Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi,
ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana
siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä
siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä
onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja
huolestutti minua.
Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin
vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään
minun olkapäähäni.
-- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi
minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä
luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.
-- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.
-- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä
olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.
Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa,
jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.
-- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä
ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa
minulle anteeksi?
Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten
järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella
äänellä.
-- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?
-- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.
Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.
-- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä
tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä.
Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani
itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani
murtuvan.
Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.
-- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta
nyt sinä saat tietää vielä erään asian.
Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään,
niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.
-- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä
liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä
ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja
kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin
minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä
luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta.
Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on
Jumala luvannut minulle.
-- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin
minä.
Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.
-- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä
käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä
sitä itse.
Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä
katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka
muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta,
joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle
hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti
minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.
Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä,
katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.
-- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen
uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen
vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen
kai elänytkin vain haaveissa.
Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin
hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:
-- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun
olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle
oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa
sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja
heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi
hyvää yötä.
Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa
huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä
hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle
muistojen aarteen.
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta
niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut
yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä
ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä
kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa
silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien
ajatusteni vastustusta.
Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian
liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka
olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää
viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta
kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä
rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä
oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle
onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien
kuluessa ikävöinyt merta.
Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan
unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto
on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä
vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä
pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje.
Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka
uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan
häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret,
voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja
kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren
näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.
Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle
yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä,
mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin,
mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt
minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi
voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en
koskaan uskonut pelkääväni.
Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän
ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat
suurempia kuin minun.