_Anna ja Amalia._
_Amalia._
Anna! Anna! -- No täälläpä sinä oletkin! Hyvä että vihdoinkin löysin
sinun!... Mutta sinä katsot niin kamalasti, niin kiivaasti, että minä
oikein pelkään. Anna kulta! Mikä sinua vaivaa?
_Anna (katsoen synkästi eteensä. Voimakkaasti)._
-- Minä tahdon kostaa! --
_Amalia._
Jumal' armahtakoon kuinkas minua säikähytät! Mitä sinä nyt tahdotkaan
kostaa? En ole sinulle mitään pahaa tehnyt... Hyvä Anna! Emmekö aina ole
olleet ystävät?
_Anna._
Hyvä Anna! Ha! ha! ha! Hyvä Anna! Minä en ole mikään hyvä Anna! -- Sano
minusta paha Anna! ilkeä Anna! petollinen Anna!... sano vielä kavaltaja
-- Annakin! Sekään ei ole liiaksi sanottu! --
_Amalia._
Minä en ymmärrä sinua. -- Varmaan olet kovasti erhettynyt niinkuin
Bartholdus sinusta sanoi minulle...
_Anna (voimakkasti)._
Niin olen! Kovin olen erhettynyt! Pidin kiitollisuuden rakkautena ja
luulin vihaavani häntä, jota rakastan, toivoin rehellisyyttä löytäväni
siellä, jossa löytyi ainoastaan kavaluutta ja löysin jalomielisyyttä
siellä, missä luulin lapsellisuutta löytyväni! Mutta puhuitpa
Bartholdosta? Mitä hänestä? --
_Amalia._
Hän sanoi salaan minulle, että sinä olet kovin erhettynyt ja pettynyt ja
käski minua hänen nimessänsä varoittamaan sinua -- mistä, sit'en tiedä,
sit'ei hän sanonut, mutta varmaankin jostakusta uhkaavasta vaarasta. --
_Anna._
Koska ja missä hän käski?
_Amalia._
Vähän ennen lähtöänsä ja juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, käski
hän. Voi! Olisitpa nähnyt kuinka kaunis hän oli, kun hän Burmeister'ilta
otti sotabanérin ja vannoi sitä puolustaaksensa hamaan kuolemaansa asti!
Mutta hän oli eriskummallisesti surullisen näköinen! Varmaan ajatteli
hän ikävyydellä sinua. Tiedätkös Anna, minä luulen että hän rakastaa
sinua! Todella mahtanet tuntea itses onnelliseksi, kuin sinua lempii
niin jalomielinen nuorukainen kuin Bartholdus? Silminnähtävästi laski
eversti häneen suurempaa luottamusta kuin toisiin...
_Anna._
Haa! Onnelliseksi! Ei ole se onnellinen, joka on onnettomin
onnettomista! _(Itsekseen)._ -- Bartholdus! -- Kuinka julmasti enkö ole
käyttänyt itseäni häntä vastaan ja kuitenkin muisteli hän minua vielä
lähtöhetkenäkin, ajatteli minua! Ah! nyt juontuu mieleeni! Yksin hänelle
saatan ilmoittaa kauhistavan salaisuuteni, hänen jalo mielensä on
säälillä erhetykseni tuomitseva!
_Amalia._