_Bartholdus Simonis ja Jöns Barrus._
_Bartholdus Simonis (katsottuaan pitkään Annan jälkeen)._
Hän ei enää rakasta minua! Haa! Parempi on minun levätä tuolla aaltojen
helmassa kuin elää ilman hänen rakkauttansa ... -- minä onnen heittämä!
-- _(Hän astuu tulisesti muutaman askeleen rantaa kohti, pysähtyy sitte
äkisti, painaa otsansa käsiinsä ja jääpi siihen asemaan muutamaksi
hetkeksi. Soittoa kuuluu linnasta.)_ -- ... Mutta tuo soitto, joka
kuuluu linnasta ... mitä puhuu se minulle? -- Eivätkö nuo säveleet
muistuta minua tehdystä valastani? Eivätkö ne kuiskaa, että elämälläni
on jalo päämaali jäljellä, vaikka heittikin Anna rakkautensa? -- Oi!
pyhä synnyinmaa! Sinulle täst'edes kokonansa tahdon elää! Sinä olet se
morsian, jok'et petä! --
_(Viime sanoja sanoessaan on hän käynyt niin paljon oikealle, että
Barrus näkee hänen)._
_Jöns Barrus._
-- Halloh! -- Kuka se siellä on? --
_Bartholdus Simonis._
-- "Kuningas Kaarle Kustaa ja Wiipurin kaupunki!" -- Eivätkö ne ole
tunnussanat tänä yönä, itse Burmeisterin antamat? --
_Jöns Barrus._
Ovat kyllä, mutta kukapa se sitte on?.... niin ikään tarkemmin
selitettynä? --
_Bartholdus Simonis._
Hyvää yötä! Ettekö te tunne minua herra Barrus? -- Bartholdus Simonis,
teidän talossanne kolme vuotta asunut.
_Jöns Barrus._
No hiisi vieköön poika! Sinäköhän siellä tapas mukaan käyt
mietiskelemässä ja vanttiseeraamassa taikka mitenkä sitä oikeastaan
sanotaan! Luulin sun olevan linnassa. Eikö siellä enää Burmeisterin olut
virtaa, koska sieltä yhä vielä kuuluu pelin ja soiton ääntä?
_Bartholdus Simonis._
Virtaa kyllä -- vaan ei minulle. Minä sain jo tarpeeksi. Ahtaalta tuntui
minusta ilma siellä, en saanut kauemmin rauhaa, vaan läksin tänne avaran
taivaan alle tätä ihmeen ihanaa ilmaa ihailemaan!
_Jöns Barrus._
Älä sano "ihmeen ihana", poika! Tämä yö on yhtä ikävä ja kolkko kuin
aika yleensä. Ohhoh! mitkä ajat! Mitkä synkät, levottomat ajat!
Vihollinen on taas maassa mellastamassa, taas uhkaa hän tätä maamme
etuvarustusta Wiipuria -- joka, Jumala paratkoon, tätä nykyä on hyvin
huonosti varustettu! mutta meidän maan omat sotilaat ovat maasta pois --
kuninkaan luona, tiesi missä, mutta varmaankin kaukana.
_Bartholdus Simonis._
Älkää surko, herra Barrus! Onhan meitä miehiä täällä Suomessa tarpeeksi
asti maatamme suojelemaan! Tekin esimerkiksi -- ja minä; ai'onpa minäkin
näyttää, ett'ei Jumala turhaan ole luonut minulle kaksi vahvaa
käsivartta ja sykkivää sydäntä rintaani!
_Jöns Barrus._
Sinä poika! Älä sekoita joutavia näin tärkeään asiaan! -- Ohhoh mitkä
ajat kuitenkin! Vanhan rehellisen porvarin, niinkuin minun, pitää nyt
yöt päivät vartioita muurilla taikka parannella Wiipurin vanhoja,
lahonneita valleja ja sotavarustuksia, -- ja päälle päätteeksi antaa
viimeiset ropot ja tavarat kruunulle! -- Jos sinulla on hevonen -- sitä
kohta tarkastetaan ... kaikin puolin tarkastetaan. Jos kelpaa; --
annappas pois rakuuna-hevoseksi! Jos ostat uuden -- anna taas pois!
Vanhan saat takaisin, jos on se jostakusta syystä joutunut riviöksi,
niin ett'ei enää kelpaa muuksi kuin suden paistiksi! -- Sattuu löytymään
verkaa puodissas -- no se pitää maksutta, tuon tyhjän, tyhmän kretiitin
nojassa jätettämän kruunulle vaatevaroiksi! Voi, hukka perii minun ja
muut köyhät kauppiaat! -- Lähde poika rukoilemaan Jumalalta parempia
aikoja!
_Bartholdus Simonis._
Parempia aikoja! Eikö tämä aika surullisuudessaan ole ihana ja jalo
aika? Eikö se anna jok'ainoalle, vieläpä köyhimmällekin suomalaiselle
tilaisuutta osoittamaan vilpitöntä isänmaan rakkautta, eivätkö kunto ja
miehuus nyt pääse esille, jalot mietteet ja jalo tahto näkyviin? Älkää
siis vaikeroitko, Herra Barrus! -- Ne alttiiksi antamanne korkealle
kruunulle ja kuninkaalle, joista äsken puhuitte, ne ovat mitä ihanimmat
ja kauniimmat lahjat isänmaalle! Iki-iloa ne tuottavat sille ja teille
itsellenne kunniaa ja siunausta! -- Nuo vaivanne muureja vartioitessanne
ja valleja korjatessanne, ne kaunistavat teitä ja tulevaisuus suopi
teille ja kaikille hartaille isänmaan ystäville kiitollisuuden
lakastumattoman seppeleen palkinnoksi. Eikö se ole jalo palkinto, herra
Barrus? Eikö sellaisen palkinnon edestä voisi tehdä vaikka ihmeitä?
_Jöns Barrus._
Sinä tosin et puhu väärin, nuori ystäväni, mutta pelkään toki, että
pääsi on pyörähtänyt paikaltaan! Jätä sellaiset mietteet! Sinä olet
vielä lapsi!
_Bartholdus Simonis._
Älkää sanoko niin! Enkö ole nähnyt vuosikausia yhdeksäntoista laskevan
ijankaikkisuuden hautaan, enkö sillä ajalla ole kerjennyt yhtä ja toista
näkemään, ehtinyt yhtä ja toista oppimaan, muun muassa tuonkin jalon
opin, että kuin äiti Suomi on vaaroilta piiritetty, silloin on jokaisen
Suomalaisen velvollisuus käydä häntä suojelemaan!
_Jöns Barrus._
Pikamielinen nuorukainen! Ryhdy taas -- se on mun neuvoni -- kirjoihin,
jotka te sodan vimmasta vimmatut lukio- ja koululaiset heititten
itsellenne ja maallemme vahingoksi. Minä tiedän, että isäs aikomus oli
saada sinusta pappi. Hurskasta Herran palveliaa hän sinusta toivoi --
muista se! -- Minäkin olen sinun niinkauan tuntenut, että minussakin on
syntynyt toivo elää siksi, kunnes kuulen sinun puusäkissä pauhaavan.
_Bartholdus Simonis._
Pappi! Pappia ei minusta konsanaan synny, siksi en sovi -- ja kirjat
olen nyt heittänyt ikuisiksi ajoiksi. En kirjoissa löytänyt sitä
nestettä, jota mieleni himosi eivätkä kirjalliset viisaudet
viihdyttäneet aaltoilevaa sydäntäni! _(tarttuu miekkaansa.)_ -- Tässä on
se kirja, joka tästälähin on oleva seuraajani, mihin menen, kussa
kuljen! Itse evesti Burmeister antoi sen minulle. Väkevästi niinkuin
ukkosen jyske kajasivat tämän jalon linnanherran sanat korvissani, ne
tunkivat sydämeni pohjaan ja sytyttivät tunteideni tulen leimuamaan ja
minä vannoin kantaakseni tätä miekkaa kunnialla ja rehellisesti. Samaten
teki kaksitoista kumppaliani, joita samat tunteet viehättivät kuin
minua. -- Minä en enää ole mikään lukiolainen, herra Barrus, en lapsi,
vaan vannonut soturi -- vänrikki Bartholdus Simonis! --
_Jöns Barrus._
No Jumala paratkoon, mitä kuulen! Onko mailma peräti väärin puolin? --
Kyllä tuo Burmeister jalo sotilas on -- sitä ei käy kieltäminen -- ja
kyllä sotilaita tähän aikaan tarvitaan, mutta emme ilman pappeja
kuitenkaan voi tulla toimeen! Pitäisi hänen ajatteleman että köyhä ja
syntinen sielumme ennen kaikkia tarvitsee ravintonsa! _(Aurinko nousee
ja valaisee näyttämön)_ -- Vaan jo nousee aurinko.
_Bartholdus Simonis._
Se on toivon aurinko minulle! Yhtä kauniisti kuin se nyt kultaa lahdet
ja rannikot tuolla, on se myös kultaava minun tulevaisuuteni -- olkoon
sitte kunnian taikka veren purppura-värillä!
_Jöns Barrus._
Nyt avaan käskyjen mukaan portin. -- Burmeisterilla on varmaan tuolla
veneellä joku erityinen tarkoitus, koska pääsö siihen pitää olla vapaa
auringon noustua. -- Siis portti auki! _(Hän menee alas muurilta, avaa
portin ja lähestyy Bartholdoa)._ -- Hyvä vänrikki Bartholdus -- minä
olen teistä toivonut pappia, mutta koska se toivo nyt meni hukkaan --
niin tulkoon teistä kelpo kenraali!
_Bartholdus Simonis._
Olkoon menneeksi -- kiitos toivotuksestanne vaikka vähempäänkin tyydyn!
Ei rinnassani tällä hetkellä löydy muuta toivoa, kuin se että pian
saisin taistella, näyttääkseni ett'en ole huonompi heitä, jotka
sankarkuninkaamme seurassa käyvät urhoitten ja voiton loistavaa tietä!
--
_Jöns Barrus._
Puheenne kyllä kuuluu kauniilta, mutta olisi toki tuo jalo kuninkaamme
voinut pitää vähän parempaa huolta tästä Wiipurin kaupungista ja
ajatella, että...
_Bartholdus Simonis (keskeyttäen)._
Hänkö ehtisi kaikkia ajattelemaan! Voitteko pyytää sitä? Eikö tuhannen
painavampaa tointa raskauta hänen mieltänsä! Ja mitä huoleen tulee --
eikö hän kaupungista pitänyt huolta, kuin jätti sen itse
kaupunki-miesten suojeltavaksi? -- Vai kuninkaanko olisi pitänyt tulla
tänne teidän vaimojanne, lapsianne ja tavaroitanne vartioitsemaan?
Hänenkö teidän vallejanne olisi pitänyt korjata ja parannella teidän
huoletonna ollessanne? Ken uskaltaa vaatia sellaista? -- Herra Barrus!
Kuningas ei milloinkaan olisi voinut tehdä jalommin kuin hän teki. Eikö
hän selvästi kirjoita, että hän "vakaasti luottaa tämän kaupungin
porvarien isänmaallisuuteen niinkuin kelpo miesten ainaki?"
_Jöns Barrus._
Totta puhut, nuori ystäväni; ihan niin hän kirjoitti. Jumala siunatkoon
jaloa kuningasta Kaarle Kustaata! Hänestä ei ole muuta kuin hyvää
sanomista ja kuumassa hän lienee tänäkin hetkenä! -- Hm ... kyllä kai
hän teki mitä taisi. Eikä hänen luottamuksensa meihin Wiipurilaisiin
pidä tuleman häpeälle -- sen vakaasti uskallan sanoa! -- Peijakas
sentään! Minä tosin jo olen tullut vanhaksi, mutta kuitenkin voin
valvoa, vartioita syntymäkyläni vallilla yhden, vieläpä useammankin
viikon! Enkä luulisi liioin vapisevani, vaikka vihollisen silmänterääkin
pitäisi katsoa.... Mutta toisesta asiasta toiseen... _(Salaan
Bartholdolle)._ -- Jos oikein olen älynnyt, niin ei tämä nuori soturi
katso aivan kylmäkiskoisesti tuota pormestarimme kaunista Annaa? He ..
he ... he.... Tuon uuden pormestarimme tytärtä?... Minä tarkoitan
pormestaria N:o 3.
_Bartholdus Simonis (punastuen)._
Mitä puhuttekaan? Tiedätte ... se tahtoo sanoa .... olette ehkä kuulleet
Annan ylpeydestä kerrottavan?... Hän tuskin katseleekaan aatelittomia
nuorukaisia!
_Jöns Barrus._
Mutta te sen sijaan katselette häntä oikein mielellänne. He ... he...
_Bartholdus Simonis._
Mistä syystä niin arvelette?
_Jöns Barrus._
Ovatpa minulla silmät, vaikka ovatkin vanhat! Kun tuo korea, ihana neiti
Anna tuli puotiini joitakuita kauniita Saksan kankaita ostamaan, taikka
milt'ei ostamaan, niin kuitenkin silmäilemään, ja sinä, nuori sankarini,
samassa satuit kulkemaan ohitse, enkö nähnyt mitkä tuliset silmäniskut
loit -- Saksan kankaihini! He! he!... he!..
_Bartholdus Simonis._
Te olette erhettynyt, herra Barrus!
_Jöns Barrus._
Aivan olenkin, sillä varmaan arvelin, ett'eivät minun Saksan kankaani
teitä, nuori herrani, paljon viehättäneet! He! he! -- Taas kirkossa kuin
istuitte -- enkö huomannut kuinka silmänne tulta leimahtaen....
_Bartholdus Simonis (keskeyttäen)._
Kirkossakin olette erehtynyt, herra Barrus!
_Jöns Barrus._
Ehkä olenkin, mutta tuo verekäs väri teidän poskillanne kuitenkin
todistaa, ett'en olekkaan erhettynyt. No olkoon sen asian laita miten
tahansa! En pyydä sekaantua nuorten ihmisten sydämen asioihin. Sen vaan
tahdon sanoa, että tuo nuori, ihana Anna viime aikoina... _(keskeyttää
lauseensa teeskennellyllä yskällä)._
_Bartholdus Simonis (äkisti)._
Mitä hänestä? Oletteko... _(keskeyttää lauseensa. Hetken kuluttua,
huolimattomasti)_ -- Jos teitä miellyttää puhua hänestä, niin puhukaa
vaikka enemmänkin!
_Jöns Barrus._
Josko minua miellyttää ... teille se on yhden tekevä? Eikö niin?
_Bartholdus Simonis._
Aivan!
_Jöns Barrus._
Niin .. tietysti onkin! -- Mutta sen nyt tahdon sanoa, että tuo nuori
Anna viime aikoina on paljon muuttunut. Mikä hänellä lienee vaivana?
Öillä kuin vallilla vartioitessani katselen sinne tänne, olen usein
ihmeekseni nähnyt hänen ulkona ypö yksinänsä katuja ja -- mikä
merkillisintä! -- kaupungin etuvarustuksia kiertämässä. Päällepäätteeksi
näyttääpi hän aina niin levottomalta juur' ikäänkuin pelästynyt
kyyhkyinen ja vavahtaa kuin lintu pienimmästäkin hälinästä -- _(lyö
Bartholdoa ystävällisesti olkapäähän)._ -- Pitäkää, jos mahdollista,
häntä silmäinne alla! Te ymmärrätte, nuori ystäväni, sellaiset asiat
paremmin kuin minä vanha kantopehko!
_(Hän menee portin lävitse kaupunkiin)._