_Bartholdus Simonis, jälkeenpäin Anna._
_Bartholdus Simonis._
Haa! -- Mitä kuulin! -- Se ei siis ollutkaan sattumuksesta kuin hänet
kohtasin näin sydänyöllä! -- Mutta mitä merkitsevät nämät hänen
kummalliset retkensä, mitä tarkoittanee hän niillä?... Ihanteleeko hän
luonnon kauneutta? -- Eikö ole luonto säteilevän auringon loistaessa
suloisempi, miellyttävämpi kuin yösydämellä?... Vaeltaako hän raittiin
ilman nautinnassa? Eikö raitista ilmaa löydy muurien sisäpuolla, ett'ei
hänen pelon ja pelästyksen omana tarvitse hankkia sitä ulkopuolla
kaupunkia? -- Taikka etsiikö hän yksinäisyyttä? Eikö hänellä
yksinäisyyttä ole kodissansa tarjona? -- Ei! ei! Hän ei etsi
yksinäisyyttä, vaan päin vastoin... _(katsoo oikealle)_ -- .. Mutta mikä
kahina tuolla! -- Haa! _Hän_ se onkin, joka siellä tulee vaaleana kuin
talven vaippa ja levottomana kuin murhamiehen mieli! Nyt tahdon
noudattaa Barrus ukon kehoitusta...
_(Hän vetäiksee portin holviin. Anna tulee oikealta pitkin vallin juurta
epävakaisilla askelilla, katsellen levottomasti ympärillensä)._
_Anna._
Pian jo lähestyy aika, jona meidän piti toinen toisemme kohdata...
Aurinko jo kohoaa puitten latvoille...
_Bartholdus Simonis (itsekseen)._
-- Kohdata jonkun! Hänellä siis on liittolainen... Sitä aavistin.
_Anna._
Onnen sattuma auttaa minua. -- Portti on auki, avain on suulla. Mun
pitää tehdä hänelle mieleksi. _(Hän on lähestynyt porttia ja ottaa
avaimen pois suulta)._ Tässä siis on se välikappale, joka on tuottava
selkoa onneni salaisiin kohtaloihin! -- Oi Jumalani, kuinka sitä hetkeä
odotan!
_Bartholdus Simonis (itsekseen)._
Hän otti avaimen portista! Mikä lieneekään tarkoituksensa näin
eriskummallisella työllä?
_Anna._
Lupaukseni täytän... Hänelle sen annan.. Onneni riippuu siitä, että hän
saa tämän avaimen... Nyt ilmaisee hän minulle salaisuutensa ja sanoo
kuka hän on.
_Bartholdus Simonis._
Kaupungin portin avaimen antaa hän eräälle miehelle, jota hän ei edes
tunne! Haa! -- kauhea aavistus heräjää rinnassani!
_Anna (katsoo sattumalta portin holviin, huomaa Bartholdon ja peräytyy
säikähdyksissä)._
_Bartholdus Simonis (tulee esiin ja katsoo syvästi Annaan)._
_Anna (itsekseen)._
Bartholdus taas askeleitani väijymässä! _(Ääneensä, pilkaten)._ -- Te
herra Simonis! Onko teistä tehty portin vartia?
_Bartholdus Simonis._
Anna parka!
_Anna (ylpeästi ja vihaisesti)._
Soo! Minäkö parka teidän edessänne! Ylpeytenne nousee virkanne ja
pukunne kanssa!
_Bartholdus Simonis._
Anna parka! En voi olla sinua surkuttelematta!
_Anna._
Te ... surkuttelette -- minua! Onpa se ylen armollisesti tehty teiltä,
herra Simonis! Voisipa luulla, ett'ei teinin haarasäkki milloinkaan ole
roikkunut teidän selässänne ja tuskin voipi ajatella, että tuollainen
porttisankari on syönyt armoleipää isäni pöydältä!
_Bartholdus Simonis._
En olekkaan syönyt armoleipää, Anna! Rehellisesti tein työtä ruokani
edestä eikä ollutkaan mikään helppo työ saada sivistyksen siemenet
juurtumaan teidän veljenne mieleen sillä tietänette, neiti Anna,
ett'eivät hänen järkensä ja ylpeytensä ole yhden puntarin punnitsemat.
_Anna (katsoen vihalla ja ylpeydellä Bartholdoon)._
-- Kerjäläisparjaaja!
_(Hän kääntyy pois ja aikoo mennä portista sisään)._
_Bartholdus Simonis (estää Annaa menemästä)._
-- Ei askeltakaan Anna. -- Minä kiellän sen!
_Anna._
Minkä arvon nojaan pystytätte kieltonne? Portin-vartianko?
_Bartholdus Simonis._
Tehdyn päätökseni nojaan!
_Anna._
Minkä päätöksen olette sitte tehnyt? Hyvin taitaaksenne läksynne vai
minkä? -- Vaan se on totta! Te ette enää olekkaan lukiolainen. Ha! ha!
ha! -- Tuo tupsuhattu ja tuo miekka teidät muutti soturiksi! -- Vaan
päätöksenne?
_Bartholdus Simonis (vakaasti)._
Olen päättänyt estää sinua, Anna, menemästä kadotuksen kitaan, suureen
onnettomuuteen joutumasta.
_Anna._
Teillä on vallan armelias mieli, herra Simonis, ja päätöksenne on hyvin
kaunis, mutta, surkuteltavasti kyllä, aivan tarpeeton!
_Bartholdus Simonis._
Se ei ole tarpeeton! Säälittä en voi nähdä, ettäs umpisilmin käyt jonkun
kunnottoman hylkiön toimia!
_Anna._
Käyn kunnottoman hylkiön toimia! -- Pyydän että jätätte tuollaiset
soimaukset, herra sotilas, sillä ne koskevat kunniaani!
_Bartholdus Simonis._
Minäkö soimaan sinun kunniatas Anna! Oi! että se olisikin vaan ollut
soimausta! _(Matalammalla äänellä)_ -- Laskeeko se nuori nainen arvoa
kunniaansa, joka yökaudet hiipii kaupungin katuja pitkin taikka -- sitä
pahempi -- juoksentelee vallien ja muurien ulkopuolella?
_Anna._
Ah! _(Itsekseen)_ -- Olisiko hän todella vakonut minua?
_Bartholdus Simonis._
Sano, Anna, kuka on se hävytöin mies, joka sinua on pyytänyt varastamaan
avaimet kaupungin porteista?
_Anna._
Avaimet? Mitkä avaimet? _(Itsekseen)._ -- Olisiko hän senkin havainnut?
_Bartholdus Simonis._
Sen avaimen, jonka äsken otit portista ja kätkit huivisi alle. Mikä on
tarkoituksesi sillä?
_Anna._
Vaikk'en ole teille, herra vänrikki, vastauksen velassa, niin tahdon
kuitenkin sanoa, että isäni käski minun sen tuomaan hänelle.
_Bartholdus Simonis._
Nyt et puhu totta, Anna! Isäs on ylen kunniallinen mies antamaan
nuorelle tyttärellensä niin kelvottomia käskyjä!
_Anna (harmissaan)._
Olisko teillä jotakuta oikeutta vaatia minulta totuutta? Eikö ole se
luonnollista ja kohtuullista, että lasken vähäsen pilkkaa sellaisen
narrin kanssa, kuin te! -- _(Heittää avaimen porttia vastaan)._ -- Tuon
avaimen otin, ei kenenkään käskystä, vaan omaksi huvikseni satunnaisen
mielikuvittelun johdosta!
_(Hän aikoo mennä)._
_Bartholdus Simonis._
Älä mene! Minä estän sinua! Kuuleppas Anna: sitä miestä, joka pyysi
sinulta kaupungin portin avainta, et tunne, vaikkas häntä rakastat.
_Anna (katsoo maahan)._
_Bartholdus Simonis._
Jos on hän petturi taikka mikä lieneekään -- sit'et tiedä! -- Älä luule,
että pyydän soimata sinua -- minä vaan tahdon sinua pelastaa. Suo minun
se tehdä! -- Anna! -- sinä olet kovin onneton! -- Joku syvä murhe kalvaa
sydäntäs... Matkustuksesi yöllä ... epävakainen katsantosi ... vaalea
muotos ... kaikki osoittavat sitä... Eikö kyynel tätä kertoessani
tahtoasikin vastaan nouse silmiisi? Kerro salaiset kohtalosi minulle!
Minä toimitan niihin selvon taikka, jos tarvis on, hankin sinulle
koston!
_Anna (epävakaisella äänellä)._
En tarvitse kenenkään apua ... enkä kerro...
_Bartholdus Simonis._
Kerro kuitenkin, kerro pian Anna, ennenkuin tuo vene, joka kiertää
niemuksen ympäri, ehtii tänne!
_Anna._
Vene?
_Bartholdus Simonis._
Vastaa Anna kiireesti! Sillä on silminnähtävästi aikomus laskea rantaan
tässä...
_Anna (hämmästyksellä katsoen ulos merelle)._
Jumala armahtakoon! -- Se on hän!
_Bartholdus Simonis._