_Anna._
Kuule minua, Bartholdus, ja tuomitse sitte. -- Tahdon sinulle tehdä
tunnustukseni, vaikka sydäntäni särkee sitä tehdessäni... Silloin kuin
sanoin sinua rakastavani, silloin en valhetellut ... sillä todella sinua
rakastin... Mutta aika kului ... vilkkaat levottomat ajatukseni
työnsivät sinne tänne ... lapsuuteni synnyttämä siemen tyytymättömyyteen
kypseni minussa päivä päivältä ja minä rupesin halajamaan jotakin, kuin
ei minulla ollut, suuttumaan kaikkiin, kuin minulla oli... Sinä olit
vaan lukiolainen ja ai'oit päällepäätteeksi tulla papiksi... Minun
lempeni alkoi tuntua minusta niin aivan jokapäiväiseltä... En voinut
enää löytää sinussa eikä rakkaudessas einettäkään tuota viehettävää,
eriskummallista, jota mielikuvitteluni kuvaili minulle rakkaudeksi,
autuudeksi... Bartholdus! -- Vähitellen näin sinussa vaan tuon kurjan
jokapäiväisen leivän edestä pyrkivän henkilön -- ja sinun hellyytesi
alkoi käydä minulle ikäväksi... Silloin satuin purjehtimaan isäni kanssa
tuolla ulkona lahdella ... varmaan muistat sen myrskyisen illan...
Veneemme kaatui... Minä olin hukkua ja olisinkin ollut kuoleman oma
ell'ei eräs nuori mies oman henkensä vaaralla olisi heittäytynyt
aaltojen syliin minua pelastaaksensa... Hän oli nuori, hän oli kaunis
ja...
_Bartholdus Simonis._
Ja sinä rakastuit häneen! Ha! ha! ha!
_Anna._
Minä luulin hänessä löytäneeni uneilmani sankarin ja samassa ehtineeni
toiveitteni perille. -- Monet seikat yhdistyivät heittämään hänen
ylitsensä mieltäni viehettävän vaipan. En tuntenut hänen todellista
säätyänsä, jota kuitenkin syystä arvelin korkeaksi; oikean nimensä piti
hän salassa.
_Bartholdus Simonis._
Eikö ollut hänellä syytä tehdä siten? Oh, tämä oli kaikin puolin ylevä
sallimus! Ha! ha! ha!
_Anna._
Älä naura niin kamalasti! -- Hän tosin on venäläinen, mutta sitä en
silloin tiennyt. Että hän oli nuori ja loistava, sen näin, että hänen
rinnassansa jalo ja vilpitön sydän sykkisi -- siitä luulin voivani olla
varma. Kaikella kohteliaisuudella käyttelikse hän minua kohtaan
ritarillisuuden sääntöjä noudattamalla... Henkeni oli hän pelastanut...
Minä olin hänelle kiitollisuuden velassa ... ja kuin hän sanoi
rakastavansa minua...
_Bartholdus Simonis._
Niin et sinäkään voinut olla häntä rakastamatta! -- Sen olet jo
kertonut, mutta kerro vieläkin tuosta oivallisesta lemmen leikistä!
_Anna._
Kauneitten sanainsa ja nerokkaitten valheittensa avulla koki hän saada
minulta tiedon kaikista niistä asioista, jotka koskivat tämän maan ja
tämän kaupungin puolustushankkeita...
_Bartholdus Simonis (Keskeyttäen)._
Siksi että hän sai sinun pettämään kotikaupunkisi ja samalla kotimaasi!
Sinä olet tehnyt kauniin työn, Anna, oikein ikimuistettavan. Mutta missä
on hän sun lemmittysi nyt? Etkö jo riennä hänen luoksensa?
_Anna (itkusilmin, mutta voimallisesti)._
-- Se on tosi Bartholdus! Hän sai minut tekemään tuon inhoittavan työn,
jonka mainitsit, sillä minun järkeni oli pimitetty. Vasta tänään tulin
havaitsemaan hänen kavaluutensa; minun silmäni aukenivat ja minusta
tuntui niinkuin sille ihmiselle tuntuu, joka herää surullisesta,
levottomasta unesta. Kuitenkin oli siinä se eroitus, ett'ei minun
unelmani ollutkaan paljas unelma! En voinut kieltää tehtyä tekoani,
kauhistavana ja peloittavana asettui se eteheni... Mielelläni olisin
heti paikalla mennyt kuolemaan, jos sillä olisin suorittanut rikokseni!
Mutta ei! Omatuntoni huusi väkevällä äänellä että minun piti kostaa sitä
miestä, jota en koskaan todellisesti ole rakastanut, joka
kiitollisuuteni tunteet kavalasti käytti hurjiin tuumiinsa. Sentähden
elän vielä, sentähden lähetin Ericin sinun tykös, sentähden kannan tätä
kivääriä. -- Nyt olet kuullut erhetykseni historian, Bartholdus! Yksin
sinulle olen sen kertonut...
_Bartholdus Simonis._