Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu
toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen
tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli
korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.
Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli
lukossa.
Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai
puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen
akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa
hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa
vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä
oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin
valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni
miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen
jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta,
joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä
oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään
ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi
viekotella äitiä kertomaan satuja.
Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä
ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia.
Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat.
Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä
turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka
paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme
valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka
olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia.
Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in
kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen
äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse
sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.
Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi
kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni
historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka
se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli
se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki
ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät
saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa
ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen
pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää
saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen
viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen
lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet,
ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma
kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma,
mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan
kirjan vain Nennestä.
Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän
sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa.
Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja
viipyi hetkisen siellä.
Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan
tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään
niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman
mailman välillä.
-- Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta
minä tunnen sen.
-- Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.
Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.
-- Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit
samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä
mieti enää.
Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä,
jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän
todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa,
että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin
syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta
tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan
järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut
koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut,
pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen
mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän
toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta.
Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun
tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli
ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja
enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä
lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut
sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä
viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta,
jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.
Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa
yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä,
mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle
noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista",
silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin,
kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin
voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa,
että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin
toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää
mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää,
jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella
ja elää samoinkuin minäkin.
-- Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän
on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään
sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en
minä.
Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.
-- Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin
sinäkin, sanoi hän.
-- En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä
toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä
olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen
ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.
Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla
voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.
-- Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin
itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut
muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut
vieraille.
Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi
sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.
-- Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.
Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti
silmiin ja kysyi:
-- Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?
-- Pahoilla mielinkö?
Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani,
jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan
sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen.
Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen
itkeneen, mutta ei surusta.
Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän
koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen
ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa
minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin
lähelle häntä kuin nyt.