II.

Ärtyisyys.

Joulukiireestä se alkunsa sai, siitä olen varma. Kerron koko tapauksen.

Meillä on aina pidetty kaikellaisia juhlia suuressa kunniassa; mutta

vuoden kaikista juhlista on kuitenkin iloinen joulu aina vienyt voiton.

Monet viisaat ja oppineet ovat tosin paljon vaivaa nähneet koettaessaan

todistaa, ettei se suuri tapaus, jota me jouluna vietämme, ole

tapahtunutkaan joulukuun 25 päivänä. Mutta jos niin olisikin, niin mitä

se meitä liikuttaa? Jos kerran niin suuri, niin riemuisa tapaus on

tämän maan päällä tapahtunut, niin on se varmasti muistojuhlan

viettämisen arvoinen. Mehän vietämme juhlaa Vapahtajan _syntymisen_

muistoksi, emme sen _ajan_ muistoksi, jolloin hän syntyi. Ja jos kaikki

kristityt, vaikka ovatkin tuhansista asioista kiistelleet ja

väitelleet, sittenkin ovat jo yhdeksättätoista vuosisataa viettäneet

joulukuun 25 päivää rauhan juhlana, kuka rohkenee juurtuneen tavan

hävittää ja historiallisten arvelujen takia hylätä joulun

rauhantervehdykset?

Meillä on joulua aina suurena juhlana vietetty ja varsinkin lapset,

niin kauvan kuin he pesässämme viihtyvät, ovat odottamalla joulua

odottaneet ja kilvan koettaneet, kuka ensiksi saa hauskaa joulua

toivottaa.

Koko suku, pojat ja tyttäret olivat perheineen ja pienokaisineen täksi

jouluksi kokoutuneet komealle ja ihmeelliselle joulukuusellemme, jonka

hommaamiseen ja koristamiseen oli vaimoltani, Jennyltä ja minulta

mennyt viikkokauden päivät. Jos pikku ipanat kuvittelevat joulupuun

yhdessä yössä itsestänsä kasvaneen, niin tietävät he siitä ihan yhtä

paljon kuin useimmista muistakin siunauksista, joita heille pikku

sirpeloille satamalla sataa. Onpa siinä puuhaa ja hyörinää, nousta ja

laskeutua, kiivetä ja kurotella, sitoa ja purkaa, muuttaa ja vaihtaa

lukemattomia kertoja kyntteliä ja kultapallosia ja kaikellaisia

kiiltäviä koristuksia, kohotella ja taivutella kankeahkoja oksia ja

saada kynttelit kestämään suorassa!

Ja kaikki kaikessa olin minä. En minä muistanut leiniäni enkä arvoani

isäntänä, siellä vain hyppäsin, niin että kuu päälaellani paistoi

milloin mistäkin kohti kuusen oksain lomitse sovitellessani

harsopukuista nukkea joulupuun oksalle istumaan tai asetellessani pikku

Tuomaan luistimia alimmille oksille, sitoessani namustöttösiä ja aina

väliin taistellen itsepäisten vahakynttelien kanssa, jotka

kallistelivat milloin oikealle, milloin vasemmalle, pyörähtivätpä

toisinaan ylösalasinkin ja kääntelivät milloin millekkin mukalalle.

Vaimoni ystävälliset huomautukset ja kehoitukset, etten uuten itseäni

uuvuttaisi, menivät kuuroille korville. Valvoin hyvin myöhään ja

keskellä yötäkin saatoin yhtäkkiä hypätä vuoteeltani muuttelemaan ja

korjailemaan joulukuusta. Ja jo aamuhämärissä puuhasin kuusen

ympärillä. Jos olisi ollut valloitettava linnoitus tai suunniteltava

taistelu, niin enpä totta tosiaan olisi tarmokkammin toiminut kuin

joulukuusta laittaessani. Jennynkään into ei minun rinnallani riittänyt

ja siksipä hän kerran sivumennen arvelikin isänsä uudestaan lapseksi

muuttuneen.

Mutta sittenpä se olikin komea, meidän joulupuumme! Nuorin

pojanpoikani, pikku Tuomas, ja minä, päässä paperiset sotilashatut,

puhaltaen tinatorviin ja rumpua lyöden astelimme juhlakulkueen

etunenässä ja niin sitä marssittiin ympäri komean joulukuusemme.

Punaiset ja siniset ja vihreät vahakynttelit häikäisevästi valostivat

ja enkelin kultaiset siivet kuusen latvasta kauniisti välkähtelivät,

mutta sepä se ei ollutkaan minulle yökausiin silmäntäyttä unta suonut.

Ette voi kuvitellakkaan, miten paljo vaivaa minulla siitä enkelistä

oli. Kovaksi onneksi ilmestyi sen vasempaan siipeen pikku halkeama.

Sitäkös sieti huolellisesti hoitaa ja myötäänsä korjailla! Ja sittenkin

elin lakkaamattomassa pelossa, että se vielä sieltä tärkeinnä hetkenä

pudota hurahtaa. Ei toki; kohtalon tyttäret minua suosivat. Enkeli

pysyi paikoillaan sievästi siivet levällään, kynttelit paloivat

kirkkaasti ja lapset olivat ihan hurmauksissaan. Niin paljoa olin

tuskin uskaltanut toivoakkaan. Me hypimme, juoksimme, leikimme ja

melusimme niin kauvan kuin pienokaisten silmät auki kestivät ja

kauvemminkin ja niin päättyi joulunviettomme.

Olinpa unohtaa kertomatta joulupäivällisistä ja kaikista sen herkuista.

Vaimoni oli pannut liikkeelle kaiken emännyystaitonsa: kalkkuna- ja

kananpoikapaistit, hyytelöt ja kastit, kakkuset ja vanukkaat -- voi,

kaikki ne vieläkin niin elävästi muistan!

Juhlapäivät olivat mitä hupaisimmat. Uuden vuoden päivänä minä vanhan

tavan mukaan menin tervehtimään naistuttujani, mutta vaimoni ja

tyttäreni jäivät kotiin vastuuttamaan ja kestitsemään miestuttaviansa.

Kaikki oli niin hauskaa ja iloista emmekä me mielestämme olleet

milloinkaan niin hupaisia pyhiä viettäneet.

Mutta miten olikaan en minä seuraavalla viikolla ollut oikein

roveissani. Minun olisi ollut valmistettava kirjoitus muutamaan

aikakauskirjaan, mutta tunnuin niin tylsältä, etten kyennyt

kirjoittamaan. Päivällinenkään ei maistunut niinkuin aina ennen ja

alkoi tuntua ikäänkuin kaikki asiat eivät olisi ihan oikeallaan. Samaan

aikaan sain halkolaskun ja mielestäni olimme alkaneet tuhlaamalla

tuhlata kalliita pilkkeitä. Poikani pojat ja tyttäret olivat minusta

meillä käydessään hirveän kovaäänisiä ja hyökkäsivät huoneeseen

jalkojaan pyyhkimättä. Sirki selvää oli, että heitä oli huonosti

kasvatettu -- ilmankos he olisivat niin epäsiistejä ja meluisia!

Huomasin muutamain lasien ja lautasten laidasta halkeilleen ja

harmittelin ihmeesti palvelijain huolimattomuutta -- siinä oli nyt

sukainen astiasto miltei yhettömiin turmeltu. Kun kerran aukaisin

kirjoituspöytäni laatikon, älysin, ettei Jennyn langoille enää yksi

laatikko riittänytkään, vaan tarvitsi hän niitä nyt yksin lukien pari

kolmekin. Jenny näkyi heittäytyvän huolimattomaksi. Mutta lanka on

kallista ja tytöt tuntuvat voivan hävittää sievosen omaisuuden

tekeleihinsä, joista ei kuitenkaan ole vähintäkään hyötyä. Entäs

Marjetta sitten! Kolme kertaa on hän pannut tohvelini vaatekaappiin,

vaikka minä tahdon ne pitää kirjoituspöytäni alla. Vaimoni täytyy

ruveta paremmin pitämään palvelijoita silmällä. Ihmeellistä, ettei hän

näe, vaikka koko talo on nurin närin.

Tulin päivä päivältä tyytymättömämmäksi, lausuin huomautukseni

terävästi, jopa äreästikkin, aivan kuin en juuri äskettäin olisi

kirjoittanut "pikku ketuista". Mutta viimein toki silmäni aukenivat ja

huomasin, missä syy oli.

Oli ilta. Olin juuri kohentanut tulta uunissa, pannut tohvelit jalkaani

ja istuuduin kärttyisenä aukomaan muutaman aikakauskirjan lehtiä, joka

oli kuuluisa ivallisista kirjoituksistaan.

Vaimoni otti hiilihangon ja siirrälsi muuatta halkoa.

-- Hyvä ystävä, sanoin, olisit koskematta koko tuleen -- sammutathan

sinä sen kuitenkin aina.

-- Minä vain vähän kohautin tuota halkoa, että se paremmin palaisi,

vastasi vaimoni.

-- Se on juuri sinun tapaistasi: hämmennellä ja sammuttaa. Ihan kuin

ilkkuakseen leimahti samainen halko tuleen ja puut alkoivat paukkua ja

räiskyä aivan kuin minua pilkatakseen. Jos totta tosiaan pyhimyskin

suuttuu, niin kyllä varmaankin sellaisesta ivasta ja pilkasta. Se on

sietämätöntä julkeutta. Ojensin kärsimättömästi jalkaani ja satuin

nykäisemään Hallia, joka ulahti ilkeästi. Kärsivällisyyteni oli

lopussa. Potkaisin koiraa, niin että sillä edes olisi syytä ulvoa ja

samassa kierähti Jennyn ompelurasia lattialle.

-- Isä!

-- Juokse suolle rasioinesi ja kerinesi! Ne ovat tiellä joka paikassa,

ettei pääse enää liikahtamaankaan. Hyödyttömiä, tarpeettomia kapineita

sitä paitsi.

-- Tarpeettomiako? virkkoi Jenny, harmista punastuen, sillä hän oli

olevinaan säästäväinen.

-- Niin juuri, tarpeettomia -- vievät aikaa ja varoja. Sadottain on

vilusta väriseviä köyhiä eivätkä kristityt naiset tee muuta kuin

koukkuilevat kaikki langat hyödyttömiksi koristeiksi. Jos ne sitten

edes köyhäin hyväksi tulisivat, niin olisihan siinä jotain tarkoitusta,

mutta kaikki ne ovat toistensa laiset, oikeaa kristillisyyttä ei ole

koko maailmassa -- ei muuta kuin itsekkäisyyttä ja omanvoitonpyyntiä.

-- Hyvä ystävä, sanoi vaimoni, sinä et ole terve tänä iltana. Eihän

toki kaikki ole niin hullusti, miltä näyttää. Sinä et ole vielä

reipastunut joulupuuhain perästä.

-- Minä _olen_ terve. En ole ollut terveempi muulloinkaan. Mutta

toivottavasti minä kuitenkin näen, mitä silmäini edessä tapahtuu. Mutta

tällä tavalla eivät, hyvä rouva, asiat saa jatkua. Meidän täytyy

paremmin pitää silmällä ja huoltaa muka pikkuseikkojakin. Esimerkiksi

tuo Marjetta, -- tekeekö se tyttö milloinkaan mitä käskee? Sinä olet

liian leväperäinen hänen suhteensa. Uusimmalla sanomalehdellä hän uunit

sytyttää eikä milloinkaan pane tohvelejani oikealle paikalleen. Enkähän

minä voi sallia työhuonettani pidettävän Hallin näyttelypaikkana enkä

Jennyn keräin ja rasiain kokoelmana ja perheen romusäiliönä.

Juuri silloin kuulin Jennyn hiljakseen lausuvan huomautuksensa

koettaessaan hillitä itseään, vaikka häntä äskeinen soimaukseni

langanmenekistä harmittikin. Hän istui selin minuun, neuloa ahersi

uutterasti ja sanoi hiljaa, mutta silti selvästi:

-- Jos _minä_ tuolla lailla puhuisin, niin ihmiset sanoisivat minua

_häjyksi_ -- ja eiköhän syystä.

Katsoin tuleen, ollen olevinani välinpitämätön; mutta Jennyn sanat

panivat minut ajattelemaan. _Niinkö_ todellakin oli? Siinäkö koko syy?

Oliko sitten todenperään koti, palvelijat, Jenny lankoineen, Halli,

vaimoni -- kaikki ennallaan ja erotus vain siinä, että minä olin

_häjy_? Miten monasti olen kutsunut Hallia juuri siihen paikkaan, jossa

se oli silloin, kun sitä potkaisin! Miten monasti hyvällä tuulella

ollessani olen kehunut Jennyn siroja korutöitä ja selittänyt naisten

ompelurasian ja omain paperieni niin hyvästi sopivan yhteen. Niin, se

oli selvää. Kaikki oli ennallaan, minä vain olin häjy.

_Häjy_! Sovitin itseeni tuon vanhan, sattuvan sanan koristelematta sitä

alakuloisuudeksi tai haluttomuudeksi tai hermostumiseksi, joilla

nimityksillä me kristityt mielellämme peittelemme luonteemme pikku

syntejä.

-- Tässä istut nyt, sanoin itselleni, -- sinä, kirjailija, jolla on

taipumusta hermostumaan ja jonka ruuansulatus on huonossa kunnossa, ja

kuitenkin olet syönyt kuin merimies tai maanraataja. Sinä olet

rasittunut hyöriessäsi ja pyöriessäsi parin viikon aikana kuin

poikanulikka. Olet nukkunut säännöttömästi ja seurauksena on ollut,

että kymmenessä päivässä olet tuhlannut kymmenen viikon voimat aivan

kuin nuori, ajattelematon hurjastelija. Et mitenkään voi olla iloinen

ja tyytyväinen niin paljon tuhlattuasi eikä mikään näytä sinusta

samallaiselta kuin terveenä ja voimissasi ollessasi. Luoteen aikana

emme näe muuta kuin inhottavan pahanhajuisen liejukon eikä sitä enää

voi muuksi muuttaa. Mutta sinä _voit_ hillitä itsesi -- sinä _voit_

saada selville, mikä sinua vaivaa -- sinä voit olla sälyttämättä

vaimosi, Jennyn ja Hallin niskoille joulunaikuisen kohtuuttomuutesi

seurauksia, joita juuri kärttyisinä nuhteina, pisteliäänä arvosteluna

ja vihaisina sysäyksinä olet heille purkanut.

-- Tule tänne, Halli, tule! sanoin minä ojentaen käteni Hallille, joka

makasi huoneen etäisimmässä nurkassa, tarkkaavasti minua katsellen. --

Tule tänne, Halli-parka, ja sovitaan pois! Kas niin, kas niin! Olikos

isäntäsi paha? Olipa kyllä, hyvin häjy olikin. Mutta nyt se on kaikki

sovittu, eikö niin, poikaseni?

Ja Halli oli aivan katkaista selkänsä ja repiä minut palasiksi iloansa

osottaessaan.

-- Entäpäs sinä, pikku käpyseni, sanoin Jennylle, olen suuresti

kiitollinen avomielisyydestäsi. Elä ole milläsikään tyhmistä

nuhteistani ja pane niin paljon lankojasi laatikoihini kuin ikinä

haluat.

Niin minä sovin kaikki -- pyysin anteeksi oivalliselta vaimoltanikin,

joka minut niin tarkoin tuntee, ettei ollut tietävinäänkään

ärtyisyydestäni eikä huonosta tuulestani, vaan kohteli minua tyynesti

ja tasaisesti kuin pientä lasta, jolle on puhkeamassa uusi hammas.

-- Tietysti minä tiesin, miten asian laita on; elä nyt enää siitä puhu,

hän keskeytti, kun pyytelin anteeksi. Kyllä me toisemme hyvin

ymmärrämme. Mutta jostain minä sinua muistuttaisin: sinun kirjoituksesi

pitäisi olla kohta valmis.

-- Se on totta, minä vastasin. Ja niinkuin muutkin suuret kirjailijat

minäkin muutan rahaksi omat syntini ja kirjoitan toisesta pikku

ketusta, jonka nimi on:

Ärtyisyys.

Ärtyisyys on vieläkin suuremmassa määrässä kuin moni muu mielentila

lihan synti. Se ei ole syntynyt sielussa niinkuin kateus, viha, kosto

ja monet muut samallaiset, vaan on se aiheutunut ihan ruumiillisista

syistä. On ihmisiä, joilla on sellainen ruumiinrakenne, sellainen

hermosto, ettei enkelikään sellaisissa olosuhteissa jaksaisi muuta kuin

korkeintaan kärsivällisesti sitä kestää. Se on hermostunutta kidutusta;

ja ne kärsimykset, joita sen onneton uhri toisille tuottaa, ovat yhtä

hyvin sairauden seurauksia kuin vesikauhuisen raivo ja pureksimishalu.

Toiselta puolen taas on ihmisiä, jotka aina ovat miellyttäviä ja

tervetulleita joka paikkaan, ihmisiä, joita pidetään esikuvina ja

oikein kristillismielisyyden esimerkkeinä, mutta jotka oikeastaan eivät

kuitenkaan niin suurta kiitosta ansaitsekkaan. Sillä heidän sielunsa on

yhtynyt niin onnelliseen ja ruumiillisesti terveeseen elimistöön, että

kaikki heitä kohtaavat vaikutukset ovat niin virkeät, voimakkaat ja

miellyttävät, etteivät he voi nähdä maailmaa ja ihmisiä muuten kuin

ihanassa valossa. Toisten huono tuuli ei heitä haittaa, tukalat

olosuhteet eivät heitä kiusaa ja läpi koko elämänsä he saavat nauttia

pettämättömän ruumiillisen terveyden kirkasta päivänpaistetta.

Katsokaahan tuota Hallia! Se ei ole milloinkaan hermostunut, ei

milloinkaan häjy, ei se milloinkaan murise, ei milloinkaan pure ja mitä

suurimman loukkauksen perästä se jo heti häntäänsä heiluttaa

anteeksiannon merkiksi -- ja sen se voi, koska hellä luonto on sen

koiranruumiin varustanut aina sopusointuisasti toimimaan. Jos kaikilla

maailman ihmisillä olisi sellainen vatsa ja sellaiset hermot, niin

olisi maailma epäilemättä muuta parempi ja onnellisempi kuin nyt. Totta

puhui se mies, joka sanoi henkisen ja siveellisen arvon perustuksena

olevan terveen ruumiin.

Luulenpa todellakin kodin onnen ja rauhan hyvinkin usein saavan kärsiä

jäsentensä ruumiillisesta ärtyisyydestä. Jokaisen, joka sitä asiaa

vähänkään ajattelee, täytyy huomata oman elämänsä ehtojen, ystäväinsä

luonteen, oman arvostelunsa heidän ansioistaan ja virheistään,

tovereidensa ja mielihalujensa hyvinkin paljon riippuvan hermojensa

tilasta. Eiköhän vain jokainen meistäkin muista menneensä nukkumaan,

luulotellen vääryyttä kärsineensä tai ainakin toisten häntä väärin

käsittäneen, pitäen ystäviään armottomina ja itseään kaikellaisten

koettelemusten ja vastusten uhrina, mutta aamusella heränneensä

lintujen lauluun ja huomanneensa kaikkien luulottelujen haihtuneen

öisten usvain tavoin? Ystävämme ovat kelpo ihmisiä niinkuin ennenkin;

ne pikku seikat, jotka mieltämme kaivelivat, näyttävät kirkkaassa

päivän paisteessa ihan naurettavilta, ja me olemme taas onnelliset.

Tästä on siis opittava kaksi seikkaa: ensiksi on meidän koetettava

varjeleutua ruumiillisesta ärtyisyyden tilasta ja toiseksi ymmärrettävä

sitä hillitä, kun emme sitä voi estää.

Tärkein näistä on tietysti ensimäinen eikä sitä sittenkään oivalleta

eikä siitä välitetä. Liiaksi tarkasti määrätään puheemme ja

käytöksemme, mutta mitenkä me pysytämme ja säilytämme aivot, vatsan ja

hermoston terveinä, niin etteivät ne ole huonon tuulen ja vihan aiheina

-- siinä aine, johon kajotaan harvoin tai ei milloinkaan.

Selki selvää on, että on olemassa voima, joka saa meidät ihmiset

elämään, liikkumaan ja joka on meidän olemuksemme perustuksena -- joka

saa aivot ajattelemaan ja tahtomaan, vatsan toimensa suorittamaan,

veren kiertämään ja kaikki eri elimistöt pienessä ihmismaailmassa

tehtävänsä toimittamaan. Se -- sanokaa sitä hermoaineeksi, elolliseksi

tarmokkaisuudeksi, elinvoimaksi tai miksi hyvänsä -- se on

tunnustetusti olemassa, vaikkakaan ei tarkoin määrätysti. Selvää on

myöskin, että sitä voimaa on eri ihmisissä eri määrässä. Muutamissa

sitä näyttää olevan ehtymätön varasto ja he näkyvät voivan sitä

loppumattomasti käyttää näennäisesti siitä vahingoittumatta; toisissa

vain vähän ja sekin kuluu pian. Tavallisesti sanotaan sen ja sen

henkilön pian kuluneen. Useimmissa tapauksissa on kuitenkin hermostunut

ärtyisyys ainoastaan sellaisen ruumiillisen kulumisen seurauksena.

Hermojen kestävyyttä on tuhlattu -- sama, jos maanantaina olisi syönyt

viikon ruuat ja muina päivinä nälissään nurisisi. Tahi myöskin on

ruumiin koko elimistölle riittävä hermovoiman määrä annettu yhden

ainoan hyväksi ja se on sitä käyttänyt toisten haitaksi ja vahingoksi.

Niinpä esimerkiksi oppineiden ja kirjailijain aivot kuluttavat

muidenkin ruumiinosain hyväksi aiotut varat. Vatsa ei saa, mitä se

ruuansulattamiseen tarvitsee, nesteet erittyvät säännöttömästi,

jokaisen pienen hermokudoksen ravinnonmäärä on tuiki vähänen ja siitä

seuraa yleistä levottomuutta ja ärtyisyyttä synnyttävä tunne. Siten

nuori mies ja nainen kituu kuusi-, seitsemänkymmentä vuotta -- koko

ikänsä -- ja tuskin yksi tuhannesta saa kokea, millaista on läpi koko

elämänsä tuntea koko elimistönsä olevan tasapainossa, kaikkien eri

voimain sopusoinnussa, joka kuitenkin on terveen ja voimakkaan ruumiin

elin ehto ja joka pitää mielen virkeänä, pirteänä ja hyvänsuopana.

Selväähän sellaisissa oloissa on, että, jolleivät miehet ja naiset pidä

uskonnon vaatimana omantunnon asiana elinvoimainsa hoitamista ja

säästämistä kodin hyväksi ja kodin onneksi, koti jää pelkäksi

pakopaikaksi, jonne uupuneena ja ärtyisenä ollessa vetäytyy.

Isä on noussut aikaiseen, syödä hotaissut aamiaisen ja työskentelee

koko päivän ammatissaan tai virastossaan, johon hän kiinnittää

mielensä, uhraa voimansa, kuluttaen siihen aivojansa ja hermojansa,

ruumistaan ja sieluaan. Kotiin viimein palattuaan on hän niin

rasittunut ja uuten uuvuksissa, ettei hän siedä pienimmän lapsensa

itkua eikä suurimpain leikkiä ja melua. Pikku ipanat tuumivat

suoruudessaan: "isä on nyt vihainen".

Äiti menee kestiin, jossa hän valvoo aamupuoleen yötä, yhteen ja

kahteen, hengittää turmeltunutta ilmaa, syö vaikeasti sulavia herkkuja

ja on seuraavana päivänä niin hermostunut, että pieninkin korsi

kotoisella polulla näyttää voittamattomalta esteeltä.

Isät, jotka päivä päivältä niin työhönsä orjautuvat, äidit, jotka ilta

illalta niin kiintyvät seuraelämään -- joksi sitä nimitetään -- mitenkä

he voivat kuvitellakkaan ennättävänsä kotiansa hoitaa, lapsiansa vaalia

ja kasvattaa?

Isä tosin sanoo, ettei muu auta -- hänen toimensa vaatii hänet

kokonaan. Mutta mitä hyödyttää koota rahaa ja menettää se, jonka vuoksi

sitä kokoo? Miks'ei tyydy vähempään ja käytä osaa ajasta nauttiakseen

kotielämästä, ilahuttaakseen vaimoaan ja kehittääksensä lastensa

henkisiä kykyjä. Minkä tähden viimeiseen pisaraan uhraudutaan

maailmalle ja omaisilleen annetaan vain kismerimmät tähteet?

Moni puhe ja moni saarna, joka on maallisia iloja ja huvituksia

vastustanut, on kärkensä katkaissut, koska se on ainettansa väärällä

tavalla käsitellyt.

Niinpä on oikein sotaan noustu esimerkiksi tanssia vastustamaan ja

syillä, jotka eivät tarkastusta siedä. Kovin yksinkertaista on tuomita

tanssi synniksi sen vuoksi, että sitä harjoitetaan katoovaisessa

maailmassa, josta sielut kohta ijankaikkisuuteen siirtyvät. Jos tanssi

siitä syystä on syntiä, niin syntiä on sitte pallosilla-olo, lastensa

kanssa leikkiminen, herkullinen päivällinen ja tuhannet muut, joita ei

mieleenkään ole vilahtanut synniksi lukea.

Jos pappi sen sijaan todistaisi synniksi niiden voimain tuhlaamisen,

joita tarvitsemme jokapäiväisiä velvollisuuksiamme täyttäessämme,

väsyessämme ja ärtyessämme juuri silloin, kun paraiten tarvitsisimme

reippautta, iloisuutta ja mielenmalttia -- silloin tuskin yksikään

hänen kuulijoistaan voisi sitä vastustaa. Jos hän lisäisi, että

tanssijaiset, jotka alotetaan kello kymmenen iltasella ja lopetetaan

kello neljä aamusella, kuluttavat voimia, heikontavat hermoja ja

tekevät ihmisen kerrassaan kelvottomaksi kodin velvollisuuksia

täyttämään -- silloinkin ani harva hänen kuulijoistaan sen

todenperäisyyttä kieltäisi. Ja jos hän osottaisi vääräksi että

huviksensa hengitetään turmeltunutta ilmaa, sullotaan herkkuja vatsansa

täyteen, niin ettei saa unta, voi pahoin ja on ärtyinen päiväkausia

perästäkin päin -- silloinkaan ei häntä moni voisi vastustaa ja hänen

saarnoistansa olisi käytännöllistä hyötyä.

Oikea tapa tutkia huvin arvoa on tarkastaa sen vaikutusta hermoihin ja

mielentilaan seuraavana päivänä. Oikea huvi on _virkistystä_ -- se

elvyttää ja vahvistaa meitä. Vaihtelu on ruumiin ja sielun lepoa, ja

reippaasti ja iloisesti me palaamme työhömme jälleen.

Kaikki kiihottimet kuluttavat voimia ja se, joka niiden valtaan

antautuu, menettää lyhyessä ajassa sen voimainsa varaston, jonka

luonnonjärjestys oli muuta pitemmäksi ajaksi määrännyt.

Mies kuluttaa elinvoimansa kaiken laillisen koron liiallisessa työssä,

liiallisissa huolissa tai liiallisissa huvituksissa. Mutta hänellähän

on toimensa hoidettavana. Hänen on päätettävä sekavia laskuja,

kirjoitettava saarna tai muu kirjoitus ja virkistyksekseen hän polttaa

sikaria, juo kupin väkevää kahvia tai lasin väkijuomia. Ja silloin hän

menettelee samoin kuin se, joka rahainsa korot käytettyään tuhlaa

pääomaansa. Hän on etukäteen käyttänyt elinvoimaansa ja saa sen

kalliisti aikanansa maksaa.

Kiihotuskeinojen käyttämisestä seurannut velttous on hyvin usein kodin

onnea kalvavan ärtyisyyden alkusyynä. Muutamat yhä vain juovat väkevää

kahvia, vaikka myöntävätkin sen hermostuttavan. Toiset käyttävät

tupakka- ja alkohoolimyrkkyjä, vaikka hyvin tietävät siten saamaansa

muutamain tuntien vilkkautta seuraavan monituntisen haluttomuuden ja

turtumuksen, jolloin he ovat kiusaksi itselleen ja rasitukseksi muille.

On ihmisiä, jotka sanovat itseään kristityiksi ja kuitenkin elävät

surkeassa orjuudessa. He ovat aina velkaa luonnolle, he kuluttavat

lakkaamatta elinvoimaansa ja hävittävät perintöään, koska he eivät ole

kyllin siveellisesti rohkeat irtautumaan alhaisista himoistaan.

Samaa saattaa sanoa suun nautinnoista, joiden tyydyttäminen liiaksi

kysyy vatsan toimintakykyä, ja joita huonon ruuansulatuksen kaikki

kiusat ja vaivat seuraavat. Onpa miltei mahdotonta toimia hyvän

kristityn tavalla sen ihmisen, jonka ruuansulatus ei ole kunnossa.

Mutta hyvä kristitty ei saisi ainakaan käyttää sellaisia

nautintoaineita, joista ruuansulatus häiriytyy. Järkevä

hillitseytyminen ja pidättäytyminen kaikista liiallisista nautinnoista

ehkäisee, jopa lopettaakin sen pahan. Mutta moni ihminen kärsii,

antaapa ystäväinsäkin kärsiä, ainoastaan sen vuoksi, ettei tahdo jättää

syömättä sitä, jonka kuitenkin tietää itselleen vahingolliseksi.

Vaan ei ainoastaan maallisissa toimissa tai huvituksissa tai himojen

tyydyttämisessä ihminen joudu kiusaukseen ennenaikaisesti kuluttaa

elinvoimiaan. Se tapahtuu huomaamattomastikin, tavalla semmoisella,

joka on sopusoinnussa hänen uskontonsa kanssa. Uskonnollinen

intoileminen, raivoisa tunteiden kuohu vetää mielen ihan yhtä varmasti

kuin muukin liiallisuus ärtyisyyden liejukkoon.

Siihen kiusaukseen joutuvat sellaiset luonteet, joiden uskonnolliset

tunteet johtavat heidät sokeasti antautumaan uskonnollisuuden

ulkonaisiin muotoihin ja tekoihin, kunnes he ovat lopen kuluneet ja

ärtyisät eikä heillä ole enää voimia olla kotonansa hyvänä esimerkkinä

kristillisten avujen harjoittamisessa.

Kunnianarvoisa pastori X. puhuu tänään kuin enkeli saarnastuolista. Hän

kohotaikse innostuksen ja ihailun maailmoihin, jonne hänen kuulijansa

vain aavistaen voivat häntä seurata. Hän puhuu heille voitosta, joka

maailman voittaa, horjumattomasta uskosta, joka ei mitään pahaa pelkää,

jalosta rakkaudesta, jota eivät mitkään ulkonaiset tapahtumat voi

järkähyttää -- ja kaikki katsovat häneen hartaina ja ihaillen ja

toivovat olevansa hänen laisensa.

Mutta voi! tuota ylevien ajatusten innostusta, noita ihastuksen lyhyitä

hetkiä velkoo luonto kaksin-, kolminkerroin -- ja kuullessaan hänen

innostuttavaa saarnaansa rouva X. raukka kyllä tietää surullisten

päiväin olevan tulossa. Parin viikon ajan on hänen mielensä purjehtinut

valtavan innostuksen myötätuulessa, riehkinyt sinä aikana ainakin pari

kolme kertaa niin paljon kuin tavallisesti ja kiihottimeksi juonut

väkevää kahvia. Hän on saarnannut, varoittanut ja neuvonut jok'ikinen

ilta, hän on keskustellut uskonnollisista asioista ja tuntenut siitä

kaikesta vain voimistuvansa, koska hän päivä päivältä on kiihtymistänsä

kiihtynyt ja innostumistansa innostunut.

Ja sinä aikana on pastori X. kuihtuneine, kiihkon rusottamine poskineen

ja omituisesti kiiltävine silmineen ihailevista kuulijoista tuntunut

henkiseltä olennolta, joka tuossa paikassa on pyrähtämäisillään

yläilmoihin. Mutta toisellaiselta, kerrassaan toisellaiselta on hän

näyttänyt rouva X. raukasta, jonka puoliso hän on. Hänen naisellinen ja

äidillinen vaistonsa on hänelle ilmaissut, että hänen miehensä on

täysin kourin ammentanut elämänsä pääomaa, että sitä pakostakin seuraa

toivottoman alakuloisuuden julmat hetket ja koittaa synkät päivät. Hän,

joka puhui niin kauniisti vanhurskautetun sielun rauhasta, ei

kuitenkaan jaksa sietää oman pienokaisensa itkua eikä vanhempain lasten

jyryämistä. Hän, joka puhui niin liikuttavasti Jumalaan luottamisesta,

hermostuu teurastajan laskusta ja luulottelee olevansa häviön

partaalla, kun tulot eivät riitä menoihin. Ja hän, joka puhui niin

ihaillen Jeesuksen vaikenemisesta häntä soimatessa, hän liiankin usein

huuliltaan päästää ajattelemattomia sanoja.. Sanalla sanoen: pastori X.

parka on viikkokausiksi vaipunut hirvittävään siveelliseen velttouteen

eikä lainkaan kykene saarnaamaan Kristuksesta ainoalla tehokkaalla

tavalla -- omalla jokapäiväisellä esimerkillään.

Olkoonpa niinkin; vaan eikö meidän sitten pidä työskennellä Herran

palveluksessa?

Tietysti pitää. Mutta tärkein työmme siinä suhteessa, se, jota meidän

etupäässä on ahkeroitava, on jokapäiväisessä elämässämme osottautua

oikeiksi kristityiksi. Parempi on vuosikausia tehdä työtä tasaisesti ja

ahkerasti ja joka päivä vain sen verran, että yön lepo käytetyt

voimamme korvaa, parempi välttää pettäviä kiihottimia, jotka ylenmäärin

voimia kuluttavat, ja jokapäiväisessä elämässä _toteuttaa_ uskonnon

totuuksia -- parempi menetellä siten kuin heittelehtiä innostuksesta

alakuloisuuteen ja tunteiden kuohusta voimattomuuteen.

Tämä koskee sekä kuulijoita että saarnamiehiä. Hartaudenharjoitukset

ovat arvosteltavat samoin kuin huvituksetkin -- niiden vaikutuksesta

elämään. Jos ylenmääräiset rukoukset, kiitosvirret ja saarnat

väsyttävät, hermostuttavat ja ärsyttävät meitä, niin on se ihan yhtä

paha kuin liialliset turhamaiset huvituksetkin.

Hyvä olisi, jos naapurukset kerran tai kahdesti päivässä kokoutuisivat

vaatimattomiin, hiljaisiin perhehartaushetkiin, jotka yhdistäisivät

kaikkien sydämmet ja kaikessa hiljaisuudessa säilyttäisivät öljyn

vähentymättömänä uskon ja rakkauden lampussa. Kaikki, joka yhdistää

kristinuskon elämään, joka tekee sen elämän oleelliseksi osaksi,

ennustaa paremman päivän koittoa. Eikä mikään niin virkistä

ruumiillistakaan terveyttä kuin jokapäiväinen hartaushetki. Se

rauhoittaa ja tyynnyttää, se on huolten ja surujen tehokkain

vastamyrkky. Me rohkenemme toivoa kaikkien kristittyjen sen heti

oivaltavan ja silloin kokoutuvat naapurukset joka päivä yhdessä

rukoilemaan ei ainoastaan itsensä, vaan toistensakin puolesta.

Siitä, mitä olemme sanoneet, vielä sananen.

Säästä jotakin varastostasi onnellistuttaaksesi sillä _kotisi_ ja

vartioi sitä varastoasi yhtä uskollisesti kuin Israelin papit temppelin

näkyleipiä! Vaikka sinun yhteiskunnallinen asemasi olisi miten ylhäinen

hyvänsä ja toiminta-alasi kuinkakin hyvä ja laaja, niin sinä sittenkin

paljon menetät laiminlyödessäsi velvollisuutesi kotiasi kohtaan. Sinun

täytyy säästää voimiasi kodin hyväksi niin paljon, että sinä et

ainoastaan ole kärsivällinen ja suvaitsevainen, auttava ja anteeksi

antava, vaan päivänsäteenä ilahutat ja valaiset kotisi joka kolkan.

Tässä kylliksi sairaloisen, ärtyisän mielen karttamiseksi.

Mutta paljo on kuitenkin ihmisiä, jotka omatta syyttään ovat siihen

joutuneet seuraavista syistä:

Ensiksikin on tupakan, väkijuomain ja muiden kiihotuskeinojen

käyttäminen monen monessa sukupolvessa vaikuttanut turmiollisesti

sivistyneiden kansojen aivoihin ja hermostoon, niin etteivät ne enää

ole entisenlaiset.

Sen lisäksi on olemassa eräs taudinlaji, synkkämielisyys, jonka monet

ihmiset, usein nerokkaimmat ja kyvykkäimmät, ovat jo syntymästään

perineet. Tasapainossa ei kestä niiden onnettomain hermosto, vaan

kiihottaa se heitä alituiseen toiminnasta toiseen, jota seuraa syvä

alakuloisuus -- onneton perintö poloiselle, vaikka sitä usein seuraakin

mitä suurimmat lahjat. Kohtaapa sellainen kova osa joskus vähemmänkin

kyvykkäitä henkilöitä, jotka saavat tuskansa ja vaivansa kestää

tuntematta erityisten lahjain korvausta. Monasti saavat ne ihmiset

kärsiä alakuloisuutta ja toivottomuutta, hermostunutta ärtyisyyttä ja

tuskaa, jotka synkistyttävät koko maailman ja väärässä valossa

esittävät heidän ystävänsä, heidät itsensä, heidän olosuhteensa --

sanalla sanoen kaikki, joiden kanssa he vain joutuvat tekemisiin.

Viisainta, mitä sellainen ihminen voi tehdä, on _ymmärtää itsensä_ ja

taipumuksensa, käsittää synkkämielisyys ja alakuloisuus taudiksi

samallaiseksi kuin kuume ja hammastauti, älytä sen taudin varmimmaksi

tunnusmerkiksi mielen synkät ja väärät kuvittelut, jotka aiheuttavat

sairaan pitämään itseään surkuteltavana ja vastenmielisenä olentona,

paraimpia ystäviään kylminä ja epäystävällisinä ja kaikki tapahtumat

pelkkinä onnettomuuksina.

Sellaisen luonteen tuskat ja kärsimykset ovat jo miltei voitetut niin

pian kuin hän todellakin on huomannut olevansa sairas ja sitä

sairautena pitää ja on päättänyt olla synkkinä hetkinään puhumatta ja

toimimatta niinkuin hänen kuvittelunsa ja luulottelunsa todellakin

olisivat todenperäiset. Se, joka ei ole sitä oivaltanut eikä päätöstä

tehnyt, syytää lakkaamatta ystävilleen ja perheelleen katkeruutta,

loukkaa heitä myötäänsä väärillä syytöksillään ja myrkyttää kotinsa ja

elämänsä kuvitteluillaan, jotka, vaikka tosin hänen mielestään

oikeutettuja, kuitenkin oikeastaan ovat yhtä vääriä ja petollisia kuin

kuumeisen houreet. Ymmärtäväinen ihminen, joka sairastaa

synkkämielisyyttä ja on käsittänyt taudin laadun ja viitteet, pitää

päättävästi suunsa kiinni, ettei sieltä vain luiskahtaisi synkkiä

tuumia kuuluville.

Erittäin lahjakas ja hieno nainen, jota silloin tällöin

synkkämielisyyden puuskat vaivasivat, sanoi minulle kerran:

-- Hyvä herra, on aikoja, jolloin paha henki minua kiusaa, ja silloin

minä vaikenen.

Ja niin hän äänetönnä kantoi taakkansa, vieläpä niin iloisen ja

ystävällisen näköisenä kuin suinkin. Rasittamatta ystäviänsä

alituisilla valituksillaan, tuntien itsensä ja jaksaen itsensä voittaa,

kulki hän kuin päivänsäde kaikkialla tuttaviensa joukossa. Sellainen

itsensä voittaminen olisi pyhimyksellekin kunniaksi.

Mennyttä kalua on sitä vastoin se, joka synkkyytensä raskasta

kantamusta koettaa kiihotuskeinoilla lieventää, _olkootpa ne lajia mitä

hyvänsä_. Tämän surullisen taudin uhreja ovat juoppojen ja

opiuminnauttijain suuret joukot. Tunnettu englantilainen kirjailija

tohtori Samuel Johnson, itsekkin synkkämielinen, on synkkämielisten

huomattavimmaksi tunnusmerkiksi sanonut, että he voivat olla

_ehdottomia_, vaan eivät _kohtuullisia_. Kiihotuskeinoihin turvautujat

huomaavat miltei poikkeuksetta tämän todeksi. He eivät voi, eivät tahdo

olla kohtuullisia. Käyttäköötpä he mitä kiihotinta hyvänsä, huomaavat

he heti sen herättävän heissä vastustamattoman halun, sammumattoman

janon saada yhä enemmän.

Lapsiansa kasvattaessaan pitäisi vanhempain varsin tarkasti oppia

ymmärtämään ja ottaa varteen tällaisen luonteen oireet. Aikaiseen sen

näet jo huomaa. Synkkämielisyyteen taipuvaa lasta on herkeämättä

hoidettava mitä huolellisimmin sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Mitä tarkimmin on vältettävä kaikkea kiihottavaa ja kaikkea

liiallisuutta sekä opinnoissa, huveissa että ruuassa. Älykäs kasvatus

voi hyvin paljon vaimentaa onnettoman perinnön surullisia ilmauksia.

Vielä on sellaisiakin ihmisiä, jotka onnettomissa olosuhteissaan eivät

voi välttää liiallista rasittumista, vaan täytyy heidän lakkaamatta

uurtaa elinvoimiaan ja ovatkin siitä syystä aina uuvuksissa ja

kuluneet. Ne raukat nääntyvät kantaessaan taakkaansa, joka on heille

liian raskas, eikä laupeuden enkeli voi heidän kärsimättömyyttään ja

tuittupäisyyttään nuhdellen katsella, vaan ainoastaan säälien ja

surren. Sellaisia ovat äitiraukat, lukuisa lapsiparvi ympärillä, joista

nuorin ja pienin tuskin milloinkaan hänelle yön rauhaa suo, raskasta

työtä tekevät miehet, jotka ainoastaan viimeiset voimansa pannen ja

yötä päivää työtä tehden hädin tuskin voivat nälän ja puutteen

pirttinsä ovelta karkoittaa. Sellaisia ovat sanalla sanoen kaikki ne,

joiden hartioita painaa niin raskaan työn kuorma, etteivät voimat riitä

sitä kantamaan.

Näiden kovaosaisten rasittamisesta syntyneelle ärtyisyydelle tiedämme

vain kaksi parannuskeinoa: _vaieta ihmisten saapuvilla ollessa ja puhua

Jumalalle_. Kun sydän on kukkurillaan, täytyy sen tyhjentyä tai muuten

se murtuu; mutta avautukoon se silloin hänelle, ainoalle, joka on läsnä

aina ja alati valmis auttamaan niitä, jotka häneen turvautuvat. Se on

ainoa, pettämätön ja varma keino vastustaa tyytymättömyyttä ja

nurisemista. Siten ja ainoastaan siten rauha voittaa levottomuuden ja

huolen, ja rasittuneen luonnon tuskasta väräjävät kielet virittäytyvät

taivaalliseksi sopusoinnuksi.