_Anna._
Antakaa anteeksi, kunnioitettava herra! Minä olen nuori ja ymmärtämätön
-- en uskaltanut käskyttä astua puhumaan upsierien kanssa. Jos olisi
ollut vihollinen, niin toisin tehnyt olisin!
_Bartholdus Simonis._
Kuinka silloin olisit tehnyt?
_Anna._
Ensin olisin ampunut ja sitte huutanut apua voimiani myöten!
_Bartholdus Simonis._
Oikein -- niin sinun olisi tullut tehdä... Ehk'ei tässä olekkaan syytä
suuttua sinuun... Mutta ole toisten paremmin varoillasi!
_Anna._
Hyvä herra! Uskallanko ... tohdinko kysyä teiltä, jos meidän miehet
tänäpänä saivat voiton? Tykkien jyske on kuulunut aina tänne asti ja
levottomuus on kaupungissa ollut suuri.
_Bartholdus Simonis (innolla)._
Saivat voiton!... suuren voiton!... kauniin voiton!... ihanan voiton! Oi
Jumalani, mikä päivä! Meidän soturimme tekivät ihmeitä! Niinkuin
jalopeurat karkasivat he vihollisten päälle!... Siinä kaatui mik'ei
mennyt pakoon ... kaikki maahan masentui! Surrottujen rumien ylitse kävi
voittoretkemme! -- Hurrahuutojen kajahtaissa ei saattanut kuulla
kuolevaisten valituksiakaan! --
_Anna (Itsekseen)._
Kuinka hänen silmänsä loistavat eriskummallisesti! -- _(Ääneen)._ -- Te
olette haavoitettu, herra upsieri? --
_Bartholdus Simonis._
Niin olen ... kaksi kiväärin luotia tunki käsivarteni läpi -- ei sen
enempää! --
_Anna (Itsekseen)._
Ei sen enempää! Todella -- hän puhuu kuin sodassa harmaantunut sotilas.
-- _(Ääneen)._ -- Jos vielä rohkenisin tehdä kysymyksiä, niin pyytäisin
teitä selittämään, miltä tuntuupi ensikerran tulla taisteluun... Jos
minunkin joskus tulisi mennä tuleen, niin voisipa tuo olla hyödyksi
edeltäpäin tietää...
_Bartholdus Simonis._
Miltä se tuntuu? Ylevältä, sangen ylevältä! Ensimäisen tykin pamahtaissa
piirtelivät viluvedet kaiken ruumiini lävitse, mutta en usko että se
tapahtui pelosta, vaan tottumattomuudesta ja innosta... Kuula tuli
vinkuen meidän joukkoomme ... ja yksi meidän miehistä kaatui maahan ...
päätänsä lyhyempi kuin ennen. En seisonut kauemmas hänestä, kuin että
hänen verensä niinkuin myrskyn heittämä rankkasade ripsahteli
kasvoilleni ... silloin oma vereni läksi virtaamaan ja minä purin
hammasta!... Pamahti niin toinen laukaus ... kiemaellen mennä
viuhahtivat kuulat päämme ylitse... Into nousi meissä!... Me katselimme
levottomasti Burmeisteriin!... Mutta jo olikin aika tullut rynnätä! --
"Eteenpäin pojat!" -- huusi hän -- "Eteenpäin ja taistelkaa nyt kuin
miehet maanne edestä!" -- Ei muuta! Ukkosen jyrinällä vastasimme
hänelle: "eteenpäin!" ja juoksussa läksimme vihollista vastaan!... En
tiedä kuinka kovasti juoksin ... kuinka kauas... Sotalippu oli
vasemmassa kädessäni, miekkani oli oikeassa... Sen muistan että pian
näin julmia viiksihuulinaamoja edessäni jo kiväreitä kiiltää kimalteli
silmiini... Vihollinen antoi tulta... Minä tunsin kovan tuskan kädessäni
... päätäni pyörrytti ... ja minä kaaduin.
_Anna._
Herra Jumala! sinä kaaduit...
_Bartholdus Simonis (jok'ei innossaan ole kuullut Annan sanoja)._
-- "Sotabanérimme vaipuu maahan! Pelastakaa kallis banérimme!" -- huusi
evesti Burmeister. Nämä hänen sanansa minäkin kuulin ja ne herättivät,
sytyttivät uudesti hengen rinnassani... Jo oli ystäväni Olavi
ottamaisillansa sotalipun kädestäni... Silloin nousin jälleen jaloilleni
ja huusin kuin hullu: "En minä jätä rakasta lippuani toisille! Eteenpäin
Suomalaiset! Teidän lippunne liehuu vielä!" --
_Anna._