III.

Tukehuttaminen.

Vielä yksi onnettoman perhe-elämän syy -- semmoinen, joka on

ennenmainittuja vieläkin vaarallisempi.

Synnintunnustuksessamme kirkossa me kurjat kuolevaiset tunnustamme

jättäneemme tekemättä, mitä meidän olisi pitänyt, ja tehneemme, mikä

olisi ollut jätettävä. Tähän tunnustukseen sisältyy ihmisen koko

puutteellisuus.

Siihen, jota nyt aion käsitellä, sisältyy se, mitä olemme tekemättä

jättäneet ja sanomatta salanneet.

Juontuu tässä mieleeni, mitenkä kouluaikanani mietiskelin erästä kohtaa

vanhassa kemian oppikirjassa. Siinä puhuttiin lämmöstä, jota on

kaikissa esineissä, vaikka se toisissa on piilossa, niin ettei sitä

tunne eikä sitä näytä lämpömittarikaan. Kun se siitä erityisellä

tavalla irtautetaan, nousee lämpömittari ja se käteenkin tuntuu.

Muistan vieläkin, miten jo silloin ihmetellen ajattelin sitä ääretöntä

määrää sokeita, kuuroja ja mykkiä siunauksia, joita luonto sillä

tavalla piilottaa. Kummalliselta minusta tuntui, että köyhäin perheiden

täytyi joka talvi vilusta väristä, jopa sairastuakkin pakkasen

kynsissä, ja luonto sillä välin säästi lämpöä säiliöihinsä -- lämpöä,

joka ympäröi heitä kaikkialla, jota oli kaikessa, mitä ikinä he

liikuttivat ja käyttivät!

Ihmisen sieluelämässä on sillä varma vastineensa. Ihmissydämmessä on

suuri, voimakas, lämmittävä voima, jota sanotaan _rakkaudeksi_, voima,

joka äänetönnä ja näkymätönnä siellä piilee todellista elämää elämättä

ja kykenemättä lämmittämään, ennenkuin se sanoihin ja toimintaan sieltä

irtautetaan.

Oletko milloinkaan koleana, kosteana päivänä, ihan lumimyrskyn edellä

istunut työssäsi huoneessasi, jonka lämmön lämpömittari kohtalaiseksi

osottaa? Ei sinua juuri palele, mutta värisyttää. Sormesi eivät

kylmyydestä jäykisty, vaan sittenkin sinä lämpöä kaipaat. Katsot tyhjää

uunia, lähestyt sitä vaistomaisesti ja mielelläsi siihen tulen

sytyttäisit. Tahtoisit vaipan tai peiton kääriytyäksesi siihen.

Tarkastat lämpömittaria ja huomaat harmiksesi, ettei ole lainkaan syytä

valittaa, sillä se osottaa juuri sitä lämpöä, jonka kaikki hyvät kirjat

ja hyvät lääkärit terveydelle paraimmaksi huoneen lämmöksi selittävät.

Ja kuitenkin vilu selkääsi karmii ja tuli uunissa olisi sinusta yhtä

suloista kuin enkelin hymyily.

Sellainen kylmyys, sellainen ikävä tunne on monen alituisena osana

täällä maailmassa, vaikka heidän kaikesta päättäen luulisi tuntevan

lämpöä ja olevan tyytyväiset. Elämä on heidän mielestänsä kylmää,

kuivaa ja auhtoa; kaihoten he kaipaavat leimuavaa tulta, vaan eivät

sitä milloinkaan näe.

Selitän nyt tarkemmin tarkoitukseni, kertoen kokemuksistani.

Olin yhdenkolmatta vanha, kun olin sulhaspoikana nuorimman ja

rakkaimman sisareni Emilian häissä. Muistan vieläkin, miten hän seisoi

alttarin vieressä -- kalpeana, lempeänä, herttaisena, hymyillen

kyynelsilmin kiharoiden ja keveiden harsohattaroiden välitse komeassa,

unohtumattoman ihanassa morsiuspuvussaan.

Kaikkien mielestä oli hänen avioliittonsa mitä onnellisimpia, sillä

sulhanen oli niin kaunis ja miehevä, ja hänen periaatteensa niin

puhtaat kuin kulta ja vakavat ja varmat kuin timantti. Emmi oli aina

ollut semmoinen pieni vallaton ja hemmoteltu pyryharakka, niin arka ja

tunteellinen ja sentähden meistä hänen oivallinen, tarmokas, tyyni,

pulska miehensä oli kuin varta vasten hänelle luotu.

-- Sehän on ihan Jumalan sallima, huokailivat vanhat naiset, totuttuun

tapaansa hieman nyyhkien ja pyyhiskellen silmiänsä vihittäessä.

Muistan niin hyvästi sen päivän puuhat ja touhut, valkeat sormikkaat,

suudelmat, morsiustytöt, häämakeiset, äidin kyynelet -- Jumala häntä

siunatkoon! -- ja pahanilkisen Kristoferin pilapuheet, joka ei

kuolemakseenkaan älynnyt mitään surullista koko tapauksessa,

päinvastoin toivoili itseäänkin samaan asemaan.

Ja pikku Emmi lähti häämatkalleen, josta melkein joka päivä meille

kirjoitti. Kirjeet olivat niin hänen tapaisiansa -- reippaita,

leikillisiä lippusia, läpi läpeensä viatonta pilaa ja päättyivät kaikki

_hänen_ ylistykseensä, miten erinomainen hän oli, miten hyvä, miten

hellä hänelle ja huolekas ja miten onnellinen hän itse oli ja samaan

suuntaan ihan loppumattomiin.

Sitten seurasi kirjeitä hänen uudesta kodistaan. Heidän talonsa ei

ollut vielä valmis ja sitä rakennettaessa he asuivat Juhon, hänen

miehensä, äidin luona, joka oli "niin kelpo nainen", ja hänen

sisartensa luona, jotka myöskin olivat "niin herttaisia naisia".

Mutta miten olikaan, muuttuivat vähitellen Emmin kirjeet. Ne lyhenivät,

sanat tuntuivat etsityiltä, lapsellinen vilkkaus ja vallaton

leikillisyys vaihtui tuskallisesti sommiteltuihin hänen asemansa ja

ympäristönsä ylistelyihin, joilla hän nähtävästi koki vakuuttautua

olevansa erittäin onnellinen.

Juho ei tietysti enää ollut niin paljoa hänen seurassaan, hänellä oli

toimensa hoidettavana, jotka veivät koko päivän, ja iltaisin hän oli

hyvin väsyksissä. Mutta kuitenkin oli hän aina niin hyvä, huolekas ja

miten kiitollinen hänen, Emmin pitäisi olla! Ja hänen äitinsä oli

todellakin oikein hyvä ja teki hänen hyväkseen kaikki, mitä suinkin voi

vaatia -- mutta tietystikkään hän ei ollut oman äidin veroinen. Maria

ja Hanna olivat hyvin ystävälliset -- "omalla tavallaan", kirjoitti

Emmi, mutta oli sitten pyyhkäissyt pois ne sanat ja kirjoittanut

sijaan: "todellakin, hyvin ystävälliset". He olivat paraat ihmiset

maailmassa -- paljoa paremmat häntä ja hän toivoi paljon heistä

oppivansa.

-- Pikku Emmi-rukka! virkoin itsekseni. Pelkäänpä todellakin noiden

kerrassaan oivallisten ihmisten vähitellen palelluttavan hänet ja

näännyttävän nälkään.

Ja kun minä muutenkin kesän aikana olin aikonut käväistä vuoristossa,

päätin noudattaa Juhon hartaita pyyntöjä ja pistäytyä heille pariksi

päiväksi omin silmin nähdäkseni, miten asian laita oikeastaan oli.

Juhon me hänen koulutoverinsa olimme oppineet tuntemaan hiljaiseksi

nuorukaiseksi ja peräti hyväksi. Minä olin hänen ystävyytensä voittanut

niin sanoakseni säännöllisesti valloittamalla varustuksen toisensa

perästä ja päästyäni linnoitukseen huomasin todellakin sen aarteet

voittamisen arvoisiksi.

Helposti löysin tuomari Evansin talon. Se oli kylän ainoa herrastalo --

sattuva kuva Uuden Englannin taloista -- neliskulmainen, tilava,

vanhanaikuinen rakennus vuorenrinteellä suurten, tuuheiden jalavain

ympäröimänä, joiden lehtevät oksat tuulessa huojuen taloa varjostivat.

Ja lehtimajassa komea, valkeaksi maalattu talo, moitteettomasti

hoidetun nurmikon ympäröimänä, jota kaunis, valkea aita suojeli, kaikki

kaihtimet alhaalla, joka kohta täsmällisesti paikoillaan, oikea talojen

fariseus. Kaikesta komeudesta ja erinomaisesta säntillisyydestä

päättäen kuin juuri valmistettu näytteille pantavaksi. Mutta

asumattomalta se näytti. Joka ovi ja joka ikkuna oli lujasti kiini, ei

ainoatakaan elonmerkkiä, paitsi keittiön piipusta kohoavia

vaaleansinerviä savuhattaroita.

Tarkastakaamme talon asukkaita!

Oletko milloinkaan talvisaikaan käynyt kylässä Uuden Englannin

maalaisherrastaloissa? Jos olet, niin tiedät, ettei siellä

vierashuoneissa tavallisesti asuta ja ani harvoin niitä

lämmitetäänkään; auringonvalokaan ei niihin hevillä pääse, sillä

kaihtimia tuskin vuosikausiin ikkunoista kohautetaan. Kun vieras on

saapunut, viedään hänet semmoiseen kylmään, ikävään huoneeseen, joka

lämmittää hurautetaan hiukkasta ennen maatapanoa ja jossa siis aina

henki höyryää. Muistat varmaankin, miten vaikea sinun oli lämmitä

muuten kaikin puolin oivallisella vuoteella, jonka häikäisevän valkeat

hurstit ja pieluksenpäälliset olivat liukkaat kuin jää ja jääkylmätkin.

Vihon viimeinkin lämpisit, mutta vuodettasi lämmittäessäsi menetit

melkein kaiken ruumiinlämpösi.

Samoin on laita monen perheenkin, jonka luokse tulet. Ne ovat parhaita,

mitä olla voi, niinkuin äskeisen vierashuoneen hurstit, mutta niin

kylmiä, että saat panna kaiken voimasi liikkeelle sulattaaksesi ne

puhelutuulelle. Ensi hetkinä heidän luonaan ollessasi melkein jo luulet

heidän kuulleen itsestäsi jotain pahaa tai käsittäneesi väärin

kutsumuksen tai tulleesi sopimattomana päivänä. Vieläkös mitä.

Vähitellen kuitenkin huomaat, että sinut todellakin _oli_ kutsuttu ja

sinua odotettiinkin ja että he koettavat parastaan kohdellaksensa sinua

niinkuin konsanaankin vierasta heidän mielestään on kohdeltava.

Jos olet lämminsydämminen, luonteeltasi iloinen ja menettelet

varovasti, niin vähitellenpä sulatat ympärillesi pienosen pälven

keskelle; karuluontoista kotia ja hyvästellessäsi tunnet jo viihtyväsi

alussa niin jäykkäin ja kylmäin ystäväisi joukossa ja päätät sinne

toistekkin pistäytyä. Hyviä ja kelpo ihmisiä ne lopultakin ovat;

näyttävät pitävän sinusta ja sinäkin jo heihin perehdyit.

Kolmen kuukauden perästä tulet taas heitä tervehtimään. Mutta voi

surkeutta! Taas on kaikki alotettava alusta. Sulattamasi pikku pälvi on

jälettömiin hävinnyt. Ja ennenkuin se on uudelleen sulanut ja

isäntäväkesi jäykkyys lientynyt, on jo lähdönaikasi käsissä.

Vietettyäni ensimäisen illan tuomari Evansin suuressa, tilavassa

vierashuoneessa hänen vaimonsa ja tytärtensä seurassa olin paikalla

selvillä, miksi Emmin kirjeet olivat muuttuneet. Olen varma, että

asukasten niin sanoakseni henkinen ilma täyttää huoneet ja on huoneita

niin jäykkiä, niin säännöllisiä, ettei vikkelinkään kissanpoikanen tai

itsepäisinkään rakkikoira siellä omin lupinsa uskaltaisi liikahtaa. Jo

ensi silmäyksellä huomaat, että ainoastaan mitä säännöllisin käytös,

jäykkä ryhti ja tarkasti määritelty keskustelu on siellä sallittua.

Koko Evansin perhe oli todellakin erinomaisen säännöllinen ja

mallikelpoinen sekä käytöksessään että puheissaan ja ihan erityisesti

he harrastivat kaikellaisia parannuksia ja hyödyllisiä toimia. Kylässä

ei ryhdytty mihinkään hyviin yrityksiin eikä perustettu mitään

armeliaisuuslaitoksia, joita ei Evansin perhe olisi ollut johtamassa.

Tuomari Evans oli kylän tuki ja turva ja hänen vaimoansa ylistettiin

ominaisuuksista ja avuista, joista Salomokin naista kehuu.

Mutta kun minä sinä iltana näin heidän jokaisen suorana ja jäykkänä

istuvan paikoillaan suuren, komean uunin ympärillä, -- jonka vaskiset

hiilipihdit välkkyivät ja jonka laidalla kummassakin päässä komeili

hopeinen kynttelijalka ja kynttelisaksilautanen täsmällisesti niiden

keskellä -- ja kuuntelin rouva Evansin tyyntä, tarkoin punnittua

puhetta kaikkine kuluneine korulauseineen ja huomasin tyttärien

mallikelpoisimmalla tavalla ja sopivimmalla ajalla yhtyvän

keskusteluun, osottautuen siten todellakin valistuneiksi, taitaviksi,

sivistyneiksi ja älykkäiksi naisiksi -- niin jopa alkoi ajatteluttaa,

miksi niin kummallisen painostava jäykkyys hyyti koko olentoni.

Sellaisen keskustelun kuluessa unohtuu helposti omia ajatuksiansa

seuraamaan. Koneellisesti siihen osallistuen tarkastelin tuomari

Evansia, joka siinä istui niin tyynenä, juhlallisena ja kylmänä, ja

aloin itsekseni ihmetellä, oliko hän kuuna kullan valkeana ollutkaan

lapsi tai nuorukainen ja oliko rouva Evans ollut nuori tyttönen ja

oliko tuomari häntä rakastanut ja minkähänlainen hän silloin oli.

Ajattelin vielä Emmin hiussuortuvaa, jonka olin nähnyt Juhon

kirjoituspöydän laatikossa heidän kihloissa ollessaan. Ja samalla

muistui mieleeni, miten joskus olin tavannut vakavan ja hiljaisen

ystäväni morsiamensa kanssa kävelemässä kuutamossa ja nähnyt heidän

rakkauden tunnustuksiansa ja totta tosiaan minä ihmettelin, tokko nuo

edessäni istuvat säntilliset ja mallikelpoiset ihmiset milloinkaan ovat

sellaisiin hairahtuneet. Yhtä hyvinhän olisin voinut kuvitella komeain

hiilipihtien astelevan suutelemaan uuninvarjoa kuin ajatella noiden

jäykkien, arvokasten henkilöiden sellaisiin hellyyksiin alentuvan.

Mutta mitenkä he tutustuivat? Mitenkä ihmeellä he joutuivat naimisiin?

Tarkastin Juhoakin ja minusta hän vähitellen hyytyi ja kutistui ihan

isänsä tapaiseksi. Mikäli nuori viisikolmatta-vuotias mies voi olla

kahdenseitsemättä-vuotisen vanhuksen näköinen, sikäli oli Juhokin

isäänsä -- yhtä jäykkä ryhti, yhtä hiljainen ja arvokas. Sitten

tarkastelin Emmiä. Hänkin oli muuttunut -- tuo vallaton, pikku

ilolintunen, joka kaikkine somine ominaisuuksineen oli meille niin

rakas, tuo palanen elämän runollisuutta, täynnä pieniä poikkeuksia,

joihin ei ole sääntöä, vaan jotka kuuluvat runollisuuden vapauksiin.

Istuessaan natojensa välissä näytti hän minusta omituisen levottomalta

ja vaistomaisen tuskallisesti hän tarkasteli itseään, ikäänkuin olisi

koettanut muovautua aivan uuteen kaavaan. Hän säpsähti muutamista

leikillisistä sanoistani, jotka olin rohennut lausua, ja arasti hän

pälyi nurkkaan, jossa anoppi istui. Hän naurahti väkinäisesti

tehdäkseen minulle mieliksi ja katsahti milloin talonväkeen, ikäänkuin

anteeksi pyytäen minun puolestani, milloin minuun, säälien heitä.

Minä puolestani tunsin vastustus- ja ärsytyshaluni heräävän, niinkuin

joskus käy ihmisille semmoisissa tilaisuuksissa. Minun teki oikein

mieleni siepata Emmi syliini ja telmää hänen kanssaan niinkuin ennen

kotona, tyrkätä Juhoa jäykkään selkään ja pyytää toista neideistä

soittamaan valssia -- panna kaikki huoneessa hujan hajan ja ihan tuon

nurkassa jurottavan personoidun säntillisyyden nenän edessä. Mutta

"henget" olivat minua voimakkaammat ja tekemättä se jäi.

Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi

kihloissa ollessaan kohteli Juhoa -- milloin hellästi, milloin

veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. _Nyt_ hän sanoi

aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti.

Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain. Yhden ainoan illan

kokemuksistani jo varmistuin, että jos minun vain viikkokaan pitäisi

siinä perheessä asua, niin kyllä minustakin varisisi kaikki, mikä

poikkeaa tunnustetusta sopivaisuuden kaavasta, niinkuin puiden lehdet

ensimäisessä kovassa pakkasessa.

Minuakin tuntui jo kangistavan ja vastustukseni vaimeni vähitellen.

Koettelin kertoa erästä juttua, mutta minun täytyi sitä melkoisesti

lyhennellä, koska jo ilmassa tunsin, että se muutamin paikoin oli liian

jokapäiväinen ja paikottain liian jyrkkäsanainenkin. Samoin kuin

paleltumaisillaan oleva ihminen epätoivoissaan koettaa hengissä

pysytellä tuntiessaan, etteivät aivot enää jaksa toimia, niin alkoivat

minunkin ajatukseni mennä sekaisin ja minua ihmeesti halutti sanoa

jotain hirveän pahaa ja sopimatonta, niin että he kaikki olisivat ylös

kuhahtaneet. Vaikken tavallisesti käytäkkään raakoja sanoja, olisin

minä silloin mielelläni sanonut jotain oikein törkeää herättääkseni nuo

kangistuneet. Peläten todellakin tekeväni jotain mieletöntä, pyysin jo

aikaiseen päästä huoneeseeni. Emmi hypähti ylös tyytyväisenä ja

tarjoutui saattamaan minua.

Tultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin

lumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni,

teivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua

rakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua

viiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa

vauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta.

Entinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista

iloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.

-- Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas

kotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme

vertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki.

Olihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?

-- Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen

täällä!

-- Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot

niin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee.

Olisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen.

Minä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät

kaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. _Sitähän_ en voinut

ajatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun

tietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän

olla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia

hillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen.

Kaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä -- he

tekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!

-- Ja hauskojakin? virkoin minä.

-- Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät

ole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät

milloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän

meidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän

pitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme

velvollisuutemme. Eikös niin?

-- Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin

rautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa

heidän kiveyttää häntä.

Emmin katse hieman synkistyi.

-- Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi.

Hänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti

toisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa

luo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon

kuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on

_hyvin paljo_ työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja

kenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on

ymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla

tavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan

pidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän

minua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän

kertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan

häntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella

nukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten

kuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan

hän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään

puhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän

lausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä

suuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen

mieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja

totteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen

luoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt

jalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä

ei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa

mieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin

juokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.

-- Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti -- mutta minähän olin vain

kolmenkolmatta vanha.

-- No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää

mitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen

veitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle,

niin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa

puolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan.

-- Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin

kankea kuin kahleissa. Lämpimämpi sydän kuin hänen ei ole milloinkaan

miehen rinnassa sykkinyt, mutta se on kuin linnoitus, jonka nostosilta

on poissa ja jota syvä hauta ympäröi.

-- Kaikki he ovat läpeensä lämminsydämmisiä, selitti Emilia. Etkö luule

hänen rakastavan Juhoa? Kun hän kerran sairasti, valvoi äiti hänen

vuoteensa vieressä seitsemäntoista yötä perättäin vaatteitaankaan

riisumatta -- tuskinpa leivänmurua sinä aikana maistoi, kertoi Hanna.

Hän rakastaa häntä enemmän kuin itseään. Oikein on kiusallista

toisinaan, kun huomaa miten kaikki, mikä vähänkin Juhoa koskee, syvästi

häntä liikuttaa. _Periaatteesta_ hän on niin tyyni ja tylyn näköinen.

-- Mutta se on pirullinen periaate! huudahdin kiivaasti.

-- Kris, nyt sinä olet oikein häjy!

-- Sitä minä tarkoitan, mitä sanonkin, minä vastasin, ja pysyn

sanassani. Kukas muu kuin valheen isä on keksinyt ruveta vihaamaan

hyvää ja pitämään lukkojen ja telkien takana luontomme taivaallisinta

osaa, niin ettemme suurimpana osana elämästämme tiedä sitä edes

olevankaan? Mitä hyödyttää kokonainen kaivos palavaa rakkautta, kun se

ei ketään lämmitä, vaan omistajankin sielu tukehtuu teljettyyn

kuumuuteen? Tukahutettu rakkaus muuttuu sairaloiseksi ja vaikuttaa

tuhannella väärällä tavalla. Minä uskallan väittää, että nämä kolme

naista elävät tässä perheessä kuin kolme jäätynyttä saarta, he eivät

tunne toistensa sieluelämää enemmän kuin jos ikuiset jäämuurit heidät

toisistaan erottaisivat -- ja ainoastaan sentähden, että inhottava

periaate on vienyt äidin väärälle polulle, tekemään väkivaltaa

luonnolle.

-- Niin, myönsi Emmi, toisinaan minua Hanna oikein säälittää. Hän on

minun ikäiseni ja luullakseni jokseenkin minun tapaisenikin, ainakin

hänellä on siihen taipumusta. Tässä muutamana päivänä tuli hän niin

surkean ja raihnaisen näköisenä huoneeseen, että ehdottomasti kysäisin,

oliko hän sairas. Kyynelet kohosivat hänelle silmiin, mutta hänen

äitinsä katsahti häneen vain yhtä kylmästi ja tyynesti kuin muulloinkin

ja tavallisella tylyllä tavallaan sanoi:

-- Mikä sinua vaivaa, Hanna?

-- Voi, minun päätäni kivistää niin hirveästi ja koko ruumista

pakottaa, vastasi Hanna.

-- Olisin niin mielelläni rientänyt hänen luoksensa -- kotonahan me

aina sairaita höyntelimme -- mutta hänen äitinsä virkkoi kuivasti:

-- Sinä olet vilustunut, Hanna. Mene keittiöön laittamaan itsellesi

seljateetä ja kuumaa jalkavettä ja rupea sitten paikalla maata.

Hanna poistui alakuloisena.

-- Olisin taas niin sanomattoman mielelläni mennyt häntä hoitamaan,

mutta ihmeellistä kyllä en minä tässä talossa uskalla tarjoutua ketään

auttamaan. Hannan mentyä katsoi anoppi minuun ja huomautti

merkitsevästi päätänsä nyökäyttäen:

-- Tämmöinen on aina _minun_ tapani. Kun lapset sairastuvat, en minä

heitä koskaan mairittele; viisainta on, ettei ole sitä tiedä

pannakseenkaan.

-- Sehän on kauheata! huudahdin minä.

-- Niin on, kauheata se on, toisti Emmi, henkeä vetäen helpottuneena,

kun viimeinkin sai sydäntänsä keventää. Kauheata on nähdä näiden

ihmisten, joiden tiedän toisiansa rakastavan, elävän yhdessä kertaakaan

lausumatta hellää tai myötätuntoista sanaa tai pienimmälläkään tavalla

rakkauttansa osottavan. Sairaana he vetäytyvät nurkkaansa kuin kipeä

eläin ja yksin siellä kipunsa kärsivät. Mutta sitä en salli. Minä

sittenkin heitä sairashuoneeseen seuraan. Niin menin Hannankin luo,

istuuduin hänen vuoteensa viereen, hyväilin häntä, pidin hänen kättänsä

kädessäni ja panin kylmän kääreen hänen päähänsä. Tietysti

hyväilemiseni tuntui hänestä alussa hirveän pahalta, mutta minun

mielestäni hänen pitää totutella sietämään kristillistä hoitamista

sairaana ollessaan. Joskus minä suutelenkin häntä, vaikka hän silloin

pyörähtelee kuin hyväilyyn tottumaton kissanpoikanen, mutta minusta

kuitenkin näyttää kuin hän jo alkaisi tottua siihen. Mitä hyötyä siitä

on, että ihmiset pitävät toisistaan niin kauhean kylmällä, niukalla ja

äänettömällä tavalla? Jos joku heistä sairastuisi vaarallisesti tai

hänelle joku muu onnettomuus tapahtuisi, olisivat toiset ihan pyörällä

ja tekisivät kaiken voitavansa häntä auttaaksensa, ja jos joku heistä

kuolisi, olisivat toiset kerrassaan lohduttomat. Mutta kaiken sen he

kätkisivät itseensä, ja hiljaa ja näkymättä se tipahtelisi heidän

sydäntensä synkkään ja jääkylmään kaivoon. He eivät voisi sitä

toisilleen uskoa, he eivät voisi toisiaan lohduttaa -- he eivät sitä

_voi_, sillä he ovat menettäneet kykynsä ilmaista sellaisia tunteita.

-- He ovat, sanoin minä, intialaisten fakiirien kaltaisia, jotka ovat

pitäneet käsiänsä ylöspäin kohotettuina, kunnes ne ovat jäykistyneet ja

kangistuneet eivätkä saa niitä enää luonnolliseen asentoon. He ovat

kuin kuuromykkä-raukat, jotka kuuroutensa takia ovat menettäneet

puhekykynsä puhe-elimien harjoituksen puutteessa. Heidän kasvatuksensa

muistuttaa keskiajan rautahaarniskaa, johon pienet pojat puettiin; se

oli kova ja taipumaton ja kun se lapsena pantiin päälle ja joka vuosi

suurennettiin, niin kasvoi taipuisa ruumis viimein niin sen mukaiseksi

kuin se olisi ollut haarniskaan valettua savea. Heidän tavallaan

kasvatettu ihminen jää parantumattomaksi raajarikoksi, josta ei

milloinkaan tule sitä, joksi se olisi voinut varttua.

-- Voi, Kris, elä sano niin! Ajatteleppas Juhoa; muistahan, miten hyvä

hän on!

-- Minä todellakin ajattelen, miten hyvä hän on, ja minua harmittaa,

että niin harvat sen tietävät. Hänellä on mitä paras, hellin ja

uskollisin sydän, joka täysin tajuaa ystävyyden arvon, ja sittenkin

ihmiset pitävät häntä kylmänä, ylpeänä ja itsekkäänä. Jollei sinun

teeskentelemättömyytesi ja luonteva reippautesi olisi hänen sydämmensä

ovia aukaissut, ei hän ikinä olisi aavistanutkaan, mitä naisen rakkaus

on; mutta hän on vasta osaksi lumouksesta irtautunut ja jos tätä

jatkuu, hän kivettyy kivettymistään.

-- Se ei saa tapahtua, ei, ei! Minä tiedän vaaran ja koetan sitä estää.

Minä vaikutan heihin kaikkiin. Minä tiedän, että he jo alkavat pitää

minusta, ensiksi, koska minä olen Juhon vaimo ja kaikki, mikä on hänen,

on täydellistä, toiseksi...

-- Toiseksi, minä keskeytin, koska he päivä päivältä luulevat voivansa

kietoa sinut kylmän tukahuttamisen verkkoon, kunnes sinä olet yhtä tyly

ja jäykkä kuin konsanaankin he itse. Muistathan pienen sorsanpoika

raukkamme -- muistathan sen?

-- Muistan kyllä. Sorsaparka! Hän ei tahtonut lähteä lammikosta, vaan

uiskenteli siellä; jää laajeni, uintipaikka pieneni; mutta se oli

sentään niin rohkea pikku sorsanpoika, että...

-- Että muutamana aamuna löysimme sen jään laitaan jäätyneenä ja siitä

lähtein se on ontunut.

-- Mutta minä en aio jäätyä! selitti Emmi nauraen.

-- Ole varoillasi, Emmi! Sinä olet tunteellinen ja hellä ja sinuun voi

helposti vaikuttaa. Sinun luonteesi on niin taipuisa, että sinä yks

kaks muodostut ympäristösi mukaiseksi. Sinunlaisesi yksinäinen pieni

sorsanpoika -- olitpa sinä miten lämminsydämminen ja reipas hyvänsä --

ei voi estää lammikkoa jäätymästä. Mutta niin kauvan kun sinulla vielä

on jotain vaikutusta Juhoon, pitää sinun koettaa saada hänet sellaiseen

paikkaan, jossa saatte olla omassa vallassanne.

-- Tiedäthän sinä, että meille paraillaan taloa rakennetaan. Kohta me

muutammekin sinne.

-- Entä minne? Ihan tänne lähelle, juuri tämän linnoituksen kanunain

suuhun, jossa koko sinun taloasi ja kaikkia toimiasi ja laitoksiasi

joka päivä tyystin tarkastellaan.

-- Mutta anoppi ei milloinkaan sekaudu minun asioihini, ei edes

neuvokkaan -- paitsi silloin kun neuvoa pyydän.

-- Olkoonpa niinkin. Mutta vaikuttaa hän silti. Hän elää likettyelläsi,

käy luonasi, näkee kaikki. Niin kauvan kuin sinun kotisi on vain

kivenheiton päässä hänen talostaan, pysyy miehesi entisessä

lumouksessaan ja siitä se siirtyy lapsiisikin, jos sinulla niitä on.

Ilmassa sen jo tunnet. Se sitoo, se kahlehtii sinut; se hallitsee

talosi ja kasvattaa lapsesi.

-- Oi, ei! Ei koskaan! Ei koskaan! Sitä en ikinä salli! Jos Jumala

minulle pienokaisen lahjoittaa, niin minä en anna häntä kasvattaa näin

kauhealla tavalla!

-- Silloin, Emmi, saat ajoissa varustautua siihen, että tunteesi ja

toiveesi kilpistyvät kuin kiviseinästä heidän kylmiä ja murtumattomia

mielipiteitään vasten ja elinvoimiasi se jäytää lakkaamatta, vaikka

tosin hiljaa ja huomaamattomasti, vaan silti ei säästäen. Koko

elinikäsi saat taistella näkymätöntä, kaikkialle tunkeutuvaa henkeä

vastaan, joka ei milloinkaan ilmitaisteluun antau, vaan joka täyttää

hengittämäsi ilman ja ympäröi päänalusesikin sekä noustessasi että

maata pannessasi. Näissä ystävissäsi on niin paljo jaloa, älykästä ja

todellista hyvää -- heidän päämääränsä on niin korkea, heidän

työkykynsä niin suuri ja heidän avunsa niin monet -- että he jo

omantuntosi kautta sinuun vaikuttavat, voittavat sinut, vievät sinut

mukaansa ja vähitellen huomaamattasi pakottavat sinut omiin

kaavoihinsa. He ovat lujempitahtoisia ja lujempiluontoisia kuin sinä.

Ja sinä tulet horjumaan niiden molempain välillä -- oman luontosi ja

heidän. Et milloinkaan voi näyttää, mihin oikeastaan kykenet -- et

tehdä mitään omalla tavallasi etkä heidän: elämäsi on mennyttä kalua.

-- Voi, Kris, minkätähden näin minua masennat?

-- Minähän koetan tukea sinua, Emilia. Minä auon silmäsi vaaraa

näkemään voidaksesi sitä karttaa. Juho ansaitsee riittävästi; hänen ei

ole pakko iäksensä tälle paikkakunnalle hautautua. Käytä

vaikutusvaltaasi heidän tavallaan -- joka päivä, joka hetki

hellittämättä -- saadaksesi hänet muuttamaan muuanne. Elä aina väisty

ja myönny. Elä kuvittele olevasi tyytyväinen oleviin oloihin; elä salli

hänen päivä päivältä ja hetki hetkeltä vajota vanhaan elottomaan,

kylmään tapaansa eläkä tukahuta omaa iloista, suoraa, reipasta

mieltäsi! Kunnioita omaa luontoasi ja anna sen vaikuttaa! Puhu Juholle;

voita hänet puolellesi; käytä kaikkia naisen aseita estääksesi häntä

uudestaan sulkeutumasta tukahuttamisen linnoitukseen, jonne nääntymästä

sinä hänet päästit. Vastusta anoppisi inhottavaa oppia, etteivät

puolisot tarvitse mitään ulkonaisia rakkauden osotuksia. Selitä salattu

lämpö arvottomaksi. Todista, ettei ole kylliksi olla vaimo -- että

vuosikausia sitten sanotut sanat eivät riitä läpi elämän, että rakkaus

samoin kuin teidän jalavannekkin tarvitsee uusia lehtiä joka elämän

kesäksi, uusia oksia yhä laajemmalle levitäksensä ja uusia kukkasia

elonmerkiksi.

-- Voi, Kris! Minä olen kuullut, ettei ole sen varmempaa keinoa

menettää rakkautta kuin vaativaisuus ja etteivät naisen nuhteet sitä

milloinkaan voita eivätkä pysytä.

-- Totta kuin evankeliumi, Emmi. Enhän minä puhukkaan nuhteista, en

liiallisista, itsekkäistä vaatimuksista enkä pahasta tuulesta -- eihän

sinusta olisi siihen, vaikka tahtoisitkin, siskokulta! Ei, minä puhun

nyt suurimmasta velvollisuudestamme ystäviämme kohtaan, jaloimmasta,

pyhimmästä velvollisuudestamme -- koettaa säilyttää heidän oma

jaloutensa ja hyvyytensä puhtaana ja kirkkaana. Ajattelematon,

vaistomainen, ymmärtämätön rakkaus ja kieltäytyminen, jota moni vaimo

miehellensä ja lapsillensa osottaa, ei häntä ainakaan ylennä eikä

kohota. _Sinusta_ voi ehkä tulla pyhimys kieltäytymisesi takia, mutta

luuletko sitä tulevan miehestäsi ja lapsistasi sen tautta, että he

korvaamatta käyttävät uhrautumisesi hyväkseen? Jos sallimme ystävämme

muuttua kylmiksi ja itsekkäiksi ja vaativiksi, niin rakkautemme ei ole

aitorakkautta eikä ystävyytemme todellista. Jokainen kunnon mies oppii

pian erottamaan hellän nuhteen, -- jonka vaimo lausuu rakkaudesta

häneen, ollen arka hänen kunniastaan tai huolehtien hänen siveellistä

kehitystään -- siitä jonnijoutavasta nurkumisesta ja marinasta, joka on

aiheutunut hänen omista itsekkäistä toiveistaan. Sinun on syysi, jos

miehesi sinun huolimattomuutesi tähden -- ellet tee voitavaasi --

taantuu entiseen kylmyyteensä, joka jo on häneltä niin paljon kaunista

ja jaloa riistänyt. Sellainen kuollut, kuiva elämä on yhtä vähän

kristillistä kuin se on miellyttävääkin; ja hyvänä kristittynä, joka on

urhoollisesti luvannut taistella Kristuksen lippua seuraten, täytyy

sinun uskaliaasti ryhtyä taisteluun sellaista perheen antikristusta

vastaan, vaikka se esiytyykin erinomaisen pyhyyden ja kieltäytymisen

naamariin puettuna. Muistahan, siskoseni, että Mestarin perhepiirissä

oli ulkonaisestikin rakkaudenosotteensa yhtä hyvin kuin sisällinen

elämänsä. Rakkain opetuslapsi nojasi hänen rintaansa vasten eikä

pettäjä olisi voinut häntä suudella, jollei sellainen tervehtimistapa

olisi heidän keskensä ollut tavallista.

-- Olen oikein iloinen, sanoi Emilia, että olet minulle näin puhunut,

sillä tunnen itseni ikäänkuin voimakkaammaksi. Nyt ei tunnu minusta

enää ollenkaan itsekkäältä pyytää Juholta sitä, joka on hyvää ja

hyödyllistä hänelle itselleenkin. Päivän selvää on, että minun pitää

tehdä, mikä on parasta hänelle.

Kun Emmille siten oikea kieltäymistapa selvisi, oli hänestä tiekin

tarkemmin viitoitettu, ja niinhän se on monelle muullekkin vaimolle

käynyt. Antaapa heidän vain pitää marttyyriutena oman tahtonsa

kuuluville saamista kaikissa oikeissa ja hyvissä asioissa, kyllä he

eivät jätä sitä silloin käyttämättä.

Mutta huolimatta sen iltaisesta kaunopuheliaisuudestani rakennettiin

talo ennen katsotulle paikalle ja tuomari Evansin jalavain varjossa

jatkettiin elämää entiseen tapaan ikäänkuin en olisikkaan sitä

vastustanut. Emmillä oli kaksi sievää, reipasta poikaa, mutta itse hän

heikkoni heikkonemistaan. Ja mitä tehen voimat vähenivät, sitä tehen

täytyi anopin ja natojen talouteen tarttua eivätkä he jättäneetkään

vaikutustaan käyttämättä, vaan hallitsivat taloa ja kasvattivat lapsia.

Viimeinkin sanoin Juholle suoraan, että ilma oli liian tukahuttava

hänen vaimolleen, joka sekä hänelle että toisillekkin oli kaikki

kaikissa. Ja silloin päätettiin viedä päätä päälle tuuma, jota jo

kauvan oli puhuttu ja aiottu, vaan jota vanhukset aina olivat

vastustaneet.

Juho osti kauniin huvilan meidän läheisyydestä ja muutti sinne

vaimoineen ja poikineen. Ilman ja ympäristön muutos virkisti

ihmeellisesti ja niin toteutuivat ennustukseni. Vuoden kuluttua oli

Emilia yhtä terve, reipas ja iloinen kuin ennenkin. Huolellisena

emäntänä hän itse hoiti taloutensa, oli poikainsa iloisin leikkitoveri

ja miehensä hellä valtijas niinkuin muinoin kihloissa ollessaankin.

Tunteiden tukahuttamisen painajainen loittoni ja Juho oli vapautuneena

miltei yhtä vilkas kuin kuka hyvänsä meistä. Hän oli, arveli Emmi,

kääntänyt oikean puolen näkyviin ja kaikki me sen kaunista kuosia

ihailimme. -- Sen pituinen se.

Jos nyt puheena olleen sovitamme käytäntöön, niin mielestämme elämän

velvollisuudet voi jakaa kahteen pääosaan: _avomielisyyden_

velvollisuuteen ja _tukahuttaniisen_ velvollisuuteen. Rakkaus, ilo,

toivo, usko ja myötätuntoisuus kuuluvat _avomielisyyden_

velvollisuuteen; viha, kateus, panettelu, ilkeys, kosto ja muut

rakkaudettomat mielen ilmaukset kuuluvat _tukahuttamisen_

velvollisuuteen.

Moni hyvin jumalinen ja siveellisesti oivallinen ihminen rikkoo

tukahuttaessaan yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän estää yhtä paljon

rakkauden kuin vihankin ilmauksia, myötätuntoisuuden samoin kuin

vastenmielisyydenkin. Hän unohtaa sen suuren luonnonlain, joka sopii

yhtä hyvin siveelliseen maailmaan kuin luonnolliseenkin, että elin

harjoituksen puutteesta veltostuu ja kuihtuu. Itsepintaisinkin

rikkaruoho häviää, jos sitä muutamia kertoja leikataan; sen juuret

kuoleutuvat, kun sen elintoiminta tukahutetaan. Liian kireä side estää

jäsenten kasvamista; ja lääkäri käyttää sitä tietoa hyväkseen ajosta

tutkiessaan. Mutta mitenkähän käy, jos sydäntä ja keuhkoja puristetaan

niinkuin muutamat tuttavani naiset tekevät? Taikka jos jalkoja

litistetään kuten Kiinassa? Entäpä sitten, jos sisin, jaloin osa,

_rakkaus_, kuristetaan ja puetaan käärinliinoihin?

On toisia ja niiden luku on legio -- ehkäpä sinä, lukija, ja minä

olemme joskus samallaista tunteneet -- jotka vaistomaisesti

tukahuttavat ylevimmän, jaloimman tunteensa, ikäänkuin häpeisivät sitä

ilmaista, vaikkeivät suinkaan päinvastaisia tunteita pidätä.

Paljoa helpompi näyttääkin olevan vihaisena torua ystäväämme kuin

hyvällä tuulella ollessa sanoa hänelle, miten paljon häntä rakastamme

ja kunnioitamme. Viha ja katkeruus ovat suulaat, ja sanat tunkeutuvat

omasta voimastaan; rakkaus on kaino, katselee ujosti ikkunasta ja

viivyttelee ovensuussa, ennenkun rohkenee peremmäksi mennä.

Miten paljoa häikäilemättömämmin moni oikea kristitty lausuu vihansa,

halveksimisensa ja ankaran arvostelunsa kuin hellyytensä ja

rakkautensa! _Minä vihaan_ sanotaan äänekkäästi ja rohkeasti; _minä

rakastan_ tulee empien ja punastuen.

Vihaisina me siekailematta ja haikailematta loukkaamme hellää sydäntä;

mutta emmimme ja tapailemme, kun jalompi luontomme kehottaa meitä

virheitämme tunnustamaan ja niitä anteeksi pyytämään. Vieläpä

silloinkin kun sydämmemme on katumuksesta haleta, me seisottelemme ja

mietimme.

Miten monet ovat todellakin oikeita saitureja, kun on heidän sydämmensä

aarteista puhe! He elävät niiden kanssa, joita syvästi rakastavat, ja

jotka he voisivat tehdä paljoa onnellisemmiksi, rikkaammiksi ja

paremmiksi, jos edes muutamin sanoin ja rakkaudenosotuksin sen

ilmaisisivat; mutta he eivät voi, eivät tahdo, kääntävät vain

aarreaittansa avainta eivätkä anna sieltä ropoakaan. Ihmiset, jotka

todellakin rakastavat, kunnioittavat, melkeinpä jumaloivat toisiaan,

saattavat siten koko ikänsä elää kylmää ja kolkkoa elämää, jokainen

niin omissa mietteissään ja toimissaan, että rakkaus hautautuu

sydämmeen kuin korjattu sato, jonka kukoistusaika on ollut ja mennyt.

Onhan poikia ja tyttäriä, joiden vanhemmat ovat heille vierasta

vieraammat -- miehiä ja vaimoja, veljiä ja sisaria, joiden elämässä on

kaikki edellytykset viettää se onnellisesti, mutta jotka ovat syvään

äänettömyyteen piiloutuneet -- poikia, tyttäriä ja vanhempia, joilla on

aikaa kaikkeen muuhun, vaan ei harrastamaan ja ilmaisemaan

molemminpuolista rakkauttaan.

Vastaisuudessa he luulevat, etäisessä tulevaisuudessa, saavansa enemmän

toistensa seurasta nauttia ja peittelemättä toisillensa näyttää ne

arvokkaat aarteet, jotka nyt käyttämättöminä ja hyödyttöminä piilossaan

uinailevat.

Mutta voi! Aika rientää ja kuolema hiipien lähestyy ja me uudistamme

Raamatun valituksen: palvelijasi kulkiessa sinne ja tänne oli mies

kadonnut.

Katkerimmat kyyneleet vuotavat haudalla niiden sanojen tähden joita

emme lausuneet, niiden tekojen takia, jotka jätimme tekemättä. "Hän ei

milloinkaan saanut tietää, miten paljon häntä rakastin!" -- "Hän ei

koskaan tiennyt, minkä arvoinen hän minulle oli!" -- "Minä ajattelin

aina saavani hänelle sydämmellisimmin ystävyyttäni osottaa". -- "Vasta

kadotettuani tiesin, mitä todellakin menetin". Myrkkynuolia ovat nuo

sanat, joilla julma kuolema meitä haudan ovelta ampuu. Miten paljoa

rikkaammaksi ja onnellisemmaksi tulisikkaan perhe-elämämme ja

ystävyytemme, jos jokainen ilmaisematon rakkaudentunne saisi kukaksi

puhjeta ja teossa osottautua! Emme puhu ulkonaisesta hyväilemisestä --

se sekä on että ei ole myötätuntoisuuden paras ilmaisija. Moni on jo

luonnostaan niin arka, että sellaista kammoo. Mutta katse ja

myötätuntoinen osallistuminen, sopiva, huomaava kohteliaisuus puhuu

rakkauden kieltä ja monella tavalla sen ilmaisee; eikä ole ainoatakaan

perhettä, jonka sydämmen aarteita ei sellainen myötätuntoisuuden

ilmaiseminen suuressa määrin rikastuttaisi.

On väärin olettaa, että sukulaisten välttämättömästi täytyy rakastaa

toisiaan sukulaisuuden tähden. Rakkautta on kasvatettava ja se

vaurastuu huolellisesti vaaliessa samoin kuin metsässä kasvavan

hedelmän tuottavaisuus puutarhurin hoitaessa; ja rakkaus kuihtuu ja

kuolee hoidon puutteesta niinkuin auhtoon maahan kylvetty harvinainen

kukansiemen.

-- Minua niin ihmeesti tässä muutamana päivänä halutti sanoa rouva

sille ja sille, miten paljon häntä ihailen, virkkaa neiti X.

-- Mutta minkä ihmeen tähden ette sitä hänelle sanonut?

-- Hyvänen aika! Sehän olisi näyttänyt imartelemiselta.

Mitä sitten imarteleminen on?

Imarteleminen on itsekkäässä tarkoituksessa lausuttu _teeskennelty_

kiitos eikä ystävän rehellinen kiittäminen siitä, mikä meistä on hyvä

ja kiitosta ansaitseva.

Peläten imartelevansa, nuo hirveän tunnolliset ihmiset koettavat olla

niin välinpitämättömiä kuin suinkin niitä kohtaan, joita rakastavat ja

ihailevat. Muutamat vanhemmat pelkäävät lastensa ylpistyvän ja tulevan

turhamaisiksi, jos ilmaisisivat rakkautensa ja hyväksymisensä; ovatpa

niinkin varovaisia, että lapset luulevat vanhempain olevan heihin

kerrassaan tyytymättömät, ennenkun hämmästyksekseen satunnaisesti

huomaavat vanhempainsa todellakin heistä pitävän, jopa ylpeilevänkin.

Isän suoranaisesti osottama rakkaus voi poikaan monesti vaikuttaa

enemmän kuin mitkään nuhdesaarnat maailmassa; mutta isä ei voi, ei

tahdo sitä näyttää.

Sitä tapaa on vastustettava ja koetettava voittaa. Meidän on siihen

itseämme kasvatettava, kun sen puutteen kerran tunnemme. Meidän pitää

kristillisenä velvollisuutenamme pitää ei ainoastaan rakastaa, vaan

myös _näyttää rakastavamme_ -- ei ainoastaan _olla_ uskollisia ystäviä,

vaan sellaisiksi _osottautuakkin_. Meidän pitää päättää lausuakkin

sydämmessämme syntyvät ja huulillemme pyrkivät ystävälliset tunteet,

todellakin toimia huomaavasti ja avittaen niinkuin hartaasti haluamme

eikä vetäytyä ja väistyä. Kun alku on tehty ja jää murtunut, niin se

vähitellen lankeaa luonnosta -- ilmaistu rakkaus palautuu rakkauden

vastakaikuna, ystävällinen teko herättää toisia samallaisia eloon, ja

perheen jäsenten sydämmet eivät ole toisistaan erillään niinkuin jään

peittämät saaret, vaan lähenevät, liittyvät iloisina, onnellisina, ja

ilma kajahtelee rakkauden ihanista sävelistä.