VI.

Epäkohteliaisuus.

-- Minä puolestani luulen, sanoi vaimoni, epäkohteliaisuuden kotirauhan

vaarallisimmiksi hävittäjiksi. Ihmiset eivät osota läheisimmilleen

samaa huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, jota he tuhlaavat vieraille.

-- Hyvä rouva, sanoi Robert Stephens, minä olen toista mieltä.

Seurustelutavan pakosta ja seuraelämän muodollisuudesta saa kypi

kyllänsä jo kodin ulkopuolella. Kotiin tultuaan mies käyttää

vapauttaan, riisuu ahtaat saappaansa ja sormikkaansa, pukeutuu

aamunuttuunsa ja panee tohvelit jalkaansa, puhelee vapaasti, mitä

ajattelee, joka sanaansa niin tarkoin punnitsematta. Kotolaiset toki

tuntenevat ja ymmärtänevät toisensa perinpohjin ja suovat siis

toisilleen molemminpuolisen vapauden ja vapaisuuden. Ihminen tarvitsee

sellaisen paikan, jossa hän saa olla väsynyt, haluton ja äänetön

menettämättä siltä sivistyneen nimeä. Koti on se paikka, jossa johonkin

määrin voi elää siihen luottamukseen nojaten, jonka on saanut

oppiessaan molemminpuolin tuntemaan toistensa hyvät puolet ja arvokkaat

ominaisuudet. Eikä ystävysten kesken ole ollenkaan välttämätöntä joka

päivä osottaa toisilleen kaikkia niitä kohteliaisuuksia ja

huomaavaisuuksia, joita vieraille on osotettava.

-- Niin, virkkoi Jenny, kun nuori mies mielistelee nuorta neitosta,

niin auttaa hän hänet vaunuista huolellisesti ja estää hänen pukunsa

hipaisemastakaan likaisia pyöriä. Mutta kun sopimus on tehty ja rakkaus

huipussaan ja hän on hänen vaimonsa, mies istua nököttää hiljaa, pitäen

ohjaksista ja antaa vaimonsa laskeutua vaunuista omin neuvoinsa, pääsi

miten pääsi. Vaan kylläpä hän osaa olla kohteliaskin. Kas vain, kuinka

hän lentää vaunujen luo, kun kaunis neiti Helmikana tulee heille

vieraaksi, ja kuinka hän huolehtii _hänen_ puvustaan ja miten

kohteliaasti hän auttaa hänet vaunuista!

Luullakseni se riippuu siitä, ettei hän rakasta neitosta eikä neitonen

häntä -- _etteivät_ he ole mieltyneet toisiinsa. Jos herra on vain

sulhanen tai ystävä, niin kiittää hän mitä kohteliaimmin, kun nainen on

päärmänyt hänen kaulahuivinsa tai korjannut hänen sormikkaansa. Mutta

kussa ikään nainen vain lienee varma miehen rakkaudesta ja

mieltymyksestä, niin sanoo mies hänelle ainoastaan:

"Hyvä on; tarkastappas nyt paitojani ja korjaa tuo ratkeama nutussani

-- elä vain unohda niinkuin eilen."

-- Kaiken sen tähden, jatkoi Jenny neiti keikauttaen kaunista päätään,

aion olla naimisiin menemättä niin kauvan kuin mahdollista, sillä

minusta on paljoa hauskempaa, kun miehet ystävänä ovat huomaavaisia ja

kohteliaita, kuin että he aviomiehenä elävät rakkautensa jäännöksillä.

Minä en näet ollenkaan halua miehekseni sellaista, joka haukottelee

vasten silmiä, lukee sanomalehtiä koko syöntiajan, kun minua haluttaisi

keskustella, polttaa sikaria iltakaudet tai lukee itsekseen, kun minä

tahtoisin hänestä seuraa, ja katsoo rakkautensa oikeuttavan olemaan

kuinka vastenmielinen ja huolimaton tahansa. Jos hän on kaunis, jos hän

on hauska, miellyttävä ja kohtelias, niin olen minä mieluummin niiden

naisten joukossa, jotka saavat nauttia siitä.

-- Aivan niin, Jenny neiti, virkkoi Robert, vaan eipä se ole ainoastaan

meidän sukupuolemme, joka avioliitossa näyttää vähemmän miellyttäviä

puoliansa. Sirot keijukaiset, jotka meitä niin ihmeesti viehättävät

kauniissa, aistikkaissa puvuissaan, ja jotka ovat niin suloiset ja

sievät ja vilkkaat ja hurmaavat -- minne ne joutuvat avioliiton

jälkeen? Jos _mies_ ruokapöydässä lukee sanomalehtiä, niin ehkäpä juuri

sen tähden, että häntä vastapäätä istuu uninen ja huolimattomasti

pukeutunut nainen, päällä muuttunut aamupuku, joka hänen mielestään

kyllä kelpaa vaatimattomassa kotielämässä. Kenties hän on unohtanut

kaikki hauskat, pirteät, leikilliset sukkeluutensakin ja pikku

kepposensa, jotka muinoin ihastunutta sulhasta niin viehättivät, ettei

hän hänen läheisyydessään kuullut eikä nähnyt ketään muita.

Sellaistakin _voi_ luullakseni joskus jumalattarille tapahtua. Marianna

ja minä emme tietysti omasta kokemuksestamme sellaisista ikävyyksistä

mitään tiedä; me olemme mallikelpoinen pariskunta, joka vain pilvistä

maailman menoa katselee.

-- No, siinä sen nyt näet, mihin periaatteesi vie jokapäiväiseen

elämään sitä sovitettaessa, jatkoi Jenny. Jos koti on ainoastaan

sellainen paikka, jossa mielensä mukaan saa olla väsynyt ja haluton ja

niin vastenmielinen kuin suinkin menettämättä siltä arvoansa, niin

luulenpa naisilla olevan paljoa suuremman oikeuden kuin miehillä

käyttää sitä vapautta, sillä kotielämän yksinäisyys ja ikävällinen

puoli tulee etupäässä heidän osakseen. Vaimohan se on, jonka täytyy

valvoa levottoman lapsen kanssa. Ja jollei hän olekkaan halukas

pukeutumaan aamuisin niin viehättävästi tai jollei häntä haluta puhella

leikillisesti ja sukkeluuksia sanella niinkuin tyttönä ollessaan, niin

ei sitä juuri voi hänelle viaksi lukea. Eihän voi odottaakkaan, että

perheenäiti ja lapsenhoitaja olisi yhtä hienosti pukeutunut ja yhtä

hauska seuratoveri kuin vanhempainsa kotona kaikesta huoletonna elelevä

nuori tyttö. Mutta siltä ei ole mielestäni puolustettavissa, että mies

laiminlyö ne pienet kohteliaisuudet ja huomaavaisuudet, joita hän

osotti ennen naimisiin menoa. Hän on vahva ja terve ja reipas; hän

seuraa maailman menoa ja näkee ja kuulee paljon, joka pitää mielen

hereillä ja virkeänä; ja todellakin olisi hänen velvollisuutensa

naimisissa ollessakin miellyttää ja huvittaa vaimoaan samoin kuin

ennenkin avioliittoa.

Sellainen pitää minun mieheni olla, lopetti Jenny neiti, taikka en

huoli ketään -- ja hyvin onkin se vahinko helppo kestää.

-- Vai niin, ilkkui Robert, pitääpä koettaa ajoissa Kaarlo Sedleytä

siihen valmistaa.

-- Kaarlo Sedleytä -- Robert! huudahti Jenny tulipunaisena harmista.

Minua ihmetyttää todellakin, että sinä yhä tarraut tuohon vanhaan

juttuun, vaikka ainakin sata kertaa olen sanonut sinulle, etten kärsi

kuulla puhuttavan siitä! Kaarlo ja minä olemme kyllä hyvät ystävät,

vaan...

-- No niin, no niin, keskeytti Robert, jo riittää. Et tarvitse sanoa

sanaakaan enää.

-- Tuolla lailla sinä puhut, kun et voi todisteitani kumota, sanoi

Jenny.

-- Hyvä on, Jenny, vastasi Robert. Tiedäthän, että joka asiassa on

kaksi puolta ja myönnän mielelläni sinun erinomaisella tavalla

puolustaneen mielipidettäsi. Olen kuitenkin yhä edelleen varma, että

ellei se, mitä sanoin, ole totinen totuus, niin kyllä se ainakin sitä

niehentyy. Ja vieläkin uudistan, mitä taanoin sanoin, että todellisesta

rakkaudesta kasvaa sellainen vapaus, jota eivät sido kursailemiset

eivätkä muodollisuudet ja että läheisten ystävysten kesken sekä pitää

että voi sietää paljon sellaistakin, jota vieraat katsoisivat

epäkohteliaisuudeksi. Siitä minä olen ihan yhtä varma kuin mistä muusta

hyvänsä tässä maailmassa.

-- Ja kuitenkin, huomautti vaimoni, on hyvin paljon totta usein

toistetussa Cowperin runossa, jossa hän puhuu ystävyydestä ja sanoo:

"Kuin sukulaisuus sielujen

-- mi liekkään mahti salainen --

saa alkuun ystävyyden;

niin käytös kaunis yhä vaan

sen tunteen saapi kasvamaan,

luo sille kestävyyden."

-- Olkoonpa niinkin, vastasi Robert, mutta minä olen nähnyt kylläkseni

ranskalaisten aviopuolisoiden kohteliaisuutta. Pariisissa ollessani

asui eräs rouva de Villiers samassa paikassa kuin minäkin. Mies oli

antanut hänelle nimensä, johon kuului myöskin ranskalainen _de_ ja

vaihdoskaupassa saanut sievoset vuotuiset tulot vaimonsa myötäjäisinä.

Hänen käytöksensä vaimoaan kohtaan oli todellakin hienon ja sivistyneen

miehen, kerrassaan mallikelpoista. Tosin hän eli vaimonsa rahoilla ja

tuhlasi niitä ajeluihin, teaattereihin, oopperoihin ja muihin

huvipaikkoihin seurustellessaan kaikellaisten maineeltaan epäiltäväin

ystäväin kanssa; mutta hän järjesti ne kaikki vaimolleen niin

kohteliaalla, ystävällisellä ja perin viisaalla tavalla, että

kannattipa vain jäädä niin syrjäytetyksi ja tulla petetyksi saadakseen

nauttia hänen erinomaisesta kohteliaisuudestaan ja mainion hienosta

tavastaan. Herra de Villiers oli näet hyyräävinään vaimolleen pienen,

sievän ja hauskan huoneen meidän majalastamme, koska hänen asiansa

eivät muka olleet oikein hyvällä kannalla ja hän ihan epätoivoon

joutuisi, jos saattaisi niin syvästi rakastamansa vaimon huoliin ja

vaikeuksiin. Hän kuvasi ne kauheiksi, mutta oli päättänyt kestää ne

urhoollisesti yksin. Ei, niin kauvan kun hänellä oli ropokaan jälellä,

ei hänen jumaloidulta Julieltaan saanut puuttua mitään elämän

mukavuuksia. Hänelle itselleen olisi kurjin yliskammari kylliksi.

Ei hän koskaan käynyt vaimonsa luona suutelematta hänen kättään niin

kunnioittavasti kuin hän olisi ollut kuninkaan tytär, lausumatta

hänelle kohteliaisuuksia hänen ulkomuodostaan, tuomatta

hänelle makeisia ja kertomatta hänelle hauskoja kaskuja suuren

maailmankaupungin päivän tapahtumista. Mitä lähemmäksi tuli aika,

jolloin hänen vaimonsa suoritti vuosineljännesmaksut, sitä tiheämmin

hän hänen luonaan pistelehti.

Ja rouvakin ihaili ritarillista miestään, ei voinut koskaan kieltää

häneltä mitään, uskoi kaikki hänen juttunsa ja tyytyi nurkumatta vain

neljänteen osaan omista tuloistaan, ollen onnellinen rakastaessaan niin

miellyttävää miestä.

-- No niin, jatkoi Jenny, minä en oikein ymmärrä kertomuksesi

tarkoitusta. Mutta minusta siitä voi tulla vain tämmöiseen

johtopäätökseen: jos sydämmetön heittiö, jolta puuttuu periaatteita ja

hyviä ominaisuuksia, voi voittaa ja säilyttää naisen sydämmen

yksinomaan kohteliaalla ja luontevalla käytöksellään, niin mitenkä

paljoa enemmän sitten sivistynyt, periaatteellinen ja todellakin

rakastunut mies saa aikaan samoilla keinoilla!

Se on minun vahva vakuutukseni, että jos mies, joka pettää vaimoaan ja

tuhlaa hänen rahansa, sittenkin voi vaimonsa rakkauden säilyttää

ainoastaan huomaavaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan, niin totta

tosiaan on kohteliaisuudella merkityksensä rakkaudessa.

-- Kyllä kai turhamaisten naisten rakkaudessa, huomautti Robert

Stephens.

-- Niinpä niin, mutta sama on laita järkevänkin, virkkoi vaimoni. Herra

de Villiers käyttäytyi kunnottomasti ranskalaisella tavalla; minä

tunnen vaimoparan, jonka mies teki samoin englantilaiseen tapaan --

ilman suuteloita ja kohteliaisuuksia. Imartelun sijasta häh kiroili

häntä ja vei hänen rahansa makeisia tarjoomatta.

Jos minä olisin niin onneton, että minun täytyisi mennä naimisiin

semmoisen miehen kanssa, niin kyllä minä vain paljoa mieluummin

ottaisin ranskalaisen kuin englantilaisen. Kohteliaisuus on hyvä asia

ja paljoa parempi kuin ei mitään -- vaikka sen ohessa tietysti tahtoo

todellistakin hyvää. Mutta jos kerran täytyy menettää rahansa sillä

lailla, niin mieluumminhan antaa houkutella ne miellyttävällä tavalla,

suuteloilla ja makeisilla, kuin sysittynä ja polettuna.

-- Tässä tehdään usein se erehdys, puutuin minä puheeseen, että ihmiset

tavallisesti vertaavat toisiinsa ulkomuodoltaan silittäytyneen roiston

ja raa'an kunnon miehen, mutta sivistynyt roisto olisi verrattava

sivistyneeseen kunnon mieheen ja sivistymätön roisto sivistymättömään

kunnon mieheen. Ainoastaan sillä lailla voi saada oikean käsityksen

heidän oikeasta arvostaan.

Yleensä on sääntönä, että ne kansallisuudet, jotka ulkonaisesti ovat

sivistyneimpiä ja kohteliaimpia, ovat vähimmän tunnetut

rehellisyydestään ja suoruudestaan; siitäpä alkusoinnut "kaunis ja

kavala", "viehkeä ja viekas". Kaunis ja kavala kreikkalainen, viehkeä

ja viekas italialainen, kohtelias ja petollinen ranskalainen ovat

yhdistyksiä, jotka saattavat voimakkaan, suoran ja päättävän

anglosaksilaisen luulemaan raakuutta ja epäkohteliaisuutta suoruuden ja

rehellisyyden tunnusmerkeiksi.

Ei kukaan voi lukea ranskalaista kirjallisuutta huomaamatta, miten

kohteliaisuus aivan kuin tunkee läpi koko elämän, miten huolellisesti

Ranskassa vältetään epämiellyttävää seurustelua. Yksinpä kotoisista

kiistoistakin -- jos ranskalaisiin näytelmiin on luottamista --

selviytään hienosti ja sievästi ja loukkauksetkin lausutaan erinomaisen

kohteliaasti. Tuntuu olevan vaikea ranskaksi kääntääkkään suoria ja

julkeita raakuuksia, joita on esim. englanninkielessä. Koko

yhteiskuntaelämä näyttää siellä olevan järjestetty keskinäisesti

luontevaksi ja muodollisesti sievistellyksi, persoonallisia

väärinkäsityksiä ja erimielisyyksiä välttäen.

Jos ranskalainen ottaa palvelukseensa kirjanpitäjän tai jonkun muun

apulaisen ja sittemmin kuulee hänestä jotain edutonta, niin viimeksi

hänen mieleensä juohtuisi sanoa hänelle suora totuus. Hän kirjoittaa

hänelle kohteliaan kirjeen, jossa ilmoittaa ennen aavistamattoman

muutoksen asioissa aiheuttavan, ettei hän enää tarvitse apulaista siinä

toimessa, valittaen olevia oloja, jotka pakottavat hänet eroamaan

apulaisensa miellyttävästä seurasta j.n.e.

Tuskinpa voinee sattuvammin kuvata ranskalaisen seurustelun luonnetta

kuin George Sandin elämäkerrassa hänen isänsä ja isoäitinsä suhde on

kerrottu. Äiti ja poika ovat mitä ihailtavimmin toisiinsa kiintyneet.

Poika kirjoittaa äidilleen mitä hellimpiä kirjeitä; kirjeensä joka

sivulla hän suutelee äidin kättä; hän on huomaavaisen, ritarillisen ja

rakastavan pojan ihanne.

Mutta siitä huolimatta hän kaikessa hiljaisuudessa puuhaa avioliittoa

alhaissäätyisen ja maineeltaan epäiltävän naisen kanssa -- avioliittoa,

jonka hän tietää äidilleen tuottavan mitä syvintä tuskaa. Hän menee

naimisiin, asuu vaimonsa kanssa, heillä on jo pari lastakin, mutta ei

hän vain voi pahoittaa jumaloimansa äidin sydäntä, ilmoittamalla

hänelle suoran totuuden.

Jumaloitu äiti epäilee kuitenkin poikaansa, vaan epäilyksen hiventäkään

ei ilmene hänen kirjeissään. Tiedustelut, joita englantilainen isä ja

äiti ei kainostelisi kysyä pojaltaan, jäävät hienotunteisuudesta

rakasta Mauricea kohtaan kysymättä. Sen sijaan hän tiedustaa

poliisipäälliköltä ja saa laillista tietä avioliitosta tiedon, mutta

sittenkään ei pieninkään hiven himmennä hänen kirjeittensä lämpöä ja

yhtä hellästi hän vastaanottaa poikansa, joka äitinsä luona

perhehuolistansa vapaat hetket viettää. Englantilaisessa tai

ameriikkalaisessa perheessä olisi siitä noussut aika kahakka, jopa

suora erokin; mutta ranskalainen äiti ja poika vuosikausia näyttelevät

kohteliasta näytelmäänsä -- äiti, ollen olevinaan asiasta tietämätön,

ja poika, hyvitellen mieltään siten, pettämällä, muka säästävänsä

äitinsä tunteita.

Minusta tuntuu kuin sellaisen viekkauden vastustaminen elämässä

saattaisi rehellisen anglosaksilaisen kansanluonteen halveksimaan

kohteliaisuutta, ikäänkuin se välttämättömästi olisi suoruuden

vastakohta. Mutta vaikkakaan ei kaikki, joka kiiltää, ole kultaa, niin

ei siitä suinkaan seuraa, että kaikki, joka kiiltää, ei ole kultaa. Ja

vaikka kohteliaisuus ja hienotunteisuus keskinäisessä seurustelussa

usein on petosta, ovat ne silti totuuden arvokkaita liittolaisia. Ei

yksikään nainen pitäisi luikertelevaa, kohteliasta roistoa parempana

kuin raakaa, epäkohteliasta kunnon miestä. Mutta kahdesta yhtä suorasta

ja miellyttävästä hän pitää enemmän siitä, joka on myös huomaavainen ja

kohtelias.

-- Aivan oikein, myönsi Robert, mutta kaikessa tapauksessa ranskalainen

kohteliaisuus levittää ympärilleen pelkuruuden ja epäluulon inhottavaa

lemua, joka rehellisimmänkin miehen vie päinvastaiseen liiallisuuteen.

Oikean rakkauden pitää olla tukeva ja karaistunut kasvi, joka

kestää poudat, tuulet ja sateet. Ihmiset, jotka liiallisesta

hienotunteisuudesta ja kohteliaisuudesta eivät koskaan voi ajatustaan

toisilleen suoraan ilmaista, myrkyttävät sielunsa katkerilla ja

vihamielisillä tunteilla.

Minun sääntöni on tällainen: puhu suusi puhtaaksi; ole väliin pahalla

tuulella ja älyä lopettaa; kiukuttele joskus hiukan ja riitelekkin

vähäsen toisinaan, mutta opi tyytyväisesti kärsimään nuhteet ja

kestämään suuttumukset.

Jollen minä Mariannaa muistuttaessani liiaksi paahdetusta kahvista niin

tarkoin mieti enkä ole niin kohteliaskaan kuin huomauttaessani entistä

emäntääni vanhaa rouva Polluxia samasta seikasta, niin on syynä se,

että Marianna on kuin osa itsestäni, vaan niin ei vanha rouva Pollux

-- meidän välimme, Mariannan ja minun, on niin läheinen ja avomielinen,

että se oikeuttaa meitä niin sanoakseni käyttämään elämän

pikakirjoitusta -- eikä hän siitä suutu eikä hermostu, vaan kaikessa

rauhassa sanoo ensi kerralla palvelijalle ajoissa. Ja ellen häntä

sormikasten korjaamisesta kiitä sulhasmiehen tavalla, niin jätän sen

tekemättä sen vuoksi, että hän nykyjään niin usein minua sellaisissa

pikku seikoissa auttaa, jottei hän sietäisikkään minun myötäänsä

polvillani edessänsä ryhöttävän. Kaikki, mitä suinkin voi sanoa hänen

kätevyydestään ja sievistä ompeluksistaan, olen sanonut niin usein,

että se jo uusimatta luonnosta lankeaa. Se on jo menettänyt uutuuden

viehätyksen.

Onhan niitä meilläkin ollut kaikellaisia pikku kiistoja, joissa voitto

on kallistunut milloin toiselle, milloin toiselle puolelle ja kumpikin

me olemme vain yhä lujemmin toisiimme kiintyneet huomatessamme, miten

tarmokkaasti ja innokkaasti olemme mielipidettämme puolustaneet. Me

puhumme aina avomielisesti ja totuudenmukaisesti asiat toisillemme ja

se tapa on minusta paljoa parempi kuin ranskalaisen hienouden kaikki

ansarissa kasvatetut kohteliaisuudet.

-- Totta, totta, lisäsin minä. Joka sanasi on paikallaan. Totuus

etusijassa; suoruus ennen kaikkea: puhdas, selvä totuus, kirkas kuin

timantti, on suuremmanarvoinen kuin kaikki Ofirin kulta -- se on kaiken

rakkauden perustus. Mitenkä ihmiset voivat elää mitä likeisimmässä ja

ystävällisimmässä suhteessa niiden kanssa, joiden kuitenkin luulevat

voivan pettää, vaikkapa arkaluontoisistakin syistä -- se on minulle

syvin salaisuus. Jos minulle kerran selviäisi, että vaimoni tai

ystäväni puhuisivat minulle vain sellaista, jonka luulisivat minua

miellyttävän, niin olisin kuin poluttomaan erämaahan eksynyt.

Tämän huomautettuani pysyn sittenkin mielipiteessäni, että

kotielämäämme voisimme paljonkin parantaa ja saada miellyttävämmäksi,

jos suoruuden terveeseen ja vankkaan runkoon istuttaisimme ranskalaisen

luonteen hienon kohteliaisuuden.

Tarkemmat tiedot siitä, mitä nyt olen sanonut, saa De Tocquevillen

muistiinpanoista. Hän on minusta aitoranskalaisen perikuva. Ja totta

tosiaan on siinä perhe-elämässä, jota hän kirjeissään kuvaa, hienoutta

ja siroutta, joka paljonkin sen oikeaa arvoa korottaa.

Vielä minä tästä samasta asiasta huomautan, että yksityisille on aivan

yhtä varallista kuin kansoillekkin lakkaamatta kehua niitä avuja,

joihin jo on luontaista taipumusta, ja aina olla valmiit tuomitsemaan

niitä virheitä, joihin itsellään ei ole mitään kiusausta.

Luullakseni me anglosaksilaiset emme olisi vaarassa joutua

teeskentelijöiksi kotielämässämme, vaikka vähin tapojamme

hienontaisimmekin; mutta siinä on vaara tarjona, että jäämme raaoiksi

ja moukkamaisiksi sokeasti seuratessamme vaistomaista suoruutta. Mutta

sovittaakseni puheena olevan aineen käytännölliseen elämään, mainitsen

muutamia yksityistapauksia, jolloin vieraille osotetun kohteliaisuuden

voisi edullisesti kotielämäänkin sovittaa.

Tarkastakaammepa siis ensiksi, miten käyttäydymme vieraita henkilöitä

kohtaan, joiden suosiota toivomme. Me pukeudumme huolellisesti;

koetamme puhua vain miellyttävistä asioista; emme luontaisen

hitaisuutemmekaan anna estää osottamasta pieniä kohteliaisuuksia;

riennämme huoneen toisesta päästä mukavampaa tuolia hakemaan;

kumarrumme nostamaan pudonnutta viuhkaa; etsimme hävinnyttä

sanomalehteä -- vaivaudumme henkilöiden takia, jotka vain satunnaisesti

ja tilapäisesti meitä miellyttävät. Mutta mikäli koskee ystäviämme,

joita olemme oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan, esiydymme liiankin

usein vanhassa vaalistuneessa puvussamme, haetamme heillä itsellään

tuolin, etsitämme sanomalehden ja selvittäytykööt muutenkin, miten

paraiten voivat, emme heistä suurin välitä.

Moni ihminen on aivan välinpitämätön omasta somuudestaan läheisinten

ystäväinsä seurassa. Heillä on komeat juhlapukuvarastot, mutta

huolimattomat ja siistittömät kotipuvut. Moni nainen tuhlaa kaikki

tulonsa pyhäpukuihin ja luulee kotona voivansa käyttää melkein mitä

tahansa. Kaikki vanhat hylätyt koristukset, kuluneet, nuhrautuneet

puvut ja muuttuneet nauhat pannaan omaisten ja likeisinten tuttavain

nähtäväksi. Muutamat näkyvät oikein periaatteesta karttavan sievää ja

tavanmukaista pukua arkioloissa; heillä ei kuulu "olevan varaa"

pukeutua siististi kotonaan. Oikaistakseni niin kieroa käsitystä

neuvoisin pariin juhlapukuun tarvittavat rahat käyttämään yhteen

arkipukuun, sopivaan ja aistikkaaseen, ja pitämään pyhänä

velvollisuutena pukeutua siististi ja sievästi kotioloissakin.

Me miehet olemme monessa kohti tuhmia ja sokeita; tiedämme kyllä,

milloin olemme tyytyväiset, mutta syytä siihen emme tajua. Me emme sano

pitävämme kukkasista; mutta jos ikkunamme alla on kukkatarha, niin sen

hämärästi tavalla tai toisella tunnemme ja siitä nautimme. Ja samoin

kuin vaimomme ja tyttäremme ovat sievästi ja aistikkaasti pukeutuneet,

tunnemme sen ja nautimme siitä kenties enemmän kuin aavistammekaan.

-- Entäpä miesten, isä, virkkoi Jenny, luullakseni pitäisi heidänkin

yhtä hyvin kuin naisten koettaa huoltaa ulkonaisesta olennostaan

avioliitossakin. Eiköhän nuhrautuneita paidankauluksia, ajamattomia

partoja ja likaisia jalkineita kodin pyhäkössä nähtäne yhtä usein kuin

kuluneita pukuja ja muuttuneita nauhoja?

-- Tietysti, minä vastasin, mutta kuten tiedät, olemme me luonnostamme

hottentotteja ja te lähetyssaarnaajia, joiden on estettävä meitä

taantumasta. Me olemme kömpelöitä, vanhoja Vulkanuksia ja te ihania

taikavöisiä Cythereoja, ja sen vuoksi tämä asia koskeekin etupäässä

teitä.

Vielä minä puolustan sitäkin, että kotielämässä pitää esiytyä ei

ainoastaan sievästi ja aistikkaasti, vaan hiukan keikaillakkin eli

selittääkseni sitä tarkemmin: koettaa näyttää niin miellyttävältä kuin

suinkin ystäväimme silmissä.

Moni arvoisa nainen, joka ei mistään nimestä sallisi itseään

moitittavan siisteyden puutteesta, näkyy kuitenkin kuvittelevan, ettei

naimisissa olevan naisen tarvitse kotonaan olla siisti eikä sievä.

Vaatetta ostaessaan hän on hyvin tarkka ja pukua ommellessa panee

tuskin ollenkaan arvoa, onko se tehty sievästi vai ei. Siitäpä syystä

viehättävä, aistikkaasti ja somasti pukeunut nuori nainen avioliittonsa

jälkeen muuttuu kaikkea muuta kuin miellyttäväksi -- hänen arkipukunsa

on kuin untuva-alunen, joka on nuoralla sitaistu keskeltä.

Minun luullakseni ei kodin onni siitä vähintäkään lisäydy, että

lemmettäret sieltä karkoitetaan heti ensimäisen pienokaisen maailmaan

tultua. Enkä minä sitä käsitä tarpeelliseksikaan. Sellaiset vaimot ovat

samassa vaarassa kuin muutkin pyhimykset -- liian paljon ajatellessaan

toisia ja liian vähän itseään he laiminlyövät itsensä hoitamisen. Jos

luonto kerran on naiselle lahjoittanut miellyttäväisyyden, niin

pitäköön ja säilyttäköön sen kodin kaunistuksena.

Mitä vihdoin tulee niihin velipoloisiini, jotka kodin pyhyyttä

saastuttavat ajamattomilla parroillaan, nuhrautuneilla paidoillaan ja

likaisilla jalkineillaan, niin jätän heidät säälimättä Jenny neidin

kuritettavaksi.

Perhe-elämässä on sitä paitsi kartettava vastenmielisiä

keskusteluaineita yhtä tunnollisesti kuin sivistyneessä seurassa

vierasten kesken.

Minusta ei näet perhe-elämä ole sen suorempaa eikä rehellisempää,

vaikka perheen jäsenet haikailematta ja ajattelematta sanovatkin

toisilleen kaikki, mitä vastenmielistä milloinkin mieleen juontuu.

Esimerkiksi näin:

-- Miten kauhean näköinen sinä olet tänään! Mikä sinua vaivaa?

-- Sinulle taitaa tulla nippula nenään vai mikä ruma pilkku siinä on?

-- Mistä ihmeestä sinä olet tuon ruman puvun kaivanut? Sehän on kuin

variksenpelätti. Kuka sen on ommellut?

-- Vieläkö sinä käytät noita kenkirajoja?

-- Kas vain, Liisa, tuoko se nyt on sinun kyläpukusi? Minä luulin sinun

aikovan kulkea jonkun kukkaskaupan kilpenä.

Miehen ja vaimon, veljien ja sisarten tai ystävysten tämällaiset

huomautukset eivät ole suoruutta, vaan tyhmyyttä; ja se, joka nauraa

nenässäsi olevalle nippulalle, saattaa monasti yhtä hyvin pettää sinut

kuin kohteliain ranskalainen, joka seurassasi karttaa ikäviä

keskusteluaineita.

Moni perhe tuntuu pitävän yksimielisyyden ja sävyisyyden todistuksena,

että sen jäsenet loukkaamatta ja närkästystä herättämättä voivat

toisiansa pilkata, ivata toistensa tunteita ja heikkouksia ja kohdella

toisiaan sopimattomasti.

Jos perheessä esim. on ontuva sisar, niin tehdään siitä pilaa

lakkaamatta ja samoin muistakin käytöksen ja luonteen puutteista ja

omituisuuksista. Hyväntahtoisuus ja molemminpuolinen luottamus, joka

sellaisia vapaisuuksia sallii, on todellakin ihmeteltävä; mutta

sellainen vapaisuus ei suinkaan itsestään tee kotielämää miellyttäväksi

ja hupaisaksi.

Se, joka ivaa ruumiin- ja sielunvikoja ja leikillään puhuu sellaista,

joka, jos sen tosissaan sanoisi, olisi suurinta epäkohteliaisuutta ja

raakuutta, se väärin käyttää vapautta ja perhe-elämältä riistää sen

suloisuuden.

Raaka teräaseella leikkiminen haavoittaa monta, joka pelkää tai häpeää

ilmaista sen koskeneen. Mitä ihmeen etua tai hyvää siitä on? Rohkeus

sanoa epämiellyttäviä seikkoja jollekkin hänen itsensä tähden on jalo

ominaisuus; mutta tapa haikailematta puhua kaikki päähänpistonsa

perhevapauden nimessä on kotoisen viinimäen vaarallisimpia pikku

kettuja.

Tämän yhteydessä on mainittava vielä yksi seikka, josta puhun vähän

tarkemmin huomauttaakseni ja hyödyttääkseni omaa sukupuoltani.

Tarkoitan _arvosteluja ruokapöydässä_.

Talouden hoitaminen palvelijain nykyisellä kannalla ollessa ansaitsee

todellakin kaikkea tunnustusta. Siitä huolimatta on kuitenkin

muutamilla aviomiehillä tapana ujostelematta ruokapöydässä huomauttaa

ruuanlaitosta ja muista laitoksista, ja se on minusta anteeksi

antamatonta häikäilemättömyyttä. Jos vaimo ei ole tietävinäänkään

sellaisista pahan tuulen purkauksista, pahentaa hän vain asiaa, sillä

siten mies piintyy sopimattomaan tapaansa, joka on hyvin kiusallista

vieraille ja lapsille huono esimerkki. Jollei hänen mielestään olekkaan

tarpeellista välittää vaimon tunteista, niin pitäisi hänen kuitenkin

sen verran katsoa, ettei vierasten ja lasten saapuvilla ollessa rupeisi

kodin koneistoa tarkastelemaan, vaan säästäisi ne kahdenkeskisiksi.

Sama hienotunteisuus, jota osotetaan vieraalta kysellessä ja hänelle

neuvoja antaessa on kotielämäänkin sovitettava.

Suuressa, monihenkisessä perheessä on monta eri mieltä, taipumusta,

ajatus- ja toimintatapaa ja yhteiseksi hyväksi olisi viisasta sallia

jokaiselle perheenjäsenelle siinä suhteessa sama vapaus, mikäli sen

yleisen sopivaisuuden laki myöntää.

Veljet ja sisaret voivat sydämmellisesti toisiansa rakastaa silti

kuitenkaan uskomatta toisilleen mietteitään, suunnitelmiaan, toiveitaan

ja ystävyysliittojaan. Jokaisessa perheessä on aina joku, joka

synnynnäisestä tunteellisuudesta vetäytyy hiljaisuuteen ja

yksinäisyyteen; mutta monessa hyväntahtoisessa ja kunnon perheessä on

se ihan mahdotonta. Ketään ei jätetä yksikseen, kellään ei saa olla

mitään salaisuutta, kukaan ei saa vapaasti hievahtaakkaan, kun jo

kysymyksiä tulvehtii.

-- Kelta sait kirjeen? Näytäppäs!

-- Sain siltä ja siltä.

-- Kirjoittaako _hän_ sinulle? Sitä en tiennytkään. Mitäpä hän sitten

kirjoittaa?

-- Missäs sinä olit eilen? Mitä sinä ostit? Paljonko se maksoi? Mitäs

sinä aiot tehdä?

-- Jopa menettelit kummallisesti. Niin en minä ikinä.

-- Kuules, Mari, Saara kuuluu aikovan hankkia itselleen silkkipuvun

kevääksi. Minusta se on liian kallista -- vai mitä sinä arvelet?

Muistelen lukeneeni eräästä herrasmiehestä, jonka erikoisuuksina muun

muassa mainittiin, että hän kysyi niin vähän kuin suinkin. Toivottava

olisi, että sellaista hienotunteisuutta harjoitettaisiin entistä

enemmän kotielämässäkin; kotoinen seurustelu tulisi muuta

miellyttävämmäksi.

Jos täydellinen avomielisyys ja keskinäinen luottamus perheen kesken

vallitsee, niin ilmautukoon se vapaasti ja itsestään. Melkeinpä varmaa

on, että ystävämme kyllä meille uskovat, mitä tahtovat meidän tietää --

ja jos he eivät jotain asiaa kerro, niin heillä on syynsä siihen.

Hienotunteisuus, joka panee arvoa ystävän vaikenemiseen, on elämän

ihanimpia suloisuuksia.

Mutta ei ainoastaan kysellessä ja udellessa, vaan myöskin neuvoessa on

meneteltävä viisaasti ja varovaisesti.

Muutamissa perheissä ei saa askeltakaan ottaa, ennenkun toiset jo

utelemaan:

-- Minkä tähden sinulla on tuo puku tänään? Mikset tätä pannut?

-- Minkä tautta teit noin? Mikset näin?

-- Minä kehoittaisin sinua tekemään niin ja niin.

Ja nämä huomautukset, tarkastukset ja neuvot sanotaan niin varmasti,

että on vaikea jättää niitä huomioon ottamatta.

Mutta olkootpa ystävämme miten hyviä ja oivallisia tahansa, niin tuntuu

meistä paremmalta heidän poissa- kuin läsnäolonsa, jos he siten

rajoittavat vapauttamme ja koettavat estää meitä itsenäisesti tietämme

kulkemasta. Syy, miksi veljet ja sisaret ja lapset niin usein

valitsevat uskottunsa perheen ulkopuolelta, on juuri siinä, että

ystävät luontaisesta hienotuntoisuudesta välttävät tunkeilevia

kysymyksiä, huomautuksia ja neuvoja.

Vanhemmat menettelisivät hienosti, jos he ajoissa huomaisivat, että he

lasten aikuistuttua ainoastaan varovasti ja viisaasti neuvojansa ja

kehoituksiansa lausuisivat. Suokaamme jokaiselle oikeus niin paljon

kuin suinkin elää omaa elämäänsä, elkäämmekä omia yksityisiä

mielipiteitämme ja halujamme toisiin tyrkyttäkö.

Jos minä koettaisin kuvata mallikelpoisen perheen, niin minusta se

olisi yhdistys, jossa jokaisella ihmisellä on oma omituinen ja

selväpiirteinen luonteensa, jonka jäsenet rakastavat toisiansa ja

pitävät toisiansa arvossa, ja jotka niin hyvin ymmärtävät itseään ja

toisiaan, että jokainen saa vapaasti ja mielensä mukaan liikkua ja

toimia kinastelematta tai kiuskamatta -- se olisi perhe, jossa

myötätuntoisuus aina ilmenisi miellyttävänä ja toisia ymmärtävänä;

josta uteliaisuus olisi karkoitettu; jossa kunkin tunteita ja haluja

arvostettaisiin; jossa häiritsemättä ja vakoilematta saa tietänsä

kulkea, samalla tuntien yhteishengen voimaa ja tukea ja tietäen

ympäristön aina pitävän toisen parasta silmällä ja selittävän hänen

tekonsa paraimmalla tavalla.

Puhuessani epäkohteliaisuudesta perhe-elämässä en ole kosketellut

pahasta tuulesta ja hillitsemättömästä itsekkäisyydestä johtuvaa

epäkohteliaisuutta, sillä se on pikemmin synti kuin virhe. Pahasisuinen

ihminen on tavallisesti epäkohteliaskin; ja missä riita ja tora

vallitsee, siellä kohteliaisuus ei saa jalansijaa.

Se, mitä nyt olen esittänyt, koskee siis hyvien, jopa erinomaistenkin

ihmisten puutteita. Jospa he vain hiukan huomaisivat virheitään ja

koettaisivat perhe-elämään saada sellaisia tapoja ja sellaista

yhteishenkeä, joka kotoisen onnen kohentaisi. Sellaiset ihmiset

pitäkööt velvollisuutenaan siihen pyrkiä -- sillä jos he mielensä

kiinnittävät elämän aineellisuuteen, he silloin polkevat niitä

kukkasia, joita kuitenkin elämän polulla kasvaa. Painukoon tämä syvälle

heidän mieleensä.