XI.

Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi,

ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana

siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä

siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä

onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja

huolestutti minua.

Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin

vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään

minun olkapäähäni.

-- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi

minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä

luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.

-- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.

-- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä

olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.

Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa,

jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.

-- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä

ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa

minulle anteeksi?

Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten

järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella

äänellä.

-- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?

-- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.

Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.

-- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä

tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä.

Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani

itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani

murtuvan.

Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.

-- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta

nyt sinä saat tietää vielä erään asian.

Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään,

niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.

-- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä

liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä

ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja

kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin

minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä

luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta.

Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on

Jumala luvannut minulle.

-- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin

minä.

Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.

-- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä

käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä

sitä itse.

Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä

katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka

muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta,

joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle

hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti

minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.

Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä,

katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.

-- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen

uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen

vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen

kai elänytkin vain haaveissa.

Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin

hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:

-- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun

olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle

oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa

sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.

Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja

heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi

hyvää yötä.

Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa

huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä

hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle

muistojen aarteen.

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta

niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut

yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä

ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä

kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa

silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien

ajatusteni vastustusta.

Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian

liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka

olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää

viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta

kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä

rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä

oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle

onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien

kuluessa ikävöinyt merta.

Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan

unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto

on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä

vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä

pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje.

Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka

uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan

häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret,

voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja

kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren

näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.

Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle

yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä,

mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin,

mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt

minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi

voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en

koskaan uskonut pelkääväni.

Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän

ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat

suurempia kuin minun.

Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani · 第 51 / 55 题