halustaan tahtoivat n‰hd‰ kummallista kalanpyynti‰. Vihdoin he
saapuivat ranta‰yr‰‰lle, joka vietti sit‰ paikkaa kohti, jossa
kalastajat olivat laskeneet maihin. Kuu oli laskeunut mets‰n taa eik‰
n‰kynyt mit‰‰n muuta valoa kuin tulen. Seuraten Richardin ohjausta
tyˆnsiv‰t kalastajat, joiden joukossa Billy Kirbykin oli, veneen
vesille, kiinitt‰en samalla nuotan veneen per‰‰n. Benjamin oli
per‰miehen‰ ja nuotanlaskijana, Billy er‰‰n toisen nuoren miehen kanssa
airokkaana. Toiset hoitivat kˆysi‰. Richardin viitatessa rannalta
poistui vene j‰rvelle. V‰h‰n ajan per‰st‰ kuului kovaa loisketta
veneen l‰hetess‰ rantaa. Richard sieppasi kek‰leen k‰teens‰ merkiksi
veneelle, joka kohta sujahti rantaan. Kˆyden molemmissa p‰iss‰ oli yht‰
monta miest‰ ja kalastajat alkoivat hitaasti lappaa nuottaa. Richard
kehoitti heit‰ lakkaamatta vet‰m‰‰n kaikin voimin. Viimeinp‰ tarttui
into rannallakin oleviin miehiin, niin ett‰ he hypp‰siv‰t veteen heit‰
auttamaan. Silloin n‰htiin laaja puoliympyr‰, jonka muodostivat nuotan
ala-ainaan kiinitetyt lyijypainot, ja nuotanper‰n tullessa n‰kyviin
kuului vangittujen kalain loiskinaa. Monellaisia kaloja oli tarttunut
nuotansilmikoihin ja v‰h‰n matkan p‰‰ss‰ rannasta vesi ihan kuin kiehui
kalain paljoudesta.
-- Hei! huusi Richard. Viel‰ pari reipasta nyk‰yst‰ ja saalis on
tallessa.
Myˆskin Marmaduke ja Edvards tarttuivat k‰siksi nuottaan, joka
vedettiin maalle. Mutta sai siin‰ p‰‰stell‰ kalan ja toisenkin,
ennenkuin suunnaton kalaparvi oli rantakuopassa, jossa ne saivat
p‰iv‰ns‰ p‰‰tt‰‰. Jones m‰‰r‰si puolet miehist‰ latomaan kaloja l‰jiin
voidaksensa ne sitten paremmin jakaa ja toisen puolen Benjaminin
ohjaamana vet‰m‰‰n uutta apajaa.
Sillaikana k‰veli Elisabet yst‰v‰ns‰ kanssa pitkin j‰rvenrantaa.
-- N‰ytt‰‰ silt‰ kuin ei ainoastaan meid‰n v‰ki olisi kalastushommissa,
virkkoi Elisabet. Tuolla toisella puolen j‰rve‰ n‰kyv‰t muutamat
kalastajat niinik‰‰n tekev‰n tulta. Jollen aivan suuresti pety, niin
ovat ne ihan Nahkajalan pirtin edustalla.
Mutta tuli l‰heni l‰henemist‰‰n ja se paloikin veneess‰, jota
Nahkajalka ja Chingachgook kulettivat.
-- Nahkajalka hoi! T‰nnep‰in! huusi tuomari. Tulkaa hakemaan ahvenia.
Meill‰ on niit‰ niin runsaasti, ettette te tarvitse atraintanne
k‰ytt‰‰kk‰‰n.
-- Ei, tuomari, vastasi mets‰st‰j‰-vanhus, en min‰ tahdo niin suuren
saaliin jaolle. Mutta jos teid‰n tytt‰renne haluaa n‰hd‰, mitenk‰ ukko
vanha tuulaastaa raudun aamiaisekseen, niin otan h‰net mielell‰ni
veneeseen.
Is‰ns‰ suostumuksesta meni Elisabet Edvardsin kanssa Nahkajalan
veneeseen, joka liukui keve‰sti veden pinnalla. Heti se saapui
matalikolle, jossa suunnaton joukko kaloja uiskenteli.
-- Huopaappas hiukkasen selemm‰, Chingachgook! Siell‰ n‰kyy olevan
mieleiseni kalanvenkale ja niin matalalla, ett‰ siihen helposti
atraimeni ulottuu.
Chingachgook seurasi kehoitusta. Ja kun tulta koprassa kohennettiin,
leimahti se palamaan ja valaisi matalikkoa, ja Elisabet n‰ki siell‰
tavattoman suuren kalan.
-- Onpa se viel‰ liian syv‰ss‰, kuiskasi Nahkajalka. Atraimen varsi
on vain nelj‰ntoista jalan pituinen, vaan kala on hyv‰stikkin
kahdeksantoista jalan p‰‰ss‰ veden pinnasta. Mutta koettaa pit‰‰.
H‰n kohotti asettaan ja hiljaa ja hitaasti soluivat v‰lkkyv‰t atraimen
k‰ret veteen. Kun varsi uudelleen kohosi ja Nahkajalka nosti k‰rke‰,
kiikkui v‰‰ss‰ suuri kala.
-- T‰st‰ veitikasta sit‰ meille riitt‰‰kin, toveri hyv‰, nauroi Natty,
ja niin on meid‰n p‰iv‰tyˆmme p‰‰ttynyt t‰h‰n tek‰‰n.
Sill‰ v‰lin l‰heniv‰t Nahkajalan venett‰ toiset kalastajat, jotka
olivat uudelleen potkeneet nuottansa.
-- Soutakaa pois tielt‰, Natty, huusi Benjamin. Tilaa nuotalle! Teid‰n
tuulaastulenne s‰ikytt‰‰ kalat.
Chingachgook ohjasi veneen syrjemm‰, josta he voivat katsella
kalastusta sit‰ h‰iritsem‰tt‰.
-- K‰‰nt‰k‰‰ vasemmalle, komensi Benjamin ‰‰nekk‰‰sti veneess‰‰n, ja
te, pojat, alihangoille. Tokko joudutte, nahjukset?
-- Olkaa hyv‰ ja k‰ytt‰k‰‰ siivompaa puhetta, Benjamin, huudahti Billy
Kirby uhkamielisesti ja herkesi soutamasta.
-- Suu kiinni, Billy, vastasi Benjamin ‰k‰isesti. Tokko tartutte airoon
ja paikalla vai mitenk‰? Sitten lie ihme ja kumma, jos min‰ viel‰ vasta
otan tuommoista vedenkoiraa veneeseeni.
Juurikkaanv‰‰nt‰j‰ tarttui airoonsa ik‰‰nkuin Benjaminin k‰sky‰
totellakseen: mutta h‰n ei soutanutkaan entiseen suuntaan, vaan
pyˆr‰ytti venett‰ yht‰kki‰, niin ett‰ hovimestari, joka seisoi keulassa
eik‰ arvannut mit‰‰n pahaa aavistaa, keikahti p‰istikkaa j‰rveen.
Toisten suureksi iloksi rapisteli h‰n v‰h‰n aikaa vedenpinnalla ja
vajosi sitten yht‰kki‰ kaikkien kauhistukseksi.
-- Totta tosiaan ei se tyhmeliini osaa uida! kirkaisi Kirby ja riisui
paikalla vaatteensa.
-- Herran t‰hden, pelastakaa h‰net! huusi Elisabet Nahkajalan veneest‰.
Muutama ripe‰ aironvet‰isy ja vene oli siin‰ paikassa, johon Benjamin
oli vajonnut. Samassa huudahti Nahkajalka, ett‰ h‰n oli n‰hnyt
hukkuvan. Edvards aikoi juuri heitt‰yty‰ veteen h‰nt‰ pelastamaan, kun
Nahkajalka eh‰tti:
-- Ole alallasi, lapsi! Kenenk‰‰n ei tarvitse t‰m‰n tautta panna
henke‰ns‰ alttiiksi. Min‰ nostan h‰net atraimella.
Samassa h‰n heitti aseen ja helposti saattoi n‰hd‰, miten v‰‰t
tarttuivat hukkuneen nutunkaulukseen. Natty nosti ruumiin atraimessa ja
viel‰ siin‰ kiikkuessaan avasi Benjamin hitaasti silm‰ns‰, tiirailleen
ymp‰rilleen, ik‰‰nkuin olisi tullut uppo uuteen maailmaan. Toinen vene
souti hakemaan Benjaminia, jonka Billy Kirby sitten kantoi rannalle.
Lasi viini‰, jonka tuomari kaatoi h‰nen suuhunsa, palautti hovimestarin
tuntoihinsa.
-- Kirby, oli h‰nen ensimm‰inen sanansa, te olette kunnottomin heittiˆ,
jonka el‰iss‰ni olen n‰hnyt. Mutta te, Natty Bumppo, ojentakaa minulle
k‰tenne ja pit‰k‰‰ minua t‰st‰l‰hin paraimpana yst‰v‰n‰nne. Te olette
pelastanut minun henkeni, ja vaikka tosin ette aivan hell‰varoin minua
tuolla haarukallanne seiv‰st‰nyt, niin teitte sen kuitenkin minun
hyv‰kseni, ja siit‰ min‰ teit‰ kiit‰n.
Paikalla suoriutuivat kaikki veneihin ja soutivat takaisin kyl‰‰n,
paitsi ne, jotka j‰iv‰t kalain vartijoiksi. Ja koko seudun peitti
pimeys ja yltymp‰ri vallitsi er‰maan ‰‰nettˆmyys.
Kolmas luku.
Pantteri.
Oli kaunis, herttainen hein‰kuun aamu. Marmaduke ja Richard nousivat
juuri hevostensa selk‰‰n l‰hte‰ksens‰ ratsastamaan -- sheriffin
matkalla oli erityinen tarkoituskin -- kun Elisabet ja Luise
ilmestyiv‰t siihen k‰velypuvuissaan.
-- El‰ mene liian kauvas, huusi Marmaduke tytt‰relleen, ett‰ enn‰t‰t
kotiin ennen p‰iv‰llist‰. Ja jos menet vuorelle, lapsi-kulta, niin el‰
poikkea liian pitk‰lle. Parasta on olla varovainen, vaikkei se usein
olekkaan vaarallista.
Tuomari ja sheriffi ratsastivat hitaasti ver‰j‰st‰ ja katosivat heti
talojen taa.
Tuomarin puhutellessa tyt‰rt‰‰n seisoi Edvards l‰hell‰ onkivapa k‰dess‰
ja kuunteli korvat auki. Ratsastajain menty‰ tuli h‰n tyttˆjen luo ja
sanoi Elisabetille:
-- Is‰‰nne tuntuu pelottavan, kun te yksin‰nne k‰velette vuorilla,
neiti Temple. Jos min‰ saan tarjoutua teit‰ saattamaan, niin -- --
-- Olen siit‰ hyvin kiitollinen, herra Edvards, mutta jos se on
tarpeellista, niin kyll‰ Bravo meit‰ suojelee. Tule mukaan, urhoollinen
Bravo!
Komea verikoira, josta jo olemme maininneet, tuli koppelistaan,
unisena, haukotellen ja laiskusissaan venytellen. Mutta kun em‰nt‰
uudelleen huusi: tule nyt, hyv‰ Bravo! sin‰ olet uskollisesti
palvellut is‰nt‰‰si; n‰yt‰pp‰s nyt, ett‰ t‰yt‰t velvollisuutesi h‰nen
tyt‰rt‰‰nkin kohtaan, niin heilutti koira h‰nt‰‰ns‰, ik‰‰nkuin se olisi
ymm‰rt‰nyt Elisabetin sanat ja heittihe h‰nen jalkoihinsa.
-- Te voitte kumminkin auttaa meit‰, herra Edvards, sanoi Elisabet, jos
te n‰et hankitte meille ahvenia p‰iv‰lliseksi.
Ja tytˆt l‰htiv‰t, ja Bravo seurasi heit‰ ihan kintereill‰. Kohta l‰hti
Oliverkin onkivapa olalla astuskelemaan j‰rven rannalle. Siell‰ oli
veneit‰ tuomarin ja h‰nen perheens‰ tarpeeksi. Nuorukainen hypp‰si
veneeseen, tarttui airoihin ja veteli rivakasti kohti Nahkajalan
mˆkki‰. Kun h‰n huomasi pirtin edustalla kasvavain rantapensasten
sujahtelevan ohitsensa, herkesi h‰n soutamasta ja, antaen veneen
hiljalleen liukua maata kohti, puhalsi h‰n viheltimell‰‰n kimakasti
ja pitk‰‰n. Paikalla puhaltautuivat Nahkajalan koirat koskutkopistaan
ulvoen pitk‰‰n ja surkeasti ja laukaten hurjistuneina edes takaisin
niin kauvas kuin niiden hirvennahkaiset hiihnat ulottuivat.
-- Hiljaa, hiljaa, Hektor, huusi Oliver, kimahuttaen viel‰kin
kimakamman vihellyksen. Ei kuulunut mit‰‰n vastausta, mutta h‰nen
‰‰nens‰ tunnettuaan meniv‰t koirat koppiinsa.
Edvards veti veneen rannalle ja kulki polkua myˆten mˆkkiin. Salpa
oli heti poissa, ja oven h‰n sulki huolellisesti sis‰‰n menty‰‰n.
Nelj‰nnestunnin kuluttua tuli nuorukainen ulos, pani oven kiini ja
silitti koiria, jotka tulivat h‰nen luoksensa, kun kuulivat h‰nen
l‰hestyv‰n. Dog, Hektorin toveri, hypp‰si Oliveria vasten, aivan
kuin olisi pyyt‰nyt h‰nt‰ p‰‰st‰m‰‰n vankeudesta. Mutta vanha Hektor
haisteli ilmaa ja ulvahti niin pitk‰‰n, ett‰ se varmaankin kuului
peninkulman p‰‰h‰n.
-- Mit‰? Vainuatko sin‰ jotain, vanha Metsolan sankari? huudahti
Edvards. Jos on sielt‰ ihminen tulossa, niin on se h‰peem‰tˆn lurjus.
Tuulen kaataman kuusen latvan yli kiipesi h‰n pienoselle kummulle, joka
suojeli majaa etel‰ss‰, ja huomasi miehen, jonka heti tunsi. Se oli
Hiram Doolittle, ammatiltaan kirvesmies, mutta samalla uutisasutuksen
rauhantuomari.
-- Mit‰ se heittiˆ t‰‰ll‰ vaanii? mutisi Edvards, kun Doolittle
kiirevilkkaan katosi pensaikkoon. Eip‰ h‰nell‰ pit‰isi olla t‰‰ll‰
mit‰‰n tekemist‰, jollei vain uteliaisuus h‰nt‰ juoksuta.
Nuorukainen palasi ovelle ja telkesi sen lujasti, vet‰en lyhyen vitjan
renkaan l‰pi ja lukiten sen munalukolla.
-- H‰n on jonni joutava jaarittelija, jatkoi h‰n, ja osaa kenties
v‰‰rill‰ keinoilla tunkeutua toisten asuntoihin.
Sitten h‰n vaiensi koirat ja meni uudestaan rannalle, tyˆnsi
veneen vesille, tarttui airoihin ja souti sel‰lle. Otsegoj‰rvess‰
oli monta hyv‰‰ ahvenen syˆntipaikkaa. Semmoinen oli myˆskin noin
puolentoista peninkulman p‰‰ss‰ samalla puolen j‰rve‰ muutaman j‰rveen
pist‰v‰n kallionkielekkeen alla. Siell‰ huomasi Edvards tutun,
vaalean kuusenkoskuesta tehdyn veneen ja tunsi heti Nahkajalan ja
Chingachgookin. Muutamassa minuutissa oli h‰n yst‰v‰ins‰ vieress‰ ja
sitoi kiini veneens‰ intiaanin kepe‰‰n venoseen.
-- Pys‰hdyittekˆ meid‰n mˆkill‰ siit‰ ohi soutaessanne? kysyi
Nahkajalka.
-- Pys‰hdyin, ja kaikki oli kunnossa. Mutta se kirvesmies ja
rauhantuomari, jota he nimittiv‰t Doolittleksi, kuleksii mets‰ss‰. Min‰
telkesin oven lujasti l‰htiess‰ni enk‰ luule h‰nen hevill‰ uskaltauvan
koirain luo.
-- Sit‰ miest‰ ei juuri kannata kehua, virkkoi Nahkajalka, vet‰en
ahventa ja pannen sitten uuden lieron onkeen. H‰nell‰ on ihmeellinen
halu p‰‰st‰ sinne meid‰n mˆkkiin, ja sen h‰n sanoi minulle ihan vasten
silmi‰. Mutta sill‰ kertaa min‰ h‰nest‰ suoriuduin verukkeilla.
-- Min‰ sit‰ vain pelk‰‰n, ett‰ h‰nen h‰peem‰tˆn uteliaisuutensa
tuottaa meille viel‰ monta ik‰vyytt‰.
Yht‰kki‰ kumartui Nahkajalka ja painoi korvansa vedenkalvoon, ik‰‰nkuin
olisi kuullut et‰ist‰ ‰‰nt‰. Viimein h‰n taas kohottautui ja sanoi:
-- Jos en omin k‰sin olisi sitonut koiria lujalla hirvennahkahiihnalla,
niin voisin vannoa kaksi sormea raamatulla, ett‰ kuulen vanhan Hektorin
haukkuvan vuorella.
-- Se on mahdotonta, virkkoi Edvards. Eih‰n siit‰ ole tuntiakaan, kun
min‰ n‰in sen kopissaan.
-- Siell‰ ovat koirat ja ajavat hirve‰, huudahti Nahkajalka. Ettekˆ
viel‰k‰‰n kuule?
Edvards hyp‰hti pystyyn, sill‰ h‰n kuuli selv‰sti haukun. V‰lill‰
olevat vuoret olivat sit‰ ensin est‰neet kuulumasta, mutta nyt se
kajahteli sielt‰ t‰‰lt‰ kallioista, joiden ohi koirat otusta ajoivat.
Viimein kuului taukoamatonta haukuntaa suoraan rantamets‰st‰. Ja kun
Edvards t‰hysteli rannalle, kahisi likeisin pensaikko ja samassa
heitt‰ytyi komea hirvi j‰rveen. Raikas haukku seurasi, ja nuolena
rynt‰siv‰t Hektor ja Dog tihe‰st‰ pensastosta ja syˆksyiv‰t p‰istikkaa
j‰rveen.
-- Arvasinhan sen, arvasinhan sen! rinkui Nahkajalka n‰hdess‰‰n
hirven ja koirat. Ne olivat saaneet vainua hirvest‰ ja silloin niit‰
veitikoita ei voinut mik‰‰n pid‰tt‰‰. Mutta sen hiimostin min‰ niist‰
kyll‰ poistan, muuten voivat ne tuottaa minulle monta ik‰v‰‰. Hyi,
Hektor-vanhus! Tokko lopetat. Taikka min‰ kohta parkitsen nahkasi
latasimella.
Koirat tunsivat is‰nt‰ns‰ ‰‰nen ja palasivat maalle. Sillaikana oli
pel‰stynyt hirvi uinut yli puoliv‰lin rannan ja veneen v‰li‰, ennenkuin
se ‰lysi uuden vaaransa. Kuullessaan Nahkajalan ‰‰nen pys‰htyi se
siihen patuseen paikkaan, n‰ytti mieliv‰n k‰‰nty‰ ja koirain uhallakin
palata takaisin vuorille, mutta yht‰kki‰ se muutti mielens‰ ja ui
viistoon selemm‰ noustakseen maihin l‰nsirannalle. Hirven uidessa
kalastajain ohi, liikahteli Nahkajalka levottomasti veneess‰‰n.
-- Kyll‰ on uomi el‰in! huudahteli h‰n. Katsokaahan vain sen komeita
sarvia. El‰p‰s huoli. Hein‰kuu on viimeinen kuukaus eik‰h‰n liha en‰‰
voi olla niin huonoa.
Konemoisesti sitoi Nahkajalka kˆyden p‰‰n airoon ja hyp‰hti ylˆs,
huudahtaen:
-- Soudetaan se kiini, Chingachgook. Hullu el‰in, kun johdattaa ihmist‰
kiusaukseen.
Chingachgook irroitti veneen ja pari kertaa airoilla vet‰isty‰ kiiti
kepe‰ veno jo sel‰ll‰.
-- Seis! huusi Edvards. Muistakaa mets‰styslakia, vanhat yst‰v‰ni.
Meid‰t voidaan n‰hd‰ kyl‰st‰, ja min‰ tied‰n, ett‰ tuomari Temple on
lujasti p‰‰tt‰nyt k‰ytt‰‰ lakia kaikessa ankaruudessaan tuomitessaan
sit‰, joka ampuu yhdenk‰‰n el‰imen rauhoitusaikana.
Varoitus tuli kuitenkin liian myˆh‰‰n. Vene kiiti jo hyv‰n matkan
p‰‰ss‰ toisesta, ja mets‰st‰j‰t ajoivat saalistaan liian kiihke‰sti
totellakseen varoittajaa. Nahkajalka kohotti pyssyns‰ ja seisoi
kotveroisen kahden vaiheella, laukasisikko vai ei.
-- Mit‰ arvelet, Chingachgook, ammunko vai en? kysyi h‰n. Vaan ei, se
olisi liian suuri onni noin tyhm‰lle el‰imelle. Souda vain, annetaan
sen paeta, jos voi.
Intiaani nauroi toverinsa huomautukselle, mutta souti kuitenkin
sellaista vauhtia, ett‰ vesi kokassa hyrskyi.
-- Silm‰t auki, huusi h‰n, hirvi k‰‰nt‰‰ p‰‰t‰‰n. Haukansilm‰, varusta
keih‰‰si.
Nahkajalka, joka ei milloinkaan l‰htenyt majastaan ottamatta mukaansa
kaikkia aseitaan, joista matkan varrella saattoi hyˆty‰ olla, seurasi
Chingachgookin neuvoa ja nuolena halkaisi keih‰s ilmaa. Mutta juuri
silloin hirvi yht‰kki‰ k‰‰nn‰hti, niin ett‰ keih‰s sujahti sivutse ja
hirvi p‰‰si vahingoittumatonna sukeltamaan.
-- Pys‰yt‰ hieman! huusi Nahkajalka veneen kiit‰ess‰ siit‰ kohti, johon
keih‰s oli vajonnut.
Varsi pisti heti n‰kyviin vedest‰, mets‰st‰j‰ sieppasi sen ja intiaani
pyˆr‰ytti venonsa ajoa jatkamaan. Viivykki auttoi hirven pakoa ja
Edvardskin enn‰tti sill‰ v‰lin l‰hemm‰ksi toisia.
-- Heitt‰k‰‰ jo, Nahkajalka, heitt‰k‰‰ kielsi nuorukainen,
muistakaahan, ett‰ nyt on luvaton aika.
Vene oli kuitenkin l‰hestymist‰‰n l‰hestynyt hirve‰, jonka selk‰
vuoroin kohosi vedenpintaan, vuoroin taas vajosi, mik‰li n‰et aallot
kohosivat vasten sen voimakasta rintaa.
-- Hoi! kirkasi Edvards n‰hdess‰‰n sen.
Vanhan intiaanin tummat silm‰t iskiv‰t tulta. Nuolena lensi vene
eteenp‰in, ja hirven t‰ytyi polvittemalla koetella pelastautua.
Yht‰kki‰ n‰ki Edvards sen rohkeasti uivan suoraan h‰nt‰ kohti
n‰ht‰v‰sti aikoen p‰‰st‰ rannalle jonkun matkan p‰‰ss‰ koirista, jotka
hellitt‰m‰tt‰ olivat sit‰ rannalta k‰sin haukkuneet. Edvards silpasi
veneest‰‰n nuoran ja heitti sen niin onnistuneesti, ett‰ se takertui
hirven toiseen sarveen. Hetkisen veti hirvi venett‰ per‰ss‰‰n, mutta
pian enn‰tti kalastajain vene etukynteen ja Nahkajalka pisti veitsens‰
el‰imen kurkkuun, josta verta punanaan virtasi j‰rveen. Saalis
nostettiin veneeseen.
-- T‰mmˆinen seikka se panee mets‰st‰j‰n veren kiehumaan, vanha
yst‰v‰, sanoi Nahkajalka. Siit‰p‰ on jo aikaa, kun viimeksi kaasin
hirven j‰rvell‰. T‰m‰ on mainio otus, poika. Ja min‰ tunnen ihmisi‰,
jotka varsin mielell‰ns‰ pist‰isiv‰t suuhunsa n‰in oivallisen hirven
selk‰paistia, huolimatta kaikista maailman mets‰styslaeista.
-- Min‰ kuitenkin pelk‰‰n, Nahkajalka, -- sanoi Edvards, kun hetken
tuottama mets‰stysinto oli talttunut, -- ett‰ me kaikki olemme
rikkoneet lakia. Pidet‰‰n t‰m‰ kumminkin omana salaisuutenamme, koska
t‰‰ll‰ likettyell‰ ei ole ollut n‰kij‰‰. Mutta mitenk‰ ihmeell‰ koirat
ovat p‰‰sseet irti? Vastik‰‰nh‰n ne olivat ihan lujasti kiini.
-- Kun ne vainusivat hirve‰, niin eiv‰t ne poloset jaksaneet itse‰ns‰
hillit‰, vastasi Nahkajalka. Katsoppas, poika! Niill‰ on viel‰
nahkahiihna kaulassa. Souda maihin. Chingachgook! Min‰ vihell‰n ne
luokseni katsoakseni niit‰ tarkemmin.
Mutta p‰‰sty‰ns‰ rannalle ja tutkittuansa koirain kaulassa olevia
hiihnoja pudisti vanha mets‰st‰j‰ p‰‰t‰ns‰ ja virkkoi:
-- Siin‰ on veitsenj‰lki -- sill‰ on ollut ter‰v‰ ase, pitk‰ss‰
varressa -- vaan pelkuri se raukka on ollut, muutoin olisi h‰n
katkaissut hiihnat kaulan luota. Totta tosiaan! Se oli kirvesmies, --
ilmankos nousikin vuorelle koirankoppien takaa -- joka p‰‰sti koirat
irti, ja leikkasi hiihnat veitsell‰, jonka oli sitonut pitk‰‰n keppiin.
H‰n taitaa olla utelias n‰kem‰‰n, mitenk‰ muut ihmiset el‰v‰t, koskapa
h‰n alinomaa on urkkimassa.
-- Teid‰n ep‰luulonne ei ole per‰tˆn, myˆnsi Edvards. Lainatkaa
minulle venett‰nne. Min‰ olen nuori ja vahva ja tulen kenties ajoissa
perille est‰m‰‰n h‰nen aikeitaan. Taivas varjelkoon meit‰ joutumasta
riippuviksi semmoisen ihmisen mielivallasta.
Esitykseen suostuttiin. Hirvi muutettiin Edvardsin veneeseen ja siin‰
tuokiossa liukui kepe‰ palkovene jo matkan p‰‰ss‰. Heti h‰n h‰visi
niemien taa ja l‰heni rantaa. Chingachgook meloi hitaasti per‰st‰ ja
Nahkajalka, koirat kintereill‰ ja pyssy olalla, kohosi vuorenrinnett‰
palataksensa majaansa maisin.
Sillaikaa k‰veliv‰t neiti Temple ja Luise edelleen. Polku kulki vain
pikkisen matkan p‰‰ss‰ Nahkajalan mˆkist‰ ja sill‰ tiell‰ he tulivat
kummulle, josta aukeni laaja n‰kˆala yli jylh‰n, yksin‰isen maiseman.
-- Min‰ vaihtaisin kaikki muut salaisuuteni, Luise, virkkoi Elisabet,
siihen, mit‰ nuo vest‰m‰ttˆm‰t hirret ovat n‰hneet ja kuulleet
ammoisista ajoista asti.
Ja h‰n osoitti majaa.
-- Min‰ puolestani olen varma siit‰, ett‰ ne eiv‰t voisi kertoa mit‰‰n
semmoista, joka vahingoittaisi herra Edvardsia, vastasi Luise.
-- Mutta mitenk‰s ihmeen tautta he sitten niin tuskallisen
huolellisesti pit‰v‰t sen sulettuna eiv‰tk‰ milloinkaan laske sinne
ket‰‰n? jatkoi Elisabet.
-- Min‰ luulen sen tulevan siit‰, arveli h‰nen yst‰v‰ns‰, ett‰ he ovat
kˆyhi‰ ja sen t‰hden koettavat huolellisesti suojella sit‰ v‰h‰‰, jonka
ovat rehellisesti ansainneet.
Puhellessansa olivat tytˆt tulleet vuoren huipulle, jossa poikkesivat
polulta ja ihan huomaamattaan joutuivat liian kauvas mets‰‰n. Yht‰kki‰
Elisabet h‰tk‰hti, huudahtaen:
-- Hiljaa! Min‰ kuulen lapsen itkua vuorelta.
-- Menn‰‰n ‰‰nt‰ kohti, sanoi Luise, kenties siell‰ on joku kulkija,
joka tarvitsee apua.
Ja tytˆt astuivat rivakasti kumeaa, valittavaa ‰‰nt‰ kohti. Mutta
yht‰kki‰ tarttui Luise edell‰‰n rient‰v‰n Elisabetin k‰teen ja viittasi
taakseen, huudahtaen:
-- Katsoppas koiraasi!
Elisabet k‰‰ntyi ja n‰ki koiran silmi‰‰n v‰r‰ytt‰m‰tt‰ tarkkaavan
jotain et‰ist‰ esinett‰, painaen p‰‰ns‰ maahan ja tuon tuostaankin
kirist‰en hampaitaan, niin ett‰ karvat kaulassa nousivat pystyyn.
-- Bravo, huusi h‰n koiralle, hiljaa, Bravo! Hiljaa!
Kuullessaan Elisabetin ‰‰nen n‰ytti koiran viha kiihtyv‰n. Se tˆyt‰si
tyttˆjen sivu, k‰‰ntyi sitten ja laskeutui em‰nt‰ns‰ eteen, ulvoi kahta
kauheammasti, haukahtaen usein vihan vimmassa ja kiukkuisasti.
-- Mit‰h‰n se n‰kee? kys‰isi Elisabet.
Kun h‰n ei saanut mit‰‰n vastausta, k‰‰nsi h‰n p‰‰t‰‰n ja n‰ki Luisen
seisovan kalpeana kuin palttina ja vapisten kuin haavan lehti osottavan
muutamaan puuhun. Elisabet katsoi sinne ja huomasi naaraspantterin,
joka vihasta s‰kenˆivin silmin heit‰ t‰hysteli, valmiina hypp‰‰m‰‰n
puusta.
-- Paetaan! huudahti Elisabet, tarttuen yst‰v‰ns‰ k‰sivarteen; mutta
Luise oli tarmoton kuin lankavyyhti ja vaipui maahan.
Elisabet Templen luonteen mukaista ei ollut j‰tt‰‰ yst‰v‰‰ vaarassa.
H‰n laskeutui polvilleen tiedottoman Luisen viereen ja koki huudoillaan
kohoittaa koiraa vastarintaan.
-- Pid‰ puoliasi, Bravo! huusi h‰n vapisevalla ‰‰nell‰. Rohkeutta,
rohkeutta, kunnon Bravo!
Pantterin penikka, jota Elisabet ei ollut ‰lynnyt, putosi muutaman
pensaan oksalta, joka kasvoi sen pyˆkin alla, jossa em‰ asusti.
Kokematon penikka l‰hestyi koiraa, leikkien ja iloisesti hyp‰hdellen
kuin kissanpoika. El‰inten ulvina kasvoi joka silm‰nr‰p‰ys yh‰
kauheammaksi, kunnes pikku pantteri kellahti ihan koiran eteen. Mit‰
kamalinta ulvomista, mit‰ rajuinta taistelua -- mutta se loppui
lyhyeen, sill‰ siin‰ paikassa Bravo l‰h‰tti penikan hampaistaan ilmaan
sit‰ vauhtia, ett‰ se ponnahti puuta vasten ja putosi tiedotonna
maahan. Tuima oli ottelu, ja koiran rohkeus sai Elisabetin jo
helpommin hengitt‰m‰‰n, kun em‰pantteri yht‰kki‰ syˆksyi puusta suoraa
p‰‰t‰ koiran niskaan parinkymmenen sylen p‰‰ss‰ pyˆkist‰. Syttyi
kauhea, sanoilla selitt‰m‰tˆn tappelu. Hurjistuneina ja kamalasti
ulvoen kieriskeliv‰t el‰imet kahisevilla lehdill‰. Neiti Temple oli
viel‰ polvillaan Luisen vieress‰, ruumiillansa suojellen tiedotonta
yst‰v‰‰ns‰ ja syd‰n kourassa ja silm‰t ter‰ll‰‰n katsoen taisteleviin
el‰imiin. Lujasti pureutui aina pantteri koiran niskaan, mutta
niinkuin hˆyhenen ravisti koira itsest‰ns‰ raivokkaan vastustajansa,
vaikka nahka jo monesta kohti oli repeillyt ja verta virtanaan vuoti
lukuisista haavoista. Siit‰ huolimatta se nousi takajaloilleen ja suu
sel‰ll‰‰n ja silm‰t tulta iskien alkoi kauhean taistelun uudelleen.
Notkeasti hypp‰si hurjistunut peto entist‰‰n korkeammalle, jonne koira
ep‰toivoissaan ja turhaan koetti sit‰ seurata, ja syˆksyi sielt‰ viel‰
kerran vastustajansa niskaan. Ponnistaen viimeiset voimansa pudistautui
koira pedosta irti. Ja kun Bravo uudelleen iski hampaansa pantterin
kylkeen, n‰ki Elisabet vaskisen kaulaimen vereytyv‰n ja koiran samassa
kaatuvan, oikaiseutuvan ja j‰‰v‰n avuttomana virumaan. Vimmatusti
vaikka turhaan ponnistelihe raivoisa peto p‰‰st‰ksens‰ irti koiran
hampaista, kunnes Bravo k‰‰ntyi sel‰lleen ja p‰‰sti saaliinsa. Muutamia
nyk‰yksi‰ -- ja uskollinen Bravo oli kuollut.
Elisabet oli kerrassaan pedon vallassa. Polvistuva nuori tyttˆ
ja v‰ijyv‰ pantteri katsoivat hetkisen silm‰kk‰in. Sitten painoi
pantteri p‰‰ns‰ tutkiaksensa kaatunutta vihollistaan ja nuuskiaksensa
penikkaansa. Tuskin se oli siihen katsahtanut, kun sen silm‰t uudestaan
s‰kenˆiv‰t ja hurjasti pieks‰en h‰nn‰ll‰ns‰ kupeitaan, se ojensi pitk‰t
kyntens‰ leveist‰ k‰p‰list‰‰n. Voimatta liikahtaa paikaltaan tuijotti
Elisabet k‰det ristiss‰ ja kauhistuneena julmaan viholliseensa. Kauhean
kuoleman hetki oli tullut ja nˆyr‰n‰ alistui Elisabet kohtaloonsa.
Silloin kuului liikett‰ pensaikosta h‰nen takaansa, mutta se tuntui
pikemmin ivalta kuin pelastuksen toivolta.
-- St, st! kuiskasi ‰‰ni hiljaa. Kumartukaa alemma! Teid‰n hattunne
peitt‰‰ minulta pedon p‰‰n.
Melkein vaistomaisesti painoi Elisabet p‰‰t‰ns‰ ja silloin yhtaikaa
pamahti laukaus, vingahti luoti ja pantteri mˆl‰hti vimmoissaan,
kepertyen maahan ja repien juuria ja oksia, mink‰ k‰p‰l‰t ulottuivat.
Samassa riensi Nahkajalka Elisabetin luo, huutaen koiriansa:
-- T‰nnep‰in, Hektor, t‰nnep‰in, sin‰ vanha sankari! Tuommoiset kissat
ovat sitke‰henkisi‰ eik‰ siit‰ ole mit‰‰n takeita, ettei se taas kohta
ole pystyss‰.