Minun pienet kettuni ovat hauskoja pikku eläimiä. Toivon vain, etteivät
lukijani väsyisi viehättävään eläinnäyttelyyni, ennenkun olen päässyt
näytöksen loppuun. Muistakaahan, että pieniä kettujani on seitsemän
kappaletta ja ainoastaan kolme olen vasta kerinnyt näyttää; siksipä
riittäköön kärsivällisyytenne.
Niinkuin olemme jo huomauttaneet, ovat nämä pienet ketut muutoin
totisten ja hyväin kristittyjen helmasyntejä. Sellaiset ihmiset ovat
vapautuneet törkeistä synneistä, jommoisia ovat varkaus, valhe ja
murha. Mainittuja pieniä helmasyntejä pidetään tavallisesti liian
vähäpätöisinä saarnastuolista käsiteltäviksi. Mutta ne ovat pienoisten,
punaisten hämähäkkien laisia, joita paljaalla silmällä on vaikea
kasvista erottaa. Mutta ne ilmaisevat olemassa-olonsa siten, että
terveeltä ja vihreältä näyttävä lehti toisensa perästä kuihtuu ja
varisee.
Minulla on taas mielessäni eräs uusi pikku kettu, joka on hyvin
toimelias hävittämään kotoisen onnen viinitarhaa ja joka siinä
toimittaa enemmän kuin luulisikkaan.
Vaikea on ollut keksiä sille sopivaa nimeä; lopuksi valitsin
_itsepäisyyden_, vaikka sitä yhtä hyvin voisi sanoa omavaltaisuudeksi.
Tämä virhe, niinkuin moni muukin, on ainoastaan hyvin tarpeellisen ja
kiitettävän ominaisuuden liioittelua. Luonteenlujuus on annettu
ihmiselämän perustaksi. Ilman sitä ei koskaan voisi mitään toimittaa;
kaikki inhimilliset aikeet olisivat häilyviä kuin vesi viettävällä
pinnalla. Jokaisessa suhteellisesti muodostuneessa luonteessa täytyy
olla kestävyyttä, tahdonlujuutta, ja että ihminen voisi kehittää niin
välttämätöntä ominaisuutta, on se hänellä vaistona luonteessaan.
Tämä vaisto on ihmisellä siis yhteinen eläinten kanssa. Eläinten
päättäväisyys on luontainen voima, joka ilmautuu eri tavalla eri
eläimissä. Verikoiran itsepäisyys, kun se pitää kiinni vastustajaansa,
muulin uppiniskaisuus, kun se lyönneistä ja uhkauksista välittämättä
seisattuu, ovat suoranaisen eläimellisen ominaisuuden sattuvia
esimerkkejä. Samaa ominaisuutta on ihmisessäkin ja se muodostaa sen
sankarillisen lujuuden ja kestävyyden perustuksen, joka yksin voi
toteuttaa elämän suuria ja jaloja aikeita.
Se virhe, josta puhumme, saa alkunsa mainittujen ominaisuuksien
vapaasta ja hillitsemättömästä kehityksestä, siitä vaistomaisesta
kestävyydestä, jota ei järki eikä omatunto ohjaa. Sanalla sanoen, se on
itsepäisyys, joka huolimatta kaikesta noudattaa omaa tahtoaan. Tätä
eläimellistä vaistoa tarkoitammekin itsepäisyydellä, ja juuri sen
tähden, että se on vaisto, on se niin paljon ikävyyttä saanut aikaan
kotielämässä.
Kauniissa, uudessa rakennuksessa kummulla on nuorella pariskunnalla
paljo hauskaa touhua, joka muutoin ulkonaisesti onnellisissa oloissa
seuraa kodin perustamista. Puuseppä, verhoilija ja muut käsityöläiset
ovat ahkerassa toimessa, täyttäen heidän käskyjään. Itse he
tyytyväisinä vain määräilevät ja järjestelevät, mihin mikin heidän
kauniista ja mukavista huonekaluistansa asetetaan.
Hero ja Leander ovat oikein kelpo ihmisiä, jotka asianmukaisessa
järjestyksessä ovat käyneet kaikki ne kehitysasteet, jotka nykyisessä
yhteiskunnassa muodostavat avioliiton johdannon. He ovat kahden vuoden
ajalla melkein joka päivä kirjoitelleet toisilleen ja alkaneet
kirjeensä sanalla: "Rakkaani" ja lopettaneet sanalla: "Omasi" j.n.e. He
ovat lähettäneet toisilleen kukkasia, sormuksia ja hiuskiehkuroita, he
ovat povellaan säilyttäneet toistensa valokuvia, he ovat kuluttaneet
tunnin toisensa perästä puhelemalla kaikesta maan ja taivaan välillä.
He ovat järkähtämättömästi vakuutettuja, ettei kellään ole ollut
sellaista sielujen sopusointua, sellaista mielipiteiden yhtäläisyyttä,
sellaista oikeaa, järkevää ja vankkaa perustusta molemminpuoliselle
rakkaudelle ja kunnioitukselle kuin heillä.
Mutta asian laita on kumminkin sellainen, että ihmiset voivat olla ihan
yksimielisiä, myötätuntoisia kaikessa, jotka koskee heidän henkisä
harrastuksiaan. He saattavat pitää samoista kirjoista, samoista
kirjailijoista, heillä on samat periaatteet ja sama uskonnollinen
katsantokanta. Mutta siitä huolimatta voi hyvin helposti tapahtua, että
he jokapäiväisessä yhteiselämässä alinomaa huomaavat toisissaan
poikkitelaista ja aina olevansa eri mieltä, niin pian kun on puheena
arkielämän pikku harrastukset ja toimet. Se johtuu aivan
yksinkertaisesti siitä, että jokaisella henkilöllä on omat tapansa ja
omituisuutensa, omat persoonalliset mieltymyksensä, joilla ei ole
mitään tekemistä järjen kanssa ja joita harvoin kristinuskon valossa
tarkastetaan -- mutta jotka kuitenkin ovat olemassa, riippuen kunkin
yksilöllisestä mielenlaadusta ja luonteen ominaisuuksista.
Oletetaanpa, että tikka kosii rastasta, saa myöntävän vastauksen ja
menee naimisiin. Kihlausaikana he kenties useinkin ovat keskustelleet
onnesta saada vapaasti, kevein linnunsiivin leijailla sinertävässä
kesäilmassa. Herra Tikka on ollut itse nöyryys ja hurmautuneena
kuunnellut neiti Rastaan ihastuttavia liverryksiä, jotka ovat niin
paljoa ihanammat hänen omaa vähäpätöistä ääntänsä.
Mutta naimisiin mentyä alkoi uusi aika ja uudet velvollisuudet. Ensiksi
oli pesä rakennettava. Herra Tikka on vahvasti vakuutettu, että puun
kolo on ainoa mahdollinen asuinpaikka. Hänen vaimonsa puolestaan
selittää päättäväisesti, että hän siellä vallan varmasti sairastuisi
ikävästä ja kuukauden kuluttua kuolisi. Hän ei ole ikinä kuullut
puhuttavankaan muusta asuinpaikasta kuin pienestä pesäsestä, joka
keveästi kiikkuu lehtevän puun oksalla. Herra Tikka sanoo saavansa
vettä aivoihinsa ennen syksyä, jos hänen pitäisi asua niin epävarmassa
ja heiluvassa pesässä, aivanhan hän tulisi merikipeäksi kuivalla
maalla, -- ei, pesänteko sinne ei tule kysymykseenkään.
Vaimon mielestä ei mies enää rakasta häntä, sillä muuten hän ei
mitenkään voisi sulkea häntä pimeään ja lahoon puunkoloon.
Mies puolestaan on yhtä varma, että vaimo ei häntä rakasta, sillä
muuten hän ei katkeroittaisi hänen elämäänsä vaatiessaan häntä ilmassa
heilumaan ja huojumaan.
Kumpikin pysyy itsepäisesti mielipiteessään. Ja mitenkäpä toinen
kykenisi toiselle vakuuttamaan, että juuri hän on oikeassa? Luonto
tietää sen ja kotirauhan säilyttämiseksi siivekkäiden maailmassa se ei
sallikkaan tikkain mennä naimisiin rastasten kanssa.
Mutta ihmisten keskuudessa sitä vastoin tapahtuu varsin usein, että
miehet ja naiset, jotka mielipiteidensä ja tapojensa puolesta ovat yhtä
erilaisia kuin tikat ja rastaat, kihlautuvat ja menevät naimisiin ja
alkavat laatia pesää. Heidän ennakkoluulonsa ja mielipiteensä ovat yhtä
piintyneet ja yhtä mahdottomat järkiperäisesti puolustaa kuin tikan
rakkaus pesään puunkolossa tai rastaan mieltymys keinuvaan kotiin.
Hero ja Leander, jotka parhaillaan järjestävät uutta kotiaan, ovat
siitä tuoreena esimerkkinä. He ovat molemmat olleet vanhempainsa ainoat
lapset; kumpaakin on ympäristössään ihailtu mitä erinomaisimman
kauneudenaistin esikuvana. Molemmilla on siis hyvin jyrkät mielipiteet,
joita he ovat tottuneet luulemaan erehtymättömiksi ja kaikessa
ratkaiseviksi. He kunnioittavat ja rakastavat toisiaan todellisesti ja
syvästi, ja siihen onkin heillä syytä, sillä he ovat erittäin
yksimieliset elämän vakavissa kysymyksissä. Molemmat ovat jalomieliset
ja lämminsydämmiset; molemmilla on kehittynyt ymmärrys ja kehittynyt
kauneuden aisti; molemmat ovat läpeensä uskonnollisia.
Mutta kumminkin, siitä huolimatta, saatan kertoa teille, että he
avioliittonsa ensi vuotena elivät säännöllisesti sotakannalla.
Niin, nämä molemmat nuoret, hyväntahtoiset ihmiset, jotka todella
rakastivat toisiaan niin lämpimästi ja rehellisesti, eivät kuitenkaan
voineet alkaa ystävällistä yhteiselämää joutumatta käymistilaan,
samallaiseen, joka syntyy hapon ja suutalipeän sekotuksesta. Eikä ole
helppo ratkaista, kummassako -- hapossako vai suutalipeässä -- on
suurempi syy, koska molemmat alallaan ovat parasta laatua.
Mitä Heroon ja Leanderiin tulee, on käymisen syy päivänselvä. Molemmat
ovat nimittäin varmasti vakuutettuja oman kauneudenaistinsa
pätevyydestä ja pitävät kodin hauskuudelle ja menestykselle
välttämättömänä, että siellä kaikki järjestetään juuri sillä tavalla
kuin hänen mielestään on sopivinta. Yksinkertaisimmassakin asiassa on
heillä kummallakin oma määrätty mielipiteensä ja sitkeästi he koettavat
saada sitä voitolle, ikäänkuin se olisi heidän elinkysymyksensä.
Vähäpätöisimmissäkin pikku seikoissa tietävät he säntilleen, kuinka he
tahtovat eivätkä voi mielipiteestään luopua hiuskarvan vertaakaan.
Tänä aamuna esimerkiksi aurinko säteilee ystävällisesti heidän uuteen
kotiinsa. Nuori rouva liikkuu miellyttävässä aamupuvussaan ja helmillä
ommelluissa jalkineissaan monien matkalaukkujen ja kirstujen keskellä
verannalla. Nuori aviomies taas iloissaan saavuttamastansa onnesta
tuskin sallii hänen käyttää siroja jalkojaan, vaan käyttää kaikenmoisia
pikku esteitä hyväkseen saadakseen nostaa häntä ja kantaa riemuiten
uuteen asuntoon.
Matot ovat paikoillaan ja huonekaluja tuodaan sisään. Työmiehet
kantavat pianoa.
-- Asettakaa piano tuonne ikkunakomeroon, sanoo rouva.
-- Ei, eihän toki ikkunakomeroon, virkkaa herra.
-- Sinne, rakas ystävä. Mihinkä se sitten pantaisiin? Rumahan se olisi
muualla! Minä olen aina nähnyt pianon ikkunakomerossa.
-- Mutta, Hero rakkaani, et suinkaan aikone täydellä todella turmella
kaunista näköalaa sulkemalla ikkunakomeron pianolla? Sopivin paikka on
sille luonnollisesti täällä nurkassa. Koetetaanhan!
-- Hyvä Leander, minusta se on siellä kauhea; se rumentaa koko huoneen!
-- Minun mielestäni huone vasta oikein rumentuisikin, jos piano
tungettaisiin ikkunakomeroon. Ajattelehan, miten hauska siellä olisi
istua! -- Ikäänkuin emme kaikessa tapauksessa voisi istua pianon
takana, jos tahdomme, väittää Hero.
-- Mutta miten paljoa väljemmältä ja iloisemmalta huone näyttääkään,
kun ovi avataan ja ikkunakomerosta saa katsella laaksoon, jossa
maiseman taustana on kylän kirkko!
-- Vaan minä en ikinäni voisi tottua siihen, että piano kyyköttäisi
tuossa nurkassa, selittää Hero pontevasti. Minä _pysyn päätöksessäni_
ja se asetetaan ikkunakomeroon. Niin on äidillä, Hanna-tädillä, rouva
Antikaisella ja kaikilla ihmisillä.
-- Mutta jos sinä _pysyt päätöksessäsi_, vastaa Leander, niin minäkin
pysyn omassani ja silloin me jäämme aina erimielisiksi siinä asiassa.
-- Mutta, hyvä ystävä, täytyyhän sinun myöntää, että naisen vierashuone
on hänen oma huoneensa.
-- Ei naimisissa olevan naisen, luullakseni. Oletan sen yhtä paljon
kuuluvan hänen miehelleenkin, varsinkin koska hän aikoo siellä viettää
suuren osan joutoajastaan.
-- Minusta sinun ei todellakaan pitäisi niin itsepäisesti sitä vaatia,
kun tiedät, etten minä voi sitä kärsiä, kiistää Hero.
-- Etkä sinäkään tarvitsisi olla niin myöntymätön, kun tiedät, etten
minä todellakaan voi sitä sietää, vastustaa Leander.
Hehkuvin poskin ja mieli kuohuksissa huudahtaa Hero:
-- Samantekevä! Kun sinä ehdottomasti vaadit, niin tottapa sen täytyy
jäädä niinkuin sinä tahdot. Mutta siinä tapauksessa minä vain en sillä
soita.
Niskojansa viskaten Hero poistuu kiireesti huoneesta, ja voittaja on
varsin onneton.
Leander rientää paikalla vaimoaan etsimään ja löytää hänet
matkakirstulla toivottomasti itkemässä.
-- Hero-kulta, elä ole niin lapsellinen! Tee kuten itse tahdot. Minä
myönnyn.
-- Ei, -- jääköön vain sinun tahdollesi. Minä aivan unohdin, että
vaimon velvollisuus on olla kuuliainen.
-- Joutavia, Hero! Puhu nyt järkevän naisen tavalla. Elkäämme kiuskako
lasten lailla.
-- Mutta onhan päivän selvää, että minä olin oikeassa.
-- Rakas Hero, en voi myöntää olleesi oikeassa, mutta silti kumminkin
mukaudun tahtoosi.
-- Ihmettelen todellakin, Leander, ettet huomaa, kuinka tyhmää olisi
asettaa piano siihen paikkaan, johon sinä ehdottelit. Se hermostuttaisi
minua joka kerta huoneeseen tullessani, ja siinä nurkassa on niin
pimeäkin, etten siellä näkisi nuottejakaan.
-- Minäkin ihmettelen, Hero, että nainen, jolla on sinun
kauneudenaistisi, ei voi käsittää, miten piano ikkunakomerossa
turmelisi koko huoneen. Sehän on juuri paras paikka huoneessa!
Siten jatkuu kiista loppumattomassa kiertokulussa, alituiseen
uudistuen samoista syistä. Kumpikin ärtyy ärtymistään ja kiivastuu
kiivastumistaan, kumpikin selittää antavansa perää -- koska toinen sitä
tahtoo -- mutta siitä huolimatta he eivät lakkaa puolustamasta
mielipidettään niinkuin se olisi ainoa oikea ja järellinen. Sillä välin
kasvaa itsepäisyyden eläimellinen vaisto yhä voimakkaammaksi molemmin
puolin. Taistelun kuumuudessa vaihdetaan vähitellen syrjäiskuja ja
epäkohteliaita persoonallisia huomautuksia.
Leander huomauttaa Heron ajatuskannan riippuvan siitä, mikä milloinkin
on tavanmukaista, ja ett'ei hän voi mukautua olosuhteihin.
Ja Leander on Heron mielestä vallanhimoinen ja itsevaltias, joka aina
tahtoo päästä voitolle.
Ja sillä tavoin jatkuu taistelua päivät päästään, kunnes aselepo
vahvistetaan hyväilyillä ja suuteloilla. Mutta rauha rikkoutuu
paikalla, kun vain toinen tai toinen sanoo:
-- Kyllä sinun sentään täytyy myöntää, ystävä, että sittenkin _minä_
olin oikeassa.
Hetken perästä on toraileminen täydessä vauhdissa.
Sellainen jatkuva kina antaa aihetta moneen kahakkaan. Ottelussa
saatuja iskuja ja persoonallisia huomautuksia ei voida unohtaa aivan
heti. Ne jättävät mieleen katkeruutta ja ärryttävät viattomammastakin
sanasta.
Jos rakkaus kuitenkin on syvä ja voimallinen, voittaa sovinnon tuottama
nautinto taistelussa saatujen haavain kirvelemisen eivätkä
sovinnontekijät ymmärrä, miten todellinen rakkaus -- kuten heidän --
voisi kärsiä jotain haittaa mitättömästä sananvaihdosta.
Mutta varsinainen kinailemisen aihe, nimittäin molempain itsepäisyys,
joka on niin lujaan piintynyt pikku seikkoja myöten, saattaa heille
vähän väliä selkkauksia. Niinpä on Hero -- rajuilman välisenä
päivänpaisteen hetkenä -- valmistanut Leanderilleen oivan päivällisen
ja laittanut salatin taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta
maistettuaan sitä työntää Leander sen ääneti luotaan.
-- Mutta, kultaseni, etkö pidäkkään salatista? kysyy Hero kummissaan.
-- En, hyvä ystävä; en syö mitään sellaista, jossa on ruokaöljyä.
-- Et syö ruokaöljyä! Kummallista! En ole milloinkaan kuullutkaan
salattia laitettavan ruokaöljyttä.
Rouva näyttää varsin tyytymättömältä.
-- Asian laita on sellainen, etten pane suuhuni ruokaöljyä. Minusta on
salatti sokerin ja etikan kanssa paljoa parempaa.
-- Sokerin ja etikan! Hyvänen aika, Leander, kylläpä sinulla on
makuaisti!
Ja hyväilevällä äänellä hän jatkaa:
-- Kas niin, kultaseni, koeta nyt sentään tottua minun salattiini!
-- Hyvä ystävä, en _ikipäivänä_ koeta tottua mihinkään uutuuksiin. Olen
aivan tyytyväinen vanhaan makuuni.
-- Mutta kuulehan, Leander, minun täytyy sanoa, että olet jotenkin
epäkohtelias ja kiittämätön.
-- Etkö sinä ole yhtä epäkohtelias pakottaessasi minua syömään
semmoista, josta en välitä.
-- Mutta sinä et ainoastaan välittäisi, vaan pitäisitkin siitä, jos
vain maistaisit. Ihmiset eivät tavallisesti pidä öljymarjoista,
ennenkun syövät niitä muutamia kertoja, mutta sitten ihan ihastuvat
niihin.
-- Minusta on mieletöntä nähdä sellaista vaivaa, kun kumminkin on niin
paljon semmoista -- ja yllin kyllin -- josta voi pitää.
-- Mutta, Leander, sinä et ole nyt hyvä etkä ystävällinen. Luullakseni
meidän pitäisi koettaa totuttautua siihen, mikä toisesta hyvälle
maistaa.
-- Siispä arvelen minäkin, rakas Hero, että sinä koetat pitää
salatista, joka on laitettu sokerin ja etikan kanssa.
-- Mutta sehän on niin jokapäiväistä ja tavallista! Tuskinpa missään
hienossa seurassa syödään sellaista salattia!
-- Luullakseni oli äitini ruokapöydässä kyllin hienoa seuraa ja siellä
minä opin pitämään sokerilla ja etikalla maustetusta salatista. Asia on
semmoinen, Hero, että sinä, järkeväksi naiseksi, arvostelet kaikkea
liiaksi sen mukaan, miten se on hienoa ja tavanmukaista.
-- Niin, senhän sinä sanoit minulle jo viime viikolla ja minusta se oli
hyvin väärin -- niin, todellakin _hyvin väärin_.
Viimeiset sanansa Hero lausui oikein painokkaasti.
-- Ei se minusta ollut sen suurempi vääryys kuin sekään, että sinä
minua sanoit vallanhimoiseksi ja itsevaltiaaksi.
-- Mutta, Leander hyvä, täytyyhän sinun myöntää todellakin olevasi
hyvin vallanhimoinen ja itsepäinen.
-- Siinä en ole samaa mieltä.
-- Sinähän pidät niin kiinni omista mielipiteistäsi ja omista
mielijohteistasi, ettei taivas eikä maa saa sinua niistä
hievahtamaankaan.
-- Tokkohan minä pitänen niistä kiinni enemmän kuin sinäkään omistasi?
-- Varmasti pidät.
-- Enpä sitä luulisi.
Hero katsahtaa häneen ja lausuu pontevasti:
"Niin tarkkaan itseni nähdä soisin
kuin muut mun näkevi -- sen jos voisin!"
-- Juuri niin, vakuuttaa Leander. Se sopii mainiosti sinuun, kultaseni.
Tulkoon rukouksesi kuulluksi!
-- Sinä taidat mielihyviksesi ärsytellä minua, virkkaa Hero.
-- Mutta, hyvä ystävä, kyllä tämä sentään on jonnijoutavaa ja
lapsellista! Emmeköhän voisi olla kiuskamatta?
-- Kernaasti minun puolestani, mutta itsehän sinä alotit.
-- Suo anteeksi, Hero minä en alottanut.
-- Aivan varmasti, Leander, sinun oli alkusi.
Sen laatuista keskustelua saattaa kestää tuntikausia, niin kauvan kuin
molemmat kiistelijät -- jotka sillä välin käyvät yhä itsepäisemmiksi ja
jyrkemmiksi -- jaksavat jatkaa. Ja kumminkin tietää kumpainenkin yhtä
hyvästi, että pieninkin myönnytys tekisi siitä lopun.
Jospa vaimo esimerkiksi sanoisi:
-- No hyvä, kultaseni, salatin saat aina sellaista kuin tahdot.
Mies varmaankin vastaisi:
-- Rakas Hero, kyllä minä koetan tottua sinun makuusi, koska olet
nähnyt niin paljon vaivaa sitä valmistaessasi.
Jos vain toinen myöntyisi, niin toinenkin kyllä heti antaisi perää.
Ensi kerralla kumpikin kilpailisi toisensa toiveita täyttämään.
Mutta kun heidän välinsä ei ole semmoinen, ovat he lehmäparin laiset,
jotka ovat sarvistaan tarttuneet toisiinsa eivätkä pääse eteen- eikä
taaksepäin. Heidän itsepäisyytensä on ainoastaan eläimellinen vaisto;
järki, omatunto ja uskonto eivät ole siihen mitään vaikuttaneet.
Ne seikat, joista tämäkin nuori pariskunta tällä tavoin joutui
kiistelemään, olivat hämmästyttävän lukuisat. He väittelivät, missä
huoneessa heidän suurin öljymaalauksensa olisi paras, vierashuoneessako
vai kirjastossa; ripustettaisiinko pieni maisemataulu seinälle vai
pantaisiinko se telineelle; asetettaisiinko miilolainen Venus saliin
marmoripöydälle vai jalustalle kirjastoon. Näistä ja monista muista
samallaisista kysymyksistä keskusteltiin laveasti, kiihkeästi ja
innokkaasti, joka ihmetyttäisi jokaista, joka ei tiedä, miten paljon
kahdella itsepäisellä ja myöntymättömällä ihmisellä on sanomista
jokikisestä asiasta maailmassa. Klassillinen muinaisuus, taidehistoria,
kuuluisain taiteilijain arvostelut ja samoin kaikellaiset
yhteiskunnalliset, siveelliset ja uskonnolliset kysymykset vedettiin
todisteiksi puolustamaan tai vastustamaan toista ja toista
mielipidettä, koska koko maailmassa ei ole mitään, joka ei tavalla tahi
toisella olisi yhteydessä toisen kanssa.
Tohtori Johnson sanoo muutamassa paikassa:
"Perhe-elämässä ilmenee tuhansia erimielisyyksiä, joita ei milloinkaan
järki voi ratkaista, kysymyksiä, joita ei voi tutkia, ja jotka eivät
ajatusopin selitettäviksi alistu; jolloin jotakin on tehtävä, vaan
vähän puhuttava."
Suuresti kunnioittaen suurta siveydenopettajaa, täytyy meidän kuitenkin
sanoa, että lausunnostaan päättäen ei hän liioin tunne kahden
sivistyneen ja peräti itsepäisen henkilön puhetulvaa, jotka väittelevät
käytännöllisistä kysymyksistä. Nämä kysymykset eivät tosin näy olevan
jären avulla selitettävissä; mutta Heron ja Leanderin laisille
ihmisille ei semmoista tapahdu, jolloin on jotain tehtävä, vaan vähän
puhuttava.
Sellainen joutava kinastelu ja alituiset kiistat jäytävät ja hävittävät
rakkauden ja totuuden ylevän ihanteen, jota heidän oikean ja syvän
myötätuntoisuutensa ja jalojen luonteen ominaisuuksiensa vuoksi olisi
ollut mahdollinen jossain määrin toteuttaa. Heidän avioliittonsa ei
täytä heidän toiveitaan. Toisinaan he oikein kauhistuvat ajatellessaan,
etteivät pidä toisistaan niinkuin ennen. Ja sittenkin -- kun Leander on
viikon poissa ja ajattelee vaimoansa, niin ei hänestä yksikään nainen
ole hänen Heronsa vertainen. Ja päivät ovat Herosta pitkiä ja koti
autio Leanderin poissa ollessa. Kumpainenkin hämmästyy ja kauhistuu
pikkumaisia kiistojansa ajatellessaan, vaan ei kumpikaan ymmärrä ottaa
kiinni sitä pikku kettua, joka heidän viinitarhansa hävittää.
Ihmeellisen paljon me itseämme ajattelemme ja kuitenkin se niin tuiki
vähän meitä hyödyttää -- ihmiset puhuvat paljon ja ihmettelevät itseään
ja muita, mutta antavat vuoden toisensa perästä palauttamattomiin
siirtyä oppimatta ymmärtämään itseään taikka toisiaan -- omaansa taikka
ystäväinsä luonnetta edes sen verran kuin minkä tarvitsevat hoitaessaan
kaasu- ja vesijohtojaan.
-- Mutta _minulla_ ei tule olemaan sellaisia kinasteluja vaimoni
kanssa, vakuuttaa herra Jyrkkä. Minä en otakkaan vaimokseni sellaista
nerokasta naista; he ovat aina niin itsenäisiä ja vastenmielisiä.
_Minun_ vaimoni on lempeä ja nöyrä, joka mielipiteensä saa minulta ja
alistuu minun tahtooni.
Ja herra Jyrkkä ottaa vaimokseen pienen punaposkisen kaunottaren, niin
hennon ja hintelän, lempeän ja lepseän, ettei hänellä ole oman tahdon
ujettakaan, siitä hän on varma. Vaimo on hänen taivaansa kuu, jolle hän
loistonsa lainaa.
Niitä miesystäviämme, jotka haluavat nauttia itsevaltiuden onnea,
neuvoisimme jättämään koettelematta avioliiton kauniin nuken kanssa,
sillä älykkään ja lahjakkaan naisen myöntymättömyys häviää mittömiin
ahdasmielisen ja pintapuolisen naisen itsepäisyyteen verraten.
Annappas, kun miehen pöytätoverina on suloinen hempunen, joka itkee
kuuta ja väittää, ettei mies enää rakasta häntä, koskei täytä hänen
pyyntöään. Turhaan siinä mies käyttää tähtitieteellisiä tietojaan
todistaessaan hänelle, ettei kuuta voi ihmiskäsin saada. Keijukainen
kuuntelee pää kallellaan ja kun mies on väsyksiin asti selittänyt,
uudistaa hän muuttamatta tai lisäämättä sanasta sanaan saman pyyntönsä.
Jos hän tahtoo ottaa pois koulusta pikku Juhon, lemmikkinsä, koska
ankarat opettajat eivät hänen tähtensä sano voivansa poiketa koulun
säännöistä, niin tuiki turhaan herra Jyrkkä hänelle mitä
kaunopuheliaimmin esittää syitä vakuuttaaksensa pojan jo ajoissa
tarvitsevan tottua järjestykseen ja itseänsä hillitsemään ja mitenkä
mahdotonta opettajan on heidän poikansa tautta poiketa koulun tavoista.
Turhaan hän selittää, miten välttämätöntä pojan on oppia jotain
tekemään.
Vaimo kuuntelee hiljaa ja sanoo sitten:
-- En minä siitä mitään ymmärrä. Sen minä vain tiedän, että tahdon
Juhon pois koulusta.
Ja sitten hän itkee, on tyly, pyytää, rukoilee, valvoo yöt, hermostuu,
saa päänsäryn -- sanalla sanoen osottaa, että kaunis nainen, jolta
puuttuu ymmärrystä ja sivistystä, on tavallaan aivan yhtä pelättävä,
jopa pelättävämpikin vastustaja kuin sukupuolensa lahjakkain.
Joskus voi Leander vastustamattomilla jären aseilla ilmitaistelussa
voittaa Heronsa, sillä hän ymmärtää arvostella syitä ja käsittää
miehensä esittämät väitteet; ja silloin on Leander mielestänsä aika
sankari, sillä hän tietää voittaneensa vastustajan, jota ei ole
halveksittava. Vaikka Hero on hyvin itsepäinen nainen, on hän
selväjärkinen; ja vaikka Leander saa monet kovat kokea hänen
itsepintaisuutensa takia, niin turvautuu hän aina hänen oikeaan
arvosteluunsa.
Onneton se mies, jonka vaimon itsepäisyys on eläimellistä vaistoa ilman
ymmärryksen ja arvostelukyvyn kehityksen mahdollisuutta! Erimielisyydet
vaimon kanssa, jota mies kunnioittaa ja ihailee, ovat useinkin kovia
koettelemuksia, mutta kina vaimon kanssa, jota hän ei jaksa
kunnioittaa, on viimein sietämätöntä.
Kun Jumalan ilmoittamassa sanassa sanotaan: "mies on vaimon pää
niinkuin Kristus on seurakunnan pää" [Efes. 5:23], niin siinä on
kuitenkin muistettava näiden välinen suuri erotus. Tietysti tällä
ei tarkoiteta, että miehelle on annettu kaikkivaltiuden ja
kaikkitietäväisyyden oikeudet, vaan ainoastaan ja yksinomaan, että hän
on perheen pää, ja suojelija niinkuin Vapahtaja on seurakunnan. Nämä
sanat ilmoittavat vain yhteiskunnallisen luonnonlain, jota ihmiskunnan
kaikki rodut ja kansakunnat ovat noudattaneet -- selvän tosiasian
ihmiskunnan elämästä.
Lapsellisesti ja ymmärtämättömästi ovat jotkut muuten järkevät naiset
sitä mielipidettä vastustaneet, mutta he ovat luultavasti käsittäneet
asian äsken mainittuna liioteltuna vaatimuksena. Yhtä mahdotonta kuin
upseerin on olla alistumatta sotalakia noudattamaan, yhtä mahdotonta on
vastustaa vihkimäkaavan _kuuliaisuus-sanaa_.
Naurettavaahan olisi, jos kaksi nuorukaista, joilla on sama
yhteiskunnallinen asema, ovat saaneet yhtä huolellisen kasvatuksen ja
joista toinen on översti, toinen kapteeni, joutuisi kinaan siitä, ettei
viimeksi mainittu tottele edellistä, koska hän ainoastaan virkansa
puolesta on häntä arvokkaampi tai ensiksi mainittu asettuisi
jälkimäisen holhojaksi muissa kuin virka-asioissa.
Vaikka miehellä asemansa puolesta onkin jonkunmoinen valta perheessä,
mikäli koskee hänen velvollisuuttaan sen huoltajana ja edustajana, ei
hän toiselta puolen ole oikeutettu tahtomaankaan, että kaikki
yksityisseikat pienimmästä suurimpaan järjestettäisiin hänen
mielitekojensa ja halunsa mukaisesti toisten jäsenten mielipidettä
ottamatta kuuleviin korviinkaan. Hänellä ei ole oikeutta vaatia, että
kaikki hänen mielikseen toimitetaan ja hänen vaimonsa toiveet ja tahto
kerrassaan syrjäytetään. Tuhansissa pikku seikoissa on joskus yhtä
paljon miehen velvollisuus alistua vaimonsa tahtoon kuin vaimonkin
toisinaan mukautua miehen toiveihin. Mies ja vaimo ovat Jumalan edessä
samanarvoiset ihmisinä, ja se, joka itsepäisesti ja haikailematta
koettaa omaa tahtoaan toteuttaa, se tekee syntiä.
Miten nämä jokapäiväisessä elämässä syntyvät pienet erimielisyydet
paraiten ratkaistaneekin molemminpuoliseksi tyydytykseksi, virmasti
huonoin keino on kuitenkin mahtisanan ratkaisu. Kaikki romanttisuus,
kaikki runous, kaikki kauneus ikipäiviksi katoo siitä kodista, jossa
vallasta taistellaan. Muuta tietä ei ole tällaisten vaikeuksien
välttämiseksi kuin molemmin puolin viisaasti myöntyä ja kutsua järki ja
uskonto avuksi.
Hiukan ajateltuaan huomaa jokainen itsensä _itsepäiseksi pikku
asioissa_, joka on vain itsepäisyyden varomaton vaisto, ja kun sen on
huomannut, koettakoon siitä vakavasti varjeleutua.
Jokaisen miehen ja jokaisen naisen pitäisi itseänsä kasvattaessaan ja
jalostuttaessaan tutkia keinoa oppia sävyisästi _myöntymään pikku
seikoissa_. Sivistyneessä seuraelämässä miellyttää juuri se luontevuus,
jota kaikki sen jäsenet osottavat toistensa mieliteoille ja
mielipiteille ja heidän huomaavaisuutensa ja kohteliaisuutensa
seurustelussa.
Hienosti sivistyneissä piireissä ei ole suoran suoria
rautatienraiteita, joita oikealle tai vasemmalle poikkeamatta saa ajaa
jyristää, vaan tyynet, mutkittelevat virrat siellä hiljaa luikertelevat
pitkin kukkaisten rantain lahdelmia. Se, mikä sivistyneessä
seuraelämässä miellyttää, se miellyttää kodissakin, mutta sen
saavuttamiseksi pitää perheen jokaisen jäsenen tarkasti itseänsä valvoa
ja hillitä.
Toisten ihmisten on siinäkin paljoa enemmän taisteltava kuin toisten.
He ovat luonnostaan huolellisia ja säntillisiä. He ovat täsmällisiä
ajastaan ja tavoistaan ja jokainen poikkeus heitä kiusaa.
Näyttää siltä kuin luonto huvikseen satuttaisi sellaiset miehet ja
naiset vastakohtiinsa ihastumaan. Säntillisen ja säännöllisen miehen
sydämmen valloittaa iloinen, huoleton keijukainen, joka ei milloinkaan
tiedä päivänmäärää, repii samanpäiväisen sanomalehden, hävittää oven
avaimen ja kähertää hiuksensa äsken tulleella laskulla. Ja päinvastoin
taas täsmällinen ja huolellinen nainen, jonka kapineet ovat
järjestyksessä kuin mehiläispesän kammiot, lahjoittaa sydämmensä
huolimattomalle miehelle, joka pyyhkimättömine jalkoineen tulee hänen
pyhäkköönsä ja metsästys- tai kalastusretkelle lähtiessään hämmentää
hujan hajan koko hänen sievästi järjestetyn kotinsa eikä laisinkaan
käsitä, miksi toinen on tyytymätön.
Minkähänlaiseksi muuttuu sellaisten puolisoiden väli, jollei järki ja
tunne saa heitä molemminpuolin myöntymään, -- jos kumpikin vain piintyy
omituisuuksiinsa ja jyrkkään itsepäisyyteensä, koettaen tahtoaan
toteuttaa toisen alalla?
Semmoiseen asemaan joutunut mies tai nainen voi, elinkautiseen
taisteluun antautumatta, paljonkin mielitekojaan ja vaatimuksiaan
miedonnella, itseään hillitä eikä olla ikävyyksiä huomaavinaankaan,
jopa hän saattaa ennemmin myöntyäkkin kuin menettää kotirauhan.
Eräs itsepäisyyden laji on varsin kiusallista: tarkoitan näet sitä
itsepintaisuutta, joka ei koskaan myönnä erehtyneensä, vaan keksii
puolustuksekseen kaikenmoisia syitä ja verukkeita lievimmänkin
huomautuksen johdosta.
Juho sanoo vaimolleen aamiaisen myöhästyneen puolen tunnin verran
tavallisesta.
Vaimo torjuu syytöksen päättävästi.
-- Mutta katsohan kelloani!
-- Sinun kellosi ei käy oikein.
-- Panin sen ihan asemakellon mukaan.
-- Niin, viikko sitten ja kellosi aina edistää.
-- Ei, hyvä ystävä, kyllä sinä nyt erehdyt.
-- Enpä erehdykkään. Kuulinhan sinun itsesi sanovan sen herra
Vuoriselle.
-- Vuosi sitten, Anna hyvä, -- ennenkun kelloseppä sen puhdisti.
-- Miten sinä voit sanoa niin, Juho? Eihän siitä ole kuin kuukaus.
-- Kyllä sinä nyt suuresti erehdyt, Anna.
Ja kiista jatkuu, sillä kumpikin tahtoo viimeisen sanan.
Viimeisen sanan sanomishalu on tuonut paljon katkeruutta perheihin ja
rikkonut monen kristityn kotirauhan. Lukemattomat sellaiset kinastelut
loppuisivat siihen, jollei toinen niitä jatkaisi. Vaikkapa Juho
todellakin olisi erehtynyt sanoessaan aamiaisen myöhästyneen --
olkootpa nuo toisillemme antamamme huomautukset oikeutettuja tai ei --
kannattaako niistä väitellä? Kannattaako niistä kiivastua, joka aina
sellaisesta väittelystä seuraa? Kannattaako niiden tähden panna
alttiiksi rauhansa? Kannattaako niiden tähden hävittää ainoa ihanne,
jonka maailmassa voimme toteuttaa, -- rauhaisa onnellinen koti? Parempi
hiljaa kärsiä kohtuuttomimpiakin syytöksiä kuin katkeroittaa mielensä
hyödyttömässä sanasodassa.
Kiivaaksi kiistaksi muuttunut väittely on aina ikävä kotoisessa
elämässä, vahingoittaa aina ystävyyttä. Se on vain jonkunlaista
itsepäisyyden purkautumishalua, ja harvoinpa siitä koituu muuta kuin
että kiistelijät yhä lujemmin piintyvät entisiin mielipiteihinsä.
Tyyni ja sävyisä väittely, jossa kummankin puolen syyt puolueettomasti
esitetään, voi hyödyksikin olla; mutta kun kiivaus ja kiihko ja omain
mielipiteiden voitto tulee päämääräksi, silloin on hyvä tuuli ja
sävyisyys tipotiessään.
Nyt on puheena oleva aine lopussa ja mietin vain sopivia
lopettajaissanoja. Juontuu mieleeni muuan runo, jossa niin kauniisti
tämä asia sanotaan. Sallinette minun sillä lopettaa:
Oi, usein seikka pienoinen
saa kylmäks' välit sydänten,
vaikk' ovat paljon kärsineet
ja murheen myrskyt kestäneet;
ne sortuu onnen aikana
kuin laiva tyynen tultua,
kun merenpintaan rauhaisaan
luo päiväpaiste kultiaan.
Vain katse, ilme kasvojen
ja sana kylmä, vihainen --
oi lempi, kestit myrskysäät,
vaan nyt sä voimattomaks' jäät.
Kun sana tyly synnyttää
taas toisen -- juopa leviää.
On katse kylmä silmän sen,
mi ennen suli lempehen,
ja ääni kolkko, soinnuton
kuin ruostunehen kantelon.
Oi, kuinka toisin onkaan nyt,
on jääksi rinta kylmennyt,
nyt lemmen ruusut raukeaa
ja halla henkii kuolemaa.
Näin särkyi välit sydänten,
mi lempi liitti yhtehen,
ne ovat asti kuolemaan
taakkana toisillensa vaan.