Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli
se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi
minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy
yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai
miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?
Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja
ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka
eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista
erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi
estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä
ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan
yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea
sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki
vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei
kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta,
että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän
kaikkien luo, itse elämään takaisin.
Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin
synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan
oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä
tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani,
etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä
puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun
vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin
halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun
huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän
tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui,
meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun
vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi
kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän
tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan
meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset
olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan
voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen
ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei
myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän
huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani
johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein
hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa
merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää
ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä
olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa.
Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt
pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä,
minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi
ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme
pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko
minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata
aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.
Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä
silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman
toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin
tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon
herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan
siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen
valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi
hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen
yöhön.