Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut
onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut
tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli
puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja
kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana
Pohjanlahdelta.
Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen
sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden
viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi
jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida
salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli
vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme
vaikenemaan.
Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen
hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman
kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut
kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani
yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt
levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.
Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin.
Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon
muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt
jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni
alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää
yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut
tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja
sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella
mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista,
jotka olivat hänen yöpöydällään.
-- Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten
onnellisia me olemme olleet!
Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella
äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat
hänen silmäluomiensa alta poskille.
-- Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.
Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.
-- Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.
Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta,
joka oli aina ollut paras kotimme.
-- Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.
Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti
hän:
-- Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien
kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes
itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut
niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut
estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut
vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein
paranen.
Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian
onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.
-- Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut
muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä
mitään.
Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen
vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut
melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa
vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät
minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin
minä sydämeni sulavan.