-- Isä, mitä sinä aijot lukea meille nyt talvipuhteina? kysäisi Jenny.
-- Olen aikonut lukea sarjan saarnoja, -- vastasin -- jokseenkin
kummallisesta tekstistä, jota käsittelee muuan vanha kirjoitus, jonka
tässä joku päivä sitten löysin lentokirjasten joukosta vinniltä.
-- Elä sano _saarnoja_, isä -- se tuntuu niin hirveän vakavalta ja
talvipuhteina kaipaa jotain oikein hauskaa.
-- No, luentoja sitten, -- minä oikaisin, -- tai kirjoituksia tai
esitelmiä; sanoipa niitä nyt miksi tahansa.
-- Mutta minkäs ihmeellisen tekstin sinä sitten löysit sieltä?
-- Onpahan muuan, josta äitisi isoisän isoisä, hyvin jumalinen ja
suuressa arvossa pidetty Simo Shuttleworth, kerran saarnasi niiden
surkuteltavain luopumisten ja eripuraisuuksien johdosta hurskasten
keskuudessa West Dofieldin kaupungissa, ja se kuuluu: "_ottakaa kiinni
ketut, ne pikku ketut, jotka turmelevat viinimäet; sillä meidän
viinimäkemme ovat nupussa_." [Sal. Korkea veisu 2:15.]
-- Onpa se todellakin kummallinen teksti. Mutta en minä ymmärrä, mitä
sinä sillä tarkoitat.
-- Ihan yksinkertaisesti tutkistelemusta _pikku ketuista_, toimitin
minä. Ja "pikku ketuilla" minä tarkoitan niitä näkymättömiä,
huomaamattomia ja vähäpätöisiä _pikku_ seikkoja, jotka turmelevat kodin
onnen eivätkä anna kodin säilyä niin hyvänä kuin sen pitäisi ja se
voisi olla.
Rakennettakoon vain komeita, mukavia ja hauskoja asuntoja,
koristeltakoon seinät ihanimmilla tauluilla ja huoneet jaloimmilla
taideteoksilla, asukoon siellä ihmisiä, joita sukulaisuus ja yhteiset
harrastukset yhdistävät, olkoon heistä jokainen itsessään hyvä- ja
jaloluonteinen, olkoot he toisilleen uskolliset, olkoot jalomielisiä,
periaatteellisia ja Jumalaa pelkääviä -- ja sittenkin näiden ilkeiden,
jäytäväin, vähäpätöisten kettujen hävitykset turmelevat puolet kodin
viinimäen onnentertuista ennen niiden tuleutumista. Ihmiset, jotka
mielellään antaisivat henkensä toistensa edestä, eivät mitenkään voi
elää onnellisesti yhdessä; toisin sanoen: he ovat paljoa vähemmän
onnelliset kuin he olosuhteihinsa ja hyviin ominaisuuksiinsa nähden
voisivat olla.
Syynä siihen on tavallisesti se, että koti ei ole ainoastaan
molemminpuolisten harrastusten, vaan myöskin molemminpuolisen
avomielisyyden asuinsija. Siellä on elämä peittelemätöntä; siellä on
sen arkihuone, sen pukuhuone, josta me lähdemme ihmisten joukkoon,
häikäilevämpään, varovaisempaan seuraelämään riisuttuamme arkipuvun
mukana arkitapammekin. Siksipä vanha sananlasku sanookin: "kukaan ei
ole suuri kammaripalvelijansa silmissä" ja tuttu varotus: "elä asu
ystäväsi kanssa, muuten hänet menetät."
-- Sehän vain merkitsee, -- vaimoni keskeytti -- että me ihmiset emme
ole täydellisiä ja että mitä paremmin me opimme lähimmäisiämme
tuntemaan, sitä enemmän me heissä puutteita huomaamme. Ne luonteet,
jotka kestävät jokapäiväisen yhteiselämän koetukset, ovat miltei yhtä
lukuisat kuin neliapilaat niityllä. Yleensä tuntuu siltä kuin ne,
jotka eivät kiusaa meitä erityisillä virheillään, sen sijaan
tuskastuttaisivat meitä saamattomuudellaan. Täydellisesti hilliytynyt,
tasainen ja luja luonne on niin harvinainen ilmiö, että sitä ei
milloinkaan voi toivoakkaan tapaavansa elämää tutkiessaan.
-- Arvelin juuri sanoa, -- minä jatkoin -- jotta -- koska perhe-elämä
luonnostaan on niin peittelemätöntä, että siltä puuttuu varsinaisia
sulkuja ja verhoja, jotka sen ulkopuolella, maailmassa, estävät ihmisiä
näkemästä toistensa virheitä ja joutumasta riitaan -- jotta on
todellakin hyvin omituista, että kotia ja perhettä perustettaessa
kuitenkin tavallisesti paljoa vähemmin mietitään, huolletaan ja
tulevaisuutta silmällä pidetään kuin useimpiin muihin yrityksiin
ryhdyttäessä. Eihän kukaan mielellään esimerkiksi pane konetta käymään,
ennenkuin on perehtynyt sen toiminnan laatuun ja käyttötapaan ja
varmasti tiedä todellakin osaavansa, tietävänsä ja taitavansa sitä
oikein hoitaa ja käyttää. Eikähän kukaan mielellään koetakkaan soittaa
viulua, ennenkuin on vakuutunut, että sormet ovat tarpeeksi pitkät ja
notkeat tarvittaviin näppäyksiin, jotta syntyisi sointuja eikä
epäsointuja. Mitähän me ajattelisimmekaan miehestä, joka antaisi
kokonaisen orkesterin soittaa huolimatta vähintäkään eri soittokoneiden
keskinäisestä sointuisuudesta ja korvia särkevässä melussa vain
voivottelisi ja tukkaansa repisi? Epäsointu ei ole silloin
soittokoneiden syy; niistä voi jokainen erikseen helähyttää suloisia,
ihania säveliä, mutta kun niitä vasten sointuisuuden lakia pakotetaan
yhdessä soittamaan, niin niistä jokainen puolestaan lisää räikeää
epäsointua. Vielä mielettömämpää olisi vaatia soittokoneesta sellaista
ääntä, joka on kerrassaan vasten sen soitannollista luonnetta -- vaatia
esimerkiksi huilusta bassosooloa tai suuttua pasuunaan, ettei se voi
täyttää moniäänisen viulun tehtävää.
Mutta niinhän käy usein perhettä perustettaessa. Mies ja nainen
tuntevat jonkunmoista heimolaisuutta, jonkunlaista samantapaisuutta
luonteissaan ja siihen perustuu molemminpuolinen mieltymys.
Tavallisesti he vähän välittävät tarkemmin tutkia toistensa luonteen
ominaisuuksia ja mitä ne yhteiselämässä tulevat toisiinsa vaikuttamaan.
Ja mielellään he jättävät ennakolta sovittamatta ja virittämättä ne
soittokoneet, jotka toisiansa auttavat soimaan koko elämän ijän
sointuisasti tai koko elämän ijän epäsointuisasti. Vähän aikaa
kihloissa oltuaan, jolloin molempain kihlattujen suhde toisiinsa varta
vasten on niin päinvastainen kuin suinkin, mitä avioliitossa seuraa,
nuori pariskunta muuttaa kotiinsa ja yhteiselämä alkaa.
Mutta molempain sukulaiset ja ystävät pitävät ehkä liiankin usein uutta
kotia erittäin sopivana tyyssijana. Luonnollisesti joutuvat hekin siten
perhe-elämän keskuuteen huomaamatta, mitä seurauksia on toisen luonteen
vaikutuksesta toiseen -- eri soittokoneiden yhteissoitosta. Sitten
tulevat lapset, joista jokainen itsessään on oma maailmansa omine eri
tahtoineen ja erityisine mahdollisuuksineen ja kehityksineen. Ja kun
siihen lisäämme palvelijat ja apulaiset vähemmänarvoisine äänineen
soittajaisissa, on perhe valmis ja täysilukuinen.
Eipä totta tosiaan olekkaan ihmeellistä, jos kaikista näistä sattuman
-- vai kohtalonko? -- yhdistämistä ja yhdessä soittavista
soittokoneista joskus kuuluu yhtä paljon epäsointuja kuin sointujakin.
Sillä vaikka kohta mies ja vaimo sopeutuisivatkin, niin kenties käly
tai anoppi sointuisuutta häiritsee, ja sitä paitsi jokainen lapsi
erilaisine luonteenaiheineen aina helposti selkkauksia synnyttää.
Ihmisluonnon varjelusvoimat ovat kuitenkin niin lujat ja monellaiset,
että perhe-elämä sittenkin, kaikista näistä poikenluomaisuuksista
huolimatta, on suurinta ja puhtainta onnea, mitä ihmiselle maan päällä
suodaan. Huolellisesti hoidettuna se voisi olla vielä sitäkin
onnellisempaa. Hyvin hyviä omenoita on kasvanut puissa, jotka on
istutettu viljavaan maahan ja jätetty oman onnensa nojaan; mutta
parempia ja maukkaampia omenoita saadaan niistä puista, joita
puutarhuri hoitaa ja karsii. Niinpä kodinkin taimitarhassa. Jos kaikki
turmiolliset pikku ketut sieltä paikalla karkoitettaisiin, niin vuodet
läpeensä me saisimme nauttia entistään kauniimmista kukista ja
mehuisammista hedelmistä.
-- Mutta, isä -- virkkoi silloin Jenny -- mitä ne ketut sitten ovat?
-- Niin, kuten tekstimme sanoo, ovat ne _pieniä_ kettuja, monen hyvän
ihmisen lemmikkieläimiä ja heidän mielestään useinkin oikein sieviä
pikku elukoita, joista voi olla hyötyäkin eikä missään tapauksessa
suurta vahinkoa. Ne saattaa jakaa seitsemään luokkaan niinkuin Noak
jakoi eläimet arkissa. Nämä seitsemän pikku kettua ovat:
1. Moittiminen.
2. Ärtyisyys.
3. Tukahuttaminen.
4. Itsepäisyys.
5. Suvaitsemattomuus.
6. Epäkohteliaisuus.
7. Vaativaisuus.
Ja tässä, esitelmääni palaten, on nyt minun sanottavani ensimmäisestä
pikku ketusta.