Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän
keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi
meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen
kuului elämälle.
Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä
kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka
minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron
onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet,
kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut
muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin
elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen
elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät,
jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden,
epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä
olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän
sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.
Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen
jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa
sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut
hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna
ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin
istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne
olivat samat kuin ennenkin.
-- Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän
eräänä päivänä.
Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan
sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin
hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.
-- Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta
tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin
sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon
enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin
sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni.
Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!
Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa
levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:
-- Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki.
Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan,
ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun
minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.
Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja
ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani
värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan
lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina,
viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti
myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet
takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä
silmiin ja sanoin:
-- Mutta nythän sinä tahot elää?
-- Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja
muistaakseni aina Sveniä.
Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme
pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi
raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja
hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja
että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän
nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka
teki minut iloiseksi saada tukea häntä.
-- Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän
mennessämme takaisin sisälle.
Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni
huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän
seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi
muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.
-- Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole
jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.
Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia
leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin
toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he
saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään
huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä
usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja
heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä
silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut
aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista
eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella
sanoessaan hyvää yötä.
-- Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä
hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai
tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.
Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin
vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä
palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä,
jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas
kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.