V.

Suvaitsemattomuus.

-- Mistä sinä nyt tällä kertaa aiot puhua, isä?

-- Aion pitää esitelmän _suvaitsemattomuudesta_.

-- Uskonnollisestako?

-- En; kotoisesta suvaitsemattomuudesta, perhe-elämän ja kasvatuksen

suvaitsemattomuudesta, muutamasta niistä pikku synneistä, joista

paraillaan luennoitsen -- eräästä "pikku ketusta".

Ihmiset yleensä pitävät uskonnollista suvaitsemattomuutta ainoana

suvaitsemattomuutena inhimillisessä elämässä. Mutta uskonnollinen

suvaitsemattomuus on vain ihmisluonnon synnynnäisen, voimakkaan,

jäytävän suvaitsemattomuuden pikkunen oksa.

Lääkärit ovat ihan yhtä suvaitsemattomia kuin jumaluusoppineet. Heillä

tosin ei ole milloinkaan ollut valtaa polttaa ihmisiä roviolla

lääketieteellisten erehdysten takia, mutta totta tosiaan heiltä ei ole

halua siihen puuttunut. Valtiomiehet ovat suvaitsemattomia.

Viisaustieteilijät ovat suvaitsemattomia, varsinkin ne, jotka

mielipiteiltään ovat olevinaan vapaamielisiä. Maalaajat ja

kuvanveistäjät ovat suvaitsemattomia. Ja emännät ovat suvaitsemattomia;

katkerasti ja pisteliäästi he muistuttavat jokaisesta seikasta, mikä

heidän mielestään poikkeaa ainoasta oikeasta kodin järjestyksestä.

Rouva Säntillinen istuu kotoisella alttarillaan ja veisaa

valitusvirsiään uudenaikaisen taloudenhoidon huonontumisesta -- aivan

samoin kuin tohtori Pysyvä päivittelee vanhasta uskosta luopumista.

-- Elkää puhukokkaan tyynynpäällisistä, joita ei ole katettu, sanoo

rouva Säntillinen. Se ei ole siistiä, vaan on huolimatonta. En minä

tahdo talooni syöpäläisiä enkä semmoisisia tyynynpäällisiä.

-- Mutta, uskaltaa huomauttaa nuori perheenäiti, jolla on semmoiset

"huolimattomasti" ommellut tyynynpäälliset, emmeköhän kuitenkin voisi

vähääkään luopua muutamista vanhoista, perityistä tavoistamme? Onko

sitten niin ihan vältämätöntä laittaa kaikki niin täydellisesti ja

säntillisesti -- ommella hihansuut kahteen kertaan, kattaa joka ommel,

laskea rihmat joka poimussa ja määrätystä kohti neulalla pistää?

Tietysti ommel siten tulee kaunis; mutta jos nainen, jolla on pienet

lapset ja pienet tulot, ompelisi kaikki niin mallikelpoisesti, niin

viimein hän ompeluksensa ääreen nääntyisi. Eiköhän sittenkin ole

parempi hänelle liikkua hiukan ulkoilmassa eikä olla niin turhan tarkka

ompeleissaan?

-- Elkää puhuko minulle liikkeestä ja raittiista ilmasta! Mitä luulette

isoäitini tehneen? Hän hoiti talonsa, ompeli itselleen ja lapsille,

vieläpä isoisän hienopoimuiset paidatkin ja paljon muuta sen lisäksi,

ja tarpeeksi hänellä oli liikettä kaikessa tapauksessa, se on varma.

Mutta meidän aikamme naiset ovat kurjia, oikukkaita raukkoja.

-- Mutta, hyvä rouva, virkkaa taas nuori emäntä, katsokaahan vain tuota

Evansin rouva-raukkaa tässä vastapäätä, -- niin kuihtunut ja kahdeksan

lasta.

-- Huono perheenäiti, vastaa rouva Säntillinen. Jos hän nousisi kello

viideltä vuodet läpeensä niinkuin minä, niin ennättäisi hän tehdä

kaikki aikanansa ja olisi toista verta terveempi kuin nyt,

-- Mutta, hyvä rouva, rouva Evans on niin kivuloinen ja hermostunut.

-- Hermostunut! Elkää sitä sanaa tämän koommin mainitko! Joka nainen on

nyt muka hermostunut. Hän ei tietystikään voi nousta aikaisemmin

aamusilla, koska hän on hermostunut. Hän ei voi ommella säntillisesti,

koska hän on hermostunut. Minäkin olisin yhtä hermostunut, jos hänen

tavallaan itseäni hemmottelisin. Mutta minä nousen aikaiseen aamusilla,

kävelen ennen aamiaista tunnin raittiissa ilmassa ja palaan kotiin

reippaana ja pirteänä. Minä ompelen kaikki itse säntillisesti ja siksi

onkin ommel semmoinen kuin sen olla pitää. Minä ompelen aina itse

mieheni ja poikaini paidat ja luulenpa niiden olevan paitain tavalla

ommellut -- ja silti on minulla hyvää aikaa käydä kylässä, ostoksilla,

hoitaa taloutta ja vastuuttaa vieraita. Järjestystä ja ymmärrystä sitä

tarvitaan.

-- Minun täytyy todellakin tunnustaa teidän ennättävän ihmeteltävän

paljon. Mutta sanokaapas, ettekö toisinaan ole hyvin väsynyt?

-- En juuri usein. Joulun edellä viime vuonna olin sentään uuten

uupunut, mutta silloin olinkin leiponut kahdeksantoista piirakkaa ja

kymmenen lajia kahvileipiä ja kaikki samana päivänä. Vaan en minä silti

kesken jättänyt. Sanoin miehelleni, että taitaisippa tehdä hyvää

pistäytyä pääkaupungissa, ja niin teimmekin. Rouva Evans olisi kai

minun sijassani kuvitellut olevansa sairas ja kuukauden tilassa

virunut.

-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, kun äiti saa yökaudet valvoa lasten

itkulta...

-- Tarpeetontahan on lasten kirkua. Minun lapseni eivät itkeneet

milloinkaan, sillä minä hoidin niitä oikealla tavalla alusta alkaen.

Niinhän sitä olisi minunkin pitänyt yöt lapsia kanneksia kuin rouva

Evansinkin, jos en olisi varaani pitänyt. Minä herätin heidät kymmenen

aikaan, syötin, hoidin ja vaalin eikä minulla ollut niistä sen enempää

vaivaa, ennenkun seuraavana aamuna. En ole ainoatakaan yötä pienteni

tähden valvonut.

-- Ettekö edes hammasten saantiaikana?

-- En ikinä; siihenkin neuvon tiesin. Itse minä niiden ikenet auoin ja

sillä oli siitä pahasta päästy. Kaikki riippuu siitä, miten osaa

tehtäviään hoitaa. Itse minä ne vieroitinkin jokainoan eikä siinä sen

kummempaa ollut.

-- Te olette todellakin ihmeteltävä perheenäiti; mutta kaikkia lapsia

ei voisi sillä tavalla hoitaa.

-- Sitä en usko kuuna kullan valkeana. Työ on vain aina oikealla

tavalla tehtävä. Tokihan sen minä tietänen, jolla on ollut kahdeksan

lasta hoidettavana ja kasvatettavana.

-- Mutta varsinkin yksi Evansin lapsista on vaikea hoidettava,

vaikeampi kuin yhteensä teidän kaikki kahdeksan. Hän huutaa joka

yö ja aina täytyy jonkun häntä kantaa. Kaikki hoitajat väsyvät ja

rouva-raukka on sen vuoksi myötäänsä kipeänä.

-- Pakkokos on olla. Käyttäköön vähän ymmärrystään ja toimikoon

viisaasti. Jos minäkin olisin sillä lailla lapsiani kanneskellut, niin

kovin olisi elämä tuskalliseksi tullut; mutta minä aloitin oikealla

tavalla. Minä päätin, että heidän _täytyy_ maata hiljaa, ja hiljaa he

makasivat. Jos he joskus huusivat, niin en milloinkaan sytyttänyt

kynttilää enkä nostanut heitä vuoteelta, en ollut tietävinänikään, ja

siihen he hetkisen kuluttua nukkuivat. Lapset huomaavat hyvin pian,

saavatko ne huutamalla tahtonsa täytetyksi vai eivät. Jos saavat, ei

huudosta milloinkaan loppua tule, jolleivät, niin oppivat olemaan

hiljaa. Juonissaan he vain huutavat. Jollen heitä muuten saanut

vaikenemaan, niin annoin heidän maistaa koivurieskaa, ja se auttoi.

-- Mutta, hyvä rouva Säntillinen, te olette terve ja reipas, ja niin

ovat lapsennekkin.

-- Hauskapa olisi tietää, eikö Evansinkin lapsi ole terve? Tietysti se

on suuri lapsi, joka kasvaa ja varttuu ja lihoo niinkuin kaikki muutkin

lapset. Ette tarvitse väittääkkään syyksi muuta kuin että lapsi on

juonikko ja äiti häntä hemmottelee.

Asian laita on semmoinen, että rouva Säntillistä pidetään

paikkakunnallaan ihmeteltävänä naisena ja perheenäidin esikuvana. Hänen

leipänsä on aina hyvästi paistettu; hänen turkiksiaan ei milloinkaan

koi turmele; hänen mattonsa eivät milloinkaan vaalistu; hänen hillansa

eivät milloinkaan rupee käymään; hänen palvelijansa eivät milloinkaan

laiminlyö töitään; hänen lapsensa eivät milloinkaan huuda eivätkä

melua; pienimmät eivät ketään öisin valvota; eikä hänen miehensä ole

tarvinnut milloinkaan sanoa: "hyvä ystävä, paidassani ei ole nappia."

Kärpäsiä ei ole milloinkaan hänen keittiössään; muurahaisia eikä rottia

milloinkaan hänen ruokasäiliössään eikä hämähäkki ole milloinkaan

ennättänyt verkkoaan kutoa hänen talonsa nurkkiin. Kaikki hänen

kotonaan on kiiltävän puhdasta ja mallikelpoisen siistiä -- ja hän,

uuras, puuhakas, tarkkasilmäinen, väsymätön rouva Säntillinen saa sen

kaiken aikaan.

Vaikka hän pitää talonsa mallikelpoisessa kunnossa, on hän jäsenenä

kaikissa hyväntekeväisyysyhdistyksissä ja ennättää vielä valmistaa

kaikellaisia käsitöitäkin hyväntekeväisyysmyöjäisiin. Ja kaikki hän

toimittaa erinomaisesti. Hän on sanalla sanoen erittäin kelpo nainen,

avulias ja hyväntahtoinen ja yhteiskunnalla on syytä iloita hänestä.

Niin kelpo nainen kuin rouva Säntillinen onkin, on hän kuitenkin

suvaitsematon kuin Torquemada [espanjalainen dominikaanimunkki

1400-luvulla, kuuluisa suurinkvisiittori, kohteli mitä julmimmin

"kerettiläisiä"] tai junanveturi. Viitoittamaansa tietä hän kulkee

suoraan ja syrjäytymättä. Hänen arvostelunsa ja mielipiteensä ovat

järkähtämättömät ja kaikkea hän arvostelee oman esimerkkinsä ja oman

uupumattoman toimintakykynsä mukaan -- vanhoja ja nuoria, sairaita ja

terveitä, voimakkaita ja heikkoja. Hän ei voi eikä tahdokkaan käsittää,

että on luonteita toisellaisiakin kuin hänen ja että niilläkin on

oikeus elää ja toimia.

Niin hyvä kuin hän onkin, pelkää häntä kuitenkin kuin kokonaista

sotajoukkoa hänen kiusautunut, väsynyt naapurinsa. Päätä ja selkää

pakottaa, unta ei tule levottomina öinä, puuhaa ja huolta päivin, ja

painajaisena häntä ahdistaa tieto, että rouva Säntillinen pitää hänen

vaikeuksiaan ja huoliaan ainoastaan huolimattomuuden ja

epäkäytännöllisyyden seurauksina, ja että hänellä voisi kaikki olla

yhtä hyvästi kuin ikinä itse rouva Säntillisellä, jos hän vain

tahtoisi. Hänessä on niin vähän itseluottamusta, ja se ajatus se hänet

ihan masentaa. _Onko_ sitten hänen syynsä, ettei hänen pienokaisensa

nuku öisin? _Onko_ se todellakin hänen syynsä, ettei hän ole voinut

kasvattaa lapsiansa kaikkien niiden sääntöjen mukaisesti, joilla rouva

Säntillinen on ihmeitä tehnyt? Rouva Säntillinen on kuin hänen

vanginvartijansa ja hänen moitteensa kaikkia muita kärsimyksiä

raskaampi.

Rouva Säntillinen polveutuu pitkäikäisestä suvusta, hänellä on

erinomainen selkäydin ja mainio vatsa, "tammiset jäsenet ja teräksiset

hermot." Monta sukupolvea läpeensä ei hänen suvussaan ole ollut

tietoakaan hermo- eikä muista taudeista, ja hänen arvostelunsa rouva

Evansista ovat melkein yhtä viisaita kuin suuren ja vahvan Shanghain

kanan mesilinnusta, -- hyvin komeita ja hyödyllisiähän ne ovat nuo

Shanghain kanat ja sieviähän ne ovat tavallaan mesilinnutkin -- mutta

elä suinkaan pane niitä toistensa ruokajärjestystä laatimaan tai

suunnittelemaan toistensa taloutta! Eiköhän toisella ole yhtä suuri

oikeus elää kuin toisellakin.

Suvaitsemattomuus toisia kohtaan on kodin onnettomuuden suurimpia

syitä. Paraimmat emännät ovat ne, jotka ymmärtävät suoda vapautta

kodissaan eri luonteille kasvaakseen ja kehittyäkseen toisten

oikeutetuille aloille tunkeutumatta.

Muutamat naiset osaavat hienotunteisesti ja varmasti ohjata erilaisia

ihmisluonteita. Sellaiset naiset levittävät rauhan ja vapaudentunnetta

ympärilleen; he ymmärtävät panna jokaisen oikealle paikalleen ja

huomaavat heti jokaisen luonteen. He ovat jo luonnostaan sellaisia,

etteivät toivo eivätkä vaadi sen enempää kuin mihin kukin kykenee.

Oikealla ajalla he käsittävät, mikä millekkin parhaiten soveltuu:

koiralle luu, kissalle maito, linnulle liinansiemenet. Kaino,

kirjallisuutta harrastava vieras tyytyy kirjaan tai aikakauslehteen,

ajattelematon neiti Seitsemäntoista iloiseen lörpötykseen, isoäiti

sukanneuleeseen ja nuorta herra Vilkasta, jonka ylähuuleen jo alkaa

ilmestyä hienoja haituvia, huvittaa enin onkivapa ja vene. Kaikki he

ovat tyytyväisiä, sillä kanarialintu ei pidä koiran luusta eikä koira

liinansiemenistä, nuori neiti Seitsemäntoista ei välitä vanhan herra

Kuudenkymmenen aikakauslehdestä eikä nuori herra Vilkas sukanneuleesta

enemmän kuin vanha iso-äitikään onkivavasta ja veneestä.

Mutta toiset taas määräävät perhe-elämän rajat niin ahtaiksi, suoriksi

ja säännöllisiksi, että ainoastaan he itse ja aivan samanmieliset

niihin mahtuvat. Siitä koituu paljon harmia ja ikävyyttä.

Mies ja vaimo, jotka ovat erilaisista perheistä, solmivat avioliiton

muutamain yhteisten harrastusten perustalle, mutta pohjaltaan ovat

toistensa selvät vastakohdat. Järkevästi menetellen he ennen kaikkea

opettelisivat tuntemaan toistensa luonteita ja koettelisivat mukautua;

mutta sen sijaan monikin hukkaa aikansa ja rauhansa turhaan taisteluun

erilaista luonnetta vastaan, joka on yhtä hyvä kuin toinenkin, mutta

kykenemätön myöntymään toisen vaatimuksiin!

Jos esim. nainen on sellaisesta käytännöllisestä ja toimekkaasta

perheestä, jonka miehiset jäsenet ovat neuvokkaita ja tarmokkaita,

mutta joutuu sitten naimisiin kirjailijan kanssa, joka ei ymmärrä

hituistakaan asiatoimia ja jonka koko maailma on kirjoissa ja kynässä,

saako hän tuskailla ja kiusata itseään ja miestään sen tähden, ettei

hän ole asioitsija? Sopiiko hänen alinomaa vertailla isäänsä ja

veljiään seurattavaksi esimerkiksi miehelleen sekä puhua, kuinka he

olisivat menetelleet siinä tai siinä tapauksessa? Vai pitäisikö hänen

reippaasti sanoa itselleen ja muille:

-- Minun miehelläni ei ole taipumusta käytännöllisiin toimiin, mutta

hänellä on tietoja ja kykyä, jotka ovat hyvinkin arvokkaita. Eihän

kukaan ole täydellinen; siksipä sallittakoon hänen häiritsemättä

täyttää velvollisuuksiaan ja toimittaa se hyvästi, jota hän voi; minä

koetan korjata, mitä häneltä puuttuu. Ja jos sellaisiakin vastuksia

sattuisi, joita emme kumpikaan kykene poistamaan, niin ilomielin ne

yhdessä kestämme.

Samoin mies saattaa ottaa vaimokseen kodin hemmoitellun lemmikin, aran,

armaan laululintusen, jommoiset ovat aiotut elämänsulostajiksi.

Olisikko oikein, että hän sitten rupeisi vertailemaan vaimonsa

käytännöllistä kykyä ja taitoa äitiinsä ja sisariinsa, jotka ovat

voimakkaita, tarmokkaita ja käytännöllisiä naisia ja jotka

lapsuudestaan saakka eivät ole ajatelleetkaan muuta kuin taloustoimia?

Saako hän yhtenään katkeroittaa itseään ja vaimoaan muistuttamalla,

miten hänen äitillään oli tapana nousta aamusin kello viideltä ja

järjestää päivän työt -- kuinka hän kaikkea itse valvoi, hoiti ja

huolehti -- kuinka hänen oivallisesti järjestetyssä kodissaan kaikki

kävi kuin koneessa?

Se olisi kohtuutonta. Jos mies toivoo vaimokseen toimeliasta

talonemäntää, niin valitkoonkin sitä mukaa! Tokihan on paljonkin

naisia, jotka paremmin osaavat pestä, silittää, ruokaa laittaa ja

toimittaa mitä talouteen kuuluu kuin pikku laululintunen. Hän mieltyi

siihen sen kauniiden höyhenten ja suloisten sävelten, sen hilpeän

veitikkamaisuuden, sen kirkkaiden silmien ja herttaisen olennon vuoksi.

Senpä tähden hän laululintunsa saatuaan rakastakoon ja hoitakoon sitä,

kuten ainakin arkaluontoista ja kallisarvoista, jota täytyy arvostella

sen oman herkän ja hienotunteisen luonteen mukaan. Jos hän siten

laululintustansa kohtelee, saa hän monta vuotta iloita samasta

suloudesta, joka oli hänen sydämmensä ensiksi voittanut. Ehkäpä hän

silloin myöskin oppii huomaamaan, että mesilintu omalla tavalla

rakentaa yhtä hyvän pesän kuin kalkkunakin ja hautoo munat ja hoitaa

poikaset laululintujen lailla. Mutta voidakseen sen suorittaa sitä ei

saa häiritä.

Suvaitsemattomuus on vielä vaarallisempi lasten ilmestyttyä. Samoin

kuin vanhemmilla, eri perheistä kotoisin, on omat erityiset

omituisuutensa, niin eroavat lastenkin taipumukset sekä vanhemmista

että toisistaankin.

Esikoinen on vanhemmista useinkin lahja, jota mielin määrin saa

huvikseen ja hyödykseen käyttää. Mutta tuossa ajan rannalle

viskautuneessa lastusessa voi kuitenkin piillä aivan yhtä itsenäisen

luonteen siemen kuin ikinä vanhemmissa. Siitä ei kumminkaan välitetä,

vaan sen tulevaisuus määrätään ja päätetään jo ennakolta.

Juho ihailee rajattomasti kirjailijalahjoja. Hänen oma kasvatuksensa on

ollut jokseenkin puutteellista, mutta sen sijaan pitää hänen lapsistaan

tulla ihmeellisen oppineita. Hänen esikoisensa on tyttö ja hänestä

pitää tulla yhtä kuuluisa kirjailija kuin rouva de Staëlista -- oppinut

ja nerokas nainen. Pienestä pitäen puhutaan hänelle kirjallisuudesta ja

opetetaan kappaleita Miltonin teoksista jo kahdeksanvuotisena, jolloin

hän kaikkein mieluummin elostelisi nukkensa kanssa. Juho ei säästä

mitään, hän hankkii tyttärelleen koko joukon opettajia, ja kun hänestä

sittenkin tulee vain aika näppärä, ymmärtäväinen ja kotitoimiin

perehtynyt tyttönen, joka enemmän harrastaa naisten käsitöitä ja

talouspuuhia kuin runoutta ja kirjailijatointa, on hän tyytymätön ja

kohtelee häntä kylmästi. Tytär puolestaan on aivan onneton, kun ei ole

voinut toteuttaa vanhempainsa toiveita -- eikä muuttua muuksi kuin

miksi luonto on hänet aikonut. Toisin olisi ollut, jos Juho nöyränä ja

kiitollisena olisi ottanut äiti Luonnon lahjan sellaisena, jonkalainen

se oli, kehittänyt ja vanuttanut sitä luonnon viittaamaan suuntaan.

Vuosikausia hän silloin olisi saanut iloita kainon, herttaisen ja

kotoisen tyttärensä onnesta ja onnellistuttamisesta.

Toiselta puolen taas monasti puuhakkaan, keittävän, paistavan,

neulovan, taloudessa touhuavan äitin tytär tekee työtänsä haaveksien,

joskus kirja piilossa ompeleen alla, unelmissaan harhaillen Kreikat,

Roomat, Saksat -- ja lukee, tutkii, ajattelee, kirjoittaa tietämättä

itsekkään minkä tähden. Ja äiti panee päämääräkseen vastustaa sellaista

ja koettaa saada haaveksivasta tyttärestään kelvollisen, tottuneen ja

tarkan emännän. Miten moni kyynel tipahtaa, miten monasti hyvä tuuli

väistyy, miten paljo aikaa hukkautuu turhaan taisteluun!

Huolellinen kasvatus voi jommoisestikkin kehittää puuttuvaa puolta.

Käytännölliseksi syntyneestä ei tietysti koskaan neroa tule, mutta

mikään ei häntä siltä estä hankkimasta tietoja ja valistusta. Se, jolla

on suuret henkiset lahjat, laskeutukoon pilvistä ja tutustukoon maahan

sen verran, että kompastelematta voi sen käytännöllisiä teitä kulkea.

Mutta se saavutetaan ainoastaan suvaitsemalla heidän luontojaan,

käsittäen ne ja tunnustaen ne oikeutetuiksi, kehittäen niitä omaan

suuntaansa ja lisäten, mitä puuttuu.

Käytännöllinen ja kekseliäs emäntä tulee toimeen hyvinkin vähillä

kapineilla, toisinaanpa ilmankin niitä. Jollei hohtimia ole saatavissa,

irroittaa hän mattonaulaset vanhalla veitsenterällä ja takoo ne

paikoilleen silitysraudanluodilla, jos vasaraa puuttuu. Eikä hän

ollenkaan kiukuttele, vaikka työ sujuukin hitaammin, sillä muuta

vartenhan ne ovatkin valmistetut. Yhtä kärsivällinen hänen pitäisi olla

tyttärelleenkin, joka ei ole käytännöllinen, vaan valppaasti harrastaa

henkisiä rientoja, ja niin kai hän onkin, jos vain huomaa suhteen

samaksi molemmissa.

Kunnianhimoisella miehellä on poika, jonka hän on määrännyt

tiedemieheksi. Hänestä on tuleva maansa kuuluisin. Poika on vankka ja

tanakka, voimakas ja yritteliäs ja kaikki käytännölliset asiat ja

laitokset huvittavat häntä ihmeesti, mutta paikalla kun hänelle kirja

käteen pannaan, on hän haluton, ajattelematon ja hajamielinen. Hän

tuntee jokaisen laivan satamassa --- niiden rakennuksen, kantavuudet ja

muut ominaisuudet. Hän tuntee jokikisen veturin -- niiden voiman ja

nopeuden, tulo- ja lähtöajat. Hän kahmerehtaa myötäänsä työssä --

sahaa, takoo, nävertää, kaivaa, vaihtaa, kaupittelee ja pää on aina

täynnä käytännöllisiä suunnitelmia. Kaikkia semmoisia asioita hän

ajattelee selvästi ja hänellä on tarkka huomiokyky; hänen

huomautuksensa ovat sattuvat ja varteen otettavat.

Mutta kun on erotettava esinesana laatusanasta, alus maineesta,

takakohtainen asemosana osottavasta, entiskestämä päättymästä, silloin

on toimi toisaalla. Ajatellut käsitteet ovat hänestä kuin henkiä ja

varjoja. Vaikka tämä tiedetään, sullotaan häneen tietoja, joita hän ei

lainkaan ymmärrä ja siten hänen nuoruutensa jää hedelmättömän erämaan

kaltaiseksi. Turhat ponnistukset, nuhteet ja rangaistukset, alituinen

onnistumattomuuden tunne ja siitä seuraava alakuloisuus ja häpeä

synkistyttävät hänen elämänsä ainoastaan sen vuoksi, että ymmärtämätön

ja turhamainen isä koettaa tehdä tiedemiestä pojasta, jonka luonto

selki selvästi on käytännölliselle alalle aikonut. Hänestä voisi tulla

oivallinen maanviljelijä, koneenkäyttäjä, merimies, sotilas tai

kauppias, mutta kasvaa siinä luulossa, että hänen synnynnäinen

taipumuksensa on rikos ja ettei hänestä ole miksikään, koskei hän

kelpaa siksi, joksi isän sokea turhamaisuus oli hänet ennen syntymistä

määrännyt.

Toinen poika on syntynyt koneniekaksi. Ensi silmäyksellä hän jo

ymmärtää koneiston. Aina hän miettii, tutkii ja kokeilee. Mutta hänen

rattaansa, akselinsa ja hiihnansa viskataan pois jonnijoutavina

ramuina. Hänet tuomitaan latinakoulussa kuluttamaan vuosikausia

oppiakseen sitä, jota hän ei milloinkaan opi hyvästi. Raskaalta hänestä

tuntuu olla aina viimeisenä luokallaan ja nähdä monen muun oikeastaan

häntä lahjattomamman paremmin edistyvän ainoastaan sen vuoksi, että

jaksaa muistaa nuo sekavat ja erehyttävät kreikankielen laajuudet ja

korot, jotka hän aina unohtaa -- esim. miten properispomena sanat

tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, ja proparoxytona sanat

tulevat paroxytonaksi, kun ultima pitenee, mutta paroxytona sanat,

joissa on lyhyt penultima, pysyvät paroxytonana. Jokaisesta säännöstä

on kuitenkin noin kuusitoista poikkeusta, jotka pitävät paikkansa

paitsi kolmessa, neljässä muussa poikkeustapauksessa. Siten se

sokkeloituu sokkeloitumistaan. Ja kun hölmeytynyt poikaparka viimein on

niellyt kaikki -- pyrstön, suomut, evät ja ruodot -- sallitaan hänen

rauhassa lukea kreikkalaisten kirjailijain teoksia, joihin hän

yliopistossa ei tarvitse kajotakkaan.

Huomattava kreikan- ja latinankielen lukemisessa on, että ne soveltuvat

ainoastaan muutamille, joiden luontaisia lahjoja ne kehittävät ja

joista niiden lukeminen tuskin on vaikeaakaan, jota vastoin se toisille

tuottaa niin suuria vaikeuksia, että he ovat siihen nääntymäisillään.

Kymmenestä pojasta, sen uskallamme sanoa, ei neljä -- eikä suinkaan

haluttominta ja lahjattominta -- jaksa latinakoulua suorittaa niin

rasittamatta aivojansa ja hermojansa, että muuhun kykenisivät.

Tunnemme erään vilkkaan ja viitterän pojan, jolla oli huomattava

taipumus luonnontieteihin ja koneoppiin ja joka erinomaisella

menestyksellä kävi Bostonin englantilaisen koulun. Sieltä hän tuli

latinakouluun jatkamaan lukujaan yliopistoon päästäkseen. Hänellä oli

erinomainen taipumus viisaustieteeseen ja ajattelemiseen, mutta huono

muisti, ja pojat, jotka ennen olivat häntä etevimpänänsa pitäneet,

eivät olleet häntä enää juuri huomaavinaankaan. He muistivat räplättää

kokonaisia nimi- ja vuosilukuluetteloita ja tietysti sitäkin helpommin,

kun eivät paljoa ajatelleet, mitä lukivat. He jaksoivat muistaa koko

latinan kieliopin ja kaikki kreikankielen lukemattomat korot ja

taivutukset. Mutta ajatteleva ja ymmärtäväinen nuorukainen oli aina

viimeisenä ja muuttui yhä alakuloisemmaksi. Vaikka hän miten uuraasti

olisi ahertanut, ei hän kuitenkaan päässyt toveriensa tasalle. Hän

menetti terveytensä ja erosi koulusta. Moni toivorikas nuorukainen on

siten murtunut virheellisen järjestelmän takia vahingoksi itselleen ja

tieteelle. Sellainen opetusjärjestelmä on suuren hiiliseulan lainen:

hiili, joka ei ole määrätyn suuruinen, putoaa siitä. Hiiliä seuloessa

se kyllä on paikallaan, mutta mitenkähän kävisi yhtä erotuksettomasti

seuloessa hiiliä ja timanttia sekaisin?

-- Poika parka! sanoi Ole Bull kerran säälivästi, kun joku yritti

sysätä koulupojan raitiovaunun portailta, jonne hän oli hiipinyt. Poika

parka! Antakaa hänen olla! Kuka hänen koettelemuksensa tietää? Ehkä hän

lukee latinaa.

Nerokas Heinrich Heine virkkoi entisiä katkeria kokemuksiaan

muistellessaan:

-- Roomalaiset eivät olisi milloinkaan maailmaa valloittaneet, jos

heidän olisi täytynyt opetella omaa kieltään. Mutta siihen heillä oli

aikaa, koska he jo lapsuudesta tiesivät, mitkä esinesanat muodostavat

kohdantonsa _im_-päätteellä.

Emme suinkaan kuulu kreikan- ja latinankielisten kirjailijoiden

tutkimisen moittijoihin. Mielestämme on päinvastoin erinomainen etu

osata noita kuuluisia kieliä lukea. Ja älykäs, sivistynyt mies, joka ei

kykene seurustelemaan vanhan ajan loistavien nerojen kanssa, on siten

menettänyt osan perintöoikeudestaan. Senpä tähden juuri onkin niin

surullista, että ainoastaan yhtä ainoaa kuivaa, kovaa, ammattimaista

polkua -- yhtä ainoaa suoran suoraa, ahdasta, koleikkoa tietä sallitaan

kulkea niin ihanaan tietojen maahan. Emme luule tarpeelliseksi

ympäröidä kreikan- ja latinankielen tutkimista niin hirveillä

varustuksilla kuin nykyjään. On monta miestä, jotka, vaikkeivät

olekkaan hyvämuistisia, vaikkeivät osaakkaan järjestyksessä luetella

kreikankielen teonsanain päätaivutusmuotoja eivätkä niitä esinesanoja,

joiden kohdannon pääte on se tai se, kuitenkin, käyttäen ymmärrystänsä,

voisivat oppia lukemaan kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain

teoksia, käsittämään niiden sisällystä ja nauttimaan niistä. Ja sitä

vartenhan kieltä on opittavakin!

Tunsimme nuoren miehen, jonka oli mahdotonta oppia ulkoa luettelemaan

latinan kieliopin sääntöjen kaikkia poikkeuksia, matta joka kuitenkin

ihastuneena täytti muistikirjansa kreikkalaisen lukukirjan ihanilla

helmillä ja otteilla Aeneidista opettajan joka päivä moittiessa häntä

kieliopillisen puolen puutteellisista tiedoista.

Onhan monta esim. suomenkielen taituria, monta kirjailijaa ja puhujaa,

jotka eivät yhtäkkiä muista kaikkia esinesanoja, joilla on typistynyt

vartalo. Monikohan meistä ne muistaisi? Mitähän se auttaisi nerokasta

kirjailijaa tai etevää puhujaa, vaikka hän osaisikkin ulkoa Jänneksen

kieliopin? Tokkohan oikea kielitaito sillä lailla saavutetaan.

Klassillisten kielten opetuksessa käytetty suvaitsemattomuus on niille

varsin omituista. Moni tyttö ja poika oppii lukemaan ja puhumaan

saksaa, ranskaa ja englantia ja on siten tilaisuudessa tutustua ja

syventyä uusien kielten kirjallisuuden aarteihin -- ja saavuttaa sen

nautinnon paljoa yksinkertaisemmalla, luonnollisemmalla ja vähemmän

saivartavalla opetustavalla.

Paljo surua tuottaa sellaisen turhan tarkasti määritellyn

opetuksen suvaitsemattomuus perheihin. Jokaisen jommoisessakin

yhteiskunnallisessa asemassa olevan perheen ylpeys vaatii joka pojan,

kykenipä hän tai ei, läpäisemään koulunsa, ellei tahdo menettää

asemaansa ja arvoansa.

-- Et yliopistoon! huudahtaa herra Tietonen esikoiselleen. Mitä

tyhmyyksiä se on! Siellä olen ollut minä ja minun isäni ja hänen isänsä

ja ennen häntä hänen isänsä. Tarkastelehan yliopiston vuosiluetteloja,

niin löydät sieltä meidän nimisiämme ihan sen perustamisesta asti.

-- Vaan minä en opi latinaa ja kreikkaa, huomauttaa nuori herra

Tietonen. Minun on mahdotonta muistaa kaikkia niitä sääntöjä ja

poikkeuksia. Minä olen todenteolla koettanut, vaan en mitenkään opi.

Jospa tietäisit, miltä tuntuu niitä päähän päntätessä! Enkä minä aina

tahdo olla viimeisenä, vaikka pitäisikkin ojurina henkeni elättää.

Oletappa nyt, että nuorukaiseen siitä huolimatta pakotetaan tietoja,

joita hän ei lainkaan harrasta, ja tavalla, joka vaatii lahjoja, joita

luonto ei ole hänelle antanut -- mikä on seurauksena?

Joko hän suorittaa opintonsa _hutiloimalla_ ja siten tahraa luonteensa

ja maineensa, tai rasittuu, ikipäiviksi menettäen terveytensä ja

elämänhalunsa saavuttamatta muuta kuin ihan keskinkertaiset tiedot.

Jos suvaitsevaisuuden periaatetta klassillisissa opinnoissa

noudatettaisiin, jos kerrankaan tunnustettaisiin kieliopetuksen

suureksi päämaaliksi oppia kieltä lukemaan ja siitä nauttimaan ja jos

opetuksessa otettaisiin varteen ainoastaan välttämättömimmät seikat sen

saavuttamiseksi -- jos kilpikonnan annettaisiin mataa, linnun lentää ja

kalan uida kohti Helikonin hurmaavia, jumalallisia lähteitä -- niin

jokainen pääsisi sinne omalla tavallaan iloitsemaan ihanasta

maisemasta, sen suloisista kukkasista ja virvoittavasta siimeksestä.

-- Mutta, sanovat nykyisen järjestelmän puoltajat, se on erinomainen

henkisten kykyjen kehittäjä.

Sitä epäilen. Nykyajan opetusjärjestelmä on mielestäni ajan hukkaamista

-- tulokset eivät oikein vastaa siihen käytettyä aikaa.

Kun nuorukainen on oppinut, että kreikankielen ensimäisen

taivutusluokan esinesanain viimeisellä tavulla on monikon omannossa

pitennysmerkki, vaan että siitä ovat poikkeuksena:

Femininiset _-os, -ae, -on_ päätteiset laatusanat ja laatutavat, joiden

korko on sama kuin maskulinin omannossa, mutta muut feminiset

laatusanat ja -tavat ovat monikon omannossa perispomena; esinesanat

_chraestaes, aphyae, etaesaia_ ja _chlounaes_ pysyvät monikon omannossa

paroxytona-sanoina [Kühnerin kreikan kieliopin mukaan] -- kun

nuorukainen on tämän kaiken oppinut ja monta muuta samallaista tietoa

lisäksi, niin ei hänen ymmärryksensä ole siitä enemmän kehittynyt kuin

jos hän olisi ulkoa opetellut valtakuntain nimet, niiden

perustamisvuoden, asukasluvun, kauppaa, teollisuutta ja elinkeinoja

koskevia tietoja y.m. Ei tämäkään ole muuta kuin muistinharjoitusta,

mutta kuitenkin sellaista, joka herättää mielenkiintoa ja josta on

hyötyäkin.

Ylempänä mainitut seikat niin vähän edistävät Kreikan kirjallisuuden

tuntemista, että uskallan väittää monen älykkään ihmisen, joka ei kuuna

kullan valkeana ole sitä lukenut muuten kuin käännöksinä, paremmin

tuntevan sitä sekä sisällykseltään että hengeltään, vieläpä

kreikankielen omituisuudetkin ja enemmän siihen innostuneen kuin monen

poika-raukan, joka opettajansa pakottamana sokeasti on alkuperäiset

teokset vaivalla tavaillut ja jonka silmät ja korvat ovat täynnä

kieliopin sääntöjä ja poikkeuksia.

Entäpä sitten? Eikö meidän pidä laisinkaan opetella näitä vanhoja

kieliä? Tietysti pitää.

"Joka kerran kun opin uuden kielen, uudistun uudeksi ihmiseksi," sanoi

Kaarlo V ja hän oli oikeassa.

Latina ja kreikka ovat joutuneet huonoon huutoon erikoisen ja

turhanpäisen opetustavan tautta, joka kielen kaikki kuivat

yksityiskohdat kovaksi ja okaiseksi kimpuksi kerää eikä sano oppilaan

saavan vilaukseltakaan nähdä kielen kauneutta ja sen aarteita, ennenkun

hän on koko kimpun niellyt ja sulattanut. Moni on kenkänsä kuluttanut

ja kuollutkin kieliopin korpeen, ennenkun on saapunut Platon ja

murhenäytelmäinkirjoittajain luvattuun maahan.

Nykyajan käytännöllinen elämä, käytännöllisen tieteen silminnähtävät

tosiasiat vaativat, että me lyhimmässä ajassa ja yksinkertaisimmalla

tavalla tutustumme vanhan ajan aatteihin ja että kielen omituisuuksien

tutkimisen jätämme niille, jotka luonto varta vasten on siihen

antimillaan varustanut.

Mikään ei ole suvaitsemattomuutta ja siitä seuraavia kärsimyksiä

tuottanut enemmän kuin paljon seulottu kysymys lastenkasvatuksesta.

Kasvatusta käsittelevät kirjoitukset vaativat tavallisesti liian paljon

vanhemmilta ja aroille luonteille laskeutuu siten vastuunalaisuuden

taakka niin raskas, että se vie niiltä sekä tarmon että rohkeuden.

Vanhemmille puhutaan aivan kuin joka lapsi olisi vahapala, jota voi

muovailla ja painella ja litistellä mille mukalalle hyvänsä. Ja kun

vanhemmille kerran on oiva kaava annettu, niin ei muuta kuin käy

käsiksi työhön ja muodostele siitä kelpo ihminen.

Omituista on, että nekin, jotka uskovat Raamatun jumalalliseen

johdatukseen, voivat sitä ajatella eivätkä muista taivaallisen Isän

liikuttavaa valitusta, että _hänkin_ on hoitanut ja kasvattanut lapsia,

jotka ovat häntä vastaan kapinaan nousseet. Hän valittaa aina: "mitä

olisikaan voinut viinimäessäni enemmän tehdä kuin olen siellä tehnyt?

Miksi se on kasvanut metsäviinimarjoja ja minä toivoin hyviä hedelmiä?"

Kun Jumala -- ihmistä äärettömästi paljoa viisaampi, puhtaampi,

rakastavampi -- on estynyt suuressa työssään, voiko silloin sanoa

inhimilliselle olennolle, että lapsen luonteen muodostamiskyky, sen

kehittämisvoima on hänen kädessään?

Monen heikon vaimoraukan terveyden on murtanut ja hänen elämänsä

synkistänyt vastuunalaisuuden paino, jota ei milloinkaan olisi hänen

hartioilleen pitänyt sälyttää, eikä moni äiti ole vapaasti saanut

käyttääkkään Jumalan antamaa kykyä, koska on ennakolta määrätty hänen

toimintatapansa, joka hänelle on sopinut yhtä vähän kuin Saulin

sotisopa Taavetille.

Aulis, lempeä, taipuisa nainen on mennyt naimisiin lujatahtoisen ja

toimintakykyisen miehen kanssa ja hänelle on syntynyt poika, jolla on

tahtoa ja tarmoa toista mointa enemmän kuin äidillä itsellään.

Taistelussa äidin vallan ja lapsen tahdon välillä on hän yhtä avuton

kuin olisi painiskellessaan aikuisen miehen kanssa.

Miten käy? Onko luonto jättänyt hänet ihan avuttomaksi, silloin kun

hänen on täytettävä äidin velvollisuudet? Ei, jos hän ymmärtää

luontonsa ja sen mukaan toimintansa määrää. Hänellä ei ole voimaa

käskeä, mutta hänellä on voima voittaa. Pojan rautaista tahtoa hän et

voi taivuttaa eikä murtaa, vaan hän voi sen sulattaa. Hän voi karttaa

taistelua, jossa tietää joutuvansa tappiolle. Hän voi viehättää,

miellyttää, voittaa tottelemaan. Hänen hieno, huomaamaton vaikutuksensa

kietoo pojan päivä päivältä yhä tiukemmin ja tiukemmin. Jätä hänet

omiin hoteihinsa ja hän taivuttaa poikansa tahdon.

Mutta toimekas anoppi tai joku muu etuoikeutettu neuvonantaja sanoo

hänelle:

-- Hyvä ystävä, sinun on välttämättömästi saatava poikasi

taipuvammaksi. Se on sinun velvollisuutesi. Sama on minunkin tehtäväni.

Anna hänelle vitsaa, kun hän on hiukankaan tottelematon. Elä anna hänen

milloinkaan saada tahtoaan täytetyksi. Siten sinä hänen tahtonsa

pehmität.

Sellainen neuvo on hyvin vaarallinen, koska tämän äidin luonteen on

yhtä mahdoton sitä seurata kuin lehmän raaputtaa matoja vasikalleen ja

kanan poikastaan imettää.

On kyllä päättäviä, lujatahtoisia miehiä ja naisia, jotka osaavat

toisten tahtoja vallita ja johtaa. He voivat hallita äsken mainitulla

tavalla --- ja kun se heille on luontaista, niin se vaikuttaakin

voimakkaasti, luonnollisesti, sopusointuisasti. Tyytykööt he

menestykseensä elköötkä tyrkyttäkö sitä sopivaksi käyttää joka

tapauksessa.

On taas aivan toisellaisia ihmisiä -- ja niitä puhtaimmat ja

miellyttävimmät luonteet -- jotka eivät laisinkaan osaa hallita eivätkä

käskeä. Heillä on kyllä tahdon lujuutta päättää itsestään, vaan ei

toisista. Monet sellaiset naiset ovat kuitenkin olleet mitä

oivallisimpia äitejä, kun ovat omaa luontoaan ja omaa mieltään

noudattaneet eivätkä voimiaan tuhlanneet siihen, johon eivät kuitenkaan

olisi pystyneet.

_Vaikutusvalta_ on voima, joka tosin tehotsee hitaammin kuin

mahtikäsky, ja sen vuoksi näyttää laimeammalta, mutta ajan pitkään ovat

sen tulokset useinkin sitä tuntuvammat. Aina se kuitenkin on paljoa

vaikuttavampi kuin mahtivallan pakko.

Äiti, joka lapsiansa ohjaa niin, että he paikalla ja ehdottomasti

tottelevat, saa tosin näennäisesti suuremmat tulokset. Hänen kotinsa on

hyvässä järjestyksessä ja lapsistansa on hänellä heidän kasvinaikanaan

enemmän kunniaa.

Mutta se äiti, joka ei sillä lailla jaksa komentoa pitää, jonka lapset

useinkin ovat rajuja ja vallattomia, ei silti saa masentua, jos vain

tuntee _vaikutusvaltansa_ lapsiin ja osaa hellästi ja oikealla tavalla

vedota heidän kunniantuntoonsa, järkeensä ja omaantuntoonsa. Jollei hän

voi poikaansa hallita, menettelee hän viisaammin opettaessaan häntä

_hallitsemaan itseään_; sillä itseänsä hallitsevasta pojasta kasvaa

parempi ihminen kuin siitä, jota ainoastaan toiset hallitsevat.

Jos äidin periaatteet ovat jalot, jos hän on jumalinen ja rakastava, ei

milloinkaan viekastele eikä petä, jos hän hillitsee luontonsa ja

esiytyy hyvänä esimerkkinä -- eläköön silloin hyvässä toivossa, vaikkei

voikkaan sotalaivan tapaista järjestystä pitää touhuisassa

lapsilaumassaan eikä kotiaan kaikinpuolin mallikelpoisena niinkuin

muutamat naiset, joille Jumala on toisellaiset lahjat antanut. Elköönkä

hän rohkeuttansa menettäkö, vaikkei näytä voivan suuria aikaan saada

vaikeassa tehtävässänsä, ihmisluonteita muodostaessaan.

Suvaitsevaisuutta tarvitaan kodissa erittäinkin lasten kasvin- ja

kehitysaikana.

Ihmisen siirtymisestä toisesta kehityskaudesta toiseen seuraa hyvin

usein, samoin kuin auringon kulkua päiväntasaajan yli, myrskyjä ja

rajuilmoja. Nuorukaisen kehittyminen mieheksi ja tytön naiseksi aikaan

saa usein epäjärjestyksiä aivoissa, hermoissa, ruumiissa ja sielussa;

lapsi on joskus sekä itsestään että vanhemmistaan kuin toinen olento --

luontokin muuttuu. Sinä arkana aikana ilmautuu levottomia haluja,

mahdottomia toiveita, epämääräisiä pyrkimyksiä. Ja onneton halu käyttää

tuhoavia kiihottimia, jotka ainaiseksi elämän turmelevat, saa usein

alkunsa juuri ikäkausien vaihdeaikana.

Kristillisen kärsivällisyyden ja suvaitsevaisuuden harjoittaminen on

silloin välttämätön. Levottomuus on tyynnytettävä; vanhempain täytyy

olla kyllin suvaitsevia pidättääksensä poikaansa, jonka paha henki on

valmis huostaansa ottamaan, jollei äiti häntä suojele.

Miehuus virtaa joskus nuorukaiseen yhtä rajusti ja voimaakkaasti kuin

vuoksi meren rannalla. Hän on meluisa, kiivas, vastustushaluinen ja

näyttää tahtovan saada aikaan kaikellaista häiriötä. Hän halveksii

seurustelutapoja, kammoo seuraelämää ja mieli palaa metsään ja

järvelle; hän viihtyy paraiten säännöttömäin ihmisten seurassa ja

vastustaa kaikkea sopivaisuutta. Mutta jos hän tuleekin huoneeseen

pyyhkimättömin jaloin, viskaa hattunsa lattialle, repii vaatteensa,

paukkaa, jyskää ja ryskää ja panee kaikki nurin närin, elä ole

toivoton, vaan kärsi, sillä vähäarvoiset ovat hatut ja vaatteet ja

pyyhkimättömät jalat ja huuto ja melu, jos poikasi säilytät.

Suvaitsevaisuus, joka tekee kodin pojalle miellyttäväksi hänen

kehityskautenaan, on hyvästi käytetty aarre, joka aikanansa hedelmän

kantaa.

Seikka, johon ei tarpeeksi huomiota panna, on se, että koulutyö juuri

lapsuuden ja miehuuden vaihdeaikana vaatii mitä suurimpia ponnistuksia.

Poika valmistaikse yliopistoon ja tyttö käy koulua viimeistä vuotta.

Elimistöä, joka tarvitsee miltei kaiken voimansa ruumiillisiin

muutoksiin, rasittaa sen lisäksi liiallinen koulutyö.

Tyttö kasvaa huiskahtaa kehittyneeksi naiseksi, ja rasittunut

elimistö-parka saa valmistaa kaikki muhkeaan rakennukseen tarvittavat

aineet. Velkomuksia ilmestyy tuhka tiheään ja hänen täytyy ne

käteisellä suorittaa. Jos rakennettavana olisikin vain nainen,

selviytyisi hän siitä aika hyvästi, mutta kun algebra, mittausoppi,

soitto ja kielet osansa velkovat, täytyy elimistön lakata maksamasta.

Osa työstä tulee huonoa, ja vino selkä tai heikontuneet keuhkot ovat

seurauksena. Suuri osa poika- ja tyttökoulujen oppilaista elää juuri

tätä arkaluontoista ja pulmallista vaihdeaikaa sekä ruumillisessa ja

henkisessä että siveellisessä suhteessa, ja opettajat tunkevat heihin

niitä tietoja, joita heidän ikäisiltään vaaditaan välittämättä heidän

ruumiillisesta kehityksestään. Kummako sitten, että heitä on niin

vaikea johtaa, ja että niin moni koulusta päästyään on ruumiillisesti,

henkisesti ja siveellisesti rampa ja raajarikko.

Opettajain syy se ei ole; he vain noudattavat vanhempain toiveita,

jotka lapsiansa säästämättä ja säälimättä tuomitsevat heidät määrätyt

oppijaksot suorittamaan -- koska muutkin lapset ovat sen suorittaneet.

Lopuksi, koska esitelmäni jo on liiaksikin virahtanut, vain yksi ainoa

miete.

Jokaista ihmistä varten on vipu, jolla häntä on kohotettava, ura, jota

hänen on tarkoitus kulkea; ja meidän suuri elintehtävämme

perhepiirissämme on koettaa jokaista kohottaa hänen omalla vivullaan ja

taluttaa jokainen omalle polulleen.