Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja
pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat
voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä
kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä
muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden,
että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on
saanut selvityksensä ja loppunsa.
Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin
minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni,
että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani
pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan
toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä
työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee
saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt
köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman
harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää
ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta
ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka
muistuttaa melkein onnea.
Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla
oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni
tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui
päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän
ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä
päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain
mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin
olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:
-- Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?
Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä
epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja
joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja
kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin
antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä
todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti
auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi
kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen,
mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni
tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon
pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille,
ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni
istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin
silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin
ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin
kumminkin varma siitä.
Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea
kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota
kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta,
joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli
uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet
kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita
vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni
taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan
huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut
lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa
heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille.
Eikä piano ollut enää lukossa.
Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta
sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon
ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka
onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan.
Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen
kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut
koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli
yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen
istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen
jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:
Min hvide Svane
du stumme, du stille;
hvarken slag eller trille
lod sangröst ane.
Ja loppu:
I toners flöden
du slutted din bane.
Du sang i döden; --
du var dog en Svane!
Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan
niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat
hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun,
ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin
vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten
sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen
hiljaisuus.
Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.
-- Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.
Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli
herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni
poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja
painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.
-- Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.
Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein
vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien
estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen
lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin
hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi
takaisin.