I.

Moittiminen.

Tämä on erittäin arvossa pidetty pikku eläin, jonka moni ihminen antaa

mielin määrin juoksennella kodin viinipuissa, kuvitellen sen edistävän

rypäleiden kasvamista ja olevan paraimman järjestyksen valvojan

viinitarhassa.

Voimme epäilemättä yleiskelpoisena sääntönä määritellä, ettei kukaan

pidä siitä, jotta hänessä virheitä huomataan, vaan jokainen sitä

vastoin on valmis keksimään virheitä toisissa, niin pian kun ei vain

mene hänen mieltänsä myöten.

Vai eikö niin, kunnioitettu lukija, että on hupaista ja oikein

helpottaa moittia sitä, joka sinua ei miellytä?

Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä poikkeukselta luonnon

järjestyksestä. Tavallisestihan me olemme luontuneet sellaisiksi, että

se, joka meistä on mieluista tehdä, on lähimmäisestäkin mieluista antaa

meidän tehdä. Hauska on antaa ja hauska ottaa vastaan. Hauskaa on

rakastaa ja hauska olla toisen rakastettu, hauskaa on ihailla, hauskaa

olla toisen ihailema. Hauskaa on moittiakkin, vaan hauskaa _ei_ ole,

kuin toiset meitä moittivat. Sitä paitsi juuri ne ihmiset, joita

arkaluontoisuus helpoimmin viettelee moittimaan, kaikkein vähimmin itse

moitetta sietävät. He nostavat raskaita ja kiusallisia taakkoja toisten

hartioille, vaan itse eivät siedä pienimmänkään moitteen sanan

hipaisua.

Vaikeata tässä kohden on se, että meidän elämässämme on paljo muutosta

kaipaavia seikkoja; ja tarvittavain muutosten aikaansaamiseksi on

välttämätöntä puhua niistä ihmisille, joiden on se toimeen pantava. Se

avaa moitteen oven seppo selälleen muutoin hyväntahtoisille ihmisille

ja vapauttaa heidän omantuntonsa sälyttämällä lähimmäisten niskoille

kaikki koetut ikävyydet. Perheen isä ja äiti ovat moittijoita "viran

puolesta". Ja jokaisen yksityisen valitukset kodin piirissä virtaavat

takaisin heihin, kunnes usein lakkaamattomain valitusten usva muuttaa

kodin koko ilman kylmäksi ja rasittavaksi. Sellainen sumu on hyvin

vahingollista viinirypäleille ja turmelee monta kaunista terttusta.

Entusius rakastuu Hermioneen, koska hänen olennossaan on jotain

haaveellista ja raikasta -- _henkevää_. Runollisissa haaveiluissaan hän

vertaa häntä kuutamon vienoon valoon, kesäisen pilven hattaraan, ja hän

rupeaa heti häntä miltei jumaloimaan, joka on niin tavallista ennen

avioliittoa. Hän vakuuttaa Hermionen olevan liian hyvän tähän

maailmaan, liian hennon ja sievän tavallisiin maallisiin askareihin;

hänen pitäisi kulkea vaan ruusuisia polkuja, nukkua pilviuntuvilla; ei

milloinkaan vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, ei rasittua eikä huolehtia,

vaan elää aina erillään jossain kirkkaassa, raikkaassa avaruudessa,

hänen suloisuutensa arvoisessa. Sellaista ja monta muuta yhtä

mieletöntä Entusius peruuttamatta kuiskaa hänen korvaansa hurmaavina

kuutamoiltoina kävellessä tai ihanilla veneretkillä ja suotakoon

anteeksi, jos ymmärtäväinenkin tyttö lopuksi kuvittelee jotain siitä

todeksi.

Seuraa sitten avioliitto -- ja silloin Entusius osotaikse hyvin

vaativaksi kahvistansa, tulee hyvin tyytymättömäksi, jollei ruoka ole

valmista kellon lyönnilleen eikä siedä muunlaista pöydän kattamista

kuin äskettäin kuolleen, erinomaisen oivallisen äitinsä tapaista, jonka

kuvan hänen muistinsa on ympäröinyt pyhimyksen loisteella. Samoin hän

vaatii, että talon pitää jokikinen hetki olla mallikelpoisessa

järjestyksessä. Kuitenkaan ei hänelle mieleenkään vilahda hankkia

tottunut taloudenhoitaja. Parin tottumattoman palvelijan täytyy

toimittaa kaikki saman enkelin johdolla, jonka pitäisi kulkea vain

ruusuista polkua, nukkua pilviuntuvilla ja jota ei mikään maallinen

huoltaminen saisi rasittaa. Ei ole Entusiuksen mieleen milloinkaan

juolahtanut sekään, että aviomiehen velvollisuuksiin kuuluu kaikessa

hiljaisuudessa painaa pahkaansa pienet persoonalliset ikävyydet.

Auliisti hän henkensä antaisi Hermionen puolesta -- onpa hän usein

kihlausajan huumauksessa ehdottamalla sen tapaista ehdottanutkin,

vaikkei sitä tietysti kukaan vaatinut eikä se mitään olisi hyödyttänyt.

Sen aikuiset hehkuvat keskustelut ovat väistyneet seuraavantapaisten

tieltä:

-- Rakas Hermione, tämä tee on savulle. Etkö sinä voi saada Hannaa

keittämään sitä kunnollisesti?

-- Voi hyvänen aika, olen minä koettanut, vaan hän ei tee niinkuin

käsken.

-- Vai niin. Mutta minä tiedän _muiden_ ihmisten voivan saada hyvää

teetä ja silloin totta tosiaan minun mielestäni meidänkin pitäisi

saada.

Ja taas päivällispöydässä:

-- Hyvä ystävä, nyt on liha taas paistettu liian kovaksi. Se on _aina_

liian kovaa.

-- Ei aina, hyvä Entusius. Maanantainahan se oli sinusta ihan paraiksi

paistettua.

-- No, _melkein_ aina sitten.

-- Kuulehan, rakas Entusius, tänään oli minulla vieraita enkä voinut

mennä itse keittiöön katsomaan Riittaa niinkuin muuten aina teen. On

niin vaikea saada häntä tekemään edes jotain kunnollisesti.

-- Äiti sai aina kaikki tehtävänsä kunnolliseksi, olivatpa

palvelijatkin minkälaisia tahansa.

Ja taas:

-- Hyvä ystävä, sinun täytyy katsoa, etteivät palvelijat tuhlaa niin

paljon halkoja. En ole ikipäivinäni nähnyt menevän niin paljon puita

näin pienessä taloudessa kuin meidän.

Tai:

-- Hyvä ystävä, mitenkä sinä voit antaa Marjetan repiä päivän

sanomalehden?

Tai:

--- Hyvä ystävä, minun täytyy todellakin syödä päivälliseni muualla,

jollen saa ruokaa määräaikana.

Tai:

-- Hyvä ystävä, toivoisin sinun vähän paremmin pitävän silmällä,

mitenkä paitani silitetään -- tämähän on ilmeistä häväistystä!

Tai:

-- Hyvä ystävä, sinä et saa antaa Jussin liikuttaa vierashuoneen

kuvastinta.

Tai:

-- Hyvä ystävä, sinun pitää katsoa, etteivät lapset leiki vinnillä.

Tai:

-- Hyvä ystävä, sinun täytyy tarkemmin pitää silmällä, ettei Marjetta

salin lakaisuajaksi pane mattoja kuistin portaille.

Ja niin edespäin ihan äärettömiin. Kurkihirrestä kellariin asti pitää

"hyvän ystävän" katsoa, että kaikki on säntillään, muuten siitä häntä

moititaan.

Mutta kun Entusius silloin tällöin näkee entisen enkelinsä kyynelsilmin

nuhtelevan häntä, ettei hän enää rakasta häntä, niin hän kaikesta

sydämmestään torjuu sellaisen syytöksen ja vakuuttamalla vakuuttaa

rakastavansa häntä enemmän kuin konsanaan ennen. Mahdollistahan se

onkin. Erotus on vain siinä, että Hermione on sattunut kuutamon ja

runouden maailmasta siirtymään jokapäiväiseen todellisuuteen. Niin

kauvan kuin hän Entusiuksen mielestä oli enkeli, tähtönen, lintunen,

illan rusopilvi, ei hänessä tietysti ollut mitään moittimista. Mutta

kun enkeli nyt oli tullut maallisen toimen yhtiökumppaniksi, oli se

aivan toista. Entisenlaisissa oloissa Entusius toistaisi samat sanat

kuin silloinkin. Ikävä kyllä eivät ne enää palaa. Entusius on ihan

yksinkertaisesti mies, jolla on tapana sanoa kaikki, mitä milloinkin

mieleen vilahtaa. Ennen avioliittoa hän ihaili ja jumaloi tulevaa

vaimoansa runouden ja haaveilujen maan ihanteena, ja paraansa mukaan

hän hemmotteli häntä, tehden hänet kelpaamattomaksi siihen käytölliseen

elämään, johon avioliitto hänet saattoi. Avioliiton jälkeenkin hän

niinikään punnitsematta seuraa hetken mielijohteita, ei kuitenkaan enää

kiittäen ja kehuen, vaan moittien ja soimaten. Yksin sulouden tunne ja

kauneuden rakkaus, joita hän ennen avioliittoa Hermionessansa ihaili,

saavat hänet nyt, kodin järjestelyä tarkastaessa, joka päivä huomaamaan

sadottain puutteita ja aiheuttavat ne satoja moitteita.

Olemme tähän asti ajatelleet suloista, kuuliaista vaimoa, joka tulee

pahoilleen, vaan ei suutu, joka ei vielä vääryyttä tunne, vaan nöyrästi

koettaa kohtalon kovia ehtoja täyttää. Sellaisia vaimo-raukkoja,

kalpeita ja kuihtuneita olemme nähneet monta, vaimoja, jotka ovat ihan

kuin ansarikasvia, jotka arkihuoneen kuivassa, pölyisessä ilmassa

nuutuvat, kuoleutuvat ja menettävät toisen toisensa perästä kerran niin

kauniista lehdistään.

Mutta kuvassa on toinenkin puoli -- kun näet vaimo, suuttuneena ja

harmissaan, vuorostaan rupeaa maksamaan samalla mitalla ja naisen

kekseliäisyyden terävillä nuolilla lävistää jokaisen liitoksen miehensä

varustuksissa, osottautuen siinä ihan yhtä vääräksi, mutta miestä

paljoa taitavammaksi.

Surullisinta kuitenkin on nähdä kahden henkilön, jotka kerran ovat

toisiaan sydämmellisesti rakastaneet, käyttävän rakkauden kautta

saavuttamaansa toistensa tarkkaa tuntemista ainoastaan toisiansa

kiusatakseen ja ärsyttääkseen. Vuosikausia yhdessä elettyään ja kaikki

toisillensa uskottuaan he tuntevat toistensa luonteet ja osaavat sitä

varmemmin tähdätä ja ampua myrkylliset nuolensa -- ja niin peräti

turhan turhista pikku seikoista saa moitteen murhenäytelmä tavallisesti

alkunsa.

Miten kerrassaan mitättömistä syistä todellakin alkavat useimmittain ne

riidat, jotka horjuttavat ihan rakkauden perustuksia ja musertavat sen

hennon ja arkaluontoisen rakennuksen! Myöhästynyt tai hieman

onnistumaton päivällinen, revitty sanomalehti, halkojen tai saippuan

tuhlaus, säretty lautanen! Sellaisista mitättömän pienistä syistä

voivat usein oikein hyvät, jalomieliset, jumaliset ihmiset sylen

täydeltä tuhlata ja hävittää juuri sitä kallista aarretta, jonka tähden

taloja rakennetaan, halkoja käytetään ja koko talous perustetaan --

_omaa onneaan_. Ennemmin kylmää kahvia, savuista teetä, pohjautunutta

ruokaa; ennemmin vaikka mitä harmia, vaikka mitä ikävyyttä kuin

_rakkauden_ menettäminen. Mutta mikään ei rakkautta niin varmasti

kuluta kuin lakkaamaton moittiminen.

Kun moittiminen kerran on tullut kahden toisiansa rakastavan henkilön

tavaksi, niin se aikaa myöten leikkaa parantumattoman haavan, joka ei

siedä hellävaraisintakaan, oikeutetuintakaan huomautusta. Jos niin

sairaaloinen arkuus on saanut jalan sijan, on rakkauden ennalleen

palauttaminen miltei ilmeinen ihmetyö.

Entusius on esimerkiksi tänään noussut ylös mitä paraimmalla tuulella.

Aamiaispöydässä hän leikillisesti huomauttaa, miten omituisesti

Hermione kirjoittaa _g:n_. Hermione kiivastuu paikalla ja vastaa

pisteliäästi:

-- Vai en minä enää osaa edes kirjoittaakkaan sinun mieliksesi? Mistä

muusta sinulla on muistuttamista? Ehkäpä hyväntahtoisesti kirjoittaisit

luettelon kaikista, mitä minussa on korjattavaa.

-- Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.

-- En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja

mieheni vaatimukset.

-- No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.

-- Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo

kuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.

-- Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.

-- Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain

pyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran -- mene, tiedä,

elän yhdeksänkymmenvuotiaaksi -- voivani tyydyttää sinun ylen

hienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään _ja_ tee

_ja_ leipä _ja_ paisti _ja_ palvelijat _ja_ eteisen matto _ja_ vinnin

ovi _ja_ kellari. Ja nyt minä luullakseni saan oppia hiukan

yleissivistystä. Minä tartun paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä

hyväntahtoisesti laadit luettelon kaikista muista pikku asioista,

joissa minun on korjauttava.

Entusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.

-- Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään

naputtelemista ei pidetä sopivana, -- virkkaa hänen kaunis

vastustajansa.

-- Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius,

nousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä

päivällistä muualla.

Entusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään

eläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei

hänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön,

alituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja

aristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten

kiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi

vain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja

taipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.

Kun Entusius naimisiin mentyänsä unelmistansa heräsi ja huomasi, että

hänen Hermionensa käytännöllisessä elämässä todellakin oli vain

"lintunen, tähtönen, kukkanen" eikä emäntä -- miksi hän ei silloin

rehellisenä miehenä katsonut todellisuutta silmästä silmään? Miksi hän

ei muistutellut kaikkia niitä ihania asioita, joita hän parin vuoden

kuluessa oli hänen korvaansa kuiskaillut? Ja miksi hän häneltä vaatii

rehellisyyttä, vaatii enemmän kuin mistä oli puhe ollut -- enemmän siis

kuin mihin hänellä oli oikeutta? Voiko lintunen johtaa taloutta? Voiko

kukkanen pitää silmällä Riittaa ja Mariaa ja perehdyttää heidät hienon

talouden kaikkiin yksityisseikkoihin?

Jos hänen vaimonsa, niinkuin useimmat muutkin tytöt, kodin

velvollisuuksia opetellessaan monta monituista kertaa tuskastuu ja

erehtyy, niin totta kai hänen oikeastaan pitäisi voimiansa myöten häntä

siinä vaikeassa tehtävässä auttaa eikä lisätä kiviä kuormaan.

Muistelkoonpas, miten ihaillen ja hymyhuulin hän ennen häitä kuunteli

hänen rehellistä tunnustustansa, että hän on kerrassaan kykenemätön

taloustoimiin ja miten hänestä silloin oli vain runollista ja suloista

juuri se, josta avioliitossa oli niin paljo ikävyyksiä kummunnut.

Jos mies huomaa, ettei vaimo voi kodin velvollisuuksia täyttää -- eikö

hän sitten voi muuten kuin haikailematta ja armottomasti viskata

muistutuksiaan ja vaatimuksiaan, joihin moni kohta kodissa

aiheuttaa? Ei hän uskaltaisi sanoa niin suoraan ja epäkohteliaasti

puotilaiselleen, räätälilleen tai suutarilleen. Poikamiehenä Entusius

ei milloinkaan moittinut ruokaa ruokapaikassaan ensin tarkoin asiaa

ajattelematta ja huomauttamatta siitä niin kohteliaasti kuin suinkin.

Huomautukset ja muistutukset ovat seuraelämässä ilmaistavat

kohteliaasti ja soveliaalla tavalla, muuten niiden kärki ponnahtaa

takaisin lausujaan. Mutta omaa vaimoaan ja omassa kodissaan hän

muistuttaa sanojaan punnitsematta. Niin, sen hän tekee; mutta vuosien

kuluttua on vaimo muuttunut ja koti sietämätön. Ja vähitellen hänelle

selviää, mihin arkailematon moittiminen vie, ja että nainen osaa ampua

moitteen myrkyllisiä nuolia paljoa taitavammin ja varmemmin kuin mies.

Mutta syy ei aina ole miehen. Liiankin usein hellää, tyyniluontoista ja

kärsivällistä aviomiestä kiusaa ja vaivaa moittelias vaimo, jonka

lahjakkuus näyttää ilmenevän pitkälle kehittyneenä taitona keksiä ja

paljastaa kipeitä kohtia kaikessa ja kaikissa.

Olemme nähneet jalointen ja lämminsydämmisinten mielten muuttuvan

juroiksi jörreiksi sellaisen vaimon vaikutuksesta. Varmana saavansa

aina osakseen moitetta, olivatpa miten hyvänsä, eivät he viimein

mistään välitäkkään.

Tunsimme kerran miehen, joka meni naimisiin hemmotellun kaunottaren

kanssa, jonka nurinalle, vaatimuksille ja oikuille ei ollut ääriä, ei

vieriä. Saadakseen kuitenkin lepoa väsyneille hermoilleen täytyi hänen

viimein heretä kuulemattomaksi hänen toiveilleen ja ruikutuksilleen.

Hän eli mikäli mahdollista niinkuin ei vaimoa olisi ollut olemassakaan,

mutta piti kuitenkin huolta, ettei häneltä mitään puuttunut. Vaimo

sairastui, mutta miehen sydän pysyi kylmänä ja heltymätönnä. Hän kuoli

ja mies oli kuin vapautettu vanki. Hän meni uusiin naimisiin -- naisen

kanssa, joka ei ollut kaunis, vaan hyvä ja lempeä, -- naisen kanssa,

joka vaati vähän ja moitti harvoin ja silloin aina mitä

hienotunteisimmin ja varovimmin. Ennen niin välinpitämättömästä ja

huolimattomasta puolisosta tuli mallikelpoinen aviomies -- aina hyvä ja

aulis ja valmis täyttämään kaikki vaimonsa toiveet -- hän oli kuin savi

valajan kädessä. Vaimon lievinkin huomautus, joka niin harvoin ja

silloinkin niin varovasti lausuttiin, oli hänelle suuremman arvoinen

kuin monet pitkät puheet. Niin erilainen voi sama ihminen olla,

riippuen siitä kädestä, joka hänen sydämmensä kieliä koskettelee!

* * * * *

Olemme tähän asti puhuneet moittimisesta yksinomaan miehen ja vaimon

kesken. Miltei sitäkin pahempi on lasten moittiminen. Lapsia ei mikään

niin vahingoita kuin alituinen, ajattelematon nariseminen ja

kiuskaminen. Lapset ovat usein virheineenkin yhtä tunteellisia ja

arkoja kuin aikuiset. Lapsessa on kaikki kehittymätöntä, kypsymätöntä

ja puutteellista. Ja melkeinpä jokainen häntä vanhempi luulee olevansa

oikeutettu ja velvollinenkin häntä torumaan, kunnes hänestä tulee

tunteettoman kova ja tuittupäinen jurri.

Vilkas, vallaton poika hyökkää koulusta kotiin innoissaan kertoakseen

äitillensä sanottavansa. Paikalla kuuluu:

-- Kas niin, nyt on taas ovi auki! Enkö minä ole kivenkovaan ja monta

monituista kertaa kieltänyt jättämästä ovea auki?

-- Katsoppas jalkojasi, minkä näköiset ne ovat! Mitenkä usein minun

pitää muistuttaa sinua pyyhkimään jalkasi huoneeseen tullessasi?

-- No, siinä on taas hattu sohvalla! Milloinka sinä opit sen panemaan

paikoilleen?

-- Elä jätä tauluasi siihen! Eihän sen paikka siinä ole.

-- Ui, miten likaiset kädet sinulla on! Missä ihmeessä sinä olet itsesi

tuommoiseksi töhrännyt?

-- Et saa istua sillä tuolilla; paikallahan sinä sen säret.

-- Lapsiparka, minkä näköinen sinun tukkasi on! Mene paikalla sukimaan!

-- Etkös näet taas ole repinyt vaatteitasi! Hyvä ihme, minkälainen tuo

poika on!

-- Elä huuda niin hirveästi! Aivanhan tässä kuuroksi tulee.

-- Tahtoisinpa mielelläni tietää sinäkö, Jaakko, tämän tynnyrin olet

palasiksi ruhjonut?

-- Sinä sitä varmaan, Jaakko, olet särkenyt partaveitseni terän?

-- Jaakko, sinä olet ollut kirjoittamassa kirjoituspöydälläni ja

tärvellyt kolme arkkia parasta paperiani!

Ihmettelemmepä, olisikko kukaan perheen aikuisista jäsenistä tyynenä

jaksanut kuunnella tällaista muistutusten tulvaa, vaikkakin se olisi

ollut aivan yhtä oikeutettu.

Ei suinkaan; aikuisilla on oikeuksia, joita toisten täytyy kunnioittaa.

Kuka hyvänsä ei vain voikkaan heidän toimiansa arvostella. Jos jokainen

voisi ja sen tekisi -- mitä kauheita riitoja siitä seuraisikkaan!

Palvelijat ovat yleensä vain aikuisia lapsia ja äsken mainitun saattaa

siitä syystä heihinkin sovelluttaa. Taitamaton, yksinkertainen

maalaistyttö, joka on saanut palveluspaikan hienossa talossa, menee

aivan sekaisin uudessa oudossa ympäristössä, johon hän yhtäkkiä on

joutunut. Kaasujohto, vesijohto ja monet muut perheen mukavuudet ovat

hänelle tuntemattomia ihmeitä. Hänen pitää oppia ja pitää mielessään

tuhansia pikku seikkoja ja varokeinoja, joista ennen ei ole

uneksinutkaan. Ja jos hän laiminlyö ainoankaan, saattaa siitä helposti

seurata vedenpaisumus tai kaasumyrkytys tai joku muu ikävyys ja haitta.

Jo pöydästä korjatessa ja tarjotessa hienossa pöydässä saattaa monta

kymmentä kertaa erehtyä ja jokainen erehdys yhtä paljon hermostuttaa

perheen kaikkia jäseniä. Eipä ihmettäkään, jos emäntä ja palvelija

silloin silmäilevät toisiaan samoin kuin karhu ja mies, jotka yhdessä

pudota romahtivat puusta, viisitoista syltä korkealta, ja avuttomina ja

vihaisina puun juurella toisiansa katselivat. Emäntä on harmistunut,

kiukkuinen ja toivoton; tyttörukka samalla tavalla ja yhtä hyvästä

syystä. Annappas jos emäntä yhtä yhtäkkiä joutuisi kirjapainoon ja

niukkoja ohjeita saatuaan määrättäisiin latomaan sanomalehden palstaa,

niin hän tosiaan olisi yhtä taitamaton ja hämmennyksissään kuin

konsanaan Riitta hänen järjestetyssä kodissaan.

Moni hieno koti on tällaisista syistä lakkaamattomassa kapinassa,

tyyntymätön kuin myötäänsä aaltoileva meri. "Heidän pöytänsä on tullut

heille ansaksi" todellakin ja loukkauskiveksi se, joka heidän

hyväksensä oli aiottu. Kaasut, vesijohdot, kalut ja koristeet -- kaikki

ne ovat tottumattomissa käsissä muuttuneet pahan hengen aseiksi, joilla

hän yöt päivät heidän kristillisiä avujansa koettelee. Ja vaikka koti

kunnollisessa järjestyksessä pysyisikkin, niin ani harvoin lienee laita

sama hyvän tuulen ja kristillismielisyyden. Minä vetoon tuhansien

naisten kokemukseen, naisten, jotka toden perästä ovat uskonnollisia.

He rukoilevat ja käyvät kirkossa ja heidän sielunsa kohoo rakkauden,

puhtauden ja rauhan ikuiselle lähteelle. Mutta kotiin palattua heitä

kohtaa aivan toisellainen kokemus; he joutuvat epätoivoon ja

halveksivat itseänsä kovasydämmisyytensä, pikaisuutensa, vihaisten

silmäystensä ja ärtyisyytensä tähden, jota herättää alituinen epäsointu

hyvästi viritetyistä kielistä, joita taitamaton käsi koskettelee.

Puhu jouhipaidasta, ruoskimisesta ja muusta lihansa kurittamisesta

pyhityksen välikappaleena! Sitä ei sivistyneessä maassa tarvita.

Pitäköön nainen kodin koettelemuksia jouhipaitanansa ja ruoskanansa.

Kärsiköön niitä tyynesti, iloitkoon niistä, hymyilköön ja olkoon

hiljainen, äänetön ja lempeä -- silloin ei enää luostari voi hänelle

mitään opettaa, hän on voiton saavuttanut pyhimys.

Kun Anni alituisista muistutuksista huolimatta unohtaa pellin

aukaisematta lämmittäessään huoneita aamuisin, kun Riitta _puhaltaa_

kaasun sammuksiin lastenkammarissa ja koko perhe on tukehtua savuun,

vaikka sellaisen sammuttamistavan vaarallisuutta on hänelle

lukemattomia kertoja selitetty, kun lasit päivällispöydässä ovat

himmeät ja viiruiset, vaikka viikkokausia on neuvottu niitä

kunnollisesti pesemään ja pyyhkimään, kun norsunluupäisiä veitsiä ja

haarukoita liotetaan kiehuvassa vedessä, aivan kuin ei siitä olisi

kertaakaan varoitettu, kun palvelijat yhäti ja joka asiassa unohtavat

kaikkein tärkeimmät tehtävät -- silloin ei ole toivon ujettakaan

levosta eikä rauhasta, jollei emännän uskonnollinen mieli jaksa

niitä kestää ja voittaa. Sillä eivät ainoastaan apostolit iloitse

heikkoudessa, hädissä ja ahdistuksissa, vaan myöskin äidit ja

emännät, jos tahtovat, voivat oppia apostoleista, mitenkä he oikein

voisivat sanoa: "koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen."

[2 Kor. 12:10.]

Kärsimys ei meitä kiusaa opittuamme sitä oikein kantamaan. Me voimme

tyynesti kärsiä huomatessamme kärsimyksen kantavan hyviä hedelmiä.

Koettelemuksen kohdatessa voimme silloin sanoa: "jos _sinä_, Herra,

olet sen lähettänyt, niin se on hyväksemme."

Jos mieli kotielämän levottomassa, vaihtelevassa yhteiskuntaelämässämme

pysyä tyynenä ja rauhaisana, on välttämätöntä kristillisessä

seurakunnassa uudestaan päästää arvoonsa se kristillinen avu, jota

mystikot niin tärkeänä pitävät. Tarkoitan -- _vaikenemisen avua_. Tätä

avua ei voi liian suureksi arvata. Tosi ja mieleen painettava on vanha

sananlasku: "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa." -- Mutta --

kuulen monen inttävän -- mitähän meistä sitten tulee, jollemme saa

puhua? Emmekö enää saisi nuhdella lapsiamme, palvelijoitamme,

toisiamme? Pitääkö meidän antaa ihmisten mielin määrin tehdä väärin

suutammekaan avaamatta?

Ei suinkaan. Virheet täytyy huomata ja niistä muistuttaa; erehdykset

oikaista. Kehottaminen ja nuhteleminen on vanhempain ja isäntäväen

velvollisuus ja sama on myöskin oikean ystävän.

Mutta, hyvä lukija, tarkastakaammepas omaamme ja toisten elämää ja

kysykäämme: paljokohan kaikesta moitteesta lausuttanee parantamisen

jalossa tarkoituksessa? Paljokohan siitä on tarkoin mietittyä,

kiihkotonta, ystävällistä, oikeutettua ja niin lausuttua, että se

vaikuttaa hyvästi? "Korva, joka kuulee elämän rangaistusta, asuu

viisasten joukossa", sanoo Salomo. Mutta ne ovat harvinaisia -- kenties

harvinaisempia kuin mikään muu. Kuinkahan moni tosikristitty

muistaneekaan elämässään toteuttaa tätä velvollisuuksista vaikeinta? Me

moitimme uunia, joka lämmittäessä ei lämpene heijastaakseen sitten

lämpöä huoneeseen. Me sanomme sen _nielevän_ halkoja. Samallaisia

olemme usein itsekkin. Raamatunselityksissä ja jumalanpalveluksissa

herää meissä lempeitä, rakkautta uhkuvia, pyhiä tunteita -- mutta jos

ne pian haihtuvat hyödyttämättä laisinkaan arkielämää, puhdistamatta,

lämmittämättä kotiemme ilmaa, niin on se uskontomme, tunteidemme

tuhlaamista: me kulutamme hyödyttömästi, äskeistä vertausta

käyttääksemme, uskonnollisia polttoaineita levittämättä uskonnon lämpöä

ympärillemme.

Me olemme polvillamme nöyrästi tunnustaneet, ettemme ole armoa

ansainneet ja kelpaamme yhtä vähän taivaalliseen Jerusalemiin kuin

Riitta ja Mari tai ovensuussa pysytteleivä kerjäläistyttö hienoihin

saleihimme. Nöyrtyen ja katuen olemme tunnustaneet ajatuksilla,

sanoilla ja töillä tehneemme syntiä Jumalaa ja hänen pyhiä käskyjänsä

vastaan ja joka päivä ja joka hetki monella tavalla rikkoneemme

taivaallisen Isämme tahtoa. Mutta kirkosta tultuamme me ankarasti ja

rakkaudettomasti rankaisemme lapsiamme ja palvelijoitamme, koska he

maallisissa asioissa ovat yhtä taitamattomat ja huolimattomat kuin itse

juuri äsken tunnustimme olevamme taivaallisissa. Tokkohan muisto

Kristuksen äärettömästä kärsivällisyydestä edes jossakin määrin lientää

omaa kärsimättömyyttämme toistettuamme seitsemänkymmentä kertaa

seitsemän saman asian kuuroille korville? Uskonnollisten tunteidemme

vakavuutta emme epäile, mutta meiltä puuttuu vielä niiden

_sovelluttaminen_ jokapäiväiseen elämäämme, etteivät ne huonossa

uunissa lämminneen ilman lailla pääsisi hyödyttämättä häviämään

äärettömään avaruuteen.

Pyhässä raamatussa on monta ihanaa esimerkkiä, miten nuhde ja moite on

lausuttava. Kun apostoli Paavalin täytyy horjahtaneita kristityitä

nuhdella -- miten huolellisesti hän sanansa valitsee, miten lempeästi

nuhteensa lausuu! Hän tunnustaa sen hyvän, joka rikollisissa on. Hän

vakuuttaa heitä esirukouksistaan ja rakkaudestaan. Ja kun nuoli viimein

laukiaa -- miten varmasti se oikeaan osuu juuri hänen rakkautensa

tähden.

Mutta onhan Paavalia suurempi, puhtaampi, rakastavampi -- Hän, joka

maan päällä asuessaan valitsi kaksitoista alhaista, oppimatonta,

ennakkoluuloista miestä, jotka hidasoppisina, vielä Mestarinsa

kuolinpäivänä häiritsivät hänen maallisen elämänsä viimeisiä hetkiä,

kiistellen "kuka oli suurin", jota Hän niin usein oli heille

selittänyt. Kun muu ei auttanut, polvistui hän rakkaudesta orjan työtä

tekemään, sanoen: "te kutsutte minua Mestariksi ja Herraksi, ja te

sanotte oikein, sillä se minä olen. Jos nyt minä, teidän Herranne ja

Mestarinne, olen teidän jalkanne pessyt, niin pitää teidänkin toinen

toisenne jalat pesemän." [Joh. 13:13, 14.]

Kun vanhemmat, työnantajat ja isännät oppivat siinä hengessä neuvomaan,

silloin neuvo entistä enemmän tehoo. Sen hengen voimallahan Fénelon

muutti ylpeän, oikullisen, itsekkään Burgundin herttuan nöyräksi,

lempeäksi, suvaitsevaiseksi toisille ja ankaraksi ainoastaan itselleen.

Hänenhän mielilauseensa oli: "täydellisyys ainoastaan jaksaa suvaita

epätäydellistä".

Mutta paitsi moitetta, jolla on määrätty tarkoituksensa -- miten paljo

moitetta vain pahantuulen ilmauksena! Viholainen polttaa meitä, ja me

viskaamme sen naapurillemme; tuli polttaa meitä ja me viskaamme hiiliä

ja kuumaa tuhkaa jokaisen päälle ympäristössämme.

On _kiukkuisuutta_, joka lakkaamattomana ikäväin muistutusten

tihusateena tunkeutuu kaikkialle; on mielen _katkeruutta_, joka

koillismyrskynä seestymättömältä taivaalta puhaltaa; on _riidanhalua_,

joka ukkospilvenä salamoi ja raehtii. Kaikki nämä ovat hyödytöntä

pahemmat. Ne ovat _syntejä_, ihan yhtä suuria ja rumia kuin nekin,

joita sivistynyt seura kauhistuu.

Nämä kaikki ovat suurimmaksi osaksi huonon ruuansulatuksen,

kiihtyneiden hermojen tai yleisen kivuloisuuden synnyttämiä sairaloisia

tunteita, jotka me syydämme lähimmäisillemme.

Pappi syö liian paljon mieliruokaansa, menee kirkkoon ja nähdessään

siellä vähän ihmisiä nuhtelee heitä poissaolevain laiminlyömisen

synneistä. "Seurakunta on kylmä, se ei välitä uskonnosta" j.n.e. --

kaikki ainoastaan liiallisen syönnin seurauksia.

Teemmepä joskus viikossa kuuden viikon työn. Hermomme ja aivomme

rasittuvat liiaksi ja jonkun aikaa näyttää meistä kaikki synkän

synkältä ja kotikin kulkevan perikatoansa kohti. Palvelijat eivät ole

milloinkaan olleet niin huolimattomat, lapset niin meluisat, koti ei

kuuna kullan valkeana niin kauheassa epäjärjestyksessä, valtion

hallitus niin huono, ja kirkko joutumassa Antikristuksen valtaan. Mutta

ainoa erotus entisen ja nykyisen välillä onkin ainoastaan siinä, että

olemme voimamme tyyten tuhlanneet ja näemme koko maailman synkässä

valossa. Silloin pitäisi meidän pysyttää moitteen raivotarta etäällä ja

sen sijaan harjoittaa vaikenemisen avua, kunnes hermot tyyntyvät. On

aikoja, jolloin ei kenenkään pitäisi uskaltautua arvostelemaan

lähimmäistänsä, torumaan lapsiaan tai palvelijoitaan tai moittimaan

ystäviään -- aikoja niin ärtyisiä, ettei voi sitä liioittelematta

tehdä. Silloin pitäisi päinvastoin harjoittaa vaikenemisen avua ja

vielä enemmän -- koettaa rukouksen voimaa.

Mutta vaikkemme milloinkaan olisikkaan kiukkuisia, katkeria tai

riitaisia ja kuitenkin on velvollisuutemme huomauttaa ja oikaista

toisten virheitä, herää kysymys: millä tavalla sopivimmin? Vastaukseksi

pikku vertaus kahdesta naisesta.

* * * * *

Rouva Varmanen on jalomielinen, voimakas- ja lujaluonteinen,

vaikutusvaltainen nainen. Hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä on

selvä, varma ja tuikitarkka. Hän auttaa köyhiä, höyntelee sairaita ja

kärsiviä. Hän on vilpittömästi uskonnollinen. Naisen velvollisuudet hän

toimittaa miltei saavuttamattoman täydellisesti. Lupauksensa hän

täyttää säntilleen ja on täsmällinen kuin rautatien kello.

Mutta kaikista oivallisista avuistaan huolimatta ei rouva Varmanen voi

kotiansa onnelliseksi saada. Hän on näet mitä toivottomin moittija --

periaatteellinen moittija. Hänellä on pettämätön mittakaava kaikelle

maailmassa, ajatustensa järjestämisestä aina hurstin levittämiseen tai

pyyhkeen päärmämiseen ja kieltämättömänä velvollisuutenaan hän pitää

saattaa kaikki talossaan sen mittakaavansa mukaiseksi. Ei hän usein

toru eikä ole juuri kiukkuinenkaan; mutta hän on tyyni, taipumattoman

ankara eikä pieninkään virhe pääse huomaamatta livahtamaan. Hän ei

jätä mitään nuhtelematta; hän ei salli puolustelemista; hän ei hyväksy

mitään muuta kuin oman mittakaavansa mukaisen täydellisyyden. Hänen

nuhteensa ovat niin selvät ja terävät, että ne tepsivät

paatuneimpaankin.

Siksipä hän, vaikka harvoin menettääkin malttinsa ja tuskin milloinkaan

kiivastuu, kuitenkin saattaa koko ympäristönsä epätoivoon puhuessaan

niin tyynesti ja hillitysti. Palvelijat häntä pelkäävät, vaan eivät

rakasta. Hänen miehensä, hyvä ja jalomielinen, vaikka tavoiltaan hieman

ajattelematon ja huolimaton, toisinaan on ihan nääntyä hänen alituisiin

moitteihinsa. Hänen lapsensa kuvittelevat hänet seisomassa etäisellä,

muiden ihmisten saavuttamattomalla kukkulalla, josta hän nuhtelevin

silmin hellittämättä katselee tottelemattomia poikia ja tyttöjä. He

ihmettelevät, mitenkä niin kelpo äitillä on lapsia, jotka, vaikka miten

siivoja koettaisivat olla, kuitenkin joka päivä varmasti tekevät jotain

nurinniskaista.

Rouva Varmasen virhe ei ole korkea päämäärä, jonne hän koettaa

ympäristöään kohottaa, vaan väärä tapa, joten hän sinne pyrkii. Hän on

saanut päähänsä, että moittiminen on ainoa keino oikaista erehtynyttä.

Hänelle ei ole mieleenkään juolahtanut, että hänellä olisi yhtä suuri

velvollisuus kiittää kuin moittia ja että ihmisiä pikemmin saa tekemään

oikein kiittämällä sitä, mitä he ovat tehneet hyvästi, kuin virheitä ja

erehdyksiä moittien.

Vastapäätä rouva Varmasta asuu rouva Tyytyväinen, hiljainen, vaatimaton

nainen, joka ei ole läheskään niin lujaluonteinen ja oivallinen kuin

hänen naapurinsa. Hän on iloinen ja vilkas eivätkä hänen periaatteensa

ole niin järkähtämättömät; hänen elämänsä suurena päämaalina on välttää

ikävyyksiä ja saada sen miellyttävät puolet pysyviksi.

Rouva Tyytyväistä rakastavat hänen miehensä, lapsensa ja palvelijansa,

sillä hän jo luonnostaan on jokaiselle ystävällinen. Hän on

tietämättänsä miellyttävä.

Rouva Varmanen tarkastaa komeasti katettua päivällispöytäänsä, tutkien

joka esinettä erikseen ja virkkaa viimein: "katsoppas, Johanna,

tuota mustaa pilkkua suola-astiassa! Oikein hämmästyn sinun

huolimattomuuttasi!" -- Rouva Tyytyväinen sanoo: "sanoppas, Johanna,

missä olet oppinut näin sievästi pöytää kattamaan? Kaikki on niin

siroa ja siistiä, paitsi -- katsoppas! -- pyyhkäiseppäs hiukan tuota

suola-astiaa; -- kas niin, kaikki on nyt vallan mainiosti."

Rouva Varmasen lapset ja palvelijat eivät kuule muusta puhuttavankaan

kuin virheistään; rouva Tyytyväisen palvelijat hyvistä puolistaan. Hän

kiittää heidän onnistumistaan ja kehoittaa heitä edistymään samaan

suuntaan. Hänen miehensä tuntee pysyvänsä ylevänä vaimonsa silmissä ja

lapset tuntevat olevansa äitinsä rakastamia hyviä lapsia, vaikkakin

rouva Tyytyväinen joskus saattaa olla aika vihainen ja torua väki

lailla, kun jotakin menee ihan nurinpäin.

Nämä kaksi perhettä selvästi osottavat, miten paljoa enemmän ihan

tavallinen nainen luontaisella miellyttäväisyydellään saa aikaan kuin

lujaluonteisempi, hurskaampi ja periaatteellisempi nainen, joka koettaa

ihmisluontoa kangella kohottaa, jolla sitä ei ole tarkoitettu

kohotettavaksi.

Ihmisten virheet ja erehdykset saavat yhtä usein alkunsa

toivottomuudesta kuin muistakin syistä. Eiköhän meitäkin liene joskus

painanut virheiden taakka, joita pelkästä rohkeuden puutteesta emme ole

kyenneet oikaisemaan? Ja eiköhän meitä toiselta puolen todellakin ole

auttanut ystävä, joka uskoi meistä hyvää, luotti meihin, näki hyvät

puolemme valoisimmassa valossa ja peitti virheemme?

Muistakaamme olevamme samaa lihaa ja verta, -- puutteet, heikkoudet

ovat samat lähimmäisessämme kuin meissäkin, samat jokaisessa

äkkinäisessä palvelijassa ja ajattelemattomassa lapsessa.

* * * * *

Tarkastakaamme vielä muutamin sanoin luettua.

Ensiksi: päättäkäämme uurastaa _vaikenemisen avun_ harjoittamista.

Toiseksi: pitäkäämme kaikkea ajattelematonta _moittimista syntinä_

elkäämmekä myrkyttäkö lähimmäisemme elämää ikävillä ja turhanaikaisilla

muistutuksilla.

Kolmanneksi: harjoittakaamme _kiitoksen avua_. Kaikkia meitä on

opetettu, että meidän velvollisuutemme on kiittää Jumalaa, mutta harvat

meistä ovat ajatelleet velvollisuuttamme kiittää ihmisiäkin. Samasta

syystä, josta kiitämme jumalallista hyvyyttä, tulee meidän kiittää

inhimillistäkin kuntoa.

Meidän pitää kiittää ystäviämme -- läheisiä rakkaita ystäviämme. Meidän

pitää katsella ja ajatella heidän hyviä töitään, kunnes virheet

unohduksiin jäävät. Ja vasta sitten kuin me rakastamme heitä hellimmin

ja enimmän näemme heidän hyviä puoliaan, vasta sitten on aika viisaasti

huomauttaa heitä parannettavista puolista.

Vanhempain pitää oppia kiittämään lapsiaan joka kerta, kun he sitä

ansaitsevat ja ihan yhtä huolellisesti kuin he heitä virheistäkin

huomauttavat, ja isäntäin yhtä tunnollisesti ilmaista mielihyvänsä

palvelijain hyvästi tekemästä työstä kuin moittia heidän

huolimattomuuttaan. Se, joka tätä parannuskeinoa käyttää, huomaa heti

kiitoksen moitetta tepsivämmäksi. Kiitäppäs kerran huolimatonta

palvelijaa, joka joskus on tehtävässään onnistunut ja huomaa, miten

hänen silmänsä välähtävät. Varmasti hän hyväksymisesi muistaa ja tekee

saman työnsä vastakin yhtä hyvästi, jollei paremmin.

Kun moitit -- tee se harvoin ja aina kahden kesken -- niin sano

tyynesti ja ystävällisesti ja niin hienotunteisesti kuin voit. Lasten

ja palvelijain moittiminen toisten kuullen on kerrassaan sopimatonta.

Ylpeyttä, uhkaa ja itsepäisyyttä sillä tavalla herätetään, mutta kahden

kesken annettu neuvo kiitollisena huomioon otetaan.

Yleisenä sääntönä tahtoisin muistiin teroittaa, että lapsia on aina

silloin kohdeltava samoin kuin aikuisiakin; he ovat yhtä arkatunteisia

ja tarvitsevat yhtä paljon hienotunteisuutta kuin aikaihmisetkin.

Kun me viimein olemme päässeet niin pitkälle, että huomaamme ja

tunnustamme sen hyvän, joka on ystävissämme, lapsissamme,

palvelijoissamme ja sitä kaikissa olosuhteissamme silmällä pidämme,

joko meidän sitten on kiitettävä tai moitittava -- silloin olemme

ottaneet kiinni ja surmanneet yhden _pikku ketun_, joka on turmellut

monta nuppua viinimäessämme.