰n parempaa s‰ilytyspaikkaa.
H‰n vaikeni, silm‰ili huonetta, tyˆnsi hiljaa hovimestarin syrj‰‰n,
nosti peitot lavereilta ja osotti aukkoa, joka ik‰‰n oli vasaralla ja
taltalla hakattu sein‰hirsiin.
-- Ei muuta kuin pikku sys‰ys ja tie on auki ja sitten --
-- Pois, niin, pois! huudahti Benjamin. Se on hauskaa! Te pyyd‰tte ne
ja min‰ s‰ilyt‰n nahkat ja myˆn ne hatuntekij‰lle.
-- Pahoin pelk‰‰n, ett‰ tuosta se ristin heitt‰‰, virkkoi Nahkajalka,
sill‰ h‰n ei ole nyt vikkelimpi‰ jaloistaan.
-- Ette suinkaan te aio j‰tt‰‰ meit‰? kysyi Elisabet. Ajatelkaapas,
ettei teill‰ sitten ole muuta turvaa kuin jylh‰t mets‰t, ja vanhuus
l‰hestyy ripein askelin. K‰rsik‰‰ siis t‰m‰ pikkinen aika ja sitten
voitte te julkisesti hyv‰ll‰ omallatunnolla j‰tt‰‰ t‰m‰n talon.
-- Onkos t‰‰ll‰ majavia, mit‰ pyyt‰‰, tyttˆ?
-- Ei, ei ole; mutta t‰ss‰ on sakkorahat ja kuukauden per‰st‰ te olette
vapaa. Katsokaas, n‰m‰ ovat kultarahoja.
-- Ei, hyv‰ lapsi, sanoi Nahkajalka p‰‰tt‰v‰sti. Mutta jotain te
sent‰‰n voitte minun hyv‰kseni tehd‰ enk‰ min‰ sit‰ voikkaan pyyt‰‰
muiden toimittamaan.
-- Ja mit‰ se sitten on? Sanokaa!
-- Olisi ostettava rasiallinen ruutia, joka maksaa kaksi hopeadollaria.
Ranskalainen on ainoa, jolla sit‰ on kaupan. Se on parasta lajia ja
juuri minun pyssyyni sopivaa. Ostatteko sen? Sanokaa, ostatteko?
-- Min‰ tuon sen teille itse, Nahkajalka, vaikkakin minun pit‰isi koko
p‰iv‰ etsi‰ teit‰ mets‰st‰. Miss‰ ja milloin min‰ teid‰t tapaan?
-- Miss‰? mietti Nahkajalka. Niin, huomenna Aavevuorella. Min‰ odotan
teit‰ huomenna vuorenhuipulla, silloin kun aurinko on korkeimmillaan.
Mutta katsokaa tarkasti, ett‰ ruuti on pienijyv‰ist‰. Kyll‰h‰n te sen
tunnette v‰rist‰ ja hinnastakin.
-- Min‰ lupaan sen toimittaa, sanoi Elisabet varmasti.
Nahkajalka istuutui, pisti jalkansa aukkoon ja pujottautui jotakuinkin
helposti kadulle. Tytˆt kuulivat olkien kahisevan ja tajusivat
paikalla, mit‰ varten Edvards oli pukeutunut h‰r‰najajaksi.
-- Tulkaa, Benjamin, kiirehti Nahkajalka, ei yˆ en‰‰ siit‰‰n pimene,
sill‰ tunnin per‰st‰ jo kuu kumottaa.
-- Seis! sanoi Elisabet. Kukaan ei saa sanoa teid‰n paenneen tuomarin
tytt‰ren t‰‰ll‰ ollessa. Odottakaa edes siksi, ett‰ me l‰hdemme.
Vanginvartijan askelet jo kuuluivat, ja Nahkajalan t‰ytyi myˆst‰‰
pakonsa. Tuskin oli h‰n vet‰issyt jalkansa aukosta ja enn‰tt‰nyt
peitt‰‰ aukon peitteill‰, kun avainta v‰‰nnettiin ja ovi aukeni.
-- Sopiiko nyt, neiti Temple? kysyi vanginvartija kohteliaasti. Sill‰
vankila suletaan t‰h‰n aikaan.
-- Min‰ tulen, sanoi Elisabet. Hyv‰‰ yˆt‰, Nahkajalka!
Elisabet ja Luise seurasivat vanginvartijaa, joka v‰‰nsi avainta vain
yhden kerran, sill‰ h‰n aikoi palata vankien luo paikalla kun oli
saattanut tytˆt kadulle. He kulkivat syd‰n kourassa kulmaan p‰in.
-- Hiljaa, kuiskasi Elisabet. Kuuletko hein‰in kahisevan? Nyt he
pakenevat. Voi, kyll‰ heid‰t varmaankin saadaan kiini.
Heid‰n kadun kulmaan saapuessaan vetiv‰t Edvards ja Nahkajalka
paraillaan Benjaminin melkein elotonta ruumista aukosta. He olivat
k‰‰nt‰neet h‰r‰t kadulle p‰in saadakseen enemm‰n tilaa.
-- Ker‰tk‰‰ hein‰t h‰kkiin, sanoi Edvards, muuten he heti ‰ly‰v‰t,
miten te olette paenneet. Pian, etteiv‰t enn‰t‰ mit‰‰n huomata.
Nahkajalka oli juuri ik‰‰n saanut hein‰t ker‰tyksi, kun vanginvartijan
kynttelin valo n‰kyi aukosta ja h‰n kuului huutavan vankia.
-- Mit‰ nyt tehd‰‰n? kysyi Edvards. Juopunut hovimestari antaa meid‰t
ilmi emmek‰ me saa hetke‰k‰‰n kadottaa.
-- T‰st‰ he ovat murtautuneet. He ovat paenneet! huusi viisi kuusi
‰‰nt‰ yhteen suuhun.
-- Meid‰n t‰ytyy j‰tt‰‰ h‰net, arveli Edvards.
-- Se ei k‰y p‰ins‰, vastasi Nahkajalka. H‰n on istunut jalkapuussa
minun kanssani ja muutenkin ollut minulle yst‰v‰llinen.
Samassa kuului pari kolme miest‰ tulevan naapurista ja Billy Kirbyn
karskin ‰‰nen erotti selv‰sti heid‰n joukostaan.
-- Me olemme hukassa, jollemme j‰t‰ hovimestaria oman onnensa nojaan,
sanoi Edvards.
Elisabet riensi l‰hemm‰ ja kuiskasi:
-- Nostakaa h‰net kuormalle ja nyk‰isk‰‰ h‰r‰t liikkeelle.
Neuvoa seurattiin niin pian kuin mahdollista. Hovimestari nostettiin
kuormalle, ruoska pistettiin h‰nelle k‰teen ja h‰nen k‰skettiin olla
hiljaa ja hiiskumatta. H‰r‰t nyk‰istiin kulkemaan. Sen tehty‰‰n
hiipiv‰t Edvards ja Nahkajalka v‰h‰n matkaa seinivieritse ja pujahtivat
sitten kapeille kujosille rakennusten taa. H‰r‰t juoksivat ripe‰sti
eteenp‰in ja samassa kuului jo takaa-ajajain h‰lin‰‰ kadulta. Selv‰sti
kuului Billy Kirbyn ‰‰ni, joka vannoi ja vakuutti heti saavansa
pakolaiset kiini ja tuovansa Nahkajalan ja Benjaminin takaisin toisen
toisessa taskussaan.
-- Jakautukaa, miehet, huusi h‰n tˆyd‰tess‰‰n tyttˆjen ohitse.
Jakautukaa ja joutukaa vuorille. Nelj‰nnestunnissa he jo enn‰tt‰v‰t
mets‰‰n eiv‰tk‰ he sitten en‰‰ ole saatavissa.
Rient‰ess‰ns‰ hiekoitettua k‰yt‰v‰‰ kotiinsa huomasivat tytˆt
tuomarilan luona kaksi haamua, jotka puiden suojassa hiipiv‰t
eteenp‰in. Ne olivat Edvards ja mets‰st‰j‰.
-- Paetkaa, paetkaa! kiirehti Elisabet. Koko kyl‰ on jalkeella.
Ennenkuin mets‰n laitaankaan enn‰t‰tte, ovat jo takaa-ajajat
kintereill‰nne, jollei -- jollei -- -- Katu on tyhj‰, rient‰k‰‰
rannalle ja ottakaa is‰ni vene. Sielt‰ te p‰‰sette vuorelle mihin kohti
tahansa.
-- Tulkaa, Nahkajalka! kiirehti Edvards levottomasti.
-- Tulenhan min‰ hyv‰ lapsi, tulenhan min‰. Jumala palkitkoon teit‰
kumpaakin, sill‰ te suotte hyv‰‰ vanhukselle. El‰ unohda ruutia, lapsi.
Tytˆt seisoivat ja katsoivat poistuvia haamuja, kunnes ne h‰ipyiv‰t
n‰kyvist‰, ja riensiv‰t sitten rivakasti kotiin.
Sillaikana oli Kirby tavoittanut hein‰kuorman. Ne olivatkin h‰nen omat
ajoneuvonsa. Edvards oli siepannut ne sielt‰, jossa h‰r‰t iltaisin
tyynesti odottivat is‰nt‰‰ns‰.
-- El‰p‰s mit‰‰n, minun elukkanihan n‰m‰ ovat! ihmetteli h‰n. Mitenk‰
ihmeell‰ te olette t‰nne tulleet, tyhmeliinit?
-- Eteenp‰in! marahti Benjamin, umpim‰hk‰‰n heilauttaen ruoskaansa,
joka sattui Kirbyn olkap‰‰h‰n.
-- Kukas kummitus te olette? huudahti Kirby, h‰mm‰styneen‰ k‰‰nn‰ht‰en,
mutta tuntematta h‰nelt‰ j‰i kuin j‰ikin ajaja, jonka p‰‰ riippui h‰kin
laidalta.
-- Kukako min‰ olen? Ettekˆs te sitten tied‰, Kirby, ett‰ Nahkajalka
ja min‰ -- se on Benjamin Penguillan -- tunnettehan te Benjaminin? No
niin, Benjamin ja min‰ -- ei! Min‰ ja Benjamin -- tule ja pala! Ei
minulla nyt ole oikein selvill‰, mitenk‰ se oli, mutta toisen meist‰
piti l‰hte‰ hakemaan majavannahkoja, n‰ettekˆs, ja sitten me otimme
n‰m‰ vaunut, joilla tuomme ne kotiin.
Billy ‰lysi paikalla miten hovimestarin asiat olivat. H‰n k‰veli
kotveroisen miettiv‰isen‰ kuorman vieress‰, otti sitten ruoskan
Benjaminilta, joka oli vaipunut kuormalle ja nukahtanut, ja vei
h‰rk‰ns‰ mets‰‰n raateelle, jossa h‰n seuraavana p‰iv‰n‰ aikoi jatkaa
tyˆt‰‰n. Tiell‰ h‰n ei tavannut muita kuin edes takaisin kulkevat
poliisit, joiden tiedustuksiin h‰n sivumennen hoihkasi vastauksen.
Elisabet seisoi kauvan huoneensa ikkunassa, katsellen takaa-ajajain
tulisoihtujen v‰l‰htelemist‰ vuoren rinteell‰. Tunnin kuluttua
palasivat viimeisetkin v‰synein‰ ja tyhjin toimin, ja syv‰ hiljaisuus
vallitsi kohta kyl‰ss‰.
Jo varhain seuraavana aamuna meniv‰t Elisabet ja Luise herra Le Quoin
puotiin ostamaan ruutia Nahkajalalle.
Sielt‰ he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat sillalle, josta erosi tie
Nahkajalan mainitsemalle yhtym‰paikalle. Kun Luise Grant ei ollut
oikein terve eik‰ uskaltaunut vuorille, j‰tti Elisabet h‰net l‰helle
maantiet‰, josta h‰n kulkijain huomaamatta n‰ki koko kyl‰n. Yksin
jatkoi sitten Elisabet matkaansa vuorelle.
Pitk‰llinen pouta oli muuttanut vihannan laakson ruskeahkoksi,
synk‰ksi. Aurinkokaan ei jaksanut l‰p‰ist‰ tihe‰‰ auerhuntua. Selv‰‰
taivasta n‰kyi vain kapea kaistale sielt‰ t‰‰lt‰. Ilmakin oli niin
kuumaa ja kuivaa, ett‰ sit‰ oli vaikea hengitt‰‰. Polulle k‰‰nnytty‰ns‰
tuntui Elisabetista niin tukalalta, ett‰ oli v‰h‰ll‰ tukehtua.
Rient‰m‰ll‰ h‰n kuitenkin riensi eteenp‰in. Aavevuoren huipulla oli
pikkinen aukko, josta n‰ki koko kyl‰n ja laakson. Siell‰ h‰n luuli
tapaavansa mets‰st‰j‰n ja sinne h‰n koki pyrki‰ niin rivakasti kuin
jyrk‰lt‰ rinteelt‰ ja pensaikolta vain p‰‰si. H‰nen p‰‰tt‰v‰isyytens‰
voitti kaikki esteet, ja mik‰li h‰nen kellostaan voi p‰‰tt‰‰, oli h‰n
siell‰ jo hiukkasta ennen sovittua aikaa.
Hetkisen istuttuaan ja lev‰tty‰‰n puunrungolla, katseli h‰n
ymp‰rilleen, etsien vanhaa yst‰v‰‰ns‰; mutta h‰nt‰ ei vain n‰kynyt. H‰n
k‰veli mets‰nlaiteella ja tarkasti jokaista paikkaa, johon Nahkajalka
mahdollisesti olisi voinut piiloutua. Kaikki turhaan.
-- Natty! Nahkajalka! Vanha yst‰v‰! huuteli Elisabet. Mutta h‰nelle
vastasi vain mets‰n kaiku, kertoen h‰nen omat sanansa.
Elisabet kulki huipun toiseen laitaan ja laskeutui noin sata jalkaa
alempana olevalle pengerm‰lle. H‰n astui ihan sen ‰yr‰‰lle ja katsoi
kallionsein‰m‰‰, joka kohtisuorana laskihe rotkoon. Kuivat lehdet
kahisivat ihan l‰hell‰ h‰nt‰. H‰n kipsahti, k‰‰nsihe sinnep‰in ja
s‰ik‰hti. Mutta kohtsill‰‰n h‰n tointui ja vakavasti, kenties hiukan
uteliaanakin meni h‰n l‰hemm‰.
Chingachgook istui kaatuneen tammen rungolla, katsoen Elisabetiin
raivokkaasti hehkuvilla silmill‰‰n. Vaippa oli pudonnut h‰nen
hartioiltaan, rinta ja k‰sivarret olivat paljaat. Pitk‰, miltei
aitoharmaa tukka riippui palmikoituna ja korkea otsa kaareili puhtaana.
Korvissa oli h‰nell‰ hopeapalasia, helmi‰ ja siilin piikki‰, ja
muutenkin oli h‰n varustaunut kaikkiin omituisiin koristuksiin, joita
intiaanisotilas k‰ytt‰‰ valmistautuessaan tavallista t‰rke‰mp‰‰n
toimeen.
-- Miten voitte, Chingachgook? puhutteli h‰nt‰ Elisabet. Siit‰ on jo
kotvanen, kun viimeksi k‰vitte kyl‰ss‰.
Intiaani tuijotti h‰neen v‰h‰‰n aikaa mit‰‰n virkkamatta, pudisti
sitten p‰‰t‰‰n ja vastasi harvakseen:
-- Tule t‰nnemm‰ksi, tyt‰r, ett‰ n‰et suuren l‰hteen, is‰si wigwamin
ja maan luikertelevan joen rannalla. Chingachgook oli nuori, kun h‰nen
heimonsa lahjoitti koko t‰m‰n alueen, tuosta siint‰v‰st‰ vuoresta, joka
n‰ytt‰‰ kuin vedest‰ ylenev‰n, aina tuonne asti, jossa Susquehanna
puiden taakse piilotaikse. Koko t‰m‰n alueen, kaikkineen, mit‰ siin‰
oli ja eli, he lahjoittivat "tulensyˆj‰lle", sill‰ he rakastivat h‰nt‰.
H‰n oli voimakas ja h‰n auttoi heit‰. Mutta Chingachgook on n‰hnyt,
miten maa tulensyˆj‰lt‰ riistettiin ja riistettiin h‰nen lapseltaan ja
h‰nen lapsensa lapselta ja miten uusi p‰‰llikkˆ maahan asettui.
-- Jos te tarkemmin tuntisitte meid‰n lakimme ja tapamme, vastasi
Elisabet hieman h‰mill‰‰n, niin ihan toisin te meid‰n tekojamme
arvostelisitte. Elk‰‰ luulko is‰st‰ni pahaa, Chingachgook, sill‰ h‰n on
hyv‰ ja noudattaa oikeutta.
-- Tyt‰r! Suuri henki loi sinun is‰si valkeaihoiseksi ja minut
punaihoiseksi, mutta kummankin suoniin on h‰n pannut veren kiert‰m‰‰n.
L‰mminn‰ ja nopeasti se virtasi, kun se oli nuorta, mutta nyt vanhuuden
p‰ivin‰, on se kylm‰‰ ja hidasliikkeist‰. Onko sitten muuta erotusta
kuin ihon v‰ri? Ei. Kerran oli Chingachgookilla vaimo. H‰n oli Unkan
‰iti ja h‰n oli lempe‰, ja mit‰ min‰ k‰skin, sen h‰n teki. Luuletkohan,
ettei Chingachgook rakastanut Wah-ta-wahia, nuoruutensa morsianta,
poikansa ‰iti‰?
-- Minne ovat sitten vaimonne ja poikanne joutuneet? kysyi Elisabet
hell‰sti.
-- Minne on joutunut j‰‰, joka kattoi suuren l‰hteen? Sulanut se
on ja vedeksi muuttunut. Sinis on Chingachgook el‰nyt, kunnes koko
h‰nen kansansa on n‰ilt‰ ilmoilta erinnyt, siirtynyt suuren hengen
asuntoihin; nyt on h‰nen aikansa tullut ja h‰n on valmis. Kaikki
ovat poissa! Ei ole minulla muuta poikaa kuin "nuori kotka" ja h‰nen
suonissansa virtaa valkean miehen veri.
-- Sanokaa, -- pyysi Elisabet, joka tahtoi toisaalle k‰‰nt‰‰ vanhuksen
ajatuksia ja v‰h‰np‰ uteliaisuudestakin -- kuka se on se Edvards? Mink‰
t‰hden te h‰nt‰ niin rakastatte ja mist‰ h‰n on tullut t‰nne?
Intiaani tarttui Elisabetin k‰teen, painoi h‰net viereens‰ istumaan ja
osoitti avaraa maisemaa, joka pengerm‰lle n‰kyi:
-- Katso tuota, tyt‰r! Niin kauvas kuin silm‰si kantaa, oli t‰m‰ maa
h‰nen -- --