VII.

Vaativaisuus.

Vihdoinkin olen joutunut seitsemänteen kettuuni -- viimeiseen

kotoisista nelijalkaisista, joita vastaan olen luvannut tehdä

sotaretken -- ja tässä alkaa taistelu. Minä nimitän sitä

_vaativaisuudeksi_.

Tähän lopetan vertauksellisen puhetapani pelosta, että muuten ehkä

luiskahtaisin miellyttävän esittämistaidon rajain ulkopuolelle, ja

siirryn koristelemattomasti kuvaamaan puheena olevaa virhettä.

Kaikki se, mitä kotoisista virheistä olen puhunut, on tarkoittanut

niiden poistamista elämän onnen toteuttamiseksi, mutta vaativaisuus

käsittää väärin ja sairaloisesti sekä nämä pyrkimykset että itse

elämän.

Jos piano viritetään niin korkealle kuin sen oikeastaan olla pitäisi,

jaksavat harvat äänet sinne kohota. Sen tähden antavat useimmat

virittää pianonsa hiukan alemma. Jos henkilöt, joiden äänivarat ovat

aivan jokapäiväiset, vaatisivat pianonsa viritetyksi täydelliseen

äänikorkeuteen, pidettäisiin heitä mielettöminä, koska he silloin eivät

voisi olla laulamatta väärin.

On kuitenkin ihmisiä, jotka vaatimuksensa elämässä ovat asettaneet niin

suuriksi, että he lakkaamatta tuntevat itsensä onnettomiksi ja

epäsointuisiksi, koska todellisuus ei vastaa eikä voi vastata sellaisia

liioiteltuja toiveita.

Ihmisluonnossa on ominaisuus jota frenologit nimittävät

_ihanteellisuudeksi_ ja se on juuri se ominaisuus, josta vaativaisuus

saa alkunsa.

Ihanteellisuuden ansioksi on luettava, että me käsitämme ja kaihoamme

täydellisyyttä. Tarkemmin ajatellen huomaamme, ettei ihanteellisuus ole

ihmisluonteen huono puoli, vaan päinvastoin se edistyksen ja

jalostumisen aines, joka erottaa ihmisluonnon eläimestä.

Eläimet jatkuvat suvusta sukuun mitään oppimatta ja mitään unohtamatta,

ne täyttävät toimensa ja käyttävät luontaisia kykyjään samalla tavalla,

ei paremmin eikä pahemmin kuin edelliset. Ihmistä sitä vastoin

kehoittaa hänen sisäinen ihanteellisuutensa yhtämittaisiin keksintöihin

ja parannuksiin, josta tiede ja taide kehittyy, ja koko yhteiskunta

pyrkii pysähtymättä eteenpäin.

Ihanteellisuus herättää tyytymättömyyttä oleviin oloihin; se vaikuttaa,

että ihminen ei tyydy niihin tietoihin, jotka hän jo on saavuttanut,

tai siihen kehitysasteeseen, johon hän on päässyt, voittoihin, jotka jo

on saatu. Se kiihottaa häntä lisäämään ja laajentamaan voittojaan yhä

enemmän ja kohottamaan yhteiskunnan oloja yhä paremmiksi. Samoin

myöskin ihmisen siveellisessä elämässä. Ihanteellisuus kiihottaa häntä

tavoittelemaan yhä korkeampaa ja jalompaa ihannetta elämälleen ja

ajatuksilleen ja juuri tätä ihmisluonnon ominaisuutta teroittaa

kristinuskon suuri Mestari jaloissa ja ylevissä opetuksissaan. Ei

nykyisiin oloihin tyytyminen -- maallisiin ja näkyväisiin -- vaan

ijäisesti kauniin ja täydellisen toivo ja kaipuu kaivata ijäisesti

kaunista ja täydellistä, joka kumminkin alinomaa väistyy -- se on

kristinuskon oppi ja kristityn tehtävä.

Mutta jokaisella ihmisluonteen ominaisuudella on oma vaistomainen,

itsestään kehittyvä kasvamiskykynsä, joka rappiolla olevan pellon

tavalla muuttuu rikkaruohoksi, jollei sitä viljellä ja hoideta.

"Kosto", sanoo lordi Bacon, "on jonkunlaista hurjaa

oikeudenharjoittamista; uppiniskaisuus on kesyttämätöntä luonteen

lujuutta."

Niinpä vaativaisuuskin on hillitsemätöntä, itsestään kehittyvää

ihanteellisuutta. Paljon kotoista ja yhteiskunnallista kurjuutta johtuu

ei ihmisten ominaisuuksista, vaan niiden hillitsemättömästä

kehityksestä. Alituiseen täydellisyyteen pyrkivän ihanteellisuuden

toimia täytyy hyvän arvostelukyvyn, kärsivällisyyden ja omantunnon olla

ohjaamassa: muuten se synnyttää sairaaloisen, tyytymättömän mielialan,

joka salaisen myrkyn tavalla leviää yksityisen ja perhe-elämän suoniin.

Eräällä paikkakunnalla asuu kaksi naapuriperhettä, joiden ajatus- ja

elintavat kuvaavat ihanteellisuuden ja sen puutteen erotusta.

Daytonin perhe on hyväntahtoista, luonnollista, iloluontoista,

vieraanvaraista, ystävällistä ja miellyttävää.

Kaikki on heillä jotensakkin tavallista. Tilukset ovat tavallisen

kunnollisesti hoidetut, ruoka on kohtalaisen hyvää, palvelijat

jommoisiakin ja perhe luonteeltaan ja lahjoillaan niinikään

keskinkertainen.

Rouva Dayton on vaatimaton emäntä, ja jollei leipä ole liian hapanta

eikä voi härskiytynyttä, ruokaa on tarpeeksi ja pöytäliinat ja astiat

puhtaat, niin ei hän muulla suuresti päätänsä vaivaa.

Lapset ovat hänestä hyvät semmoisina, jommoisiksi luonto on heidät

luonut; hän tahtoisi vain saada selville, mitä he _ovat_ -- ei hän

milloinkaan aprikoi, minkälaisiksi hän olisi heidät tahtonut eikä

heistä liikoja toivoskele; hän tyytyy heihin semmoisina.

Perheessä kävijä huomaa helposti tuhansia puutteita järjestyksessä,

lasten kasvatuksessa, vieläpä koko talouden hoidossakin; mutta samalla

hän näkee ja tuntee siellä vallitsevan rauhan ja kodikkuuden, joka

melkein kokonaan puutteet poistaa. Hän ei tietysti voi olla

huomaamatta, että tämä onnellinen koti voisi monessa suhteessa olla

paremminkin järjestetty, jolleivät sen jäsenet olisi siihen niin

tyytyväisiä sellaisena, ja että jokainen yksityinen jäsen monellakin

tavalla voisi edistyä, jollei hän kaikin puolin tyytyisi siihen, mitä

jo on saavuttanut.

Kun jokainen itseään ja toisia vaatimattomasti arvostelee, ei

keskinäinen sopu siitä milloinkaan häiriydy.

Vanhin poika ei saanut koulussa palkintoa eikä erinomaista

todistustakaan -- vaan eiväthän sitä vanhemmat eivätkä veljet ja

sisaretkaan milloinkaan olleet odottaneetkaan. Mutta hän oli kuitenkin

kunnostanut itseään ja sen tähden omaiset hänestä iloitsivat ja

riemuitsivat ikäänkuin hän olisi ollut koulun etevin oppilas. Tytöt

taas, mikäli tunnemme, tietävät kyllä, etteivät he piirusta

taiteilijain tavalla, mutta heidän pienet piirustuksensa ovat monasti

toisia ilahuttaneet. He osaavat soittaa muutamia helppoja kappaleita ja

koko perhe sitä hyvillä mielin kuuntelee. Kaikki he yhdessä illan

kuluksi laulavat virsiä ja lauluja, ja vaikka äänet ovatkin

harjautumattomat eikä laulu aina moitteettoman puhdasta, nauttivat he

siitä kuitenkin enemmän kuin moni laulunharrastaja mallikelpoisesta

esityksestään.

Niin eletään Daytonissa. Ja vaikka sinusta siellä käydessäsi usein

tuntuukin kuin moni kohta voisi olla toisin ja paremmin, niin nautit

sinä kuitenkin heidän tyytyväisyydestään, joka on kaikkialle leimansa

painanut.

Vastapäätä Daytonin perhettä asuu Moren perhe, ja jälkimäinen on

edellisen suora vastakohta.

Kaikki on Moressa mitä hienointa ja täydellisintä. Ajotiellä ei ole

ainoatakaan heinänkortta; nurmikko on kuin samettia; kukkaspenkit ovat

aina kukassa; hedelmäpuut ja viiniköynnökset kasvavat parainten

pomoloogisten teosten mukaisesti. Huoneissa on kaikki mitä

oivallisimmassa järjestyksessä; kaikki käy kuin koneessa; ruoka on

mainiota, kerrassaan erinomaista; jokainen kappale on mallikelpoisinta

lajia. Lapsia näytään kasvattavan erehtymättömästi -- niin

huolellisesti heitä tunnutaan opetettavan ja nuhdeltavan. Mitään ei

jätetä sattumuksen varaan, mihinkään ei ryhdytä tarkoin punnitsematta,

millä tavalla olisi parasta, ja siksipä saavutetut tuloksetkin tuntuvat

heidän vaatimattomista, luonnollisista naapureistaan kummallisilta.

Mutta sittenkään eivät morelaiset ole onnellisia. Huolimatta kaikista

täydellisyyksistään eivät he ole edes kymmenenneksi osaksikaan niin

tyytyväisiä kuin Daytonin perhe vähäpätöisiin toimiinsa.

Molemmilla tyttärillä Hannalla ja Manalla on luonnostaan hyvin kaunis

ääni ja lapsina he lauloivat sievästi ja miellyttävästi kuin

livertelevät pikku lintuset. Mutta kun paraimmat opettajat olivat heitä

opettaneet ja he olivat etevimpiä taiteilijoita kuulleet, eivät he enää

milloinkaan laula eivätkä soita -- piano on sulettu ja heidän äänensä

vaienneet. Jos pyydät heitä laulamaan, vastaavat he etteivät he enää

milloinkaan laula; isä on niin erinomaisen soitannollinen, ettei hän

siedä tavallista laulua eikä soittoa.

Kuultuansa Jenny Lindiä, Grisiä, Albonia, Mariota ja muita

sävelmaailman kuuluisuuksia on koko perhe päättänyt olla laulamatta.

_Heidän_ laulunsa ei ole enää minkäänarvoista.

Samasta syystä tyttäret, joita kuuluisa maalari puolen vuoden ajan oli

opettanut, inhoten viskasivat siveltimensä ja repivät aika sievät ja

miellyttävät harjoitelmansa, joita heidän rehelliset naapurinsa

ihaillen ihailivat. Jospa he voisivat piirustaa niinkuin Scratchalini,

jos he voisivat toivoa tulevansa oikeiksi taiteilijoiksi -- he

selittävät -- niin kyllähän he sitten jatkaisivat; mutta nyt he ovat

oppineet kylliksi nähdäkseen, että taide on elämäntyö. Ja kun he eivät

voi siihen elämäänsä uhrata, niin ovat he päättäneet olla sitä

laisinkaan harjoittamatta.

Samasta syystä he ovat lakanneet kirjeitäkin kirjoittamasta. Jos heidän

käsialansa olisi mallikelpoinen, jos he kerrassaan moitteettomasti

osaisivat äitinkieltänsä, jos he olisivat nerokkaita ja sukkelia ja

heidän mielikuvituksensa rikas kuin etevinten kirjailijain -- silloin

he mielellään ja uutterasti kirjeitä kirjoittaisivat. Vähempään he

eivät tyydy. Eivätkä he kirjoita riviäkään, jollei ole henki

kysymyksessä tahi joku muu erinomainen seikka. Ja he osaavat kirjoittaa

hauskoja, miellyttäviä, naisellisia kirjeitä ja luonnollisesti

osaisivat vieläkin paremmin, jos vähänkin harjoittaisivat.

Surut ja huolet painavat rouva Moren mieltä. Synkkänä hän istuu

komeassa, hyvästi järjestetyssä kodissaan ja puhellessasi hänen

kanssaan hämmästykseksesi kuulet kaiken hänen talossaan olevan mitä

kauheimmassa epäjärjestyksessä. Kysyt tietysti syytä ja hänen

vastauksistaan huomaat, että hän on hankkinut tietoja elämästä Euroopan

sivistyneimmissä valtioissa ja tahtoisi kaikki työnsä ja tehtävänsä

niiden mallin mukaisesti toimittaa eikä ole jaksanut siihen päästä.

Sinä kehut hänen keittäjäänsä ja hän vastaa valittaen:

-- Kyllähän hän aina jotain osaa, mutta kunnon keittäjäksi hänestä ei

ole.

Sinä ihmettelet hänen leipäänsä, kahviansa, leivoksiansa y.m. ja hän

kuuntelee huokaillen.

-- Niin, hän myöntää, syötäviähän ne ovat, eivät toki huonompia; mutta

olisittepas nähnyt leivoksia muutamassa Pariisin kahvilassa ja leipää

erään englantilaisen aatelismiehen linnassa, jossa oli oma leipomo ja

ranskalainen leipuri, joka ei muuta tehnytkään kuin paranteli leivän

valmistustapoja.

Ja niitä ajatellessa ovat kaikki muut leivät ja leivokset huonoja ja

mitättömiä.

-- Mutta siihen on minun täytynyt mukautua, hän huoaten lisää.

Koko taloudenhoito näyttää tuosta säntillisestä ja vaativaisesta

naisesta olevan kuin kukkula kukkulan vieressä ja tunturi tunturin

takana; mitään hänen laajassa, oivallisesti hoidetussa talossaan ei ole

kylliksi hyvää, siksi vain että hädin tuskin jaksaa sietää.

-- Tottapa se täytyy niin jättää, sanoi hän raukeasti, kun kaikki hänen

ympärillään häärivät, koettaen tehdä hänelle mieliksi.

-- Anna olla Hanna, enhän minä milloinkaan voi toivoa saavani teitä

tekemään mitään kunnollisesti.

Keskellä rikkauksia ja lahjoja, joita hänen naapurinsa kadehtivat, on

hän kuitenkin sanomattoman levoton ja onneton. Vaativaisen luonteensa

takia on hän tyytymätön sekä itseensä että muihin. Tyytyväisyydestä,

joka on syntynyt molemminpuolisesta hyväksymisestä ja toistensa

pyrkimysten kunnioittamisesta, on tuskin tietoakaan koko perheessä.

Jokainen vaatii itseltään ja toisilta niin paljon, etteivät he

milloinkaan voi toisiansa tyydyttää ja siksi he pelkäävät toisiansa. He

eivät voi laulaa toisilleen, eivät kirjoittaa, eivät edes vapaasti

puhellakkaan toistensa kanssa, sillä kukin tietää toiset niin kauhean

vaativiksi ja ankarasti arvosteleviksi.

Vaikka kaikki salaisesti halveksivat toisella puolen tien asuvia

vaatimattomia naapurejaan, jotka ovat hautautuneet tietämättömän

tyytyväisyyden syvimpään pakanuuteen, niin sittenkin komea Juho herra

useasti salakkali pistäytyy Daytoniin viettääkseen hupaisan illan

vaatimattoman, hauskan perheen seurassa. Hän laulaa heidän kanssansa

iloisia lauluja vanhalla rämisevällä pianolla säestettäessä. Ja hän

vertaa siellä viettämiänsä mieluisia hetkiä kotinsa kolkkoon

yksitoikkoisuuteen.

Kate Daytonin ääni on tosin harjautumaton, ja monasti hän laulaa

väärinkin, mutta hän on niin herttaisen iloluontoinen, että se

muihinkin tarttuu ja tuskin hän on istuutunut soittamaan ja toiset

yhtyneet reippaaseen lauluun, kun nuoren Juho herran mielestä on

maailmassa sittenkin jotain taiteellisesti kaunista laulua parempaa. Ja

kun he tanssivat, ovat arvoituksilla ja leikkivät huolimatta mistään

muusta kuin omasta hauskuudestaan, silloin alkaa Juho miettiä, eikö

viisaus todellakin ole hulluutta, jos tietämättömyys tuo sellaista

siunausta.

Hanna ja Maria nauravat veljensä mieltymykselle, mutta sama on laita

heidän itsensäkin. Daytonissa käydessään ovat he aimo sankaria; heidän

piirustuksiaan niin ihaillaan, heidän laulunsa niin huimaa, ja siten he

halveksimillaan lahjoilla ilahuttavat kiitollisia naapurejaan. Ja miten

onkaan, on Hanna More varsin suosiollinen Wille Daytonille, joka häntä

huomattavasti ihailee. Eikä hän pidä hänestä vähemmän sen vuoksi, että

hän, iloinen ja rehellinen poika, vaatimattomuudessaan ja kainoudessaan

pitää häntä ihmeellisen taitavana ja täydellisenä.

Wille ei tietysti vastaa sitä ihannetta, jonka rouva More ja nuoret

naiset itse sekä ajatuksissaan että puheissaan ovat tulevan aviomiehen

esikuvaksi asettaneet. Wille ei ole lahjakas eikä etevä, mutta hänellä

on hyvä luontainen ymmärrys ja hän on tarmokas ja on helposti voittanut

monet elämän vaikeudet, johon oivallinen ja mahtava Juho herra ei ole

pystynyt. Willen tavallinen ymmärrys on usein viidessä minuutissa

selvittänyt sekavan vyyhden, johon kelpo Moren perhe oli sotkeutunut,

sillä Wille näki asiat selvästi, kuten ainakin käytännöllinen ihminen.

Sen puutteen, joka näissä molemmissa perheissä on, poistaa ja täydentää

ainoastaan toinen perhe. Onnen ja tyytyväisyyden on Daytonin perhe

päämaaliksensa asettanut ja saavuttanut sen suuremmassa määrässä kuin

morelaiset, jotka taas ovat täydellisyyden lipuksensa kohottaneet ja

siinä ennättäneet ensiksi mainittujen edelle. Osa Moren perheen

tyydyttämättömästä ihanteellisuudesta voisi kiihottaa Daytonin perhettä

edistymään ja helposti he kehittyisivätkin, jos vain sitä itse

harrastaisivat. Toiselta puolen hiukkanen daytonilaisten tyytyväisyyttä

käytännöllisentäisi Moren perheen kyvykkäisyyttä ja hienostumista,

siten edistäen heidän omaa onneaan.

Mutta näiden luonteiden välillä on vielä kolmas laji, jonka

ihanteellisuus on yhtä suuri kuin morelaisten ja joka yhtä kiihkeästi

täydellisyyteen pyrkii, mutta joka käytännöllisen järkensä avulla pysyy

tasapainossa niinkuin koneen käymäratas.

Minkähän tähden oikeat ihannoitsijat eivät milloinkaan sure sitä,

etteivät voi lentää linnun lailla eivätkä uida kalan tavalla?

Sen tähden, että heidän järkensä sanoo sen kerrassaan mahdottomaksi

eivätkä he sen tähden milloinkaan sitä toiveittensa pyrintöperäksi

aseta. Sellaisten tasaluontoisten käytännöllinen järki selvästi

viittaa, missä kulkee saavutettavan ja saavuttamattoman raja, ja sen

mukaan he toiveensa asettavat.

Selvä järkihän jo opettaa, ettei ole yhtään ainoata inhimillisen

taiteen eikä tieteen haaraa, jossa milloinkaan täydellisyyden

saavuttaa. Eräs kasvitieteilijä vakuutti, että koko elämänikänsä saa

vakavasti ja uuraasti työtä tehdä täydellisesti perehtyäkseen yhteen

ainoaan levälajiin. Samoin ei ole mitään rajaa laulussa, soitossa eikä

muissa taiteissa. Ei puutarhuri milloinkaan voi työtään jättää ja sanoa

puutarhansa olevan täydellisen. Taloudenhoitoa, ruuanlaittoa,

ompelemista, neulomista, kaikkea, mikäli ymmärrämme, voi parantamistaan

parantaa ja täydentämistään täydentää.

Mutta vaikka siis on mahdollista täydentää kaikkea äärettömiin, niin

olosuhteet kuitenkin estävät useimpia ihmisiä, olkoonpa suunta mikä

hyvänsä, saavuttamasta puoltakaan siitä, jonka he katsovat pyrkimisen

arvoiseksi. Ja onnettoman idealistin ja tyytyväisen realistin välinen

erotus usein on -- ei siinä, etteivät he kumpikin huomaisi, miten

paljon täydellisyyden pyrkiminen heiltä vaatii, vaan siinä, että sen

huomattuaan realisti tyytyy saavutettavaan, mutta idealisti lakkaamatta

kiusautuu ja väsyttäytyy turhaan koettaessaan saavuttamatonta

saavuttaa.

Muutaman suuren ja monimutkaisen yleisen laitoksen johtajaa onniteltiin

hänen iloisesta luonteestaan, jonka hän voi niin tasaisena säilyttää

niin erilaisissa toimissa ja huolissa. Hän vastasi:

-- Olen päättänyt tyytyä, kun saan kaikki _puoleksikaan_ niinkuin olen

toivonut.

Hyvä olisi, jos sama elämänohje voitaisiin kodinkin piiriin

sovelluttaa.

Kuulee usein ihmisten sanovan, ettei se tai se ole tyytyväinen, jollei

hän saa kaikkea tehdyksi "_juuri niin_" -- se on, hänen korkeimman

mittakaavansa mukaisesti.

Jos sellainen vaativa henkilö on nainen ja hänestä tulee perheenäiti,

niin hän varmasti tulee onnettomaksi ja tekee onnettomaksi toisetkin;

sillä koti on sellainen paikka, jossa ei yhdenkään naisen taikavoima

saa mitään tehdyksi "juuri niin."

Lukea me kyllä voimme kasvatusta käsitteleviä teoksia -- ja niitähän on

paljon oivallisiakin -- voimme lukea kotioloista hauskoja kuvauksia,

joissa lapset ja palvelijat liikuttavan yksimielisesti toteuttavat

kirjailijan suunnitelmia, mutta todelliset lapset ja todelliset

palvelijat ehkäisevät sen elämänihanteen toteuttamista, jonka olemme

itsellemme kuvitelleet. Yhtä vähän voi aviomiestä sovittaa ennakolta

suunniteltuihin ihanteihin. Usein siis henkilö, jolla on oivallisimmat

tiedot kasvatuksesta ja mitä korkein elämänihanne, on kuin käsistään ja

jaloistaan sidottu ja hänen täytyy nähdä ikäväin olosuhteiden

musertavan voiman ne kaikki tomuksi ruhjovan.

Ei mikään ole helpompaa kuin puutarhan suunnitteleminen. Me rajoitamme

alan, ojitamme, istutamme, istutamme uudestaankin ja väitämme. Me

luemme kukkaluetteloja, kunnes niiden väririkkaat kuvaukset päämme

pyörälle panevat. Me istutamme luumuja, päärynöitä ja persikoita ja

palkaksi kaikista rettämisistämme odotamme paratiisia. Mutta

todellisessa puutarhassa ilmestyy matoja kaaliin, kovakuoriaisia

meloneihin, etanoita ja kultaseppiä ruusuihin ja kaikellaisia muita

hyönteisiä luumuihin, päärynöihin, ja viinirypäleihin, ja halla, pouta,

tuulet ja rakeet hävittävät koko istutuksen.

Puutarha ja perhe ovat toistensa laiset. Kummankin voi paperille

kauniisti kuvata ja kauneuden ja täydellisyyden säännöt voi niin

selviksi ja varmoiksi esittää, että kuka hyvänsä ne ymmärtää, ja

näennäisesti niin helpoiksi toteuttaa, ettei hullukaan siinä erehdy.

Mutta molemmissa tapauksissa eroavat kuitenkin tulokset uskomattomiksi

siitä, mitä on toivonut ja odottanut.

Paljon voittaisi kotoinen onni, jos ihmiset elämänsä yhteissoittoa

alkaessa virittäisivät soittokoneensa matalaäänisiksi.

Ihanteellisuus muuttuu usein petolliseksi henkiseksi ja siveelliseksi

sairaaloisuudeksi, joka vahingoittaa sitäkin enemmän, koska sillä on

liittolaisenaan korkein ja jaloin puoli ihmisessä. Eikö meidän pidä

pyrkiä täydellisiksi? Pitääkö meidän sitten tyytyä alhaisiin ihanteihin

ja alhaiseen mittakaavaan?

Näihin kysymyksiin näyttää olevan vain yksi vastaus. Mutta jos sokea,

järetön kaiho valtaa ihmisen, niin hän uupuu, hämmentyy, tulee

tyytymättömäksi, levottomaksi, alakuloiseksi ja onnettomaksi.

Onneton ihminen ei milloinkaan voi toisia onnellisentaa. Rauha ja

sopusointu karkkoavat kodista, jonka jäsenet ovat levottomia ja

epäsointuisia. Siinäpä salainen syy, että moni hyvä, puhdas ja

tunnollinen ihminen on kodin ikävyyden aiheena. Hän on vaativa,

tyytymätön, onneton; siksipä hän tuottaakin ympäristöönsä ainoastaan

tyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Hän on hyvin tyytymätön itseensä;

hän ei kärsi itseään. Hän on tyytymätön olentoonsa, käytökseensä,

kasvatukseensa, tietoihinsa ja luonnonlahjoihinsa.

Kaikissa näissä hän vertaa itseään ihanteihin eikä tietysti sitä

vertausta kestä. Siveellisessä ja uskonnollisessakin suhteessa hän

tarkastaa itseänsä, yhtä katkerasti ja ankarasti arvostellen. Hän näkee

vain virheitä ja puutteita ja huomaa itsensä niin kurjaksi hylyksi,

että koko elämä viimein tuntuu surkealta ja toivottomalta, ja hän

toivoo, ettei olisi syntynytkään. Hän suuttuu ja kyllästyy itseensä;

hän ei suvaitse eikä kärsi itseänsä. Ja itseensä tyytymättömät ihmiset

joutuvat helposti selkkauksiin toistenkin kanssa. Vaativa luonne, joka

ei omia virheitään ja puutteitaan kärsi, ei siedä niitä toisissakaan.

On todellakin semmoisia ihmisiä, jotka siinä suhteessa säästävät yhtä

vähän itseään kuin toisia, suuttuvat molempiin ja inhoavat kumpaakin.

Varsin välttämätöntä on, että sellaiset korkealle tavoittelevat,

äärimmäisen ihanteelliset luonteet uskonnon avulla rajoittavat ja

jalostavat ihanteellisuuttaan. Usein kuitenkin uskonto vain enentää

vaikeuksia, jos sen vakava vaatimus katkeroittamistaan yhä katkeroittaa

ennestäänkin vaativaa ja kiduttautuvaa mieltä.

Oikein ymmärretty ja sovitettu uskonto on kuitenkin väärän ja

sairaaloisen ihanteellisuuden ainoa parannuskeino. Kristinusko yksin

antaa ihmisluonteelle, olkoonpa se miten monivivahduksinen hyvänsä,

_rauhan_ suuren ja lohduttavan lahjan. Voimakkaasti ja varmasti lupaa

suuri Mestari _rauhan_ kaikille ihmisille -- kaikissa oloissa, kaikille

luonteille, kaikissa tarpeissa ja kaikissa puutteissa. Hän kutsuu koko

ihmiskunnan: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette

raskautetut ja minä annan teillä _rauhan!_

Tämä lupaus on sitä huomattavampi, kun sen lausui juuri hän, joka

meille on täydellisyyden mittakaavan asettanut, ihanteellisemman ja

vaativamman kuin mikään muu, joka ihmiskunnalle on esitetty --

mittakaavan; joka asettaa ehdottoman täydellisyyden ihmisen ainoaksi

pyrintöperäksi.

Tehtävä, jonka Jeesus antaa ihmisten ratkaistavaksi, on lakkaamaton

pyrkiminen rajattoman rauhan perustuksella -- rauhaisa, loppumaton

pyrkiminen saavuttamaan hyvää, joka käsitetään vasta tätä elämää

korkeammassa ja täydellisemmässä elämässä. Koska ihmisviisaus ei voi

tätä tehtävää ratkaista, niin hän sanoo, että niiden, jotka ottavat

hänen ikeensä kannettavakseen, täytyy oppia hänestä, sillä hän yksin

voi täydellisyyden ikeen sulostuttaa ja sen kuorman keventää.

Tämä siunausta tuottava koulu opettaa ensiksi, että ihmisluonteen

ihanteellisuus ei milloinkaan tule täysin tyydytetyksi tässä

katoovaisuuden maailmassa ja nykyisessä kehitysjaksossa, vaan vasta

tulevassa elämässä. Inhimillinen viisaustiede, vanhemmalla puolen

ikäänsä ja suuttuneena pettymyksistä, estää ihanteellisuuden

lakkaamatonta, uupumatonta kaipuuta ja pyrkimystä; -- sitä pidetään

pettäjänä ja valehtelijana, käsketään vaikenemaan ja menemään

matkaansa. Mutta uskonto kehoittaa sitä pysymään rohkeana,

kaipaamistaan kaipaamaan, toivomistaan toivomaan ja ennustamistaan

ennustamaan ja viittaa tulevaiseen, jolloin todellisuus voittaa kaikki

sen unelmat.

Luja usko tulevaan elämään, jossa kaikki on täydellistä -- vahva

vakuutus, että Jumala ei ole ihmiseen istuttanut kaihoa, joka ei täyttä

tyydytystä silloin saavuttaisi -- se se antaa sielulle rauhan tyynesti

täydellisyyttä odottamaan.

Sellainen usko on parempi kuin synnynnäinen viisaustieteellinen järki,

joka muutamissa ihmisissä sortaa ihanteellisia toiveita; sillä

sellaisen uskon näköpiiri on avarampi ja sen voima suurempi.

* * * * *

Tunsimme kerran naisen, jolla oli kaikki ne kyvyt ja ominaisuudet,

jotka menestyvät ja kehittyvät hienossa seurassa. Hänellä oli uomi ja

rikas koti, jossa hän erityisen miellyttävästi osoitti suurta

vieraanvaraisuutta, mutta yhtäkkiä onnen pyörä kääntyi ja kaikki oli

mennyttä. Rikkaus, jolle koti oli rakennettu, suli kuin lumi

päivänpaisteessa.

Me olemme nähneet tämän naisen pienen perheensä kanssa alottavan uutta

elämää uutistalossa etäisessä lännessä.

Olemme nähneet hänen istuvan talon ainoan huoneen ovella, huoneen, joka

samalla oli vierashuone, makuuhuone ja lastenhuone. Iloisesti hän puki

lapsiansa aamuisin ja pesi heitä ainoasta tinaisesta pesuvadista, joka

nyt sai kylpyhuoneen virkaa toimittaa. Ja kuitenkin hän naureskeli ja

puheli iloisesti lasten kanssa sormellansa kiharoittaen heidän

kutriansa. Muutamat kiertokasvit, jotka hän oli istuttanut molemmin

puolin kömpelöä eteisen ovea, näyttivät häntä ilahuttavan yhtä paljon

kuin muinoin ansarit ja puutarhat. Ja jäännöksen kirjastostaan,

puolenkymmentä kirjaa, ja miehensä paperit ja omansa ja lasten

yksinkertaisen puvuston järjesti hän joka päivä yhtä innokkaasti kuin

jos hän ei olisi sen avarimmissa oloissa milloinkaan elänyt. Ainoastaan

iloisen ja toivorikkaan luonteen luullaan niin helposti mukautuvan

elämän vastoinkäymisiin ja onnenvaiheihin. Mutta tässä tapauksessa se

oli yksinomaan uskonnon vaikutusta.

Aikaisemmin oli hän ollut ihanteellisuuden tyytymättömiä orjia. Hän oli

huokaillut ja valittanut elämän ylellisyydessä; ja jokainen pikku

seikka, joka ei ollut hänen ihanteensa mukainen, oli häneen

tuskallisesti koskenut. Nyt hän oli oppinut alistumaan, työ ja

vastoinkäymiset olivat häntä opettaneet niinkuin sotilaselämän

velvollisuudet sotilasta. Tyytyväisenä hän täytti tehtävänsä ja kesti

sen ikävyydet, täysin siemauksin nauttien jokapäiväisen elämän pikku

iloista, jotka metsäkukkien lailla vaivojen ja vaikeuksien lomista

pilkistivät, ja silmäillen sotaretken loputtua saavutettavaa rauhaa.

Hänessä on taiteilijalahjoja ja muinoin hän menestyksellä käytti

piirustinta ja sivellintä, mutta päättävästi on hän pannut värit ja

siveltimet syrjään ja viettää hetken toisensa perästä parsien lastensa

sukkia ja kääntäen ja paikaten niukkaa puvustoa, jota ei kekseliäisyys

eikä kätevyys enää komeaksi saa.

Hän oli hyvin soitannollinenkin, mutta soittokoneen aika on ollutta ja

mennyttä ja nuorimman lapsensa hän nukuttaa lauluihin, joita vieraat

muinoin hänen komeassa salissaan ihaillen kuuntelivat. Hän tietää ja

tuntee lahjojen ja kykyjen uinuvan käyttämättöminä hänen hoitaessaan

jokapäiväisiä tehtäviään lapsenhoitajana, keittäjänä ja ompelijana;

mutta hän muistaa _häntä_, joka otti orjan muodon hänenkin tähtensä. Ja

hän on varma, että hänen runsaat lahjansa samoin kuin maahan kätketty

hyasinttisipuli kerran kukkaan puhkeaa ihanassa tulevaisuudessa, jonka

hänelle Mestari on luvannut.

Sen vuoksi hän ei huokaillen sure tulevaisuutta eikä nykyisyyttä -- ei

elämäänsä eikä kohtaloansa; hän on sopusoinnussa itsensä ja

ympäristönsä kanssa. Hänen miehensä pitää häntä ihanana jokapäivä

uudistuvana ihmeenä ja hänen lapsensa kasvavat ja varttuvat ja

siunaavat häntä.

Mutta kun usko parempaan ja täydellisempään elämään on perustuksena,

jolle yksin rakennamme nykyisen elämän pysyvän onnen, niin täytyy

meidän ihanteellisten viisaasti rakennustyöhömme ryhtyä.

Etusijassa on meidän harjoitettava kärsivällisyyden ja

suvaitsevaisuuden velvollisuutta itseämme kohtaan. Kaikista

uskonnollisista ja siveellisistä ajattelijoista on Fénelon ainoa, joka

selvästi on esittänyt itsekasvatuksen velvollisuudet.

_Ole kärsivällinen itseäsi kohtaan_ -- kehoittaa hän usein

kirjoituksissaan. Nämä sanat sisältävät tärkeän opetuksen, koska on

välttämättömän tarpeellista, että me olemme kärsivälliset itseämme

kohtaan voidaksemme kärsiä toisia.

Tarkastelkaamme maailmaa ympärillämme! Kenen mieltä helpoimmin

noudatetaan? Ketkä ovat iloisimmat, miellyttävimmät, suvaitsevimmat --

eivätkö ne ihmiset, jotka jo synnynnäisen luonteensa takia ovat

rauhassa ja sopusoinnussa itsensä kanssa -- ihmiset, jotka eivät

itseltään liikoja vaadi, eivät tuomitse itseään liian ankarasti ja

jotka sen vuoksi hyväntahtoisesti sietävät toisiakin? Mutta mitenkä

ihminen, joka joka päivä tarkkaa omia virheitään ja puutteitaan, voi

olla kärsivällinen itseänsä kohtaan?

Kysymykseen vastatkoon toinen kysymys:

Mitä sanoisit lapselle, joka vihastuisi, meluaisi, viskaisi taulunsa

lattialle ja kirjansa seinään, koskei hän saa laskuesimerkkiään oikein?

Sinä tietysti sanoisit:

Sinähän olet vielä vasta-alkaja; eihän ole kumma, että erehdyt; kaikki

lapset alussa joskus erehtyvät. Ole kärsivällinen! Juuri niinkuin sinä

puhuisit lapselle, puhu itsellesikin. Alistu välttämättömään

kohtaloosi, alota uudestaan ja uudestaan eläkä nuru, vaikket usein

onnistukkaan. Se on kai ihmisen olemassaolon välttämätön ehto ja

sellaisena se on kestettävä. Nöyryytyksien ja tappioiden kärsiminen

elämämme työssä edistää usein siveellistä kehitystämme enemmän kuin

suurimmatkaan voittomme.

Elkäämme katkerina ja kärsimättöminä katselko oivallisuuden esikuvia

elämän eri aloilla, kun olosuhteet silminnähtävästi estävät meitä sinne

saapumasta.

Virheeksi on tietysti luettava sameat ikkunat, siistimättömät huoneet

ja huolimattomasti järjestetty ruokapöytä naiselle, jolla on kylliksi

varoja ja kyllin monta kunnon palvelijaa. Mutta nainen, jonka terveys

on heikko, lapset vallattomat, ja joka voi pitää ainoastaan yhden

palvelijan, osoittaa tavallaan siveellistä sankariutta ummistaessaan

silmänsä semmoisille ja koettaessaan pitää huolta elämän ja terveyden

välttämättömimmistä vaatimuksista. Avu se silloin lienee, ettei

siisteys ja sievyys tule niin pääasiaksi, että hän ylenmäärin väsyttää

itseänsä ja rasittaa ainoata palvelijaansa.

Henkilöt, joilla on erinomainen halu järjestää ja täydentää, eivät

mistään kiirastulesta kärsi enemmän kuin olosuhteista, joissa he vain

puoleksi voivat tehtävänsä toimittaa, mutta se kova kohtalo on

kuitenkin monen, monen osana. Elämä ajaa heitä eteenpäin antamatta

heille mihinkään tarpeeksi aikaa; kaikki on hätiköimistä virheineen ja

puutteineen ja kiihkeä mieli kärsii yhä enemmän hutiloimisesta ja

kiireestä. Jos edes yksi ainoa asia tulisi kunnolleen tehdyksi, niin

olisi siitä sielulle lepoa ja virvoitusta, vaan sitä ei sille suoda.

Paljon voisit säästää hermojen väsymistä ja kulumista, jos päättävästi

ratkaisisit, mitkä seikat missäkin oloissa ovat kerrassaan

syrjäytettävät. Ota varteen olevat olot, tarkasta ja järjestä

työainekset, pidä silmällä päämäärääsi ja katso, eikö siellä täällä ole

seikkoja, jotka voit suunnitelmistasi poistaa, toimittaaksesi paremmin

muut tehtäväsi.

Entäpä jos ruokapöydästämme poistaisimme kaikki herkut, säilykkeet,

viinit ja oluet, jotka vain menoja lisäävät, ja sen sijaan käyttäisimme

ravitsevampaa ja paremmin valmistettua ruokaa. Ja eiköhän koristuksia

ja kalliita kauneita voisi emännän laskuista poistaa hankkiessa

vaatteita perheelle? Moni heikko nainen on henkensä heittänyt

rettäessään ja ommellessaan yökaudet komeita pukuja, joista ei hän itse

eivätkä hänen lapsensa hyödy eivätkä jalostu.

Ihanteellisuus lisää työtä ja vaivoja, lakkaamatta laajentaa ja avartaa

puvun ja neulan alaa, jossa huolestuneet naiset sinne tänne taivaltavat

konsanaan rajaa löytämättä. Ompelukoneen luultiin työtä huojentavan;

mutta niinkö todellakin on käynyt? Sitä epäilemme. Sen se on saanut

aikaan, että seitsemänkymmentäkaksi poimua on pikku hamoseen tullut

entisen viidentoista sijaan ja toista mointa enemmän pukuja

valmistetaan ja pidetään välttämätönnä. Yhä edelleenkin naiset

rasittautuvat ja liiaksi riehkivät ompeleittensa ääressä, ja kuitenkin

pitää paikkansa vanha sananparsi, ettei naisen työ milloinkaan

valmistu. Sielu ja hermot eivät puoleksikaan niin vaivautuisi ja

kuluisi, jos pukuasioissa vältettäisiin suuntia, jotka välttämättömästi

vaativat aikaa, voimia ja varoja enemmän kuin useimmilla ihmisillä on

käytettävänään.

Aikamme naisten sanakirjassa on pelättävä sana -- _reunustaminen_.

Ennen aikaan riitti hyvä puku; nykyjään ei puku kelpaa reunustamatta.

Kaikki, pienokaisen ensimäisistä pukimista komeaan morsiuspukuun asti

koristetaan reunuksilla, jotka usein ovat pukuakin kalliimmat. Päivässä

voi puvun valmistaa, vaan reunusta sitä ei vähemmässä kuin parissa

kolmessa.

Tunnollinen nainen tarkoin harkitkoon, paljonko hän noita tarpeettomia

taakkoja ottaa kantaakseen; hän muistakoon ihanteellisuuden

rajattomaksi ja ymmärtäköön väistyä sitä, mikä ei ole toteutettavissa.

Hauskassa kuvauksessaan elämästään ja kokemuksistaan uutisasunnossaan

kertoo rouva Kirkland päänvaivastaan koettaessaan ahtaaseen asuntoonsa

sovittaa mukavaa, mutta liian suurta vaatekaappia. Kotveroisen turhaan

koetettuaan pyysi hän erästä metsän jäntevää tytärtä sitä sijoittamaan.

Muitta mutkitta nainen nosti kaapin ulos, huomauttaen, että: "kun se ei

sovi huoneeseen, niin se ei sovi."

Terve järki, joka ilmeni maalaistytön huomautuksessa, olisi voinut

monen emännän hengen pelastaa, joka on turhaan koettanut saada kotiansa

hauskaksi ja mukavaksi kapineilla, joita ei olisi tarvinnut huoneeseen

tuodakkaan.

Jonkun verran arvostelukykyä tosin tarvitaan ymmärtääksemme, mitä on

hylättävä elämän eri aloilla halutuista erilaisista esineistä, ja

itsenäisyyttä ja lujuutta voidaksemme sanoa:

-- Enpä huolikkaan tehdä sitä ja sitä, jota toiset tekevät ja kenties

toivovat minunkin tekevän.

Kun sen on päättänyt, on taakka pudonnut ja mielen tyyneys ja rauha

sijaan tullut -- kun liian suuri kaappi kerran on viety pois, niin

kaikki muut kapineet hyvästi huoneeseen sopivat.

Äiti, joka huolestuneena koettaa yhdistää lastensa huolellista

hoitamista ja kasvattamista ja tavanmukaisia kyläilyjä ja seurustelua,

saattaa kaiken aikansa sitä ahertaa onnistumatta kummassakaan ja

nauttimatta milloinkaan hetkenkään lepoa ja rauhaa. Ainoa keino, joka

hänet siitä pulmasta pelastaa, on vankka päätös:

-- Lapsiani _voin_ hyvästi kasvattaa, ja tästä lähin se onkin _ainoa_

tehtäväni.

Ja se päätös tuo pyhärauhan hänen levottomaan, touhuisaan elämäänsä.

Tosin vieläkin täydellisyyden päämäärä vain etäältä häämöttää, mutta

hän voi tehtävänsä entistä paremmin toimittaa ja hän lähestyy

päämääräänsä.

Ihanteellisuudesta puhuessamme päättäkäämme _olla tyytyväiset entisiin

tekoihimme, tietäessämme käyttäneemme kaiken Jumalan antaman

ymmärryksen ja tehneemme, mitä olemme voineet_.

Turha on ihmisen kiusautua tehtyä tekoa miettien ja toivotonna

tulevaisia aprikoiden. Luulisi terveen järjen voivan heittää

tapahtuneen teon kuin kiven valtamereen, mutta sairaaloinen idealisti

ei voi entisyydestä irtautua.

-- Oliko toimintatapani _oikea_? Eikö olisi ollut parempi niin tai

niin?

Ja kiduttautuen hän valvoo yökausia, käännellen ja väännellen tuhansia

mahdollisuuksia, tuhansia epävarmoja "ehkä" ja "kenties."

-- Jos olisin _niin_ tehnyt, niin ehkäpä olisi siten käynyt tai ehkei

olisi sitä tapahtunut.

Ja koska on mahdoton tietää, miten milloinkin olisi käynyt, niin

hämmentyvät ajatukset ja hän saattaa miettimästä päästyäänkin sitä

miettiä.

Totta puhuu apostoli sanoessaan: "minä unohdan ne kuin takaperin ovat

ja kokotan niiden perään kuin edessä ovat". [Fil. 3:14]

Idealisti pyhästi päättäköön pitää tapahtunutta peruuttamattomana ja

itseään koetellakseen ainoastaan kysyköön:

-- Teinkö todellakin parastani, mitä _silloin_ ymmärsin?

Kvietistien [_Kvietismi_ on salaperäinen uskonnollinen suunta, jonka

alkuunpanija, espanjalainen _Miguel de Molitios_, eli 17:lla

vuosisadalla. Kvietismin mukaan oikea uskonnollinen elämä on sielun

täydellinen lepo Jumalassa, jolloin ihmisen oma ajatteleminen,

tahtominen ja toiminta on lakannut.] periaate on, että me toimittuamme

paraan ymmärryksemme mukaan olemme silloin Jumalan tahdon täyttäneet,

koska meille muuten olisi annettu suurempi ja toisellainen ymmärrys, ja

meidän velvollisuutemme on tyytyä Jumalan tahtoon, täyttipä sen ihminen

tai Jumala itse.

* * * * *

Kirjoitettuani tähän asti ja kun en mitään siihen lisättävää keksinyt,

luin esitelmäni vaimolleni ja Jennylle. Jenny päärmi paraillaan

kuuttakymmentä metriä kaularöyhelöä -- siksi muistelen hänen sitä

nimittäneen -- jota hän välttämättömästi tarvitsi pukuunsa ja vaimoni

kirjaili muuatta niistä seitsemästä pikku hamosesta, jotka hän oli

Mariannalta ottanut pelätessään tuon oivallisen äidin turmelevan

terveytensä ja silmänsä ahertaessaan niitä valmiiksi ennen lokakuuta.

Kumpikin hyväksyi esitelmäni ja kehui sitä, ja minä ajattelin pyhän

Antoniuksen saarnaa kalastajille:

Kun saarna päättyi, jokainen

taas tavan otti entisen:

taas ankerias luikersi,

ja hauki ahnas varasti.

Sai saarna mielet intoihin,

vaan joutui unhoon kuitenkin.