Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä
piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:
"Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta
kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän
kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun
hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja --
jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia
lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet
minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä
koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi -- ja se
tuntuu siltä -- silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin
valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat
kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta
antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen
omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani.
Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin
pehmeästi --.
Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos
mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.
Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä
voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.