VIII.

Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli

se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi

minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy

yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai

miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?

Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja

ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka

eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista

erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi

estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä

ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan

yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea

sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki

vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei

kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta,

että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän

kaikkien luo, itse elämään takaisin.

Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin

synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan

oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä

tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani,

etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä

puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun

vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin

halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun

huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän

tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui,

meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun

vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi

kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän

tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan

meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset

olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan

voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen

ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei

myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän

huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani

johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein

hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa

merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää

ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä

olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa.

Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt

pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä,

minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi

ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme

pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko

minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata

aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.

Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä

silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman

toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin

tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon

herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan

siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen

valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi

hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen

yöhön.

Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani · 第 48 / 55 题