virkamiehen kuin Squire Doolittlen, her‰tti suurta iloa miesjoukossa,
joka nauraen ja meluten alkoi ammuskella puiden latvoja.
Silloin ilmestyi sinne Marmaduke Temple ihan odottamatta.
-- Heretk‰‰, heitt‰k‰‰! huudahti h‰n. Miksi verta vuodatetaan? Eikˆ
laki riit‰, koska t‰nne on aseissa tultu?
-- Se on vartijav‰ki, virkkoi sheriffi kalliolta, vartijav‰ki,
joka -- --
-- Tuiki tarpeetonta! sanoi tuomari. Rauha maassa.
-- Seis! Ei tarvitsekkaan vuodattaa verta, huusi ‰‰ni Aavevuorelta. Te
saatte menn‰ luolaan.
Miehistˆ oli keskeytt‰nyt sotaiset aikeensa ja odotti j‰nnityksess‰,
mik‰ siit‰ lopuksi tulee. Edvards, jota seurasi majuri Hartmann, riensi
vuorelta ja meni edelt‰ luolaan. Tuomari, sheriffi ja muutkin, jotka
olivat pengerm‰lle ker‰ytyneet, mietiskeliv‰t ja tuumailivat, mit‰
ihmett‰ siell‰ mahtoi ollakkaan, kun valkop‰inen vanhus kannettiin
luolasta hirvennahkoilla peitetyll‰ tuolilla, joka varovasti
laskettiin joukon keskelle. H‰nen kasvonpiirteens‰ olivat vakavat ja
arvokkaat, vaikka henkevyys silmist‰ oli poissa ja vanhus selv‰sti jo
muuttumaisillaan lapseksi uudelleen.
-- Kuka t‰m‰ mies on? kysyi Marmaduke ter‰v‰sti.
-- T‰m‰ mies -- vastasi Edvards tyynesti, vaikka puhuessaan innostuen
-- t‰m‰ mies, hyv‰ herra, oli kerran niin tarmokas ja urhoollinen
sotilas, ett‰ uhkarohkeat alkuasukkaatkin nimittiv‰t h‰nt‰
"tulensyˆj‰ksi". T‰m‰ mies, jolla nyt ei ole kattoa vaalenneen p‰‰ns‰
p‰‰ll‰, oli muinoin suurten rikkauksien omistaja, -- niin, tuomari
Temple, omistaja, oikea omistaja senkin maan, jossa nyt seisomme. T‰m‰
mies on sen miehen is‰ -- --
-- Onko h‰n siis, -- huudahti Marmaduke syv‰sti liikutettuna -- onko
h‰n kadonnut majuri Effingham? Ent‰p‰ te, nuori mies?
-- Min‰ olen h‰nen poikansa poika, vastasi Edvards.
Syntyi pitk‰ ‰‰nettˆmyys.
-- Oliver, min‰ annan sinulle anteeksi, -- sanoi tuomari, l‰mpim‰sti
puristaen nuorukaisen k‰tt‰ -- min‰ annan anteeksi sinun ep‰luulosi ja
kaikki, paitsi sit‰, ett‰ annoit vanhuksen riutua t‰mmˆisess‰ paikassa,
kun minun taloni ja koko omaisuuteni olisi ollut h‰nen ja sinun
k‰ytett‰v‰n‰si.
-- Marmaduke Temple on uskollinen kuin rauta, virkkoi majuri Hartman.
Johan min‰ sanoin sinulle, poika, ett‰ h‰n ei ole niit‰ ihmisi‰, jotka
h‰d‰ss‰ yst‰v‰n hylk‰‰v‰t.
-- En voi kielt‰‰, tuomari Temple, ett‰ t‰m‰ kunnon mies on
j‰rk‰hytt‰nyt piintyneit‰ ajatuksiani teist‰ ja teid‰n menettelyst‰nne,
sanoi Edvards. H‰n oli is‰ni toveri ja h‰n on teid‰n yst‰v‰nne. Jos se
on totta, mit‰ h‰n on teist‰ minulle kertonut, niin sek‰ is‰ni ett‰
min‰ olemme teit‰ v‰‰rin arvostelleet.
-- Te mainitsitte is‰nne, keskeytti Marmaduke kiihke‰sti. El‰‰kˆ h‰n
viel‰ vai joutuiko h‰n todellakin haaksirikkoon?
-- Valitettavasti joutui! H‰n j‰tti minut yksin ja kˆyh‰n‰ Uuteen
Skotlantiin hankkiakseen vahingonkorvausta menetetyst‰ omaisuudestaan
ja Englannin hallitus sen h‰nelle myˆnsikin. Vietetty‰ns‰ sen tautta
vuoden Englannissa h‰n palasi Halifaxiin hakemaan isois‰‰ni ja minua
L‰nsi-intiaan, jonne h‰net oli m‰‰r‰tty kuvernˆˆriksi.
-- Ent‰ sin‰? kysyi Marmaduke l‰mpim‰sti. Min‰ luulin sinun hukkuneen
is‰si kanssa.
Nuorukainen viittasi ‰‰neti ymp‰rill‰ olijoihin. Marmaduke ymm‰rsi sen,
toimitti uteliaat pois ja pyysi serkkunsa l‰hett‰m‰‰n vaunut.
Edvards eli nuori Effingham, joksi me nyt h‰nt‰ nimit‰mme, jatkoi:
-- Meid‰n v‰h‰t varamme eiv‰t kuitenkaan silloin myˆnt‰neet niin suurta
kulutusta. Minun t‰ytyi j‰‰d‰ is‰‰ odottamaan. Ja silloin kun kuulin
laivan joutuneen haaksirikkoon ja menetin is‰ni, oli minulla tuskin
nimeksik‰‰n rahaa.
-- Miten sin‰ sitten menettelit? kysyi Marmaduke.
-- Min‰ l‰ksin sitten t‰‰lt‰p‰in etsim‰‰n isois‰‰ni, sill‰ min‰
kuulin muutaman vanhan miehen, joka ennett‰in oli kuulunut h‰nen
sotajoukkoonsa, ottaneen h‰net hoitaakseen, isois‰ll‰ni ei n‰et ollut
mit‰‰n, mill‰ el‰‰. H‰n oli asettunut t‰nne is‰nt‰ns‰ kanssa, sill‰
t‰m‰n maan olivat delawarelaiset Chingachgookin toimesta lahjoittaneet
isois‰lleni, joka kerran oli pelastanut p‰‰llikˆn hengen. Isois‰ni oli
siit‰ pit‰en heimon kunnianj‰sen.
-- Sill‰kˆ tavalla sin‰ siis olet sukua intiaanille?
-- Sill‰, vastasi nuori Effingham. Is‰ni k‰vi kerran nuorena ollessaan
delawarein luona, jotka silloin nimittiv‰t h‰net "kotkaksi", ja sen
nimen olen min‰ perinyt. Paljon ei ole t‰h‰n en‰‰ lis‰tt‰v‰‰. Min‰
tulin t‰nne rannan maalle, jossa Natty kaikessa hiljaisuudessa huolti
ja hoiti vanhaa is‰nt‰‰ns‰ ja opetti minut mets‰st‰j‰ksi. Min‰ en
tied‰, herra tuomari, voinko sallia, ett‰ majuri Effingham vied‰‰n
teille.
-- P‰‰t‰ itse, vastasi Marmaduke. Is‰si uskoi minulle koko omaisuutensa
ja luotti minuun niin t‰ydellisesti, ettei h‰n tahtonut siit‰ edes
kuittia eik‰ muuta vakuutta. Valtiolliset mielipiteemme erottivat
meid‰t. Jos Ameriikka voitti, niin ei meid‰n sopimuksestamme tiennyt
kukaan, jos taas Englanti, niin tottahan niin uskollinen alamainen kuin
eversti Effingham helposti saisi omaisuutensa takaisin. Me tied‰mme,
miten sota p‰‰ttyi. Is‰si seurasi pakenevia sotajoukkoja. H‰nen
omaisuutensa joutui voittajan omaksi. Min‰ ostin ne s‰ilytt‰‰kseni
ne niiden oikealle omistajalle. Sin‰ kaiketikkin tied‰t, ett‰ min‰
paikalla sodan p‰‰tytty‰ tuon tuostaankin l‰hetin is‰llesi suuria
rahasummia.
-- Te l‰hetitte, kunnes -- --
-- Kunnes minun kirjeeni tulivat avaamatta takaisin. Is‰si tuomitsi
minua v‰‰rin pikaisuudessaan. Se oli minulle kova koetus ja raskas
kantaakseni se ajatus, ett‰ mies, jota rakastin yli kaiken, ajatteli
minusta pahaa. Jos h‰n vain olisi avannut kirjeeni, niin olisi
h‰n saanut totuuden tiet‰‰. Jos h‰n olisi el‰nyt edes muutamia
vuosia kauvemmin, niin olisi h‰n saanut koko omaisuutensa takaisin.
Toistaiseksi sen t‰ytyi olla minun nimiss‰ni, sill‰ muutoin olisi
Yhdysvaltain hallitus sen anastanut.
Keskustelun aikana olivat Marmaduken vaunut tulleet. Nuoren Effinghamin
entiset luulottelut olivat haihtumaisillaan eik‰ h‰n en‰‰ vastustanut
isois‰ns‰ viemist‰ tuomarin kotiin, jossa heikkoa vanhusta hoidettiin
kaikin puolin hyv‰sti ja hell‰sti.
Viimeinenkin ep‰ilys Marmaduken rehellisyydest‰ ja uskollisuudesta
karisi nuoresta Effinghamista, kun Marmaduke vei h‰net kirjastoonsa ja
antoi h‰nen lukea testamenttinsa. Viimeisen‰ tahtonaan oli Marmaduke
siin‰ m‰‰r‰nnyt omaisuutensa jaettavaksi tasan tytt‰rens‰ ja Oliver
Effinghamin eli h‰nen j‰lkel‰istens‰ kesken.
Kyynelsilmin luki nuorukainen Marmaduken testamentin, kielt‰m‰ttˆm‰n
todistuksen h‰nen vilpittˆm‰st‰ uskollisuudestaan. Ja h‰nen viel‰
paperiin tuijottaessaan kysyi lempe‰, sointuisa ‰‰ni:
-- Viel‰kˆ ep‰ilette meit‰, Oliver?
-- Teit‰ min‰ en ole ep‰illyt milloinkaan, sanoi nuorukainen, rient‰en
Elisabetin luo ja tarttuen h‰nen k‰teens‰.
-- Ent‰ is‰‰ni!
-- Jumala siunatkoon h‰nt‰, uskollista, jaloa miest‰!
-- Kiitos, poikani, virkkoi tuomari, l‰mpim‰sti puristaen nuorukaisen
k‰tt‰. Me olemme kumpikin erehtyneet. Sin‰ olet ollut liian pikainen,
min‰ kenties liian hidas.
Kahdeksas luku.
Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.
Siirrymme nyt monta kuukautta eteenp‰in ja mainitsemme silt‰ ajalta
vain kaksi tapausta. Toinen on Oliverin ja Elisabetin h‰‰t, toinen
vanhan majuri Effinghamin kuolema. Nahkajalka ja Benjamin olivat taas
vapaina eik‰ heit‰ kukaan sen vuoksi halveksinut, ett‰ he olivat
vankeudessa olleet. Hallituksen virkamiehen‰ oli tosin Marmaduken
t‰ytynyt vangituttaa heid‰t palon j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰, mutta ei heid‰n
tarvinnut olla siell‰ sen kauvempaa kuin enn‰tettiin heille Albanysta
hankkia armahdus.
Muutamana kauniina lokakuun aamuna k‰veli Oliver nuoren vaimonsa kanssa
Nahkajalan entisen mˆkin paikalle. J‰‰nnˆkset oli raivattu pois,
maa tasoitettu ja kylvetty hein‰ksi. Paikkaa ymp‰rˆi muuri, jossa
oli pienonen ovi. L‰hell‰ sit‰ oli heid‰n suureksi h‰mm‰styksekseen
Nahkajalan pyssy pystyss‰ muuria vasten, ja sen vieress‰ makasivat
ruohokossa Hektor ja Dog. Mets‰st‰j‰ itse oli pitk‰ll‰‰n maassa
valkeasta marmorista tehdyn hautakiven juurella, siirrellen k‰sill‰‰n
syrj‰‰n ruohoa voidaksensa lukea patsaan kirjoitusta. Kiven rinnalla
oli muhkea hautapatsas, johon oli uurrettu kauniita koristeita.
Oliver ja Elisabet l‰hestyiv‰t hautapatsasta hiljaa ja vanhan
mets‰st‰j‰n kuulematta. H‰nen p‰ivettyneist‰ kasvoistansa kuvastui syv‰
mielenliikutus. Hetken per‰st‰ nousi Nahkajalka ja puheli itsekseen:
-- No, nyt min‰ luulen kaiken olevan niinkuin ollakkin pit‰‰. Enk‰
min‰ luule mit‰‰n pahaa olevan tuohon kirjoitettuna, vaikken min‰
sit‰ ymm‰rr‰. Eiv‰tk‰ luullakseni piippu, tomahawk ja mokasiinit ole
niink‰‰n huonot. Niin, niin. Siin‰ he nyt lep‰‰v‰t rinnakkain ja hyv‰
on heid‰n siin‰ kummankin olla. Mutta kukas peitt‰‰ maanpoveen minun
luuni, kun minun aikani tulee?
-- Teill‰ on yst‰vi‰, Nahkajalka, jotka mielell‰ns‰ t‰ytt‰v‰t teid‰n
viimeisen toivonne, kun se surullinen aika tulee, sanoi Oliver hell‰sti.
Vanhus k‰‰ntyi eik‰ n‰ytt‰nyt ollenkaan h‰mm‰styv‰n.
-- Te olette tulleet haudalle, lapset -- eikˆ niin? sanoi h‰n.
Ennenkuin min‰ l‰hden pois, tahtoisin hyvin mielell‰ni tiet‰‰, mit‰
n‰ill‰ hautapatsailla on kerrottavana vanhasta delawarelaisesta ja
urhoollisesta valkeasta miehest‰.
Nuorukainen astui hautapatsaan luo ja luki:
OLIVER EFFINGHAMIN,
_kunink. 16:nen jalkav‰kirykmentin ent. majurin muistoksi_.
H‰n oli urhoollinen sotilas, lujaluontoinen mies ja oikea kristitty.
Onnettomuudessa, joka kohtasi h‰nt‰ el‰m‰ns‰ iltana, lohdutti h‰nt‰
vanha, uskollinen yst‰v‰ NATANAEL BUMPPO.
Kylm‰t v‰reet karsivat Nahkajalan ruumista, kun h‰n kuuli oman nimens‰
mainittavan ja h‰nen ryppyiset kasvonsa kirkastuivat.
-- Niinkˆ siin‰ todellakin on? kysyi h‰n. Oletteko sitten piirt‰nyt
vanhan Nahkajalan nimen h‰nen entisen is‰nt‰ns‰ nimen viereen? Jumala
siunatkoon teit‰, lapseni! Se on jalomielinen lahja miehelle, jolta ei
j‰‰ yht‰‰n j‰lkel‰ist‰ eik‰ heimolaista siihen maahan, jossa h‰n niin
kauvan on el‰nyt. Mutta mit‰s te olette kirjoituttaneet punaisen miehen
hautakiveen?
Kuulkaa, sanoi Oliver ja luki toisen kirjoituksen:
T‰m‰ patsas on pystytetty intiaanip‰‰likˆn muistoksi, joka oli
delawarein heimoa, tunnettu nimell‰
CHINGACHGOOK ja SUURI KƒƒRME.
H‰n oli viimeinen kansastansa, joka asui t‰ss‰ maassa, ja h‰nest‰
voi sanoa, ett‰ h‰nen virheens‰ olivat intiaanin, h‰nen avunsa
ihmisen.
-- Te ette ole milloinkaan sen paremmin sanonut, Oliver herra. Jospa
te olisitte tuntenut h‰net nuorena. Mutta mit‰p‰s siit‰ en‰‰. Aika on
vihdoinkin minun l‰hte‰.
Nahkajalka k‰‰nsi p‰‰t‰ns‰ salatakseen eron haikeutta. H‰n kyyristyi
ottamaan suurta mytty‰, joka oli hautain takana, ja nosti sen hitaasti
selk‰‰ns‰.
-- Poisko! -- huudahti Elisabet ja riensi h‰nen luokseen. -- Te ette
saa olla niin yksin kuin nyt ettek‰ en‰‰ poistua niin kauvas metsiin.
-- Mit‰ vaimoni sanoo, se on totta, Nahkajalka, lis‰si Effingham.
Etteh‰n te en‰‰ tarvitse rasittaa itse‰nne. Heitt‰k‰‰ pois koko
l‰htˆhommanne ja mets‰stelk‰‰ t‰‰ll‰ meid‰n l‰heistˆll‰, jollette
kotona viihdy.
-- Arvasinhan min‰, ett‰ minulla on vaikea erota teist‰, sanoi vanhus.
Mutta min‰ en jaksa el‰‰ viljelyksien keskell‰, jossa kirves huiskaa
myˆt‰‰ns‰ auringon noususta sen laskuun. Tosin min‰ pid‰n paljon
teist‰, lapseni, mutta el‰m‰ t‰‰ll‰ on kolkkoa, sitten kun Chingachgook
yst‰v‰ni minut j‰tti, ja min‰ kaipaan synkki‰, jylhi‰ metsi‰ni.
-- Eiv‰tkˆs sitten n‰m‰ ‰‰rettˆm‰t salot t‰‰ll‰ olekkaan teist‰ metsi‰?
kys‰isi Elisabet.
-- Voi, voi! Eiv‰t ne ole. Mitenk‰s min‰ sanoisin mets‰ksi semmoista,
jossa en p‰iv‰‰k‰‰n saa kulkea tapaamatta raivatuita aloja?
-- T‰m‰ on niin odottamatonta, -- jatkoi Elisabet, tuskin jaksaen
hengitt‰‰ -- min‰ luulin, ett‰ olisitte el‰nyt ja kuollut meid‰n
luonamme.
-- Pyynnˆt ovat turhat, sanoi Effingham. Min‰ tunnen teid‰t liian
hyv‰sti, Nahkajalka, houkutellakseni teit‰ j‰‰m‰‰n. Mutta ettekˆs
antaisi meid‰n rakentaa pient‰ pirttist‰ teille jollekkin noille
et‰isille vuorille, ett‰ edes silloin t‰llˆin saisimme k‰yd‰ teid‰n
luonanne ja kuulisimme, mit‰ te tarvitsette?
-- Elk‰‰ surko Nahkajalkaa, lapset! Elk‰‰ huolehtiko minun t‰hteni.
Minun el‰m‰ni on Herran k‰dess‰ ja h‰n antaa minullekkin onnellisen
lopun. Pienimm‰ll‰kin h‰nen luoduistaan on oma tarkoituksensa ja minut
on luotu salojen asukkaaksi. Jos te rakastatte minua, niin antakaa
minun menn‰ sinne, jonne mieleni haluaa.
Sill‰ oli asia ratkaistu. H‰nen j‰‰nnist‰‰n ei en‰‰ sanaakaan sanottu.
Oliver pyyhk‰isi kyynelen silm‰st‰‰n, otti kukkarostaan nipun
setelirahoja ja tarjosi niit‰ vanhalle mets‰st‰j‰lle.
-- Ottakaa edes n‰m‰, sanoi h‰n. Pit‰k‰‰ ne tallessa. Ehk‰p‰ niist‰ on
hyˆty‰ tarpeen tullessa.
-- N‰m‰kˆ ne ovat niit‰ uudenaikuisia rahoja, joita Albanyssa tehd‰‰n
paperista? -- kysyi Nahkajalka, uteliaana tarkastellen seteli‰. -- Ei,
poikaseni! Pist‰ ne vain taskuusi. Minulle ei niist‰ ole mit‰‰n hyˆty‰.
Elisabet, sallitteko vanhuksen suudella k‰tt‰nne? Min‰ rukoilen Jumalaa
varjelemaan teit‰ ja siunaamaan teit‰ ja kaikkea, mik‰ teid‰n on.
Elisabet kohotti p‰‰t‰ns‰. Avop‰in ja kunnioittavasti kosketti vanha
mets‰st‰j‰ huulillansa h‰nen kalpeata poskeansa j‰‰hyv‰isiksi.
Kiihke‰sti tarttui "nuori kotka" vanhan mets‰st‰j‰n k‰teen ja puristi
sit‰ syd‰mmellisesti, voimatta sanoa sanaakaan. Mets‰st‰j‰ tiukensi
vyˆt‰ns‰ ja valmistihe l‰htem‰‰n, vaikka selv‰sti n‰ki, ett‰ ero oli
h‰nest‰kin raskasta. Viimeksi h‰n heitti pyssyn olalleen ja huusi
kuulakalla mets‰st‰j‰-‰‰nell‰, niin ett‰ salo vastahan kajahti:
-- Eteenp‰in, Hektor! Tule, Dog! Toisenkin askelen te saatte ottaa,
ennenkuin olemme matkamme perill‰.
Huudon kuullessaan hyp‰htiv‰t koirat pystyyn ja seurasivat
tottelevaisesti is‰nt‰‰ns‰.
Oli niin hiljaista, niin ‰‰netˆnt‰. Oliver painoi p‰‰ns‰ isois‰ns‰
hautapatsasta vasten. Tyynnytty‰ns‰ h‰n k‰‰ntyi -- he olivat vain
kahden haudalla, Elisabet ja Oliver.
-- H‰n on poissa! huudahti Oliver.
Elisabet katsoi mets‰‰n p‰in ja n‰ki vanhan mets‰st‰j‰n seisahtuvan
mets‰nrintaan, josta h‰n viel‰ kerran katsoi taakseen. Ryppyisell‰
k‰dell‰‰n h‰n pyyhk‰isi silmi‰‰n ja viittasi viimeiseksi
tervehdykseksi. Viel‰ kerran h‰n huusi koiriansa ja katosi sitten sinne
synk‰n salon syd‰mmeen.