_Anna._
Olen sinua kovin odottanut!
_Gerbert._
Se minua ilahuttaa, merkkinä kuin se ompi siitä, ettäs minua rakastat,
ehk'en toisaalta katsoen tahtoisi sinulle matkaan-saattaa ei edes
hetkenkään surua!... Onko sinulla nyt tuo avain Anna?
_Anna (vähän peräytyen. Itsekseen)._
Sitä hän kohta kysyy! Haa!... jos...
_Gerbert (sydämellisesti)._
Anna kultain! Mikä sinua vaivaa? Et enää vastaa minulle?
_Anna._
Mihin pitää minun vastata?
_Gerbert._
Kysymykseeni... _(tarttuu hellästi Annan käteen)._ -- Oletko toimittanut
toimitettavasi, Anna?
_Anna. (vakaalla äänellä, katsoen epäluuloisesti Gerbertiin)._
-- Olen.
_Gerbert_
Kuinka iloista! Nyt on meillä se välikappale, joka tekee meidän
onnellisemmiksi kuin tähän asti olemmekaan olleet! Jos tietäisit, kuinka
sydäntäni on särkenyt ajatellessani, että kenties joku voi nähdä meitä
näin toinen toisiamme kohtaissamme ulkopuolella kaupungin muuria!
_(jättää Annan käden)._ -- Tuo ei voisi synnyttää muuta kuin epäluuloa
sinua kohtaan, kenties parjausta ja pilkkaakin. Oikein iloitsen, että
tämä sinua uhkaava vaara nyt on poistettu! -- Anna! Viime kerralla
kuvasit niin ihanasti tuon paikan, joka tästälähin on oleva rakkautemme
maja, että tahtoisin vieläkin kuulla sinun siitä puhuvan!
_Anna (Itsekseen)._
Kuinka olen hetkeäkään voinut epäillä hänen jalomielisyyttänsä!
_(Ääneen, hellästi)._ -- Gerbert! Se on tosin ihana paikka! Usein olen
istunut siinä ja uneksinut sinusta, uneksinut mailman ilosta ja taivaan
autuudesta!
_(Hän istuu eräälle kivelle, Gerbert aseutuu Annan jalkain juurelle,
nojaten päänsä hänen syliinsä)._
_Gerbert._
Siellä on vihannoitsevain lehtien sohistessa rakkauteni keksivä ne
sanat, jotka täydellisesti kuvaavat palavan sydämeni tunteita! Ah, Anna!
kuinka hellästi rakastan sinua! -- Tuo paikka ei liene kaukana tästä?
_(Hän katsoo ympärillensä)._
_Anna._
Ei olekkaan. Ell'eivät nuo huoneukset tuolla esteisi näkyalaa, niin
taitaisit nähdä sen vanhan, rehevän vaahteran, joka levittää tuuhean
latvansa katoksi tämän "rakkautemme majan" yli. Aivan lähellä siinä on
lähde, josta pieni, hienosti kohiseva puro lähtee virtaamaan. Seininä
sillä majalla ovat kauniit sireenipensaat, niin tiiheät, ett'ei ihmisen
silmä voi tunkea niiden lävitse. Siellä saatamme olla aivan rauhassa
eikä kukaan voi häiritä meitä. Vaan miksi noin kummastellen katsot
ympärilles?
_Gerbert._
Katselen noita valleja.
_Anna._
Mitä niistä?
_Gerbert._
Eikö Viipuri ole linnoitus?
_Anna._
On varmaankin ja vielä maamme vahvimpiakin.
_Gerbert._
Mutta en näe vallilla ainoatakaan tykkiä! Tuossa on portti, mutta ei
yhtään kanuunaa sen suojaksi. Mokoma linnoitus tämä! Löytyykö täällä
tykkejä ensinkään?
_Anna (nauraen)._
Löytyy maar', mutta niitä on viety sille puolen kaupunkia, mistä
odotetaan vihollisten ryntäävän. Ei niitä löydy niin monta, että niitä
riittäisi joka paikkaan! Neljätoista vaan ja nekin jotensakin pieniä ja
mitättömiä!
_Gerbert (päätänsä pudistaen)._
Neljätoista vaan! Se on aivan mitätön tykkien luku näin suuriin
varustuksiin verraten!
_Anna._
Niin sanoo surumielin isänikin ja huokaa syvään sitä sanoessansa. Vaan
annappas! Löytyyhän niitä sentään useampia. En muistanut, että
porvaristo jätti kymmenen vähän suurempaa tykkiä valleilla
viljältäviksi. Huh! kuinka niitä oli julma katsella kuin niitä
kuljetettiin kaupungin lävitse! Oikein minua peloitti mokomia nähdä!
_Gerbert_
Siis neljäkolmatta yhteen -- sekin on liian vähän!
_Anna._
Surullista kyllä onkin! -- Mutta etkös sinä Gerbert voisi siihen asiaan
toimittaa jotakuta apua? Jos olisin mies, niin toki jonkun keinon
keksisin!
_Gerbert_
Minäkö? Venäjän rajalta kuin näille seuduille muutin en sodan aikana
ensinkään voi saada pääsökirjaa kaupunkiin. Miksikä salavehkeemme, jos
tuloni tänne ja lähtöni täältä olisivat vapaat?
_Anna._
Se on tosi... Tuo sota on kaikin puolin ikävä ... sitä on raskas
ajatella!
_Gerbert (tarttuen Annan käteen)._
Älkäämme sitä ajatelko! -- Ajatelkaamme onneamme, rakkautamme! Se on
asia ilahuttavampaa, miellyttävämpää laatua! -- Nyt pitää minun mennä,
mutta kuin päivä on nukkunut ja aurinko lähtenyt läntiseen
lepokammioonsa, niin palajaan takaisin ja kohtaan sinun tuolla suuren
vaahteran luona.
_Anna._
Minun tulee niin kovin ikävä! Hetkikin sinusta eroitettuna tuntuu
minulle ijankaikkisuutta pitemmäksi, mutta tunti sinun kanssas on
niinkuin hetki!
_Gerbert._
Armaani! Millä sinua lohduttaisin? Muista Anna, ett'ei se aika enää ole
kaukana, joka ijankaikkisesti yhdistää elämämme vaiheet. Sitte ei meidän
konsanaan tarvitse tuntea erohetkien katkeruutta!
_Anna._
Oi että se aika lähestyisi! -- Mutta yöllä ja päivällä vaivaavat minua
niin pahat, julmat aavistukset... En saa sitä paremmaksi... Ne hetket,
kuin olet luonani, ovat mun ainoat levolliset...
_Gerbert._
Älä ole levotoin Annaseni! Peitä toivon vaipalla kaikki ikävät mietteet,
jotka voivat syntyä mielessäs! -- Mutta, kultaseni, en taida päästä
luokses, ell'et anna minulle portin avainta...
_Anna (nousten seisaalle, tulisesti)._
Portin avainta! _(Itsekseen)._ Haa! kuinka nuo Bartholdon onnettomat
sanat soivat korvissani!
_Gerbert (joka myös on noussut seisomaan)._
Mikä sinun on, armas Anna?
_Anna (kiivaasti)._
Ei mikään! ei mikään rakas Gerbert! _(antaa avaimen äkisti Gerbertille,
joka hymyillen ottaa sen vastaan)._ Ja nyt Gerbert! Nyt olen täyttänyt
kaikki pyytämäsi ja lunastanut itselleni oikeuden saada selkoa ja valoa
sameihin kohtaloihini! Lunasta siis sinäkin lupaukses ja sano kukas
oikein olet! Kuka sinä olet Gerbert? Minä tahdon sen tietää nyt tällä
hetkellä! Kuuletko, minä tahdon!
_Gerbert._
Miksi olet niin levotoin, Annaseni, ja niin kiivas? Silmäsi säihkyvät
kummallisesti...
_Anna._
Vastaa suoraan Gerbert, taikka saatat minun mielipuoleksi! Sinä olet
halpa konna, jos luovut sanastasi!
_Gerbert._
En siitä luovukkaan! -- Niin kuule, Anna, minä olen -- kreivi Suljoff.
_Anna._
Kreivi Suljoff! -- Sinä siis olet venäläinen!
_Gerbert._
Halventaako se arvoani, että niin olenkin?
_Anna._
Sinä olet maamme vihollinen!
_Gerbert._
En ole, Anna, siinä erehdyt! Olen päin vastoin sen paras ystävä! Minä
rakastan sitä niin paljon, niin paljon, että soisin sen tykkänään olevan
omani!
_Anna._
Sinä julma olet minun pettänyt!
_Gerbert._
En ole pettänyt, Anna, sillä minä todellakin rakastan sinua hartaasti ja
palavasti ja ai'on sinut nostaa kreivilliseen arvoon. Enkä minä ole
julmamielinenkään. Sen tulet pian huomaamaan, kuin näet minun tämän
kaupungin valtiaana. Oikeutta minä rakastan, sääliä minä rakastan eikä
pidä hiuskarvaakaan vääryydellä murrettaman kenenkään päästä siellä,
missä minulla on päällikkyys! Mutta nyt pitää minun mennä! Suo minun
jäähyväiseksi suudella sinua Anna!
_Anna._
Älä lähesty minua petturi! Nyt minä sydämeni pohjasta vihaan sinua!
Kavaluudellas olet murtanut sen siteen, jonka ensin henkeni pelastamalla
ja sitte rakkaudellas solmeit! Vaan älä myöskään ota askeltakaan pakoon!
-- Nyt olet mun vankini!
_Gerbert._
Se on totta, Anna! -- sinun vankis olen kuolemani hetkeen asti, mutta
nyt menen.
_Anna._
Älä liikahda! -- minä huudan kaupunkilaisia avukseni, että he tulevat
sinua sitomaan!
_Gerbert._
Huuda vaan Annaseni, jos mielit. Täällä ei liene löytyä aivan monta
vaarallista takaa-ajajaa kuin Burmeister väkenensä meni tiehensä! --
Sitä pait on minulla kevyt vene ja vahvoja miehiä soutajina. -- Ja vielä
yksi asia... Minun tulee sääli sinun kunniatas, sillä -- sen Jumala
tietää -- minä rakastan sinua ja tarkoitan parastas. Jos tässä
syntymäkaupungissas ihmiset ennen aikaa saavat huhua meidän liitostamme,
niin ymmärtänet.
_Anna (keskeyttää tuskalla)._
Ah!
_Gerbert._
Hyvästi Anna! Me tapaamme pian toinen toisemme!
_(Annettuansa heittömuiskun Annalle menee Gerbert pois oikealle)._
_Anna (katsottuansa synkästi Gerbertin jälkeen nauraa kamalasti)._
-- Ha! ha! ha! -- Mitä nyt olen tehnyt? Enkö ole pettänyt
syntymäkaupunkiani ja kotimaatani!... _(kätkee hetkeksi kasvonsa
käsiinsä. Sen jälkeen kiivaasti)._ -- Mutta minä tahdon kostaa! --
kostaa kuumasti! -- Ei pidä hänen ikinä, ei kuuna milloinkana hengissä
tuleman tämän kaupungin muurien sisä-puolelle! -- Sen vannon pyhästi! --
Jaa, kostaa, kostaa tahdon! vaan millä tavoin? _(Amalia tulee kiiruhtain
portista)._