"NUORI KOTKA" JA VANHA METSƒSTƒJƒ
Kirj.
James Fenimore Cooper
Suomeksi mukaillut nuorisolle Sohvi Reijonen
Alkuper‰inen teos: The Pioneers
(Leatherstocking Tales #4)
WSOY, Porvoo, 1896.
SISƒLLYS:
1. Kohtaus mets‰ss‰.
2. Linnun ammunta.
3. Pantteri.
4. Poltettu maja.
5. Mets‰st‰j‰ jalkapuussa.
6. Pako.
7. Luolan salaisuus.
8. Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.
Ensimm‰inen luku.
Kohtaus mets‰ss‰.
Noin vuonna 1673 majoittihe Pennsylvaniaan uutisasukas. Rikas kun
oli, hankki h‰n omakseen laajat alat asumatonta maata, josta antoi
osia viljelt‰v‰ksi varattomille, avustaen heille siten kodin ja
toimeentulon. H‰nen oma el‰m‰ns‰ oli moitteetonta. H‰nt‰ pidettiin
suuressa arvossa ja h‰nelle oli monta virkaa uskottu hoidettavaksi.
Mutta h‰nen taloudelliset yrityksens‰ eiv‰t onnistuneet ja h‰n kuoli
siksi ajoissa, ett‰ s‰‰styi rutikˆyhyydest‰. H‰nen j‰lkel‰isens‰
kokivat p‰‰st‰ esi-is‰ns‰ veroiseksi ja, jos suinkin mahdollista, yht‰
rikkaaksikin, kunnes muutaman heist‰ vihdoinkin onnistui hilautua
yhteiskunnan ylimmille porraspuille. Avioliitto h‰nt‰ siin‰ melkoisesti
auttoi ja siten h‰nen poikansa, Marmaduke Temple, sai muuta paremman
kasvatuksen kuin mik‰ Pennsylvanian silloisissa oppilaitoksissa oli
mahdollista. Koulussa oli nuoren Marmaduken ik‰inen nuorukainen,
Edvard Effingham, ja heist‰ tuli yst‰vykset. Effinghamin perhe oli
rikas ja arvossa pidetty. Is‰ oli nelj‰kymment‰ vuotta majurina
palveltuansa ottanut eron virasta. Ja kun Edvard, ainoa poika, otti
vaimon, luovutti is‰ h‰nelle koko omaisuutensa. Ensiksi k‰ytti nuori
Effingham rikkauttansa etsi‰ksens‰ nuoruuden yst‰v‰ns‰ Marmaduken
ja auttaaksensa h‰nt‰. Kun Marmaduken is‰ juuri pikkist‰ ennen oli
kuollut ja h‰nen omaisuutensa pilstoutunut moneen osaan, tuli yst‰v‰n
tarjous sopivaan aikaan. Yst‰vykset perustivat kaupan Pennsylvanian
p‰‰kaupunkiin Filadelfiaan. Uuttera ja toimelias Marmaduke otti
huoleksensa johdon, ja Effingham, joka antoi varat, sai puolet
voitosta, esiytym‰tt‰ kuitenkaan julkisesti liikkeen osakkaana.
Kahdesta syyst‰ h‰n piti yhtiˆn salaisuutena. Ollen sellaisen perheen
j‰lkel‰inen, jossa aseteollisuus oli siihen asti perintˆn‰ kulkenut,
katsoi h‰n alentavaksi v‰littˆm‰sti yhty‰ kauppaliikkeeseen. Toinen syy
oli is‰n voittamaton vastenmielisyys kveekaria kohtaan, ja Marmaduke
oli per‰isin kveekariperheest‰, vaikka h‰n itse ei ollutkaan eritt‰in
ankara lahkolainen.
Marmaduke johti monena vuonna liikett‰ niin onnellisesti, ett‰ se
tuotti runsaan voiton. Niiden levottomuuksien alkaessa, jotka olivat
vapautussodan edelt‰ji‰, asettui Effingham kuninkaan ja Marmaduke
kansan puolelle. Kun sota syttyi, uskoi Effingham kaikki paperinsa ja
mit‰ h‰nell‰ vain arvokasta oli toverinsa talteen, ja j‰tt‰en is‰ns‰
h‰n l‰hti kuninkaan sotajoukkoon. Luonnollisesti eiv‰t yst‰vykset
saaneet mit‰‰n tietoja toisistaan, ja sodan jaloista t‰ytyi Marmaduke
Templen kohta poistuakkin p‰‰kaupungista pelastettuansa ensin
omaisuutensa ja Effinghamin paperit varmaan talteen kuninkaallisilta
joukoilta. Kun Yhdysvallat sodan p‰‰tytty‰ tunnustettiin itsen‰isiksi,
julistettiin kuninkaan puoluelaiset tiluksensa menett‰neiksi ja
ne tuomittiin myˆt‰viksi. Marmaduke k‰ytti tilaisuutta hyv‰kseen,
matkusti Newyorkiin ja osti jokseenkin huokealla avaroita tiloja.
Niiden parantamiseksi h‰n k‰ytti kaiken kykyns‰ ja toimintahalunsa,
niin ett‰ h‰n heti oli maansa mahtavimpia tilanomistajia. Kaikkien
h‰nen rikkauksiensa ainoana perij‰n‰ oli tyt‰r, jonka h‰n v‰h‰‰ ennen
vaimonsa kuolemaa oli vienyt muutamaan kasvatuslaitokseen.
Kun asukasluku siin‰ piiriss‰, jossa h‰nen tiluksensa olivat, oli
kasvanut m‰‰r‰ttyyn lukuun sinne muuttaneista uutisasukkaista,
nimitettiin h‰net sinne ylituomariksi.
Tutustutettuamme lukijaa oloihin ja henkilˆihin siirrymme varsinaiseen
kertomukseemme ja tulemme niin muutamana joulukuun p‰iv‰n‰ 1793
Newyorkin valtion keskukseen l‰helle Susquehannan l‰hteit‰.
Oli kirkas pakkasp‰iv‰. Auringonlaskun aikaan nousi reki
hiljakaisilleen vuorenrinnett‰. Hevosia ohjasi nuori neekeri, jonka
luonnostaan kiiltomustat kasvot pakkanen oli pilkukkaiksi t‰plitellyt.
Siit‰ huolimatta oli kasvojen ilme iloinen, sill‰ h‰n ihan riemuitsi
kotiintulosta ja l‰hestyv‰n joulujuhlan huvituksista. Reess‰ istui
keski-ik‰inen mies ja nuori tyttˆ. Turkkeihin kun olivat k‰‰riytyneet,
ei heist‰ n‰kynyt muuta kuin tytˆn mustat silm‰t ja miehen kasvot,
joissa ilmeni hyv‰ntahtoisuus ja miellytt‰v‰ iloisuus. Mies oli
Marmaduke Temple ja h‰nen matkatoverinsa h‰nen tytt‰rens‰ Elisabet,
joka oli viett‰nyt nelj‰ vuotta Newyorkin kasvatuslaitoksessa ja nyt
palasi kotiin. Vuori, jonka rinnett‰ he paraillaan nousivat, kasvoi
vankkaa havumets‰‰, ja v‰h‰n kuin pel‰ten t‰hysteli Elisabet synkk‰‰n
mets‰‰n, kun yht‰kki‰ kova, hellitt‰m‰tˆn koiran haukunta kuului.
-- Seis, Agy! huudahti vanha herra mustalle ajajalle. Se on vanha
Hektor; min‰ tunnen sen ‰‰nest‰. Luultavasti on "Nahkajalka" otuksen
j‰lill‰. Tuossapa onkin edess‰mme veres hirvenj‰lki -- Ja nyt,
Elisabet, jollet pyssyn pamausta pelk‰‰, niin hankin sulle kunnon
hirvipaistin jouluruuaksi!
Ajaja pys‰ytti hevoset. Marmaduke Temple viskasi turkin p‰‰lt‰‰n,
kaappasi oivan kaksipiippuisen lintupyssyns‰ ja hypp‰si reest‰
kinokseen. H‰n aikoi juuri rient‰‰ eteenp‰in, kun komea hirvi oikaisi
tien poikki muutaman askelen p‰‰ss‰ h‰nest‰. K‰si varmana ja katse
ter‰v‰n‰ kohotti Marmaduke pyssyns‰ ja laukaisi. Mutta hirvi jatkoi
matkaansa pelk‰‰m‰tt‰ ja n‰ht‰v‰sti vahingoittumatonna. Ei viel‰
toinenkaan laukaus tuntunut osaavan oikeaan. S‰‰li‰ tuntien iloitsi
jo Elisabet hirven pelastumisesta, kun se taas yht‰kki‰ pyyhk‰si tien
poikki. Samassa t‰r‰hytti ilmaa r‰ike‰ pamaus, ihan toisellainen kuin
vanhan herran lintupyssyn laukaus. Hirvi hyp‰hti korkealle ilmaan, ja
kun toinen laukaus seurasi siin‰ paikassa, suistui se suinp‰in maahan,
kieriskellen kinoksessa. Kova‰‰ninen "halloo" kajahti n‰kym‰ttˆm‰n
ampujan suusta ja samassa ilmestyi tielle kaksi miest‰ piilostaan
kuusten takaa, josta k‰sin he olivat hirve‰ v‰ijyneet.
-- Kas vain, Natty! Jos min‰ olisin tiennyt teid‰n olevan siell‰
v‰ijym‰ss‰, huudahti Marmaduke Temple, niin olisin kyll‰ laukaukseni
s‰‰st‰nyt toiseen aikaan. Mutta vanhan Hektorin haukunta oli liian
houkuttelevaa. Enk‰h‰n min‰ ole ihan varma siit‰k‰‰n, eikˆ joku minun
luodistani suistanut saalistamme p‰‰laelleen.
-- Ei, tuomari, ei! vastasi mets‰st‰j‰ naurahdellen ja voittoisasti
h‰nt‰ katsellen tuntiessaan osavammuutensa. Luuletteko todellakin, ett‰
tuollaisella tuliluikulla saattaa ampua aikuisen hirven?
-- T‰m‰ on hyv‰ pyssy, Natty, ja se on sekin aikoinaan hirven kaatanut!
virkkoi tuomari, hymyillen yst‰v‰llisesti. Hirveen on sattunut kaksi
laukausta, toinen kaulaan ja toinen keskelle syd‰nt‰. Eih‰n se olisi
mahdotonta, Natty, ett‰ toinen olisi minun ampumani!
-- Mutta teid‰n t‰ytyy myˆnt‰‰, tuomari, jatkoi mets‰st‰j‰
harmistuneena, ett‰ hirvi kaatui vasta viimeisest‰ laukauksesta ja
sen ampui nuorempi ja varmempi k‰si kuin sek‰ teid‰n ett‰ minun. Min‰
puolestani, vaikka olenkin kˆyh‰ kuin hiiri, tulen kyll‰ toimeen
ilmankin t‰t‰ saalista; mutta enp‰ kuitenkaan mielell‰ni luopuisi
oikeuksistani vapaassa maassa.
-- Eik‰ teid‰n tarvitsekkaan, Natty! vastasi tuomari. Min‰h‰n
puolustaunkin vain mets‰st‰j‰kunnian vuoksi! Muutamalla dollarillahan
hirven ostaa, mutta mik‰s korvaa kunnian pit‰‰ lakissaan hirvenh‰nt‰‰?
Ajatelkaapas, miten min‰ voisin kerskata siit‰ serkulleni,
joutavanp‰iv‰iselle Dick Jonekselle, joka koko t‰n‰ mets‰styskautena ei
ole ampunut muuta kuin ukkoteeren ja pari harmaata oravaa.
-- Otukset h‰vi‰v‰t h‰vi‰mist‰‰n, tuomari, mit‰ laajemmalle vain n‰m‰
viljelykset ja parannukset ulottuvat, virkkoi vanha mets‰st‰j‰ huoaten.
Oli aikoja semmoisiakin, jolloin min‰ pirttini kynnykselt‰ saatoin
ampua kolmetoista hirve‰. Ja kun tuli karhunlihan n‰lk‰, niin ei muuta
kuin valvo yˆ ja ammu otso kuutamossa pirtin sein‰nraosta. Eik‰ siin‰
tarvinnut pel‰t‰ liian sike‰sti nukkuvansa, sill‰ suden ulvonta piti
kyll‰ valveilla. Hektor vanha, t‰m‰ -- h‰n silitti suurta, musta- ja
keltapilkkuista, valkovatsaista ja valkeajalkaista mets‰koiraa, joka
juuri palasi ajosta -- katsokaapas, mitenk‰ sudet purivat pahaksi sen
kurkun sin‰ yˆn‰, kun min‰ ajoin ne pois, kun ne yrittiv‰t siepata
minulta saaliin uunin piipusta! Koira on uskollisempi kuin moni
kristitty. Se ei milloinkaan unohda yst‰v‰‰ns‰ ja se rakastaa sit‰,
joka sille antaa ruuan.
Mets‰st‰j‰n olennossa oli jotain omituista, joka aikaa sitten oli
her‰tt‰nyt Elisabetin huomion. H‰n oli pitk‰ ja hoikka ja h‰nen ohutta
punertavaa tukkaansa peitti ketunnahkainen lakki. Vaikka h‰nen kasvonsa
olivat laihat ja kuihtuneen n‰kˆiset, ilmeni niiss‰ kuitenkin hyv‰
ja luja terveys. Harmaat silm‰t s‰ihkyiv‰t tuuheiden, harmahtavain
kulmakarvain alta. Kaula kuikotti paljaana ja yht‰ ahavoituneena kuin
kasvotkin. Hirvennahkainen nuttu oli sidottu villavyˆll‰. Jalassa oli
h‰nell‰ mokasiinit, hirvennahkaiset jalkineet, jotka h‰n intiaanien
tavalla oli koristanut siilin piikkilˆill‰, ja hirvennahkaiset housut
sek‰ polviin ulottuvat s‰‰rykset samasta aineesta, josta pukimosta
h‰n uutisasukkailta oli saanut nimen "Nahkajalka". Vasemmalla
olkap‰‰ll‰ oli mahdottoman suuri h‰r‰nsarvi ja kupeella riippui
nahkainen mets‰styslaukku. Pyssy ulottui lumisesta tanteresta melkein
ketunnahkalakin huippuun.
-- Olisinpa oikein mieliss‰ni, virkahti Marmaduke huolellisesti
tarkastettuansa hirven haavoja, jos minulle tulisi kunnia t‰m‰n hirven
kaatamisesta. Ja jos minun laukaukseni sattui kaulaan, niin se on
varma, ett‰ hirvi on minun, sill‰ syd‰mmeen ammuttu luoti oli silloin
tarpeeton. Mit‰s te siit‰ sanotte, hyv‰ yst‰v‰?
Ja tuomari k‰‰ntyi Natyn seuraajaan.
-- Min‰ sanon, ett‰ min‰ sen hirven ammuin! vastasi nuorukainen
ylpe‰nlaisesti, laskien k‰tens‰ pyssylle, joka oli melkein samallainen
kuin h‰nen vanhemman toverinsa pyssy.
-- Mutta tottahan toki myˆtte minulle saaliin? kys‰isi tuomari,
hymyillen lempe‰sti. Olisippa toden per‰st‰ kerrassaan kummallista
jollen saisi kelpo juttua t‰st‰ kuoleman iskusta! Mit‰p‰ arvelette,
nuori mies, onko kolmessa dollarissa kyll‰ksi hirvest‰?
-- Otetaanhan ensin selv‰ asian oikeasta laadusta, vastasi nuorukainen
s‰vyis‰sti, mutta ‰‰nen ylevyys ilmaisi muuta toista kuin mit‰tˆn
ulkomuoto. Monellako raehaulilla te olitte ladannut pyssynne?
-- Viidell‰, hyv‰ herra, sanoi tuomari jokseenkin h‰mm‰styen
nuorukaisen luontevasta k‰ytˆksest‰. Eikˆh‰n viidess‰ ole kyll‰ksi
kaatamaan hirve‰?
-- Yksikin jo riitt‰isi, mutta -- nuorukainen l‰heni puuta, jonka takaa
h‰n oli tullut ja jatkoi: muistatte kai, herra, ett‰ ammuitte t‰h‰n
suuntaan? T‰nne puunkylkeen on j‰‰nyt nelj‰.
Tuomari tarkasti vereksi‰ merkki‰ puunrungosta ja lausui nauraen:
-- Sill‰h‰n te vain todistatte itse‰nne vastaan! Miss‰s viides on?
-- T‰‰ll‰! vastasi nuorukainen, k‰‰nt‰en viittaansa ja osottaen reik‰‰
nutussaan, josta tipahteli suuria veripisaroita.
-- Taivas varjelkoon! kiljahti tuomari kauhuissaan. Olenko t‰ss‰ vain
kuluttanut aikaa turhaan pˆyhkeilemiseen, silloin kuin l‰himm‰iseni
minun tauttani k‰rsii tuskaa p‰‰st‰m‰tt‰ valituksen ‰‰nt‰ huuliltaan?
Mutta pian, pian rekeen! Kyl‰‰n on vain peninkulma ja siell‰ te saatte
l‰‰k‰rin apua! Min‰ korvaan teid‰n hoitonne ja te j‰‰tte meille, kunnes
paranette -- tahi kauvemmaksikin, jos haluatte!
-- Kiitoksia paljon, lausui nuorukainen, mutta minulla on yst‰v‰, joka
tulisi hyvin levottomaksi kuullessaan, ett‰ min‰ olen haavoittunut eik‰
h‰n voisi olla minun luonani. Ja haavahan sit‰ paitsi on ihan mit‰tˆn.
Mutta luullakseni ette nyt, hyv‰ herra, kielt‰ne minulta hirven
omistusoikeutta?
-- Mitenk‰ min‰ sen kielt‰isin? huudahti tuomari liikutettuna. Min‰
annan nyt teille oikeuden t‰stedes ampua metsiss‰ni, mit‰ ikin‰
haluatte. "Nahkajalka" on t‰h‰n asti ollut ainoa, jolle olen sellaisen
etuoikeuden myˆnt‰nyt. Mutta min‰ ostan hirven teilt‰ -- Ottakaa t‰m‰
seteli! Se korvaa teille sek‰ omanne ett‰ minun laukaukseni.
-- Viel‰ on elossa monta, mutisi vanha mets‰st‰j‰ itsekseen, jotka
vakuuttavat, ett‰ Natanael Bumpon mets‰stysoikeus t‰ss‰ vuoristossa on
vanhempi kuin Marmaduke Templen oikeus sit‰ h‰nelt‰ kielt‰‰.
V‰litt‰m‰tt‰ Natyn jupinasta kumarsi nuorukainen kohteliaasti, kiitt‰en
tarjouksesta.
-- Suokaa anteeksi, hyv‰ herra, sanoi h‰n, mutta min‰ tarvitsen saaliin
itse.
-- Mutta t‰ss‰ on jo monen hirven hinta! tarjoili tuomari. Ja kuiskaten
h‰n lis‰si: ottakaa t‰m‰; min‰ pyyd‰n teit‰; se on sadan dollarin
seteli.
Nuorukainen n‰ytti horjuvan p‰‰tˆksess‰‰n. Mutta punastuen, ik‰‰nkuin
h‰veten hetkellist‰ heikkouttaan h‰n kielt‰ytyi uudelleen.
-- Ette kai tahdo loukata is‰‰ni niin syv‰sti, sanoi h‰nelle Elisabet,
nousten seisalleen reess‰, jotta j‰t‰tte h‰nen tunnolleen niin raskaan
syytˆksen, ett‰ h‰n on haavoittanut teid‰t ja j‰tt‰nyt teid‰t sitten
mets‰‰n avutonna? Min‰ pyyd‰n teit‰ tulemaan kanssamme ja antamaan
l‰‰k‰rin hoitaa itse‰nne!
-- Kyll‰p‰ se oikeastaan taitaa olla parasta, ett‰ sin‰ menet heid‰n
kanssaan, poika! arveli Nahkajalka. Jos n‰et luoti on viel‰ haavassa,
niin ei vanha k‰teni sit‰ en‰‰ sielt‰ saa. Kolmekymment‰ vuotta sitten
-- se oli toista se. Silloin kulin min‰ seitsemisenkymment‰ peninkulmaa
ypˆ yksin‰ni er‰maan halki pyssynluoti reidess‰ ja vasta kotiin
p‰‰sty‰ni min‰ sen sielt‰ puukollani silpasin pois. Chingachgook-vanhus
se kyll‰ sen viel‰ muistaa.
Viimein kuitenkin nuorukainen suostui istumaan rekeen, vaikka
selitt‰m‰ttˆm‰n vastenmielisesti. Musta kyytipoika nosti viel‰
hirvenkin siihen muun painon lis‰ksi. Kun kaikki olivat sijoittuneet,
pyysi tuomari vanhaa mets‰st‰j‰‰kin mukaan.
-- En tule, vastasi Nahkajalka, p‰‰t‰ns‰ pudistaen. Minulla on viel‰
tekemist‰ kotona joulunaatoksi. Jos n‰ette vanhan Chingachgookin j‰rven
rannalla, niin ottakaa h‰net l‰‰k‰ri‰ auttamaan, sill‰ h‰n ymm‰rt‰‰
hoitaa sek‰ isku- ett‰ ampumahaavoja.
-- Viel‰ yksi asia, Natty, sanoi nuorukainen, k‰‰ntyen mets‰st‰j‰‰n,
‰lk‰‰ mainitko mit‰‰n laukauksesta elk‰‰k‰ siit‰k‰‰n, minne menen.
Ymm‰rr‰ttekˆ?
-- Luottakaa vanhaan Nahkajalkaan! vastasi mets‰st‰j‰, heitti pyssyn
olalleen, ja poistui ripein askelin mets‰‰n.
Ajaessa tarkasteli Marmaduke vierasta, joka istui h‰nen edess‰‰n
‰‰netˆnn‰. H‰n oli kaksi- tai kolmekolmatta-vuotias, tavaskokoista
hiukkaa pitempi ja h‰nen kasvojensa piirteet harvinaisen miellytt‰v‰t.
-- Te n‰yt‰tte minusta niin tutulta, nuori yst‰v‰ni, mutta en jaksa
muistaa teid‰n nime‰nne.
-- Min‰ olenkin ollut vasta kolme viikkoa n‰ill‰ main, vastasi
nuorukainen kylm‰sti. Ja mik‰li kuulin, olette te ollut kauvanlaiseen
poissa.
Tie kiemurteli laaksoon.
-- Katso tuonne, Elisabet, virkkoi tuomari. T‰‰lt‰ n‰et kotisi, suojasi
ja el‰m‰si turvan -- samoin tekin nuori mies, jos tahdotte meid‰n
kanssamme asua.
H‰mm‰styneen‰ katseli Elisabet maisemaa laaksossa. Uuraat ihmisk‰det
olivat sit‰ niin muovailleet, ett‰ h‰n tˆin tuskin sen tunsi
lapsuutensa elostelukent‰ksi. Ihan heid‰n allaan kimalteli j‰rvi
talvisessa puvussaan. Kapea virta -- Susquehanna -- kierteli sulia
pitkin peninkulmittain, silm‰n siint‰m‰ttˆmiin. Ranta‰yr‰‰ll‰
oli Templetonin kyl‰, noin viisikymment‰ taloa, useimmat puisia.
Taloryhm‰kkeen keskelt‰ kohosi tuomarin omituinen kivirakennus komeana
ja mahtavana.
Kulkusten raikkaasta kilin‰st‰ p‰‰tt‰en l‰heni n‰ht‰v‰sti reki
l‰henemist‰‰n ja jopa se tien mutkassa n‰kyviinkin pyˆr‰hti nelj‰n
hevosen vet‰m‰n‰. Ajajana oli Richard Jones, tuomarin ‰skenmainittu
serkku, joka oli sheriffin‰ uutisasutuksessa. Kolme muuta herraa istui
reess‰, nimitt‰in herra Grand, kyl‰n pappi, kauppias Le Quoi ja majuri
Hartmann, saksalainen peri‰‰n.
-- Niinkuin n‰et, Marmaduke, kunnioitan min‰ sinua suuresti, kun n‰in
valittujen kanssa tulen sinua vastuuttamaan! tervehti ylituomari
serkkuaan, pys‰ytt‰en hevoset.
-- Te olette eritt‰in huomaavaisia! virkkoi tuomari, k‰‰ntyen
tulijoihin. Ja nyt, hyv‰t herrat, esittelen min‰ teille tytt‰reni.
Teid‰n nimenne h‰n jo ennest‰‰n tuntee.
Richard valmistihe k‰‰nt‰m‰‰n nelivaljakkoaan. Tie oli n‰et niin
kapea, ett‰ siin‰ olisi ollut mahdotonta k‰‰nty‰, jollei kivilouhos
olisi ollut sen vieress‰; vaikka olihan se sittenkin vaaranalaista.
Lyˆd‰ huimien etumaista hevosparia pakotti Richard sen nietokseen,
joka peitti louhoksen. Mutta kun hevoset askel askelelta tunsivat
vajoavansa yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle, sys‰ytyiv‰t ne takimaistensa
p‰‰lle, jotka taas vuorostaan tyrkk‰siv‰t reke‰. Ennenkuin Richardilla
oli aavistustakaan vaarasta, kiikkui jo toinen puoli reke‰ toistasataa
jalkaa syv‰n, kohtisuoran kuilun partaalla.
-- Taivas varjelkoon! huusi tuomari. Me olemme hukassa jokikinen!
Ja Elisabet rinkaisi kauhistuneena.
Siin‰ silm‰nr‰p‰yksess‰ hypp‰si pelk‰‰m‰tˆn mets‰st‰j‰ Marmaduken
reest‰ pillastuneiden hevosten eteen, joita Richard s‰‰lim‰tt‰ ja
rajusti, hellitt‰m‰tt‰ ruoski. Nuorukainen l‰im‰ytti hevosia p‰‰h‰n
niin tuntuvasti, ett‰ ne viskautuivat syrj‰‰n ja tulivat oikealle
tielle. Reki tosin siten per‰ytyi vaarallisesta paikastaan, mutta siit‰
huolimatta se kuitenkin kaatui. Pappi ja saksalainen lensiv‰t muitta
mutkitta maantielle. Richard kaarsi ilmaan suuremmoisen kaaren ja
putosi noin viidenkymmenen jalan p‰‰h‰n samaan kinokseen, jota hevoset
olivat pel‰nneet. Ranskalainen, joka jo ennakolta oli valmistaunut
hypp‰‰m‰‰n, r‰nts‰hti Richardin viereen kuin sammakko ja tupsahti
sitten p‰‰lleen lumeen, s‰tkytellen hoikilla s‰‰rill‰‰n taivasta kohti
kuin linnunpel‰tin. Kun sitten kaikki taas olivat jaloillaan eik‰
Richard huomannut kenenk‰‰n vahingoittuneen, huudahti h‰n eritt‰in
tyytyv‰isen‰:
-- No, siit‰ me nyt kuitenkin p‰‰simme mainiosti! Tiesinh‰n min‰,
miten paraiten hallitsen neli-valjakkoa; muuten olisimme p‰istikkaa
hujahtaneet syvyyteen, koko seurue!
-- Siit‰ ei sinun kannata kerskata, murahti tuomari. Jollei t‰m‰ reipas
nuorukainen olisi t‰ss‰ ollut, niin tuskinpa vain olisi ehytt‰ palasta
j‰lell‰ hevosista, reest‰ tai teist‰, hyv‰t herrat.
Matkustajat istuutuivat rekeen ja saapuivat muitta seikkailuitta
tuomarin taloon. Ovella oli heit‰ vastassa palvelusv‰ki, etunen‰ss‰
Benjamin Penguillan, vanha, s‰vyis‰ karhu, joka hoiti hovimestarin
tointa. Richardin koiratarhasta kuului hirmuista melua, jos
mink‰kinlaisten koirain ‰‰ni‰, susikoiran ulvonnasta m‰yr‰n
r‰vennykseen. Ainoastaan suuri verikoira pysyi hiljaa ja tyynen‰.
Komeana ja juhlallisesti se meni Elisabetin luo, joka sit‰ silitteli.
Koira tuntui tuntevan h‰net. Se katsoi pitk‰‰n ja tarkkaavasti h‰nen
j‰lkeens‰, kunnes ovi tulijain per‰st‰ sulettiin. Sitten se vet‰ytyi
likimm‰iseen koirankoppiin, aivan kuin sille olisi selvinnyt, ett‰
talossa oli nyt uusi aarre, jota h‰nen piti vartioida.
Suuressa, kodikkaan l‰mpim‰ss‰ ja valoisassa salissa riisuivat tulijat
p‰‰llysvaatteensa, ja jokainen asettihe sinne niin mukavasti kuin
voi. Haavoittunut mets‰st‰j‰ seisoi vain yksin‰‰n nurkassa, pyssyyns‰
nojaten ja tarkasteli synk‰sti ymp‰ristˆ‰‰n. Marmaduke Temple muisti,
ett‰ h‰n tarvitsi apua ja haitatti paikalla l‰‰k‰rin, joka tuli ja
tutki haavaa. Vieraan olkap‰‰ss‰ oli pieni haava, johon raehauli oli
tunkeunut. Pakkanen oli verenvuodon tyrehytt‰nyt. L‰‰k‰ri sai haulin
pois ja oli juuri aikeissa panna siteen, kun Chingachgook-intiaani,
jota mohikaaniksikin sanottiin, ilmestyi ovelle.
-- Kiitoksia paljon avustanne hyv‰ herra, sanoi nuorukainen ylpe‰sti.
Mutta tuossa tulee minun hoitajani, joka s‰‰st‰‰ teit‰ sen enemp‰‰
vaivautumasta minun tauttani!
Chingachgook oli vasta muutamia kuukausia oleskellut Templetonin
vuoristossa. H‰n asui Nahkajalan mˆkiss‰ ja kun he olivat joltisenkin
samantapaisia, niin viihtyiv‰t he hyv‰sti yhdess‰. Vaikka Chingachgook
jo oli i‰k‰s, oli h‰nen vartalonsa viel‰ pysty ja vahva, ja h‰nen
mustat silm‰ter‰ns‰ kiilsiv‰t tulen valossa kuin tulipallot, kun h‰n
t‰hystellen katseli ymp‰rilleen. Mets‰npojan l‰hestyess‰ v‰istihe koko
seurue, p‰‰st‰en h‰net haavoittuneen luo. Hetkisen h‰n ‰‰neti tarkasti
nuoren mets‰st‰j‰n olkap‰‰t‰ ja k‰‰nsihe sitten vakavana ja kysyv‰sti
tuomariin p‰in. Tuomari h‰mm‰styi, sill‰ intiaani oli aina ennen
k‰ytt‰ytynyt tyynesti ja nˆyr‰sti. H‰n ojensi kuitenkin k‰tens‰ ja
sanoi:
-- Tervetultuasi, Chingachgook! T‰m‰ nuori mies luottaa hyvin
sinun taitoosi, koskapa h‰n n‰ytt‰‰ mieluimmin antautuvan sinun
hoidettavaksesi kuin meid‰n l‰‰k‰rin.
Jokseenkin selv‰ll‰ englanninkielell‰ vastasi mohikaani:
-- Valkoihoiset eiv‰t mielell‰‰n katsele verta ja kuitenkin haavoitti
"nuoren kotkan" se k‰si, jonka ei pit‰isi pahaa tehd‰!
-- Mohikaani! Chingachgookvanhus! huudahti tuomari. Luuletko sin‰ minun
k‰teni milloinkaan tahallaan vuodattaneen ihmisverta?
-- Paha henki asustaa joskus paraimmissa syd‰mmiss‰, vastasi intiaani,
mutta veljeni puhuu totta. H‰nen k‰tens‰ ei ole milloinkaan ehdoin
tahdoin v‰ijynyt kenenk‰‰n henke‰. H‰n on viaton -- veljeni ei ole
tahtonut verta vuodattaa.
Marmaduke tarttui h‰nen ojennettuun k‰teens‰ hymyillen, osottaen
sill‰, ettei h‰n intiaanin sanoja en‰‰ muistele, niin syv‰sti kuin ne
olivatkin h‰nt‰ loukanneet.
Sitten kun intiaani oli taitavasti sitonut k‰‰reen, nousi haavoittunut
ja sanoi:
-- Nyt en en‰‰, hyv‰t herrat, kuluta aikaamme kauvemmin enk‰ teit‰
turhanp‰iten vaivaa. Minun on vain saatava selville teid‰n oikeutenne
hirveen, tuomari Temple.
-- Min‰ myˆnn‰n, ett‰ se on teid‰n, sanoi Marmaduke, mutta min‰ olen
teille muuta suuremmassa velassa kuin mik‰ t‰st‰ saaliista tulee.
Tulkaa sen vuoksi huomenna t‰nne. Silloin sovimme sek‰ t‰st‰ ett‰
toisesta paljoa t‰rke‰mm‰st‰ asiasta.
-- Mutta, hyv‰ herra, min‰ en voi l‰hte‰ saamatta edes osaa hirvest‰,
jatkoi nuorukainen, taistellen tunteineen. Olenhan min‰ jo sanonut,
ett‰ min‰ tarvitsen saaliini itse.
-- No, siihen me nyt emme niink‰‰n hevill‰ suostu, keskeytti Richard.
Tuomarihan korvaa teille huomenna koko el‰imen ja ottakaa ihan lemmess‰
kaikki, kunhan ette vain ota selk‰‰.
-- Paljon kiitoksia auliudestanne, hyv‰ herra! Mutta te pid‰tt‰isitte
itsellenne juuri sen osan, jonka min‰ tahdon omiksi tarpeikseni.
Minun itseni pit‰‰ saada selk‰, se on, jos miehell‰ vain on oikeutta
omistaa se, jonka h‰n on ampunut, ja jos laki siin‰ kohti h‰nen
omistusoikeuttansa suojelee.
-- Laki suojelee teit‰! lausui tuomari Temple h‰mm‰styneen‰ ja
harmissaan. Benjamin, sanoi h‰n hovimestarille, toimita hirvi
kokonaisena rekeen ja saatatuta t‰m‰ nuori mies Nahkajalan mˆkkiin.
Mutta totta kai teill‰ on nimi, hyv‰ vieras, ja kaiketikkin tapaan
teid‰t uudelleen korvatakseni tekem‰ni vahingon?
-- Nimeni on Edvards, vastasi mets‰st‰j‰, Oliver Edvards. Min‰ olen
helposti tavattavissa, sill‰ min‰ asun t‰ss‰ likettyell‰. Enk‰ min‰
ihmisi‰ pelk‰‰, koska en milloinkaan ole tehnyt pienint‰k‰‰n pahaa
kellekk‰‰n.
-- Meh‰n teimme pahaa teille, virkahti Elisabet, ja tietysti tieto
siit‰, ett‰ kielt‰ytte meid‰n avustuksestamme, koskee kipe‰sti is‰‰ni.
H‰nt‰ ilahuttaisi n‰hd‰ teit‰ huomenna luonamme.
Nuori mies vastasi kumartaen:
-- Min‰ siis tulen huomenna luoksenne, herra tuomari, ja katson
k‰ytett‰v‰kseni tarjoamanne reen yst‰vyydenosotteeksi.
H‰n viiv‰hti viel‰ hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja tarkasti sitten,
synk‰n raju ilme silmiss‰, huonetta joka puolelta. Vihdoin h‰n poistui
kumartaen ja sen n‰kˆisen‰, ettei tarvinnut pyyt‰‰ sinne j‰‰m‰‰n.
-- Kummallista, miten leppym‰tˆn mieli niin nuorella ihmisell‰! sanoi
Marmaduke vieraan menty‰. Toivottavasti h‰n kuitenkin huomenna, jos
kerran tulee, on s‰vyis‰mm‰ll‰ tuulella.
Elisabet, jolle se sanottiin, ei vastannut, vaan meni hitaasti ja alla
p‰in huoneiden l‰pi ruokasaliin, jonne toisetkin h‰nt‰ seurasivat.
Chingachgook l‰hti niinik‰‰n tuomarilasta ja kulki kohti kotiansa.
Toinen luku.
Linnun anmunta.
Pakkanen oli joltisestikkin lauhtunut seuraavana aamuna. Paksuja
pilvenmˆhk‰leit‰ kasautui taivaalle pimitt‰m‰‰n nousevaa p‰iv‰nkehr‰‰,
ja etel‰tuuli toi mukanaan lukemattomia suvisen ilman merkki‰.
Aamup‰iv‰ll‰ l‰hti Elisabet k‰velylle, katselemaan ymp‰ristˆ‰ ja aikoi
juuri menn‰ ver‰j‰st‰ muutamaan aitaukseen, kun yht‰kki‰ kuuli Richard
Joneksen ‰‰nen.
-- Hauskaa joulua, Elisabet serkku! huusi h‰n. Oletpa sin‰ varhain
liikkeell‰. Luullakseni aiot katsella, mit‰ kaikkea kaunista t‰nne on
ilmautunut, ja niit‰ ei voi kukaan selitt‰‰ sinulle paremmin kuin min‰.
Sallinet siis minun tulla seuraksesi!
H‰n tarjosi Elisabetille k‰sivartensa ja he jatkoivat matkaa. Niit‰
n‰it‰ puhellessa olivat he jo joutuneet kappaleen matkaa talosta ja
juuri tulleet kenn‰‰lle kyl‰n taa. Tuulen suhina j‰ttil‰ismoisten
puiden latvoissa esti heid‰n askeliaan kuulumasta ja oksat peittiv‰t
heid‰t n‰kym‰ttˆmiin.
Siten he l‰heniv‰t paikkaa, jossa nuori mets‰st‰j‰, Nahkajalka ja
intiaanip‰‰llikkˆ keskustelivat vakavasti.
-- Menn‰‰n pois, kuiskasi Elisabet. Meill‰ ei ole mink‰‰nlaista
oikeutta urkkia n‰iden ihmisten salaisuuksia.
-- Mink‰‰nkˆlaista oikeutta? vastasi Richard yht‰ hiljaa, mutta
k‰rsim‰ttˆm‰nlaisesti, pit‰en Elisabetia tanakammin k‰sivarresta
est‰‰ksens‰ h‰nt‰ per‰ytym‰st‰. Sin‰ unohdat, serkku, ett‰ minun
velvollisuuteni ylituomarina on valvoa seudun rauhaa ja pit‰‰ huolta,
ett‰ lakia noudatetaan. Menn‰‰n vain likemm‰ksi kuuntelemaan, mist‰
t‰rkeist‰ asioista siell‰ puhe on.
Ja v‰litt‰m‰tt‰ Elisabetin vastustuksesta h‰n toteutti aikeensa ja heti
he olivat niin l‰hell‰, ett‰ selv‰sti kuulivat Nahkajalan sanat.
-- Meid‰n t‰ytyy saada lintu tavalla mill‰ tahansa! Min‰ olen t‰n‰
aamuna uhrannut viimeiset kolikkoni, ihan t‰h‰n ropoon, ostaakseni
ruutia ranskalaiselta kauppiaalta. Ja kun teill‰ itsell‰nne ei ole
pennin pyˆk‰r‰‰, niin saamme sit‰ ampua vain yhden ainoan kerran.
Min‰ tied‰n, ett‰ Billy Kirbykin tulee sinne tolkkuamaan, ett‰ ei se
kalkkunakukko h‰nelt‰ luiskahda. Chingachgookilla on tarkka silm‰, kun
on puhe vain yhdest‰ laukauksesta. Mutta minulla se k‰si vapisee, niin
etten t‰ht‰‰m‰‰n kykene, kun vain jotain harvinaista on tekeill‰.
-- T‰m‰, -- huudahti nuorukainen painokkaasti, joka tuntui katkerasti
ivaavan h‰nen kˆyhyytt‰‰n, ja osottaen h‰nelle rahaa, -- t‰m‰ on
ainoa, jonka omistan, paitsi pyssy‰ni. Min‰ olen nyt aitomets‰l‰inen
ja el‰‰kseni t‰ytyy minun turvautua ainoastaan mets‰st‰miseen. Tulkaa,
Natty! Meid‰n t‰ytyy uhrata viimeinen kolikkomme lintuun. Teid‰n varma
k‰tenne apunamme t‰ytyy meid‰n onnistua.
-- Minusta olisi mieluisempaa, ett‰ Chingachgook koettaisi, poikaseni!
Min‰ en luota itseeni; sill‰ juuri sen vuoksi kun pid‰mme sen niin
t‰rke‰n‰, olen varma, ett‰ ammun harhaan. Intiaanit ovat tyynt‰
v‰ke‰; no eiv‰t niin v‰hist‰ v‰lit‰. Chingachgook, t‰ss‰ on raha;
ottakaa minun pyssyni ja ampukaa lihava kalkkunakukko, jonka he ovat
puuntynk‰‰n sitoneet. Oliver herra sen mielell‰‰n tahtoo, ja min‰ olen
varma, etten saa mit‰‰n aikaan, jos on liian kiire.
Intiaani k‰‰nsi p‰‰t‰ns‰ synkk‰n‰ ja tarkastettuaan hetkisen ‰‰neti
seuralaisiaan h‰n vastasi:
-- Kun Chingachgook oli nuori, niin lensi h‰nen ampumansa nuoli yht‰
suoraan kuin v‰l‰hdys h‰nen silmist‰‰n. Mutta h‰n on vanhentunut ja
h‰nen k‰tens‰ on kadottanut joustavuutensa.
P‰‰tt‰v‰isesti astui Elisabet pensasten keskelle, jotka ymp‰rˆiv‰t
mets‰st‰ji‰. Nuorukainen h‰mm‰styi n‰hdess‰‰n h‰net ja aikoi per‰yty‰;
mutta samassa h‰n tointui ja lakkiansa kohottaen kumarsi, nojaten
sitten taas pyssyyns‰. Ei Natty eik‰ mohikaanikaan n‰ytt‰neet v‰h‰‰k‰‰n
h‰mm‰styv‰n, niin odottamattomasti kuin Elisabet sinne ilmestyikin.
-- Min‰ huomaan, alotti neiti Temple, ett‰ vanha jouluhuvi, kalkkunan
ampuminen, on teill‰ viel‰ tapana, ja min‰kin tahtoisin siin‰
onneani koettaa. Kuka teist‰ olisi hyv‰ ja ottaisi n‰m‰ rahat maksun
suorittamiseksi ja ampuisi minun puolestani? Ette kai ole niin
ep‰kohteliaita, ett‰ kielt‰ydytte siit‰?
Nahkajalka pisti rahat haulis‰iliˆˆns‰, viskasi pyssyn olalleen ja
vastasi:
-- Jollei Billy Kirby ammu lintua ennen minua eik‰ aamukaste liene
turmellut ranskalaisen ruutia, niin ette milloinkaan ennen ole n‰hnyt
is‰nne pˆyd‰ll‰ kauniimpaa lintua kuin sen nyt n‰ette, neiti Temple.
-- Mutta minulla on etuoikeus, Natty! sanoi Oliver, ja ensin koetan
min‰ onneani. Suonette anteeksi, neiti Temple, mutta t‰rke‰ syy
pakottaa minua koettamaan saada lintua omakseni.
-- Tehk‰‰ niinkuin hyv‰ksi n‰ette, hyv‰ herra! vastasi Elisabet. Me
koetamme molemmat onneamme ja t‰m‰ t‰ss‰ on minun ritarini. Min‰ luotan
h‰nen k‰teens‰ ja h‰nen silm‰‰ns‰! Menk‰‰ edell‰, Nahkajalka, me
tulemme j‰lest‰.
Natty kaaloi lumessa pitkin askelin sinne p‰in, josta kuului iloista
h‰lin‰‰. ƒ‰neti seurasivat h‰nt‰ toiset ja p‰‰sty‰ns‰ sokkeloisesta
pensaikosta ja n‰reikˆst‰ tulivat he aukealle pyˆk‰r‰lle, jonne kyl‰n
useimmat nuoret miehet olivat kokoutuneet. Vanha jouluhuvi, kalkkunan
ampuminen, on niit‰ muinoisia tapoja, joita uuden maailman asukkaat
eiv‰t hevill‰ unohda. Linnun omistaja oli vapaaksi p‰‰ssyt neekeri,
joka tilaisuutta varten oli hankkinut suuren joukon siipikarjaa.
Nuorille ja ep‰varmoille pyssymiehille oli h‰n asettanut monellaisia
v‰h‰p‰tˆisi‰ lintuja, ja monta laukausta oli jo ammuttu h‰nen edukseen.
Ampuminen tapahtui seuraavalla tavalla:
Lintu sidottiin punoksella suuren kuusen katkaistuun runkoon, joka
oli oksittu puti puhtaaksi ampujain puolelta, ett‰ sit‰ voisi
k‰ytt‰‰ maalitauluna. Puun ja pyssymiesten v‰li oli tarkasti sata
kyyn‰r‰‰. Neekeri pani hinnan joka linnulle ja m‰‰r‰si ampumisehdot.
Kolmisenkymment‰ miest‰ oli sinne saapunut, kaikki pyssyineen.
Koulupojat ker‰ytyiv‰t kuuluisinten ampujain ymp‰rille ja kuuntelivat
korvat hˆrˆll‰ heid‰n kehumisiansa. Kerskujin oli Natyn jo mainitsema
Billy Kirby. T‰m‰ nuorukainen, ammatiltaan mets‰nraivaaja ja
juurikkaanv‰‰nt‰j‰, kun h‰nt‰ milloin tyˆnteko miellytti, oli
suurisuinen r‰hisij‰. H‰nen lempe‰t silm‰ns‰ ja riitaisa puhetapansa
olivat mit‰ r‰ikeimm‰t vastakohdat. Viikkom‰‰ri‰ h‰n saattoi joutilaana
vetelehti‰ paikasta toiseen, kiistellen tyˆnantajain kanssa palkoista
ja laiskoitteli mieluummin, jos vain arveli toisen penni‰k‰‰n
h‰nelt‰ tinkiv‰n. Mutta jos kerran oli hinnoissa sopinut, sieppasi
h‰n kirveens‰ ja pyssyns‰, heit‰lsi laukun selk‰‰ns‰ ja painui
mets‰‰n. Siell‰ h‰n heilutteli kirvest‰ns‰ hartiavoimalla. Reippaita,
‰keit‰ iskuja seurasi kumiseva r‰iske -- ja siihenp‰ sortui puu,
maanj‰ristyksen tavoin tannerta t‰r‰hytt‰en. P‰ivitt‰in ja viikoittain,
viel‰p‰ kuukausittainkin saattoi Billy Kirby sill‰ tavalla panna koko
synnynn‰isen uurautensa ja rautaisen kest‰vyytens‰ tyˆntekoon. Mutta
kun h‰n oli raateensa pinonnut, kokosi h‰n tyˆkapineensa, sytytti pinot
palamaan ja poistui mets‰st‰ liekkien r‰iskiess‰ ja savun tuprutessa.
Pitk‰t ajat sen per‰st‰ n‰htiin Billy Kirbyn taas kiertelev‰n ja
kaikissa kansanhuveissa, niinkuin juuri puheena olevassakin, oli h‰n
p‰iv‰n sankarina.
H‰nen ja Nahkajalan kesken oli jo aikoja sitten ollut kateellista
kilpailua siit‰, kumpi oli osavampi pyssymies. Heid‰n taitavuutensa
vertaaminen oli t‰h‰n asti supistunut heid‰n omiin kehumisiinsa.
Mutta nytp‰ he ensi kerran saisivat kilpailla julkisesti. Kalkkuna
oli jo sidottu puuhun, mutta koko ruumis oli lumen peitossa, niin
ettei n‰kynyt muuta kuin punainen paisunut p‰‰ ja pitk‰ kaula. Jos
lintu haavoittui lumen peitt‰m‰st‰ kohdasta, niin se j‰i entiselle
omistajalleen; mutta jos vain hˆyhenkin hivenen liikahti n‰kyvist‰
osista, niin joutui se onnellisen ampujan saaliiksi.
Neekeri, joka istui lempilintunsa rinnalla nietoksessa, oli juuri
juhlallisesti ilmoittanut n‰m‰ ehdot, kun Elisabet l‰hestyi serkkunsa
kanssa.
-- Pois tielt‰, pojat! karjui Billy Kirby, asettuen ampumisasentoon.
Pois tielt‰, te nuoret korpinpojat tahi ammun min‰ teid‰t sipaleiksi!
Ja te, Brown, j‰tt‰k‰‰ j‰‰hyv‰iset kalkkunallenne!
-- Seis! huudahti nuori Oliver. Min‰kin olen sen haluajia! T‰ss‰ on
minun maksuni, Brown. Min‰ tahdon kanssa ampua laukaukseni!
-- Se olkoon suotu teille! huusi Kirby. Mutta oletteko te niin rikas,
ett‰ voitte maksaa laukauksen, jota ette ammu kuuna kullan valkeana?
-- Elk‰‰ kerskuko ennen aikojaan, Billy Kirby! virkkoi Nahkajalka.
Teh‰n saatte laukaista vain kerran. Ja jos poika ei lintuun
osaisikkaan, joka minua ei ollenkaan ihmetytt‰isi, sill‰ h‰nen k‰tens‰
on kipe‰ ja j‰ykk‰, niin tulee viel‰ teid‰n per‰st‰nne tarkka pyssy ja
tottunut silm‰!
-- Kas vain, vanha Nahkajalka, viel‰kˆs tekin olette elossa? touhusi
h‰nen ainainen vastustajansa. No, kaikessa tapauksessa on minulla
etuoikeus!
Neekerin silmist‰ kuvastihe sama j‰nnitys kuin katsojistakin, erotus
oli vain toiveissa. Sill‰ aikana kun puunhakkaaja vitkalleen, mutta
varmasti nosti pyssyn t‰hd‰t‰kseen kalkkunaa, huudahti linnun omistaja:
-- Ole varuillasi, Puter! Liikauta p‰‰t‰si, hˆlmˆ! Etkˆ n‰e, ett‰ sinua
t‰hd‰t‰‰n?
Huudon tarkoituksena oli k‰‰nt‰‰ ampujan huomiota muuhun, mutta
sen vaikutus j‰i tuiki tehottomaksi. Billy Kirby t‰ht‰si mit‰
huolellisimmin. Hetkisen kuluessa ei kuulunut hiiskaustakaan ja --
laukaus pamahti. Lintu k‰‰nn‰lti p‰‰t‰ns‰ ja lev‰ytti siipi‰ns‰, mutta
samassa se taas tyynesti painautui lumeen. Henke‰ pid‰tt‰en vaikenivat
kaikki viel‰ hetken, mutta neekeri katkaisi hiljaisuuden, r‰h‰ht‰en
nauramaan kohti kurkkua, ja ylenm‰‰r‰isess‰ ilossaan h‰n kieriskeli
kinoksessa.
-- Se oli oikein, Puter! kirkui h‰n, hypp‰si pystyyn ja syˆks‰hti
linnun luo, ik‰‰nkuin sit‰ syleill‰kseen. Johan min‰ sanoin, ett‰
kyll‰ sin‰ h‰net mujautat! Viel‰ yksi ropo, Billy, niin saatte uuden
laukauksen!
-- Ei, huudahti Oliver, nyt on minun vuoroni! Te olette jo saanut minun
rahani!
-- Voi, voi! Ne rahat menev‰t hukkaan, p‰ivitteli Nahkajalka. Kalkkunan
p‰‰ ja kaula on liian pieni maali voimattomalle k‰delle! Parempi olisi,
jos antaisitte minun ampua. Ehk‰p‰ me sitten sovimme linnusta neiti
Templen kanssa.
-- Toinen laukaus on minun! vastasi nuori mets‰st‰j‰, t‰ht‰si nopeasti
ja laukasi paikalla. Mutta lintu ei liikahtanutkaan. Ja luodin j‰lke‰
tarkastaessa huomattiin, ettei se ollut sattunut edes puuntynk‰‰nk‰‰n.
Brown ei muistanut iloitakkaan viimeisen ampujan harhaan menneest‰
laukauksesta, kun Natty astui ampujan paikalle. H‰nen ihoonsa ilmestyi
suuria, ruskeita t‰pli‰, sieramet laajenivat ja h‰nen ruskeat,
luisevat k‰tens‰ hapuilivat h‰nen tiet‰m‰tt‰ns‰ kinoksessa. Sillaikaa
kun kalkkunan omistajan tuska ilmaisihe mainitulla tavalla, seisoi
tuskan aiheuttaja niin tyynen‰ ja varmana kuin ei siin‰ olisi ollut
ainoatakaan katsojaa. H‰n siirsi oikeata jalkaansa hiukan taaksep‰in,
ojensi vasemman k‰tens‰ pitkin pyssynpiippua ja kohautti pyssy‰ lintua
kohti. Siin‰ tuokiossa siirsihe jokaisen katse ampujasta ammuttavaan.
Mutta silloin kuin odotettiin laukauksen pamahtavan, kuuluikin vain
hanan lupsahdus lukkoon.
-- Ei lauennut, ei lauennut! riemuitsi neekeri, ponnahtaen
kyykkysilt‰‰n ilmaan kuin hurja ja rient‰en linnun luo. Yritys on
kuitenkin laukauksen veroinen.
-- Seh‰n on sulaa hulluutta, ihminen, -- ‰r‰hti vanha mets‰st‰j‰
suuttuneena, -- ett‰ yritys olisi laukauksen arvoinen. Pois tielt‰,
sielt‰, ett‰ saan Billy Kirbylle n‰ytt‰‰, mitenk‰ joulukalkkuna
ammutaan.
-- Rehellisyys maan perii! huudahti neekeri. Jokainenhan sen tiet‰‰,
ett‰ yritys on ihan sama kuin laukaus. Kysy herra Jonekselta -- kysy
neitilt‰ tuossa.
-- Se on totta, tolkkusi Billy, se on t‰m‰n paikkakunnan tapa,
Nahkajalka. Jos tahdotte toisen kerran ampua, niin pit‰‰ teid‰n siit‰
maksaakkin viel‰. Kas niin, nyt koetan min‰ taas onneani. T‰ss‰ on
rahani. Nyt on minun vuoroni.
-- Kaksintaistelussa, jolloin molemmat ampuvat yhtaikaa, katsotaan
yleens‰ laukaukseksi, vaikka hana pett‰‰kin, sanoi ylituomari
ratkaistaksensa riidan. Ja t‰ss‰kin tuntuu minusta turhalta vaatia,
ett‰ mies saisi koko p‰iv‰n yritt‰m‰st‰ p‰‰sty‰‰nkin yritt‰‰ ampua
kalkkunaa. Minun mielest‰ni pit‰‰ Nathanael Bumpon maksaa uudestaan,
ennenkuin h‰n saa toisen kerran koettaa.
Niin arvokkaan henkilˆn mielipide, joka sit‰ paitsi lausuttiin
asianmukaisen painokkaasti, vaiensi muut. Ainoastaan Nahkajalka oli
tyytym‰ttˆm‰n n‰kˆinen.
-- Minun mielest‰ni pit‰‰ kysy‰ Elisabet-neitinkin mielt‰, virkkoi h‰n.
Jos minun h‰nen mielest‰‰n t‰ytyy myˆnty‰, niin olkoon menneeksi.
-- Min‰ arvelen, ett‰ teid‰n nyt t‰ytyy siihen suostua, sanoi neiti
Temple. Mutta min‰ suoritan maksun teid‰n puolestanne ja sitten te
koetatte uudestaan.
Sill‰ v‰lin oli Billy Kirby valmistaunut ampumaan toistamiseen.
H‰n n‰ytti t‰ydellisesti k‰sitt‰v‰n, ett‰ siit‰ se riippui h‰nen
vastainen maineensa eik‰ h‰n sen t‰hden laimin lyˆnyt mit‰‰n, joka
suinkin vain saattoi h‰nen menestymist‰ns‰ varmentaa. H‰n t‰ht‰si,
t‰ht‰si t‰ht‰‰m‰st‰ p‰‰sty‰‰nkin, vaan ei n‰ytt‰nyt uskaltavan
laukaista. Ei ainoatakaan ‰‰nt‰, ei edes Brownin, kuulunut h‰nen
valmistautuessaan. Viimein h‰n laukaisi, mutta yht‰ onnistumattomasti
kuin ensi kerrallakin. Paikalla kajahti neekerin ilohuuto. H‰n nauraa
r‰tisi ja tanssia temmelsi nietoksessa, niin kauvan kuin jalat kestiv‰t.
Billy oli hirve‰n vihainen huonosta onnestaan. H‰n tarkasteli lintua
joka puolelta ja v‰itti osanneensa muutamaan hˆyheneen.
Mutta v‰kijoukko kinasti vastaan, sill‰ se piti neekerin puolta, joka
tuon tuostaankin uudisti: rehellisyys maan perii!
-- Ei ole sit‰ miest‰, joka sadan kyyn‰r‰n p‰‰st‰ osaisi
kalkkunanp‰‰h‰n, intti Kirby, k‰‰ntyen neekeriin. Hullu olinkin sit‰
koettaessani!
-- No, no, Billy Kirby, huudahti Nahkajalka, v‰istyk‰‰h‰n v‰h‰n,
niin n‰yt‰n teille miehen, joka on osannut parempaankin maaliin kuin
kalkkunakukkoon, viel‰p‰ aikana semmoisena, jolloin sek‰ intiaanit ett‰
mets‰n pedot h‰nt‰ yht‰ aikaa ahdistivat.
H‰n kohautti pyssy‰ns‰ monta monituista kertaa. Vihdoin h‰n laukaisi.
Savu, pamaus ja hetken j‰nnitys estiv‰t katsojaa heti saamasta selville
laukauksen seurausta. Mutta sen onnistuminen ei ollut mik‰‰n salaisuus,
sill‰ Elisabet huomasi ritarinsa painaltavan pyssynper‰n hankeen ja
h‰nen suunsa vet‰ytyv‰n ‰‰nettˆm‰‰n nauruun. Pojat riensiv‰t puun
luokse ja nostivat maasta hengettˆm‰n kalkkunan, jonka p‰‰ riippui
kiini ruumiissa vain hienosta nahkarimpsakkeesta.
-- Tuokaa lintu t‰nne ja antakaa se neiti Templelle, huusi Nahkajalka.
Min‰ olen ampunut h‰nen nimess‰ns‰ ja lintu on h‰nen omaisuuttansa.
-- Ja min‰ vain olen koetellut onneani saadakseni todistaa teid‰n
taitavuuttanne, Nahkajalka, sanoi Elisabet ja k‰‰ntyen nuorukaiseen h‰n
lis‰si: tahdotteko ottaa linnun korvaukseksi siit‰, ett‰ haavanne esti
teit‰ itse‰nne sit‰ voittamasta?
Nuorukainen kumarsi ja otti ‰‰neti linnun maasta. Elisabet antoi
neekerille hopearahan korvaukseksi h‰nen vahingostansa ja aikoi juuri
serkkunsa kanssa palata kotiin kun h‰nen is‰ns‰, Marmaduke Temple,
saapui ampumapaikalle. Ampujia ei tuomarin tulo n‰ytt‰nyt ollenkaan
h‰iritsev‰n. Heid‰n kinastellessaan kalkkunaa muuta v‰h‰p‰tˆisemm‰n
linnun ampumisehdoista meni Marmaduke nuoren mets‰st‰j‰n luo, joka
Nahkajalan ja Chingachgookin kanssa oli hiukan syrjemm‰lle v‰istynyt.
-- Min‰ olen tehnyt teille suuren vahingon, herra Edvards, alotti
tuomari, mutta onneksi min‰ kuitenkin jossakin m‰‰rin voin sen korvata.
Min‰ tarvitsen juuri nyt miest‰, joka osaa kyn‰‰ k‰ytt‰‰. Kipe‰ k‰tenne
est‰nee teit‰ hyv‰‰n aikaan muuta tointa harjoittamasta. Tahtoisitteko
sen vuoksi auttaa minua -- ainakin muutamina kuukausina -- ja te saatte
tyˆnne mukaisen korvauksen.
Ei tuomarin esiytyminen eik‰ h‰nen tarjouksensa lainkaan aiheuttanut
nuorukaista kuuntelemaan h‰nen puhettansa niin vastahakoisesti kuin h‰n
kuitenkin kuunteli. Tuskin voiden hillit‰ itse‰ns‰ h‰n viimein vastasi:
-- Min‰ palvelisin teit‰ mielell‰ni voidakseni rehellisell‰
tavalla ansaita elatukseni, sill‰ sit‰ en salaa, ett‰ asemani on
huolestuttavampi kuin ehk‰ minusta muuten voi p‰‰tt‰‰. Mutta min‰
pelk‰‰n, ett‰ sellaiset uudet suhteet ja sitoumukset est‰isiv‰t
minua t‰rke‰mm‰st‰ teht‰v‰st‰. Sen t‰hden minun t‰ytyy kielt‰yty‰
hyv‰ksym‰st‰ teid‰n tarjoustanne ja vastedes niinkuin t‰h‰nkin asti
koettaa hankkia elatukseni pyssyll‰ni.
-- Uskokaa miest‰, joka on teit‰ kokeneempi, kun h‰n sanoo, ett‰
mets‰st‰j‰n ep‰varma asema ei aineellisia varoja tuo.
H‰n jatkoi puhettaan ja luetteli nuorukaiselle ne teht‰v‰t, jotka
h‰nelle tarjotussa toimessa tulisivat. Edvards kuunteli h‰nt‰
taistellen itsekseen. Kova kamppailu kuvastui h‰nen kasvoissaan, sill‰
toisinaan h‰n n‰ytti mielihyv‰ll‰ aikovan suostua tarjoukseen, mutta
samassa taas ilmestyi h‰nen otsallensa k‰sitt‰m‰tˆn vastenmielisyys
kuin synkk‰ pilvenlonka.
Eritt‰in tarkkaavaisena kuunteli mohikaani tuomarin puhetta. Vihdoin
h‰n astui l‰hemm‰ erinomaisen arvokkaasti ja sanoi:
-- Kuuntele vanhuksen sanoja kuin is‰si puhetta! "Nuori kotka"
ja suuri kansanp‰‰llikkˆ syˆkˆˆt yhdess‰ ja nukkukoot toistensa
vieress‰ pelk‰‰m‰tt‰. Mingolaiset ja delawarelaiset ovat synnynn‰iset
viholliset, mutta te olette samaa rotua. Opi odottamaan, poikani!
Mohikaanin kehoitus n‰ytti syv‰sti vaikuttavan nuorukaiseen. H‰n
myˆntyi vihdoinkin Marmaduken esityksiin ja suostui tarjoukseen.
Liitto tehtiin kuitenkin vain kokeeksi ja molemmin puolin saisi sen
purkaa, jos niikseen tulisi. He erosivat, ja kun tuomari serkkunsa ja
tytt‰rens‰ kanssa kotiin kulki, oli nuorukaisen kummallinen k‰ytˆs
heill‰ miltei yksinomaisena puheenaineena.
Mets‰st‰j‰t painuivat vaieten j‰rvelle p‰in. Kun he sen saavuttivat
ja astelivat sen j‰ist‰ pintaa pitkin vuoren juurelle, jossa heid‰n
majansa oli, katkaisi nuorukainen ‰‰nettˆmyyden.
-- Kukapa olisi sit‰ uskonut kuukaus takaperin? Min‰ olen suostunut
palvelemaan Marmadukea -- asumaan saman katon alla kuin sukuni pahin
vihollinen! Mutta mit‰p‰ min‰ olisin voinut muutakaan tehd‰? Sit‰h‰n
ei kest‰ kauvan. Ja kun se aika loppuu, niin ravistan itsest‰ni
alistumiseni niinkuin karistan tomun jaloistani.
-- Onko h‰n mingolainen, koska sanot h‰nt‰ viholliseksesi? kysyi
mohikaani.
-- Min‰ en luota vieraaseen kieleen, -- keskeytti Nahkajalka, joka
kaiken aikaa oli ep‰illen katsonut koko hanketta, -- sill‰ niin usein
kuin min‰ olen kuullut kauniita sanoja valkean miehen suusta, niin
usein se miltei aina on koskenut intiaanien maa-aloja.
-- Min‰ koetan mukautua, sanoi nuorukainen, koetan unohtaa, kuka olen.
Elk‰‰ muistuttako minua en‰‰, ett‰ min‰ olen p‰‰llikˆn j‰lkel‰inen,
p‰‰llikˆn, joka kerran oli n‰iden vuorien, n‰iden laaksojen ja n‰iden
vesien haltija. Niin, min‰ olen h‰nen alamaisensa, h‰nen orjansa. Eikˆs
se ole kunniakasta orjuutta, hyv‰ vanhus?
-- Hyv‰ vanhus! toisti intiaani juhlallisesti ja pys‰htyi, niinkuin
h‰nen tapansa oli, kun joku asia h‰neen kipe‰sti koski. Chingachgook
on vanha, veljeni poika. Kun h‰n oli nuori -- kuka n‰ki h‰nen pyssyns‰
lep‰‰v‰n? Nyt on h‰nen k‰tens‰ kuin naisen k‰si, h‰nen tomahavkinsa
[Pohjoisameriikan intiaanien ter‰ksinen tai pronssinen sotatappara.
K‰ytet‰‰n usein sodan vertauskuvana.] on puinen kirves. Ohdakkeet
ja okaiset pensaat, jotka h‰nen nahkaansa repiv‰t, ovat h‰nen
vihollisiaan, -- ei h‰n en‰‰ muita tunne. N‰lk‰ ja vanhuus yhtyv‰t.
-- Riitt‰‰ jo, huudahti nuorukainen, min‰ tunnen, ett‰ t‰m‰ uhri
vaaditaan minulta ja min‰ t‰yt‰n sen. Vaan elk‰‰ puhuko en‰‰, min‰
pyyd‰n teit‰, p‰‰tˆkseni jo ilmankin painaa syd‰nt‰ni raskaana taakkana.
Kohta he p‰‰siv‰t majan luo, jonne katosivat siirretty‰ns‰ ensin sen
suulta kekseli‰‰sti sommitellun sulun, jonka tarkoituksena n‰ht‰v‰sti
oli suojella heid‰n jokseenkin arvotonta omaisuuttansa.
Sopimuksen mukaan alkoi Edvards kohta toimensa Marmaduken talossa,
t‰ytt‰en uuraasti velvollisuutensa; yˆt h‰n useimmiten vietti
Nahkajalan mˆkiss‰. N‰iden kolmen mets‰st‰j‰n seurustelussa oli jotain
salaper‰ist‰, ja he olivat myˆt‰‰ns‰ yksiss‰, vaikka tuomarilassa k‰vi
Chingachgook harvoin eik‰ Natty milloinkaan. Sit‰ vastoin pist‰ytyi
Edvards, milloin vain suinkin tˆilt‰‰n jouti, entisess‰ asunnossaan,
josta h‰n useinkin palasi myˆh‰‰n iltasella tahi vasta auringon
noustessa, jos oli sattunut siell‰ viiv‰ht‰m‰‰n ohi perheen tavallisen
maatapanoajan. Ne, jotka sen tiesiv‰t, kuvittelivat mieless‰‰n jos
jotakin, vaan eiv‰t siit‰ kuitenkaan mit‰‰n virkkaneet, paitsi
Richard, joka toisinaan arveli, ettei puolimets‰l‰inen milloinkaan
totu s‰‰nnˆlliseen el‰m‰‰n, ja kumminkin oli Edvards, vaikka sellaista
perijuurta, sivistyneempi kuin voi toivoakkaan.
Vihon viimeinkin teki l‰mmin vuoden aika tuloaan. Vuorten ruskea v‰ri
vaihtui lehdikon hele‰n vihre‰‰n, josta kuuset ja pet‰j‰t tummempina
pistiv‰t n‰kyviin, ja tammienkin hitaat silmukat suurenivat, ilmoittaen
kes‰n l‰hestyv‰n. Muutamana p‰iv‰n‰ ilmoitti Richard aikovansa
seuraavana yˆn‰ l‰hte‰ j‰rvelle nuotanvetoon. Niin pian kuin uusikuu
alkoi valaista maita, mantereita, meni h‰n Benjamin Penguillanin,
joka ennenkin oli vesill‰ ollut, ja muutamain muiden nuorten miesten
kanssa veneeseen, johon suuri nuotta oli sit‰ varten hankittu, ja
ohjasi sen m‰‰r‰tylle paikalle j‰rven l‰nsirannalle. Marmaduke kulki
pyyntipaikalle jalkaisin tytt‰rens‰, h‰nen yst‰v‰ns‰ Luisen ja nuoren
Edvardsin kanssa.
-- Min‰ muistelen, sanoi Elisabet is‰lleen, sinun kerran kertoneen
ensimm‰isest‰ k‰ynnist‰si n‰iss‰ metsiss‰. Mutta min‰ muistan sit‰
hyvin h‰m‰r‰sti, sill‰ monet muut muistot lapsuuteni ajoiltani ovat
sit‰ h‰lvent‰neet.
Silloin siirtyi Edvards l‰hemm‰ tuomaria ja iski h‰neen tummat
silm‰ns‰, ik‰‰nkuin lukeakseen h‰nen sisimm‰t ajatuksensa.
-- Sin‰ olit viel‰ hyvin nuori silloin, lapseni, vastasi Marmaduke,
mutta varmaan sin‰ kuitenkin muistat, kun j‰tin ‰itisi ja sinut
tullakseni tarkastamaan n‰it‰ silloin viel‰ asumattomia seutuja. Jylh‰
on sinusta seutu nytkin. Mutta olisitpas sen n‰hnyt silloin, kun min‰
t‰‰ll‰ ensi kerran k‰vin! Min‰ tunkeuduin tuon vuoren huipulle, jonka
sitten nimitin "Aavevuoreksi", sill‰ n‰kˆala sielt‰ oli kuin unenn‰kˆ‰.
Ei ollut yht‰‰n ainoata aukkoa tuossa ‰‰rettˆm‰ss‰ aarniomets‰ss‰,
paitsi j‰rvi, jonka pinta p‰ilyi tyynen‰, kirkkaana. Viimein n‰in savun
nousevan l‰helt‰ sen it‰ist‰ rantaa. Se oli ainoa inhimillisen olennon
merkki. Kulettuani savua kohti tapasin vuoren juurella kallion kyless‰
vest‰m‰ttˆmist‰ hirsist‰ kyh‰tyn majan.
-- Se oli Nahkajalan mˆkki, virkkoi Edvards nopeasti.
-- Ihan oikein. Siell‰ viel‰ seisoessani tuli Natty, selk‰ koukussa
kantaen ampumaansa hirve‰. Siit‰ asti olemme olleet tuttavat. H‰n
syˆtti minua saaliistaan, antoi yˆksi oman karhunnahkansa minun
k‰ytett‰v‰kseni ja opasti minua seuraavana aamuna. Kun h‰nelle
keskustellessamme selveni aikomukseni perustaa t‰nne uutisasutus, tuli
h‰n alakuloiseksi ja kertoi delawarelaisten oikeudesta t‰h‰n maahan.
Mutta katsokaas, keskeytti tuomari, tuollahan ne meid‰n kalastajat jo
sytytt‰v‰t tulia.