XII.

Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia

sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin

sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.

Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni

ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet

jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut

tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä

olin kuullut, voisi olla totta.

Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä,

ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen

välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää

laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni.

Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se

onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman

jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi

kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä

voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla

mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka

konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian

silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin

sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan

sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt.

Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut

vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää

sitä."

Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä

matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin

kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni,

"mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä

vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni

asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan

minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää

vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja

seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on

merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten

tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta

tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen

tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä

nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet,

kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan

pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt

vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui

akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut

tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa

minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto

liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin

tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua

tervetulleeksi.

Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet

odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut

poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä,

sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."

Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni

makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä

ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas

saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että

uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu

tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja

ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni

hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.

Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti

kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä

hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.

-- Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.

Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti

hymyillä, mutta ei onnistunut.

-- Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.

Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi

poispäin. -- Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.

Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.

Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani.

"Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä

ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa

yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään

ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.

Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä!

Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä,

jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta

äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja

ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että

äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille.

Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni

pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään

teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä

siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos

äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän

oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille,

että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin

olisivat he nauraneet tai suuttuneet.

Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut.

Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa

kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan

lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta,

joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli

jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.

Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne

saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti

alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen

ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita

kohtauksia.

Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi,

mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän

makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut.

Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä

näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella

tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin

nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina

jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin

hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla

lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi

nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun

ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän

sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän

olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko

ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?

Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos

vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa

sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja,

jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää

muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku

Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla,

että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien

tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman

huoneessa.

Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää

ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt,

ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä,

kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet

levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä

eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt.

Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista,

jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni

kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini.

Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo

unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut

tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja

oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen

kuin auringon säteet polttopisteeseen.

Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt

harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon

sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta

vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain

ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista

on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä

tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän

mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin

otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely

sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan

puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli,

tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut

onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin

muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi

tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut

ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti

minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän

kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti

mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta

ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki

muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.

Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se

ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka

makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen

kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä

voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään,

ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois

siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui

hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin.

Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni

eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.

Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä

eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja

pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka

säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli

surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se

oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt

muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut

muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja

se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään.

Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain

surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi

minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin

kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja

kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen

huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.

Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin

koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa

riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli

liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka

tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?

Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain

siksi, ettei näe selvästi?

Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka

hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin

piinannut?

Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka

olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin

sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken

ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta

tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin

sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti

minua ilman häntä.

Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä

tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja

kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni

ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet

laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni

muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut

voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua,

ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo

vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa

kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.

Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni

jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia

herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat

vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:

-- Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja

poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.

Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt

hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä

ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän

sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen

sanovan:

"Nenne."

Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli

kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme

käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta,

että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.

Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä

oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä

ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin

Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja

tietävän hyväilymme.

Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa

näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän

kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista

ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.

Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt,

ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä

ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton

tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman

enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä.

Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka

kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän

ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa

jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada

ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista

katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen

viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani

kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja

katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin

koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin

korvani lähelle hänen suutaan.

Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä

mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä

vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan

hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä

kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:

-- Minä... rakastan... niin... paljon... teitä. --

Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat

minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli

kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen

huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea

elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain

tahdon.

Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne

sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän

ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt

tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän

rakasti poikia ja minua.

Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman

kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa

loppuun ja sammuu.

Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.

Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo

ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.

Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni,

elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin

kuolema.

Siunattu olkoon hän!